Circus of the Damned

Yasmeen smiled. "It is part of the fun."

"Sadistic bitch," I said.

"Yes I am."

Jesus, some people you couldn't even insult.

Laurell K. Hamiltonin kolmas Anita Blake -kirja "Circus of the Damned" imaisi minut mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta asti.

Kaupungin isoin vampyyrimestari Jean-Claude on edelleen innokas tekemään Anitasta ihmispalvelijansa, minkä vuoksi Anita pyrkii välttelemään tätä komeaa vampyyria. Kun poliisi pyytää Anitan apua vampyyrien tappaman miehen kuoleman selvittämisessä, hänen on kuitenkin otettava yhteyttä Jean-Claudeen.

"Circus of the Damned" antaa kyllä ihan uudet kriteerit vauhdikkaalle ja toiminnantäyteiselle tarinalle. Miten monta eri hirviötä ja vihollista voi hyökätä sankarittaren kimppuun yhden vuorokauden kuluessa? Ja kun en tapittanut silmät suurina Anitan kamppailua tiukasta tilanteesta toiseen, pärskähtelin hänen huvittaville kommenteilleen.

Ihastun tähän sarjaan kirja kirjalta enemmän. Sopivasti jännitystä ja toimintaa, mutta parasta taitaa kuitenkin olla vahva, lämmin ja hauska päähenkilö.

Tässä kolmannessa kirjassa tarinaan tuli myös mukaan uusia henkilöitä; ikivanhoja vampyyreita, animaattorin uraa harkitseva opiskelijapoika ja alastomia ihmissusia. Sain sitten pelätä, että kuoleeko joku uusi mukava hahmo seuraavassa väijytyksessä vai jatkuuko hänen tarinansa vielä seuraavaan kirjaan.

"Is it in there?" Dolph asked.

"I think so."

"You're our expert. Why don't you sound sure?" Dolph asked.

"If you would have asked me if a vampire could plow through five feet of silver-steel with crosses hung all over the damn place, I'd have said no way." I stared into the black hole. "But there it is."

"Does this mean you're as confused as we are?" Zerbrowski asked.

"Yep."

"Then we're in deep shit," he said.

Unfortunately, I agreed.

Ihan pikkiriikkisenä moitteen tapaisena voisin huomauttaa, että siinä isossa loppukahakassa Anitan toiminta oli aika ennalta-arvattavaa. (Siinä olikin sitten se keksimällä keksitty kritiikki.)

Fated

I can't trust the things that I hear any more than I can trust the things that I see.

Näin Alyson Noëlin "Punaiset tulppaanit" joskus vuosia sitten kirjakaupassa ja ajattelin, että sen kirjan haluan lukea. Kirjaa ei kuitenkaan näkynyt lähikirjastossani. En ollut valmis ostamaan kirjaa itselleni, koska en tuntenut kirjailijaa. Pahimmassa tapauksessa tuhlaisin yli 20 euroa johonkin ärsyttävään teinidraamaan! Myöhemmin innostuin sitten tilaamaan Noëlin toisen sarjan, Soul Seekers, ensimmäisen osan "Fated" englanninkielisenä pokkarina. Laskin, että pieni pokkari ei romuttaisi maailmaani - lompakkoani - vaikka en kirjasta pitäisikään.

Daire on pikkulapsesta asti matkustanut äitinsä työn vuoksi ympäri maailmaa elokuvien kuvauspaikkojen perässä. Hän on jo pidempään nähnyt omituisia hohtavia hahmoja, joita muut eivät näe. 16-vuotissyntymäpäivänään Dairen näkemät asiat ovat niin kammottavia, että hän saa hysteerisen kohtauksen keskellä katua. Tämän jälkeen Daire tarvitsee vahvoja rauhoittavia lääkkeitä ja lääkäreiden mielestä hänet pitäisi sulkea psykiatriselle osastolle.

Dairen isoäiti on henkimaailmaan ja yrtteihin perehtynyt "noitatohtori". Hän on tähän asti pysytellyt poissa Dairen  elämästä, mutta kutsuu nyt yllättäen tytön luokseen. Näin Daire päätyy laitoksen sijasta tuntemattoman isoäidin luokse keskelle autiomaata. Isoäiti paljastaa Dairelle, etteivät "harhat" ole merkki mielisairaudesta, vaan suvussa periytyvistä voimista.

Daire on nähnyt unia komeasta pojasta. Ei liene mikään yllätys, että kyseinen poika, Dace, asuu samassa kylässä kuin Dairen isoäiti. Ikävä kyllä pojalla on identtinen, mutta häijy kaksoisveli Cade, jonka puuhat uhkaavat maailman tasapainoa. Daire tunnistaa Caden pahuuden heti kättelyssä. Dairen ja Caden suvut ovat taistelleet jo pitkään ja Daire on ainoa, jolla on tarpeeksi voimia pelastaa maailma Caden suunnitelmilta.

En ollut jotenkin yhtään orientoitunut siihen, että aloin lukea nuortenkirjaa. Dairen tyhmät-aikuiset-eivät-ymmärrä-mitään teiniangsti ja hysteeriset kohtaukset lävähtivät ikävästi päin näköä. Daire tuntee heti Daceen törmättyään, että heidät on tarkoitettu yhteen, mikä ei varsinaisesti innostanut minua. Pidän enemmän sellaisista romansseista, jotka kehittyvät hitaasti suurten taisteluiden tuoksinassa. Ja niistä taisteluista... Myönnän odottaneeni vähän vauhdikkaampaa ja räväkämpää tarinaa. Aikaa - eli sivuja - tuntui kuluvan hirveästi varsinaisiin tapahtumiin valmistautumiseen, minkä jälkeen hirviöt ja suuret yliluonnolliset olennot kuitattiin parilla kommentilla. Ja oliko ne ilkeät tytöt laitettu mukaan vain, koska nuortenkirjan sankarittaren täytyy kohdata koulussa ilkeiden nättien tyttöjen klikki?

No joo, ihan mukava luettava "Fated" oli. (Onneksi sivuja oli vain 350.) Sellainen kevyt nuorten fantasiatarina. En ole hirveän vaikuttunut henkilöistä tai juonesta (teinityttö pelastaa maailman isoäitinsä avulla...), mutta on niitä tökerömpiäkin tekeleitä. Dace oli loppujen lopuksi ihan lutunen stereotyyppi teinifantasian komeasta kivasta pojasta. Kirjan loppu onnistui jopa herättämään muutamia kysymyksiä, joiden vuoksi seuraavaan osaan on pakko tarttua jossain vaiheessa. Oikeastaan "Fated" onnistui vain lisäämään kiinnostustani Noëlin muita kirjoja kohtaan. Uskon, että ne saattavat olla ihan lukemisen arvoisia - välipaloina.

The Laughing Corpse

"Come on, Anita. I don't think you'll need a gun in the middle of the afternoon, while visiting a client."

"The Laughing Corpse" on toinen osa Laurell K. Hamiltonin Anita Blake -sarjassa. Anitalla on lapsesta asti ollut kyky tuntea kuolleiden läsnäolo ja herättää ruumiita henkiin. Nyt aikuisena hän työskentelee zombeja nostavassa yrityksessä. Lisäksi Anita toimii monesti poliisin konsulttina murhatapauksissa.

Tässä sarjan toisessa osassa kaupunkia tuntuu riivaavan villiintynyt zombi, joka jättää runneltuja, osittain syötyjä ruumiita jälkeensä. Tapausta tutkiessaan Anita joutuu napit vastakkain pelottavan voodoo-kuningattaren kanssa.

Samaan aikaan hämäräpuuhilla rikastunut mies yrittää kiristää Anitan nostamaan ikivanhan zombin; niin vanhan ruumiin elävöittäminen vaatisi ihmisuhrin.

Vampyyri pystyy jakamaan elämänvoimansa ihmisen kanssa, jolloin tämä muuttuu kuolemattomaksi ihmispalvelijaksi. Sarjan edellisessä osassa Jean-Claude otti - ilman lupaa - ensimmäiset askeleet kohti Anitan muuttamista tällaiseksi ihmispalvelijaksi. Nyt Jean-Claude on kaupungin mahtavin vampyyri, mutta hänen täytyy pönkittää tuoretta asemaansa eikä vastahakoinen ihmispalvelija sovi kuvioihin. Anita ei kuitenkaan halua olla missään tekemisissä Jean-Clauden kanssa - oli tämä miten komea ja puoleensavetävä tahansa.

"You understand this, Jean-Claude. I would rather have my throat torn out. I would rather die trying to kill you than submit to you." I stared at him, trying to see if he understood any of what I said. "Say something."

"I have heard your words. I know you mean them." He was suddenly standing in front of me. I hadn't seen him move, hadn't felt him in my head. He was just suddenly inches in front of me. I think I gasped.

"Could you truly kill me?" His voice was like silk on a wound, gentle with an edge of pain. Like sex. It was like velvet rubbing inside my skull. It felt good, even with fear tearing through my body. Shit, He could still have me. No way.

I looked up into his so-blue eyes and said, "Yes."

Anita Blake on mielestäni urbaania fantasiaa parhaimmillaan! Toiminta alkaa heti ensimmäisistä luvuista ja jatkuu loppuun asti; Hamilton ei anna sankarittarensa hengähtää liian pitkään. Luulin, että olin kurkkuani myöten täynnä vampyyreja Charlaine Harrisin (ja aika monen muun) kirjojen jälkeen, mutta Jean-Claude ei ärsytä minua lainkaan. Uskon, että isoin syy on mahtava päähenkilö Anita, joka osaa pitää puolensa komeitakin epäkuolleita vastaan. Anitalla on muuten pehmopingviinikokoelman lisäksi pingviinikalenteri! <3

Guilty Pleasures

There's nothing like ruining the calm of a hundred-year-old vampire to boost a girl's morale.

"Guilty Pleasures" aloittaa Laurell K. Hamiltonin Anita Blake -sarjan. Olen itse asiassa lukenut kirjan joskus vuosia sitten, mutta muistissani on vain jotain lyhyitä välähdyksiä kirjan tapahtumista. (Vähän noloa...) Nyt kun päätin viimein palata sarjan pariin, oli siis pakko aloittaa alusta.

Anitan maailmassa vampyyrit tallustelevat avoimesti kaduilla ja hoitavat liiketoimiaan. Ihmiset hyväksyvät niin vampyyrien kuin muunkin yliluonnollisen olemassaolon ja vampyyreilla on sekä fanijoukkoja että viharyhmiä tavallisten kansalaisten joukossa. Poliisi puolestaan on perustanut ihan oman yksikön yliluonnollisia rikoksia varten.

Anita ei ole itsekään aivan tavallinen ihminen, vaan hän pystyy herättämään ruumiit "henkiin". Ruumis pysyy Anitan jäljiltä ruumiina, mutta sen kanssa pystyy keskustelemaan, jos jokin vainajan tiedossa oleva asia on jäänyt epäselväksi. Vampyyreita Anita pelkää ja inhoaa. Anita ei riisu hopearistiä kaulastaan edes suihkussa ja ulkona liikkuessaan hänellä on vaatteiden alla niin terä- kuin tuliaseita. Hän on myös saanut maineen vampyyrien "teloittajana".

Nyt Anita joutuu tahtomattaan tekemisiin kaupungin mahtavimman vampyyrin kanssa. Joku tappaa vampyyreita ja Anitan täytyy selvittää syyllinen - tai kohdata tuhatvuotiaan vampyyrin viha.

"What I need is a shotgun."

He looked at me. "You going to carry a shotgun with you day after day?"

"Sawed of, it would fit under a coat."

"In the middle of a Missouri summer, you'd melt. Why not a machine gun, or a flamethrower, while you're at it?"

"Machine gun has too wide a spread range. You may hit innocent people. Flamethrower's bulky. Messy, too."

He stopped me with a hand on my shoulder. "You've used a flamethrower on vampires before?"

"No, but I saw it used."

"My god." He stared off into space for a moment, then asked, "Did it work?"

"Like a charm; messy, though. And it burned the house down around us. I thought it was a little extreme."

Olin jotenkin onnistunut unohtamaan, miten mahtavaa luettavaa Anita Blake on. Toimintaa ja jännittäviä hetkiä oli kiitettävästi. Lisäksi kirjan vampyyrit olivat kauniita, lumoavia ja äärimmäisen vaarallisia olentoja, kuten vampyyrien mielestäni kuuluukin olla. (Ei mitään kilttejä, sieluaan murehtivia herrasmiehiä tälle tytölle, kiitos!) Kirsikkana tämän kakun päällä oli vielä ihastuttava päähenkilö, joka laukoo hauskoja kommentteja pelottavissa tilanteissa ja nukkuu pehmopingviinin kanssa aina, kun joku on yrittänyt tappaa hänet.

Tuulen vihat

"Tuulen vihat" on Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan sarjan avausosa. Vanhat kansanperinteet, uskomukset ja taiat näyttelevät isoa osaa ja tuovat ripauksen fantasiaa keskelle historiallisen Suomen metsikköä.

Päähenkilö Kertte on pienen talon tytär, jonka äiti "meni tuulen vihoihin" pian Kerten syntymän jälkeen. Kertte näkee pihapiirissään vaeltelevat henget, mutta kukaan ei usko häntä. Nuoren tytön henki on ainoa, jonka puheen Kertte kuulee. Ikävä kyllä henki on aika pahatapainen ja onnistuu toistuvasti yllyttämään Kerten tekemään jotain typerää. Kerten veli Sule saa epilepsialta kuulostavia kohtauksia, joiden jälkeen hän pystyy ennustamaan ja antamaan neuvoja tai varoituksia.

Kerten isä Paimio on melko vastenmielinen hahmo; hän kurittaa talonsa väkeä ajan tavan mukaan, mutta lisäksi hän on ahne, itsekäs ja naurettavan lyhytpinnainen. Kun sairaasta Sulesta ei ole talon seuraavaksi isännäksi, Palmio alkaa etsiä Kertelle sulhasta, joka ottaisi maat ja perheen haltuunsa.

- Miehet ovat ankaria, Anna saattoi jälkikäteen kuiskata. - Heille ei saa antaa aihetta vihastua.

Kertte ajatteli, että ainakin tämän asian hän hoitaisi toisin. Isää ei voinut uhmata eikä tämän lyöntejä välttää, mutta jotenkin hänen oli pakko päästä valitsemaan oma tuleva mies. Sellainen, joka osaisi olla ankara ja vaativa tuvan isäntä, mutta joka ei koskaan nostaisi kättään Kertteä vastaan. Mies, jonka tahto olisi Kerten taskussa.

"Tuulen vihat" oli ihana lukukokemus. Elämä Suomen pöpelikössä samassa tuvassa lehmän ja lampaiden kanssa, omien vaatekankaiden kutominen ja oravan- ja ketunnahkojen myyminen markkinoilla kuulosti tällaisen nykyajan mukavuuksien hemmotteleman uusavuttoman korviin uskomattoman kiehtovalta. Lisäksi mukana oli juuri sopiva ripaus hömppäkirjallisuutta; rakastuin Larriin korviani myöten <3

Olen lukenut Havasteelta myös "Kymmenen onnen Annan" ja pari sen jatko-osaa, mutta nyt tuntuu, että "Tuulen vihat" oli vielä parempi. (Mielipiteeseeni saattaa tietysti vaikuttaa se, mitä olen lukenut juuri ennen kunkin kirjan lukemista, koska vaihtelu virkistää aina...)

Dirty Magic

Jaye Wellsin "Dirty Magic" oli yksi sattumalöydös kirjaston hyllyjä kolutessani.

Taikuus on niin sanotusti lähtenyt lapasesta; ulkonäön ja toimintakyvyn parantaminen taikajuomilla on yhtä tavallista kuin rakennekynnet ja energiajuomat tänä päivänä. Ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään; oikeakätisiin, jotka eivät osaa tehdä taikoja, ja vasenkätisiin, joilta taikajuomien keittäminen luonnistuu. Myös taikuus on jaettu kahteen luokkaan: puhtaaseen ja likaiseen. "Puhdas" taikuus on jokaisen saatavilla, kun taas "likainen" taikuus on kiellettyä. Likainen taikuus aiheuttaa käyttäjässään pahan riippuvuuden ja aiheuttaa pitkään käytettynä fyysisiä muutoksia. Tämän kielletyn likaisen taikuuden tuottajat ja käyttäjät pitävät poliisin työllistettynä.

Kate Prospero kuuluu vasenkätisiin ja on kaiken huipuksi kasvanut likaista taikuutta keittelevän ja levittävän velhopiirin keskellä. Katen Abe-eno koulutti Katesta uutta johtajaa likaisen taikuuden myyntibisnekseen, mutta kymmenen vuotta aiemmin Kate pesi kätensä kaikesta taikuudesta. Nyt Kate työskentelee partiopoliisina taistellen likaisen taikuuden levittäjiä vastaan. Hän jahtaa sinnikkäästi taikuuden väärinkäyttäjiä ja uneksii ylenemisestä ja kiinnostavampien tehtävien - ja paremman palkan - pariin pääsemisestä.

Tavallisella partioreissulla Kate ampuu harvinaisen pahasti seonneen likaisen taikuuden käyttäjän. Katelle selviää, että kaduilla liikkuu uusi, paljon aiempia vaarallisempi aine, ja hänen ampumansa henkilö oli tärkeä linkki aineen alkuperän selvitystyössä. Tapahtuman ansiosta Kate pääsee viimein mukaan isomman jutun selvittämiseen.

Tätä lukiessa tuntui välillä kuin olisi katsellut CSI:ta tai NCSI:ta tai jotain muuta vauhdikasta poliisi-sarjaa - yliluonnollisilla lisukkeilla tietysti. Tapauksen selvittäminen tuntui kestävän pitkään - johtui ehkä niistä ohuista Harper Connellyista, joita olen lukenut - mutta eihän minkään ison rikoksen ratkaisua voi vain tiputtaa sankarin syliin, vaikka lukija olisi kuinka kärsimätön. Ja jännittäviä hetkiä ja pari yllätystäkin matkan varrelle osui. Tavallaan oli myös virkistävää lukea jotain, missä pää-henkilöiden rakkausongelmat eivät muodosta valtaosaa juonesta.

Päähenkilön ja hänen läheistensä osalta seikkailun lopputulos oli aika lailla sellainen kuin odotin jo ensimmäisten lukujen perusteella. (Mutta miten monta täysin yllättävää ja ennennäkemätöntä loppua maailmaan mahtuisikaan?) Jos törmään muihin Wellsin kirjoihin kirjastoretkilläni, saatan hyvinkin tarttua tilaisuuteen ^^

Vainuttu

Oliko suomalainen fantasia joskus harvinaista ja epätavallista? Nykyään tarjontaa tuntuu kuitenkin olevan ihan kiitettävästi siellä vieraista kielistä käännettyjen sisarusten lomassa.

Tarttuessani silloin joskus Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan ensimmäiseen osaan ajatukseni kansitekstien perusteella oli: "Jaahas, suomalainen Twilight." Teinityttö lähetetään Helsingistä jonnekin syrjäkylään "susirajalle" asumaan enonsa kanssa. Ja hupsista! Kylän asukkaat ovat melkein kaikki ihmissusia. Ja tietysti sankaritar rakastuu tulevaan alfaan, komeaan Mikaeliin.

Pysyn kannassani suomalaisen Twilightin suhteen siinä mielessä, että molemmat sarjat ovat nuorten fantasiaa ja Susiraja on pääosin Suomeen sijoittuva suomalaisen kirjoittama tarina. Mistään tökeröstä plagiaatista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Rouhiaisella on aivan oma näkemyksensä yliluonnollisten nuorten elämästä nyky-yhteiskunnassa. Tosin tämän neljännen osan loppu kyllä kirkui mielessäni "Twilight!"

Päätösosa "Vainuttu" alkaa Helsingistä ja Mikaelin ja Raisan yhteenpaluusta. (Kaksikon romanssin tiellä on ollut isoja töyssyjä sarjan aikana.) Pian heidän täytyy palata Hukkavaaraan, koska naapuri-kunnassa on nähty susi ja nyt naapurikuntalaiset haluavat hyökätä Hukkavaaran maille metsästämään näitä petoja.

Raisa ja hänen vasta löydetty kaksoisveljensä Mitja ovat saaneet tietää olevansa daimoneita, todellisuutta mieleisekseen taivuttavia yliluonnollisia olentoja. Sisarukset pääsevät nyt käyttämään uusia voimiaan Hukkavaaran suojelemiseksi.

"Vainuttu" oli vauhdikas, kevyt ja nopeasti luettava nuorten fantasiakirja. Kirja oli oikein mukavaa seuraa, kun käperryin sohvalle potemaan flunssaa. Hehkuttaisin sarjaa enemmänkin, jos juonessa olisi ollut isompia yllätyksiä - yliluonnollisten taisteluiden tai erityisesti parisuhteiden kohdalla. (Aiemmissa osissa muistaakseni oli sellaisia pieniä odottamattomampia käänteitä.)

Grave Memory

It said something about my life when a heavily armed official accused me of causing magical havoc and I had to wonder which incident she meant.

"Grave Memory" on kolmas kirja Kalayna Pricen Alex Craft -sarjassa. Hautaenergiaa kanavoiva noita Alex toteuttaa viimein pitkäaikaisen haaveensa ja perustaa etsivätoimiston opiskeluaikaisen ystävänsä Riannan kanssa. Toimiston ensimmäinen tehtävä käynnistyy, kun itsemurhaajan kummitus väittää kiivaasti, ettei ikinä tappaisi itseään. Tapausta tutkiessaan Alex törmää muihinkin itsemurhiin ja haastattelee ruumiiden varjoja. Jokainen vainaja on menettänyt muistinsa muutaman kuolemaa edeltävän päivän ajalta. Eikä yksikään tunnusta tehneensä tai edes suunnitelleensa itsemurhaa.

Parisuhderintamalla Alexin tilanne on jännittävä; hän on rakastunut kahteen lievästi ilmaistuna saavuttamattomaan mieheen. Toinen on komea sielujen kerääjä, jota Alex kutsuu "Kuolemaksi", koska sielujen kerääjät ovat hyvin salaperäisiä jopa nimiensä suhteen. Toinen on keijujen talvihovin kuningattaren talutusnuorassa oleva keijusoturi Falin. Talvikuningatar haluaisi liittää Alexin voimat hoviinsa ja käyttää siekailematta Falinia hyväkseen piinatakseen vastahakoisen Alexin suostumaan. Ihanan julmaa ja kammottavaa! Koko kirja muuten loppui suorastaan sietämättömän herkulliseen juonenkäänteeseen O.O

Hyvä (eli viihdyttävä) kirja tarvitsee aina hauskoja sivuhenkilöitä sivuilleen. Ihastuin Alexin "taloudenhoitajaan" Ms. B:hen jo edellisessä osassa; tarvitsisin itsekin hänenlaisensa topakan pikku tehopakkauksen. "Grave Memoryssa" Alex tutustuu myös varsijousella turhankin innokkaasti sohivaan poliisinoita Briar Darqueen. Briar on kovan naispoliisin stereotyyppi. Huvittavaa hänessä on hänen tapansa osoittaa refleksinomaisesti rakkaalla varsijousellaan kaikkea yllättävää.

Tämä sarja tuntuu käyvän kirja kirjalta kiinnostavammaksi ^^

Truly, Madly, Deadly

Hannah Jaynen teinijännäri "Truly, Madly, Deadly" oli ihan sattumalöydös kirjaston hyllystä. Kirjan päähenkilö on Sawyer, jonka poikaystävä Kevin on juuri kuollut auto-onnettomuudessa. Pian hautajaisten jälkeen Sawyer löytää lokerostaan artikkelin onnettomuudesta ja viestin "You're welcome". Allekirjoituksena on "ihailija". (Kevinin lempiharrastuksiin kuului Sawyerin pahoin-piteleminen, mistä Sawyer ei ole kertonut edes parhaalle ystävälleen.)

Poliisi alkaa epäillä, ettei Kevin ollut yksin autossa. Sawyerista tuntuu, että joku seuraa häntä, mutta kukaan ei ota häntä vakavasti. Omituiset kuolemantapaukset eivät lopu Keviniin ja viestilappuja putkahtelee Sawyerin tielle tasaiseen tahtiin.

Siinä mielessä ainakin minulle todella onnistunut jännitystarina, että epäilin suunnilleen puolta kirjan henkilöistä - jopa itse sankaritarta! Nuortenkirjamaisesti mukana oli se pakollinen ilkeä tyttö ja ymmärtämättömiä aikuisia, mutta pääpaino ei ollut tavallisessa teinidraamassa, vaan murhaajan selvittämisessä. Keksin syyllisen pari sivua ennen Sawyeria; se oli yksi niistä, joita epäilin jo paljon aiemmin, mutta Jayne onnistui harhauttamaan minua kourallisella muita epäilyttäviä hahmoja.

Tämä kirja tuli luettua reippaasti, koska oli hirveä hinku tietää, miten käy ja kuka on oikeasti syyllinen. Ehkä ratkaisu oli jollekulle ilmiselvä, mutta minulla ainakin oli hauskaa arvaillessa ^^

Tyyliltään "Truly, Madly, Deadly" muistutti aiemmin kehumaani Melissa Marrin nuorten trilleriä "Made for You".

Tehtaan portilta kotikujalle

Eira Pättikankaan "Tehtaan portilta kotikujalle" vie lukijan 1920-luvulle suomalaiseen pikkukylään. Päähenkilö Elli lähtee ystävänsä Rauhan yllyttämänä kotimökistä isompaan kylään lakkitehtaaseen töihin. Töiden lomassa Elli törmää lakkitehtaan vieressä olevassa turkisvärjäämössä työskentelevään Asseriin.

En luokittelisi tätä hömppärakkausromaaniksi, vaikka ihmissuhteet toki ovat olennainen osa juonta. Lähinnä tuntuu, että Pättikangas kuvaa tavallisen työläisen (Ellin) silmin elämää Suomessa, kun työpäivä oli juuri lyhennetty kahdeksaan tuntiin, alkoholi kielletty ja lasten koulunkäynti vielä varsin vapaaehtoista.

Pättikangas käyttää tapahtumien kuvailuun kirjakieltä, mutta dialogeissa hän revittelee murteella. Rupesi oikein naurattamaan, miten pitkään ja hartaasti jouduin tavaamaan tämän suomenkielisen kirjan ensimmäisiä sivuja. Hetken tuntui, että englanninkielistä tekstiä lukisi paljon sujuvammin :D

Olen jo aiemminkin julistanut, etten ole raskaiden ja synkkien kertomusten ystävä. "Tehtaan portilta kotikujalle" kyllä kertoo köyhemmän ihmisen arjesta ja huolista, mutta Pättikangas onnistuu pitämään sävyn kevyenä ja tarinan pikemminkin viihdyttävänä ja kiinnostavana kuin masentavana. Lukiessani Ellin ja muiden työmatkoista saatoin vain iloita siitä, että itse pääsen töihin muutaman minuutin bussikyydillä. Puukkotappelut ja pikkukylän turhautuneen nuorison rellestäminen tulivat myös esille, mutta aika positiivisesti ja mukavasti nekin lopulta päättyivät.

Seinustalla seisova, lähes sokea Kappalan vaari huiteli kuihtuneilla nyrkeillään ilmaan. - Voi raakules, kuinka muistuu taas nuoruus elävästi mielehen! Silloon miehet taisi tapella, ja mensin mä sakkihin viäki jos vähä paremmin eroottaasin!

- Mitähän teki siinä, sanoi Rauha ja työnsi vaarin selkänsä taakse.

- Ei sen olsi niin nokon nuukaa, kenenkä hatruksis olsin, ku vain johonki saisin hairaastuksi! Kyllä mä viäki jonku kölököttääsin, jos kiinni saisin, ukko arveli.

Grave Dance

"Grave Dance" on Kalayna Pricen Alex Craft -sarjan toinen osa. Ensimmäisen osan lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo useampi vuosi, mutta parempi palata sarjan pariin myöhään kuin ei milloinkaan... (Täytyy varmaan tunnustaa, että suurin syy tämän kirjan lukemiseen oli viimeaikainen ihastukseni Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjaan. Kaipasin jotain samanlaista :P )

Alex Graft on noita, jonka kyvyt liittyvät kuolleiden jättämän energian näkemiseen ja vainajien kanssa keskustelemiseen. Hän toimii yksityisyrittäjänä auttaen virkavaltaa murhien uhrien haastattelemisessa sekä yksityisiä henkilöitä, joilla on kysymyksiä menehtyneille läheisilleen.

Alex Craftin maailmassa taikuus ja keijut ovat tulleet kaapista seitsemänkymmentä vuotta aiemmin ja kansa on sopeutunut yliluonnollisen olemassaoloon. Noidille ja keijuille on omat korttelit, baarit ja koulut ja yliluonnollisia rikoksia selvittämässä on ihan omat poliisiyksikkönsä.

Tässä sarjan toisessa osassa Alex joutuu selvittämään useamman irrallisen vasemman jalan mysteeriä. Hän ei pelkän jalan perusteella pysty kasaamaan vainajan olemusta keskustelua varten, mikä hankaloittaa rikoksen selvittämistä.

Sarjan ensimmäisessä osassa Alex sai tietää olevansa osaksi keiju ja nyt hän joutuu tahtomattaan sekaantumaan entistä enemmän näiden vaarallisten olentojen asioihin. Hän tuntuu itsekin muuttuvan koko ajan enemmän keijuksi.

Alexin rakkauselämä on myös hyvin esillä "Grave Dancen" juonikuvioissa. Alexin viimeisin rakastaja Falin palaa kuvioihin kuukauden mittaisen katoamistempun jälkeen. Falin tosin sattuu olemaan haltia ja kaiken kukkuraksi talven kuningattaren salamurhaaja ja rakastaja. Falinin lisäksi Kuolema - oikein komea mies - flirttailee avoimesti Alexin kanssa.

Price on kehittänyt värikkään maailman, joka on tulvillaan hauskoja yksityiskohtia. Alex joutuu tasaiseen tahtiin vaarallisiin tilanteisiin, mutta vastapainona on runsaasti huumoria.

Falin opened his eyes, which had drifted closed while we spoke. "Who's Fred?"

"Oh, uh, the gargoyle?" I shrugged. "I sort of named it."

He stared at me, and then burst out laughing. "The winged one with the cat face?" At my nod he laughed out harder, which made him wince and grasp his injured side. "You realize that particular gargoyle is female and holds a position among gargoyles similar to that of a high priestess or a grand oracle?"

"Oh." I guess that explained why she'd seemed so amused when I'd named her. But she'd refused to give me a name to call her, and it was hard to converse with someone who didn't have a name - even if that someone happened to be made of stone.

Vauhtia, vitsailua ja kaksi komistusta piirittämässä sankaritarta kuulostaa tutulta ja jonkun mielestä varmaan liian kuluneelta, mutta itse pidin "Grave Dancea" ja Alex Craftia niin viihdyttävinä, että taidan etsiä kirjastosta seuraavankin osan. Varsinkin ihan loppumetreillä luin innokkaasti eteenpäin, kun päässä pyöri hirveästi vastausta odottavia kysymyksiä.

PS. Kirjaston kappale "Grave Dancesta" oli niin nuupahtanut, että pelkäsin jatkuvasti jonkun sivun irtoavan. Yksi sivu puuttui jo, mutta onnistuin pysymään kärryillä :P

Nimeä minut uudelleen

"Jos Elle kertoisi, äiti tulisi vihaamaan häntä aina, niin se tulisi olemaan. Isä vihaisi häntä aina. Ellehän pettäisi hänet. Hän ei saisi koskaan anteeksi, ei koskaan! Hänestä ei tulisi koskaan ainakaan sairaanhoitajaa, hän ei osannut auttaa ihmisiä. Kuka muu kuulisi isän itkuiset askeleet, osaisi lukea niitä ja laittaisi laastarit haavoihin? Mitä jos isä jäisi nyt yksin? Isä rakasti Elleä, rakasti enemmän kuin kukaan. Isä ei tarkoittanut mitään pahaa."

Sara Saarelan "Nimeä minut uudelleen" kertoo Ellestä, joka joutuu ala-asteikäisenä isänsä hyväksi-käyttämäksi. Karmiva aihe, täytyy myöntää. Kirjassa seurataan, miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat Ellen elämään ja ihmissuhteisiin teini-iässä.

Aihe on raskas, mutta Saarela kertoo Ellen tarinan kiitettävän nopeasti; kirjan lukemiseen ei mennyt kauaa. Tällaiselle asiasta mitään tietämättömälle Ellen tunteet ja ongelmat kuulostivat uskottavilta.

Kielioppivirheet jäivät vaivaamaan minua. Kirjassa dialogit on kirjoitettu puhekielellä, mikä toimi hyvin, mutta itse tekstin keskellä oli tökeröitä taivutusvirheitä. Ajattelin, että niillä ehkä kuvattaisiin jotenkin nuoren Ellen ääntä ja ajatuksia, mutta tarina on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, eli kuulostivat pikemminkin kirjailijan omilta kömmähdyksiltä... Niin, olinko jo maininnut pariin otteeseen, että syynään liiankin tarkkaan niitä kuuluisia välimerkkejä? XD

Väristyksiä haudan takaa

Lainasin Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjan kolmannen osan "Väristyksiä haudan takaa", kun kaipasin jotain nopeaa ja kevyttä lukemista.

Harperiin osui 15-vuotiaana salama, minkä jälkeen hän on pystynyt aistimaan kuolleiden olinpaikat. Velipuolensa Toliverin avustamana hän matkustaa nyt pikkukaupungista toiseen etsimässä vainajia ja selvittämässä kuolinsyitä - maksua vastaan.

Tässä sarjan kolmannessa osassa kateissa on joukko teini-ikäisiä poikia ja vastassa luonnollisesti joukko epäluuloisia lainvalvojia. Harperin ja Tolliverin tarkoituksena on aina löytää ruumiit, nostaa palkkio ja häipyä paikalta, mutta jälleen kerran he joutuvat osallistumaan murhatutkintaan. Myös Harperin henki on vaarassa - jälleen kerran - kun murhaaja kokee hänet uhkana touhuilleen.

Nopeaa, kevyttä ja vauhdikasta, kuten kaksi aiempaakin kirjaa. Tällä kertaa taisin tosin kiinnostua enemmän Harperin rakkauselämästä kuin niistä murhatuista pojista. Harper on monien yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen tajunnut rakastuneensa velipuoleensa. Nyt hän pelkää menettävänsä elämänsä tärkeimmän ihmisen, jos Tolliver saa tietää näistä kielletyistä tunteista.

Neverwinter

"Kääpiöiden kotia" lukiessa tympäännyin taas R. A. Salvatoren kirjojen käännöksiin, joten onneksi olen ahneuksissani haalinut sarjan seuraavan osan "Neverwinter" omaan hyllyyni alkuperäiskielellä.

Teinivuosieni suuri sankari Drizzt Do'Urden on menettänyt kaikki vanhat ystävänsä. Nyt hän vaeltaa edellisessä kirjassa kohtaamansa haltianeito Dahlia Sin'fellen kanssa. Drizzt kaipaa toki rakkaitaan, mutta tuntee samalla olonsa oudon vapaaksi ja pohtii, voisiko rakastua vielä uudestaan.

Drizztin rakkauselämän lisäksi "Neverwinterissä" seurataan paholaisten, elävien ja kuolleiden velhojen, zombien ja tavallisten ihmisten taistelua Ikikesän (Neverwinterin) kaupungista. Toisaalla taas Luskanin merirosvoruhtinaat ovat iskeneet silmänsä Drizztiin ja Dahliaan. Luvassa on siis runsaasti aseiden kalistelua sisältävä fantasiaseikkailu.

Kuolasin Drizztin perään teini-ikäisenä ja yllätyksekseni olen edelleen aivan ihastunut. Johtuisiko vanhasta tottumuksesta? :D Näin monen kirjan jälkeen on kuitenkin virkistävää, että ihanalla Drizztillä on uusia hahmoja (eli Dahlia) ympärillään. Yksi vanha hahmo tosin teki yllätyspaluun...

Salvatoren kerronta on joskus todella mahtipontista, mistä olen tainnut mainita jo ennenkin. Kaikki sankarit ovat uskomattoman taitavia ja ylivoimaisia suhteessa vastustajiinsa. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan tuntuu vain korostavan sitä, että kyseessä on suuri seikkailu kaukana tästä tavallisesta maailmasta.

Oli myös suuri helpotus lukea englanniksi, koska ne suomennosten kielioppihudit ottavat päähän. (Pitääkin olla tällainen välimerkin hinkuttaja...) Salvatore käyttää välillä jänniä lauserakenteita, mutta koska englanti ei ole äidinkieleni, en jää märehtimään kielioppia. Oikeastaan ne lauserakenteet vain saavat tarinan kuulostamaan eksoottisemmalta.

Juonesta tylytän sen verran, että Drizztin ja Dahlian seikkailu Luskanissa ei tuntunut liittyvän mitenkään mihinkään. Se vaikutti sellaiselta "oho, ei täällä ollutkaan mitään hauskaa, eiköhän häivytä" -kiertotieltä kohti varsinaista taistelua. Lopussa tarina kokosi jälleen itsensä ja uskon, että Drizztillä on seuraavassa kirjassa edessään jälleen jännittäviä taisteluita ^^

Viimeinen näytös

Aah! Perinteinen dekkari uskottavilla henkilöillä ja suhdekiemuroilla! Näin siis ajattelin aloittaessani Mari Jungstedtin uusimman dekkarin "Viimeinen näytös".

Kirja alkaa toimittaja Erika Malmin murhalla. Lukija saa sitten poliisivoimien kanssa pohtia, liittyikö murha Erikan nuoreen rakastajaan, johonkin toimittajan kommentteihin ärtyneeseen ryhmään vai johonkin ihan muuhun.

Kiinnostavan murhaselvittelyn rinnalla Gotlannin poliisipäällikkö Anders Knutas käsittelee suurta henkilökohtaista kriisiä, koska 22 vuoden avioliiton jälkeen hänen vaimonsa Line on vaatinut eroa. Pakkaa sekoittaa Knutaksen ja hänen kollegansa Karin Jacobssonin välillä jo pidempään muhinut molemminpuolinen kiinnostus.

Toimittaja Johan Bergillekin murha tietää työkiireitä. Hänen vaimonsa Emma puolestaan murehtii pariskunnan nuupahtanutta seksielämää.

Mari Jungstedt kuuluu lempidekkaristeihini juuri sen vuoksi, miten hän yhdistää murhamysteeriin arkisia ihmissuhdekiemuroita. Hänen hahmonsa eivät ole kiillotettuja supersankareita, vaan tavallisia ihmisiä, joihin on helppo samaistua. Jungstedt kuvaa myös taitavasti ihmismielen heikkouksia.

Jungstedt onnistui myös harhauttamaan ja yllättämään täydellisesti ainakin tämän lukijan ^^