The Young Elites

Marie Lu on jo pidempään ollut minusta todella jännittävän kuuloinen kirjailija ja nyt pääsin viimein iskemään kynteni hänen toisen trilogiansa avausosaan "The Young Elites".

Kulkutauti on jättänyt jälkeensä malfettoja, nuoria, joilla on arpia ja muita fyysisiä muutoksia muistona sairaudesta. Osalla näistä merkityistä nuorista ilmenee yliluonnollisia kykyjä. Kiero kuningatar pönkittää omaa valtaansa usuttamalla kansan "paholaisen merkitsemiä" vastaan. Lisäksi hän komentaa häiriintyneen nuoren miehen Terenin jahtaamaan malfettoja inkvisiittorijoukon kanssa.

Malfetot iskevät kuitenkin takaisin vallasta syöstyn prinssi Enzon johdolla. Tämä kapinallisjoukko on saanut kutsumanimen "Young Elites". Enzo pyrkii löytämään jokaisen voimakkaan malfeton ja liittämään tämän riveihinsä.

Tarinan päähenkilö, kuusitoistavuotias Adelina, menetti taudin kourissa toisen silmänsä ja hiuksetkin muuttuivat harmaiksi. Hän joutuu pakenemaan häijyä ja ahnetta isäänsä ja päätyy suoraan Terenin inkvisition kynsiin. Enzo ehtii kuitenkin ihastua Adelinan voimiin ja pelastaa tämän inkvisiittoreiden nenien edestä.

Luen paljon nuorten fantasiaa ja innostun aina kaikista uutuuksista. Silti jokin ilkeä osa minusta ajattelee aina, että nuorille kirjoitettu, hypetetty fantasia on naurettavan yksinkertaista, kliseistä ja ennalta-arvattavaa. Toisin sanoen mitään ällistyttävää on turha odottaa.

Ensimmäisten lukujen perusteella tuntui, että Marie Lu ei alkuinnostuksestani huolimatta onnistuisi tekemään vaikutusta. Asiat tuntuivat tapahtuvan vähän liiankin sujuvasti. Oikea henkilö sattui aina olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jotta päästiin reippaasti taas seuraavaan kohtaukseen. Adelinan ihastuminen Enzoon ja Raffaelen lisääminen kuvioon sai minut myös huokailemaan alistuneesti. "Sou lääst siison!"

Sitten minua turhautti se, ettei Adelina luota ja tukeudu uusiin ystäviinsä, vaan velloo epäluuloissaan ja yrittää yksin juonitella kaikkia vastaan. Aloin ärtyneenä miettiä, miksi nuorten kirjan sankarin pitää aina olla niin kirotun kiukkuiseksi pahoinpidelty. Eikö iloinen höppänä pystyisi valloittamaan teiniangstin kourissa kiemurtelevia lukijoita? :P

No, siinä ne kliseet ja pettymykset olivatkin. Puolivälin jälkeen aloin sitten innostua ja loppua kohti tuli sellaisia käänteitä, etten meinannut uskoa todeksi. Adelinan kunnianhimoiset unelmat ja synkät ajatukset tekivät hänestä lopulta varsin kiehtovan sankarittaren ja Teren onnistui olemaan karmivan kieroutunut vastapeluri.

Tilanne kirjan lopussa tuli täysin puun takaa. Alun perusteella en olisi ikinä osannut kuvitella sellaista käännettä. Ja epilogi lupasi jotain todella jännittävää jatko-osissa!

Marie Lun "The Young Elites" oli vauhdikas ja sopivasti synkkä nuorten fantasiakirja, jota suosittelen esimerkiksi Nälkäpelin ystäville ^^

Darkfever

Karen Marie Moningin "Darkfever" on näitä Goodreadsin tyrkyttämiä kirjoja, joka on saanut niin positiivisia arvioita, että halusin selvittää itse, mistä on oikein kyse.

MacKayla Lane on huoleton opiskelijaneito paahteisesta Georgiasta. Hänen mukava ja iloinen elämänsä romahtaa äkkiä, kun isosisko murhataan raa'asti Irlannissa. Irlannin poliisi ei löydä johtolankoja ja luovuttaa tutkinnan suhteen. Macin vanhemmat masentuvat. Mac ei kestä tilannetta ja matkustaa vanhempiensa vastalauseista huolimatta itse Irlantiin painostamaan paikallista poliisia.

Irlannissa Mac näkee heti ensimmäisenä iltana kammottavan hirviön. Omituisesti puhuvilta ja töykeiltä paikallisilta Mac oppii, että maailmassa on keijuja ja Mac itse on sidhe-näkijä, ihminen, joka näkee keijujen lumouksen läpi. Kyky asettaa Macin suureen vaaraan, sillä keijut pyrkivät eliminoimaan jokaisen lumousten läpi näkevän ihmisen.

Mac epäilee keijujen liittyvän sisaren kohtaloon. Avukseen tässä vaarallisessa tehtävässä Mac saa salaperäisen, epäilyttävän ja mahdollisesti vaarallisen kirjakaupanpitäjä Jericho Barnesin.

"Darkfever" oli kevyttä ja nopeaa luettavaa urbaanin fantasian tavoin. Keijujen maailma kuulosti todella mielenkiintoiselta, mutta tämä oli selkeästi vasta pidemmän sarjan avaus. Näimme vasta muutaman häijyn rumiluksen ja yhden seksijumalan, jonka todelliset aikeet jäivät vielä hämärän peittoon.

Useimmissa lukemissani fantasiakirjoissa sankaritar on jo tarinan alussa paatunut kovanaama, joka käyttää nahkavaatteita ja tukevia kenkiä, joten Mac oli tavallaan virkistävä sankaritar. Hän on moderni versio Etelän kaunottarista, joille vieraanvaraisuus ja kohteliaat käytöstavat ovat sydämen asia. Mac tepastelee ympäriinsä iloisen värisissä vaatteissa, kynnet huolellisesti pinkeiksi lakattuina ja työntää nenänsä lapsellisen itsepäisesti asioihin, jotka joku varovaisempi jättäisi rauhaan ja pakenisi takaisin mukavaan ja turvalliseen kotiinsa.

Mac ei etukäteen tiedä mitään yliluonnollisista asioista eikä meinaa uskoa niiden olemassaoloon vielä Irlannissakaan. Se helpottaa maailman omaksumista lukijan kannalta, koska asiat opitaan samaa tahtia päähenkilön kanssa.

Pidän ehdottomasti sellaisista ärhäköistä, vihollisissa pelkoa herättävistä sankarittarista, jotka eivät lähde edes vessaan ilman asetta. Tällainen Charlaine Harrisin Sookien ja Kiersten Whiten Evien sekoitus oli kuitenkin ihan hauska väriläiskä muuten niin synkässä urbaanissa fantasiassa.

En ehtinyt vielä täysin lämmetä näille hahmoille ja kirja tuntui loppuvan ennen kuin tarina ehti kunnolla alkaakaan. Lupaavalta tämän sarjan maailma kuulosti, joten olisi kiva lukea seuraaviakin osia.

Winter's Heart

Taas yksi Robert Jordanin Ajan Pyörän mötiköistä kahlattu läpi. "Winter's Heart" on sarjan yhdeksäs osa ja sivuja oli vain seitsemän ja puoli sataa, mikä on suhteellisen vähän tämän sarjan opukselle.

Rand metsästää petturiashamaneja ja suunnittelee saidinin lähteen puhdistamista Nynaeven kanssa. Faile ja tuntemattomana kulkeva Morgase palelevat häijyjen aieleiden vankeina. Elayne on päässyt valtaistuimensa luokse, mutta sillä istuminen ei ole niin yksinkertaista, kun pettureita vaanii palatsissa asti.

Kehuin Ajan Pyörän edellistä osaa siitä, että Mat oli jätetty kokonaan sivuun. Mat kun on mielestäni ollut todella typerä tyyppi alusta lähtien, joten hänen touhunsa eivät ole kiinnostaneet minua lainkaan. "Winter's Heartissa" Mat palaa kuvioihin, mutta en yllätyksekseni ollut lainkaan pettynyt. Saamme nimittäin vihdoin tietää, kuka se Matin ennustettu tyttöystävä, "yhdeksän kuun tytär", oikein on. Voin sanoa vain, että aikamoisen pommin Jordan onnistui jysäyttämään. Joku fiksu olisi ehkä osannut arvata jotain tällaista, mutta minulle tämä käänne tuli ihanasti täysin puskista. Sanoisin jopa, että Matin touhut olivat tämän kirjan jännittävintä seurattavaa ^^

Randin, Minin, Elaynen ja Aviendhan ihmeellinen kuutiodraama eteni niin sanotusti seuraavalle tasolle ja minun täytyy myöntää, että näiden neljän välinen kuvio menee jo vähän liian omituiseksi. (Tallanvorin ja Morgasen ihastus puolestaan on mielestäni ollut alusta asti todella söpöä!)

Olin jostain lukenut, että "Winter's Heart" olisi kaikista sarjan kirjoista raskain. Olen jokaisen osan kohdalla valittanut, miten hitaasti tarina etenee, joten valmistauduin henkisesti rämpimään tämän läpi sivu kerrallaan - samalla tavalla kuin opiskeluaikoina ennen koeviikkoa luettiin. Varsinainen äksöni tosiaan oli jälleen siellä parissa viimeisessä luvussa, mutta ei "Winter's Heart" ollut sellainen urakka kuin olin pelännyt.

Elayne on mielestäni ärsyttävä pikku prinsessa enkä oikein jaksanut kiinnostua hänen valtataistelustaan ja lisärasitteena oli jälleen runsaasti yksityiskohtaista pitsien ja muun koristelun kuvailua sekä liuta sivuhenkilöitä, joiden perässä tällainen hajamielinen lukija ei meinaa pysyä. Mukana oli kuitenkin jatkuvasti kaikkea pientä toimintaa, yllätyksiä ja käänteitä, jotka pitivät kiinnostusta yllä sinne loppuhuipennukseen asti. Jopa Elaynelle tapahtui pari jännittävää juttua ja kaikki seanchanilaisiin liittyvä oli varsinkin todella kiinnostavaa, kuten edellisessäkin osassa.

Lopputilanne oli taas sellainen, että suorastaan pursun intoa käydä seuraavan kirjan kimppuun. (Käärin "Crossroads of Twilightin" paketista pari tuntia ennen kuin sain tämän luettua loppuun eli loistavasti ajoitettu.)

Lasinen miekka

Victoria Aveyardin nuorten fantasiaromaani "Punainen kuningatar" ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta. Tarina jäi ihan jännään kohtaan, mutta nähdessäni jatko-osan "Lasinen miekka" kirjaston hyllyssä, reaktioni oli sellainen alistunut huokaus. "Onko tuo nyt ihan pakko lukea?"

Juu, oli se "pakko" lukea. Haluan periaatteessa lukea kaikki kohtalaisen kiinnostavat sarjat loppuun ja kirjaston kirjat on luettava silloin kun ne ovat tarjolla; jos odottaa sitä hetkeä, kun itselle sopii, kirja on takuulla kadonnut hyllystä.

En voi sanoa, että "Punaisen kuningattaren" lukemisesta olisi kulunut ikuisuus, mutta en muistanut yhdenkään henkilön nimeä! Olin myös unohtanut autuaasti varmaan puolet kaikista mahdollisista erikoiskyvyistä, joita hopeisilla voi olla. (Sankarittaren ja hottisprinssin elementit sentään muistin, vaikka nimistä ei ollut mitään käsitystä.) Kuningattaresta oli jäänyt mieleen vain häijy luonne :D

No, asiat palasivat ongelmitta mieleen heti kun aloin lukea. Mare (sankaritar) ja Cal (hottisprinssi) pakenevat punaisten kapinallisten kanssa viimeksimainittujen salaiseen tukikohtaan. Suunnitelmana on lähteä pikimmiten etsimään muita Maren kaltaisia "uusverisiä" ennen kuin Calin häijy pikkuveli Maven löytää nämä.

Lähestyin "Lasista miekkaa" lievästi sanottuna tympääntyneenä. Pyörittelin silmiäni kannessa olevalle hehkutukselle sykettä kohottavista taistelukohtauksista ja mielettömistä hahmoista. Sivu sivulta löysin kuitenkin koko ajan vähemmän valitettavaa ja tuhahdeltavaa ja huomasin päin vastoin ahmivani tekstiä jännittyneenä.

"Lasinen miekka" on vauhdikas ja nopeatempoinen ja aika koukuttavakin seikkailu. Juonessa on muutamia yllätyksiä ja Mare oli mielestäni kasvanut vähän särmikkäämmäksi hahmoksi kuin edellisestä kirjasta muistamani ya-sankarittaren stereotypia. Erityisesti pidin siitä, miten ristiriitaisesti Mare suhtautuu Maveniin.

"Lasinen miekka" loppui todella tiukkaan tilanteeseen ja tällä kertaa odotan seuraavaa kirjaa innolla ^^

Kohtalon miekka

Ihastuin Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjaan niin kovasti, että kävin lainaamassa toisen osan "Kohtalon miekan" heti saatuani "Viimeisen toivomuksen" luettua. Muut lukemista odottavat kirjat saivat odottaa vielä vähän kauemmin :P

Päähenkilönä on edelleen noituri Geralt, joka matkustaa ympäriinsä toimeksiantoja etsien. Nälkä vaivaa ajoittain, koska Geralt on liian kunniallinen joihinkin hommiin. Kirja koostuu jälleen useammasta lyhyestä seikkailusta ja tällä kertaa kohtaamme lohikäärmeitä, merenneitoja, haltioita, dryadeja ja paljon muuta jännittävää. (Se valtava tuhatjalkainen oli hieno!) Muutaman tutun sadun tapahtumat saivat myös hulvattoman selityksen kuten edellisessäkin kirjassa.

Geraltin seurana on yleensä trubaduuri Valvatti, joka ei osaa pitää suutaan kiinni ja aiheuttaa siksi välillä ongelmia Geraltillekin.

Geraltin suuresta rakkaudesta Yenneferistä vihjailtiin jo ensimmäisessä kirjassa, mutta parin myrskyisää suhdetta valaistiin tarkemmin vasta nyt. Voin sanoa, että kyseessä ei ole mikään perinteinen hömppäkirjan romanssi ;)

Nopeatempoisten, taruolentojen täyttämien seikkailujen lomaan Sapkowski on lisännyt ajatuksia nykyajan ihmisiä vaivaavista ongelmista.

Geralt tuntui tässä toisessa kirjassa entistäkin sympaattisemmalta tyypiltä; tuli vielä vahvemmin Drizzt mieleen. Varsinkin loppukohtauksen jälkeen odotan innolla, mihin tämän sankarin tie vie seuraavaksi ^^

PS. Kun lisäsin tämän Goodreadsiin, tarjolle tuli monta jännittävän näköistä kirjaa, joiden selityksistä en ymmärtänyt tavuakaan. Miksei kukaan sanonut minulle lapsena, että pitäisi opiskella puolaa? :P

Viimeinen toivomus

Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja on saavuttanut suuren suosion ja olen jo pitkään katsellut mainoksia siitä, miten sarjan uuden osan ilmestyminen on lukijoille aina suuri ilon ja innostuksen aihe. Itse tartuin "Viimeiseen toivomukseen", sarjan avausosaan, monta vuotta sitten kirjastossa, luin ensimmäisen sivun ja tuuppasin opuksen takaisin hyllyyn. "Tuollainen pervoilu ei ole minun juttuni!" ajattelin.

Viime aikoina olen kuitenkin kärsinyt koko ajan kasvavasta pakottavasta tarpeesta tutustua kaikkiin mahdollisiin fantasiakirjoihin ja erityisesti niihin suosittuihin. Yhtenä päivänä "Viimeinen toivomus" sitten nökötti jälleen nenäni edessä kirjaston hyllyssä jatko-osiensa rinnalla ja minun oli vihdoin pakko selvittää, mistä tässä niin hurjan suositussa sarjassa on oikein kyse.

Se alkukohtaus sai minut taas pyörittelemään silmiäni, mutta parin sivun jälkeen tämä fantasiafriikki oli mennyttä kalua!

Kirjan päähenkilö Geralt on noituri, jonka ammattiin kuuluu hirviöiden tappaminen maksua vastaan. Hän matkustaa ympäri kuvitteellisia valtakuntia ja törmää niin väärinymmärrettyihin hirviöihin kuin verenhimoisiin prinsessoihinkin.

En oikein löydä sanoja kuvailemaan "Viimeistä toivomusta". Mukavan yksinkertaista miekka ja magia tyylistä fantasiaseikkailua, ihmeellisiä olentoja (puolalaista kansantarustoa?) ja perinteisten satujen synkän humoristista uudelleenvääntelyä. Geralt itse oli ihana sekoitus tohtori Housen sarkasmia ja R. A. Salvatoren Drizzt doUrdenin sankarointia.

Aika harvoin innostun mistään kirjasta näin nopeasti ja rajusti. En voi kuin päivitellä sitä, että olen vältellyt Noituri-kirjoja näin pitkään. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! ^^

The Heir of Night

Olen viime aikoina ahminut tiuhaan tahtiin urbaania fantasiaa. (Haluan selvittää, loppuvatko Goodreadsilta jossain vaiheessa ehdotukset!) Nyt aloin kuitenkin pitkästä aikaa himoita jotain "kunnon tavaraa" ja nappasin kirjastosta mukaani Helen Lowen "The Heir of Nightin". Syynä kirjavalintaan oli kannessa komeileva suositus Robin Hobbilta. (Tartuin puolitoista vuotta sitten Fiona McIntoshin Percheron-sarjaan samasta syystä ja ihastuin.) En pettynyt tälläkään kertaa ^^

Kolmetoistavuotias Malian on Yön Jaarlin ainoa tytär ja perijä. Perhe on yksi yhdeksästä aatelissuvusta, jotka vartioivat Muuria. Muurin takana parveilee häijyjä olentoja, pahoja velhoja ja muuta jännittävää.

Muurin sisällä kaikki "vanhoja voimia" eli taikaa käyttämään kykenevät on suljettu temppeleihin, koska aikoinaan kiivasluontoiset taiankäyttäjät aiheuttivat suurta tuhoa kiistoja ratkoessaan. Yön linnoituksen temppeliin on suljettu nuori, pitkästynyt Kalan, joka haaveili soturin elämästä ennen kuin yliluonnolliset kyvyt karkottivat hänet tavallisten ihmisten joukosta.

Muurintakaisten hirviöiden hyökkäys antaa sekä Malianin että Kalanin tulevaisuudensuunnitelmille aivan uutta potkua. Äkkiä muinaisten soturipappien taidoille olisikin käyttöä, mutta taikuuteen pelokkaasti suhtautuvat ihmiset eivät ole ehkä valmiita hyväksymään tällaisia joukkoonsa.

Ihan ensimmäisenä "The Heir of Night" toi mieleeni Martinin Tulen ja jään laulun. Johtui varmaan siitä Muurista ja Malianista, joka juoksenteli ja kiipeili niissä linnoituksen vaarallisissa osissa haaveilemassa sankariteoista. (Tuli siis Arya Stark mieleen.)

Toisaalta taas ne tarinan hirviöt ja muut pahikset toivat mieleeni Jordanin Ajan Pyörän. (Olen lukenut Ajan pyörää nyt säännöllisen epäsäännöllisesti jo jonkin aikaa, joten varmaan kaikki fantasiaelementit tuovat mieleeni jotain sieltä.) Myös kirjassa esiintynyt taikuus, varsinkin unimaailmassa kulkeminen ja muinaisten sankarien tapaaminen siellä, muistuttivat kovasti Ajan Pyörän juttuja.

Lowen rakentama maailma oli kiehtova, mutta olisin ehkä kaivannut enemmän ihan rehellistä, suoraviivaista miekanheiluttelua kuin sitä unimaailman ihmettelemistä. Hahmot olivat ihan mukavia; Malian ja Kalan edustivat semmoista aika perinteistä reipasta sankarinuorisoa. Rowan, "talvinainen" ja Malianin isän rakastajatar, oli ehkä suosikkini. Mitään hurjia yllätyksiä ja käänteitä juonessa ei oikein ollut. Kokonaisuutena jäi sellainen suhteellisen positiivinen "ihan kiva" -tunnelma. En tiedä, kiinnostuinko hahmoista ja tarinasta niin paljon, että jaksan lukea seuraavankin osan...

Magic Rises

Tilasin Kate Daniels -sarjan osat 5-7 kerralla. 5. ja 7. kirja tulivat kiltisti ennalta arvioidun toimitusajan puitteissa, mutta tämä 6. osa, "Magic Rises" taisi seikkailla ties missä viitisen viikkoa. No, ilo oli sitten sitäkin suurempi, kun paketti odotti eteisen lattialla iltavuorosta kotiutuessani ^^

Muodonmuuttajalasten suurin uhka piilee heidän omassa veressään; Lyc-V, muodonmuutoksen mahdollistava viirus, saa monet menemään sekaisin teini-iän hormonimyrskyssä. Hullua muodonmuuttajaa ei pysty parantamaan, vaan tästä tulee pysyvästi kauhutarinoiden raivoava, verenhimoinen peto. Laumassa elävät muodonmuuttajat joutuvat jatkuvasti hillitsemään oman eläimellisen puolensa pysyäkseen yhteiskuntakelpoisina ja ne, joiden kontrolli pettää, eliminoidaan muiden turvallisuuden takaamiseksi. Muodonmuuttajavanhemmat joutuvatkin elämään jatkuvassa pelossa kunnes lapset ovat selviytyneet täysi-ikäisiksi.

On olemassa lääke, joka pienentää nuorten muodonmuuttajien todennäköisyyttä seota. Tarkoin varjeltua lääkettä saadakseen Kate ja Curran lähtevät Eurooppaan keskelle paikallisten muodonmuuttajalaumojen valtapeliä. Kaksikko tietää, että kyseessä on ansa, mutta mikään ei ole valmistanut heitä perillä odottavaan tilanteeseen.

Ilona Andrews osasi jälleen kirjoittaa mahtavan, vauhdikkaan, hauskan, romanttisen ja jännittävän tarinan. Ihastun Kateen joka kerta uudestaan. Naurahtelin jatkuvasti sujuvalle dialogille ja meinasin tipahtaa sohvalta, kun Euroopassa odottava yllätys marssi paikalle. Sitten pitikin käännellä ahkerasti sivuja, että Curranin ihmeellinen käytös saisi selityksen ja kaikki muutkin asiat ratkeaisivat. Parissa kohdassa olin oikeasti kauhuissani ja välillä sitten huokailin helpotuksesta.

Pitänee tilata lisää ennen kuin uskallan käydä sen viimeisen hyllystä löytyvän osan kimppuun! ^^

Midnight Never Come

Marie Brennanin "Midnight Never Come" tarttui mukaani kirjastosta, kun halusin vain kokeilla jotain ennen lukematonta fantasiaa. Brennan on perehtynyt sekä arkeologiaan että kansantaruihin ja "Midnight Never Come" sijoittuukin 1800-luvun loppupuoliskolle, kun kuningatar Elizabeth hallitsi Englantia.

Tässä versiossa Elizabeth ei kuitenkaan hallitse yksin, vaan Lontoon varjoissa on toinenkin hovi, Onyx Court, jota hallitsee oikukas keijukuningatar Invidiana.

Päähenkilöinä vuorottelevat Elizabethin hoviin vasta päässyt Michael Deven ja Invidianan epäsuosioon tipahtanut Lune. Devenin ja Lunen tiet risteävät, kun Lune lähetetään vakoilemaan Elizabethin hovia. Pian kaksikko pääseekin selvittämään varsinaista salaliittovyyhtiä.

Historiallista fiktiota keijuilla höystettynä. Ensimmäinen ajatukseni oli, miksen ole tajunnut aiemmin etsiä tällaista yhdistelmää käsiini. Rakastan komeita pukuja ja kruunupäiden juonitteluja sisältävää historiallista viihdettä sekä fantasiaa, joten tämähän oli kuin minua varten kirjoitettu.

Loppujen lopuksi pidin "Midnight Never Comesta", mutta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen Brennan meinasi tipauttaa minut kyydistä ja olin vähällä jättää koko kirjan kesken. (Onneksi luen aika itsepäisesti kaiken aloittamani loppuun.) Se varsinainen salaliittojuoni oli lopulta täysin ymmärrettävä ja selvä, kun kaikki asiat vihdoin paljastettiin, mutta alussa mainittiin nimeltä lukuisia epäilyttäviä hahmoja, jotka tekivät jotain jossain ja olivat mahdollisesti olleet yhteydessä jonkun mahdollisesti petollisen henkilön kanssa... *Puuh!* Onneksi olen sen verran katsonut kruunupäistä tehtyjä tv-sarjoja (Valtiatar), että tiesin karkeasti kuka Mary on ja mitä hänelle tapahtui, koska muuten olisin varmaan senkin yksityiskohdan suhteen ollut autuaasti pihalla :D

Kun siitä tuntemattomien hahmojen spekuloimisesta päästiin oikean asian jäljille, meno muuttui oikein mukavaksi rakkaustarinaksi. Voisin etsiä muitakin tämän tyyppisiä kirjoja kokeiltavaksi ^^

PS. Keijujen alalajiin kuuluvat "browniet" ovat varmaan olleet Harry Potterin kotitonttujen esikuvana. Pikkuiset ja ihmisystävälliset browniet hoitavat innokkaasti omaa ihmiskotiaan. Isäntäperhe puolestaan tarjoaa pienelle taloudenhoitajalleen palkaksi leipää ja/tai maitoa, jotka auttavat keijuja sietämään ihmisten maailmaa. Vaatteiden antaminen taas karkottaa browniet, sillä ihmisvaatteisiin pukeutuminen tekisi keijusta liian ihmismäisen ja saisi tämän menettämään keijun olemuksensa ja voimansa.