sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Odalisque

Alison Goodmanin "Eon" oli niin mahtava löytö, että uskaltauduin tutkimaan kirjaston englannin-kielistä fantasiahyllyä tarkemmin. Täytyy myöntää, että Fiona McIntoshin "Odalisquen" lainasin lähinnä siksi, että kirjan kannessa lukee Robin Hobbin julistaneen: "A bold new voice in high fantasy". Kiinnostuin kirjasta myös takakannen perusteella, mutta tuo etukannessa ollut lainaus lopullisesti "pakotti" minut selvittämään, mistä tämän kirjailijan kirjoissa oikein on kyse.

Tapahtumapaikkana on Percheron, joka tuo mieleeni jonkin idässä ja/tai etelässä sijaitsevan eksoottisen valtion; toisella puolella satama ja meri, toisella tappava aavikko. Lisäksi hallitsijalla on haaremi eunukkeineen. Tarina alkaa, kun Percheronin hallitsija kuolee ja valtaan nostetaan hallitsijan lempivaimon Herezahin 15-vuotias poika Boaz. Herezah on kovalla työllä noussut seksiorjasta hallitsijan kunnioitetuksi äidiksi ja aikoo nyt pidellä Percheronin ohjia tiukasti omissa käsissään. Äidin lisäksi Boazin valtaa himoitsevat lähes kaikki ympärillä pyörivät miehet.

Boaz luottaa ainoastaan hullua hovinarria esittävään lyhytkasvuiseen Peziin ja kaupungin vartijoiden päällikköön Lazariin. Lazar on malliesimerkki fantasiatarinan sankarista: kunniallinen, turhia veritekoja inhoava ja uskomattoman taitava taistelija. Lisäksi hänen menneisyytensä on suuri, mahdollisesti synkkä mysteeri. (Tuli ihan Aragorn mieleen.) Tarinan suloinen sankaritar Ana löytyy, kun Herezah lähettää vastahakoisen Lazarin aavikolle etsimään tyttöjä uuden hallitsijan Boazin haaremia varten.

Tämä sankarijoukko joutuu sitten keskelle lähes unohtuneen jumalattaren ja demonin välistä kamppailua. (Koska pitihän se fantasiatarinan fantasiaosuus jostain repiä.)

"Odalisque" tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisistä luvuista lähtien. Olen varmaan lukenut liian vähän tällaista "korkeaa" fantasiaa, kun ihastun näin helposti. Ensimmäiseksi innostuin yksinkertaisesti siitä, että Percheronin maailma on niin kaukana tästä nykypäivän Suomesta ja siis omasta arjesta. Pidin myös kirjan sankareista. Joku voisi sanoa, että Lazar, Boaz ja Ana ovat liiankin stereotyyppisiä ja yllätyksettömiä fantasiatarinan henkilöitä, mutta minusta he olivat... mukavia ^^

Pahiksista sanoisin, että se heikkoluontoisia ihmisiä valtaava, jumalatarta vastaan taisteleva demoni ei herättänyt mitään suurempia tunteita (hahmo jäi vähän sivuosaan ainakin vielä tässä trilogian ensimmäisessä osassa), mutta eunukkien päällikkö Salmeo oli todella onnistunut ällöttävä, vallanhimoinen sadisti. *Brrr!*

Oli muuten mukavaa lukea auringon paahtamasta etelän kaupungista tähän aikaan vuodesta. Kesää varten pitää sitten etsiä jotain hyytävämpiä seikkailuja ^^

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Eona: Return of the Dragoneye

Olen kahlannut läpi monia trilogioita, mutta vasta nyt törmäsin käsitteeseen "duologia". (Ehkä niitä trilogioita vain kirjoitetaan paljon enemmän kuin duologioita.) Termi tuli esille Alison Goodmanin kaksiosaisen sarjan (onko kaksi osaa "sarja"?) yhteydessä. Goodmanin fantasiatarinan ensimmäinen puolisko "Eon" oli ihan sattumalöytö kirjastosta, mutta koukutti minut ensimmäisestä luvusta lähtien, joten en hirveän kauaa malttanut odottaa duologian jälkimmäisen osan kimppuun pääsemistä.

Lordi Eonista saa vihdoin olla lady Eona, mutta nyt hän joutuu pakenemaan edellisen keisarin veljeä Sethonia eunukkivartija Rykon ja miehen ruumiiseen syntyneen lady Delan kanssa. Kymmenen kahdestatoista Dragoneyesta on murhattu ja laillinen hallitsija, edellisen keisarin 18-vuotias poika Kygo on kateissa ja mahdollisesti kuollut.

Eonan vaatimattomana tehtävänä on nyt selvitä itse hengissä, hillitä kaikkia Dragoneye-ihmistensä menettämisestä hämmentyneitä voimalohikäärmeitä ja auttaa prinssi Kygo takaisin valtaan.

Sanoisin, että "Eona" oli yhtä jännittävä kuin aiempikin osa ja Sethon oli ihanan karmiva sadisti pahiksen roolissaan. Muiden henkilöiden luotettavuus taas herätti välillä epäilyksiä ja tällainen yksinkertainen lukija sai ihan kiitettävästi yllätyksiä matkan varrella. Näin ollen valvoin eilen illalla ihan liian myöhään, kun en malttanut keskeyttää lukemista :P

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Taivaallisen tulen kaupunki

Ihastuin Cassandra Claren Varjokaupungit-sarjaan saatuani naapurilta sarjan ensimmäisen kirjan ennakkopainoksen. Aloin tuolloin olla jo aika ennakkoluuloinen nuorille suunnattuja teinifantasia-kirjoja kohtaan ja ensimmäisten lukujen aikana ajattelin lähinnä: "Jaahas, taas yksi Twilight."

Sarjan päätähti on siis tyypillinen, arkiseen elämäänsä jännitystä kaipaava teinityttö Clary, joka sitten kohtaa komean, yliluonnollisen pojan Jacen. Jace ei Edward Cullenin tavoin ole sieluaan sureva vampyyri vaan enkeleistä polveutuva vampyyrinmetsästäjä. (Tosin Jace murehtii mahdollista sisäistä pahuuttaan ja pelkää satuttavansa Clarya.) Myöhemmin selviää, että myös Clary kuuluu tähän varjometsästäjien rotuun. Ja tietysti Clarylla on aivan tavallinen ihmispoika Simon parhaana ystävänään (ja suurena ihailijanaan). Kuulostaako "muutamalta" muulta teinifantasialta?

Silti jokin tässä sarjassa, sen vauhdikkaissa tapahtumissa, huumorissa ja mutkikkaissa perhesuhteissa on saanut minut lukemaan sitä innokkaasti tähän viimeiseen kirjaan asti.

Sanon suoraan, että vaikka sarjan alussa fanitin kovasti Claryn ja Jacen romanssia, "Taivaallisen tulen kaupunkia" lukiessani olen jo aika leipääntynyt sarjan lukuisiin heteropareihin. Sen sijaan yksi suhde on mielestäni aivan uskomattoman ihana. Kiintiöhomot ovat minun näkemykseni mukaan monesti aika tylsiä ja ainakin yhdessä nimeltä mainitsemattomassa tapauksessa suorastaan raivostuttavan tökeröjä lisäyksiä henkilökaartiin, mutta Clare on onnistunut luomaan sellaisen parin, jonka käänteitä jaksaa seurata sormet ristissä ja silmä kovana (välillä melkein henkeä pidätellen): Magnuksen ja Alecin <3 Pidin tästä parista jo aiemmissa kirjoissa, mutta nyt kun aloin lukea "Taivaallisen tulen kaupunkia" rakastuin jälleen.

"Taivaallisen tulen kaupunkia" kuvailisin vauhdikkaaksi ja paksuudestaan huolimatta kevyeksi luettavaksi. Mukaan mahtui jännittäviä hetkiä, jotka saivat kääntämään sivua innokkaasti (tai kiroamaan töiden alkamista, mikä aina häiritsee lukemista ikävästi).

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Eon: Rise of the Dragoneye

Lainasin ihan vahingossa kirjastosta aika mahtavan fantasiakirjan: Alison Goodmanin "Eon: Rise of the Dragoneye".

Nyt ei seikkaillakaan keskiajan Euroopassa tai nykypäivän Amerikassa vaan tarinan kuvitteelliset maisemat ja kulttuuri ovat saaneet vaikutteita muinaisesta Kiinasta ja Japanista. Sieltä löytyy esimerkiksi keisari lukuisine haaremissa elävine jalkavaimoineen, eunukkeja, esi-isille rakennettuja alttareita ja paljon erilaisia kumarruksia henkilöiden arvojärjestyksestä riippuen.

"Dragoneye" on ihminen, joka on tehnyt sopimuksen yhden lohikäärmeen kanssa. Lohikäärmeitä on kaksitoista ja jokainen on aina yhden vuoden vahvimmillaan - kuten kiinalaisessa horoskoopissa. Kahdentoista vuoden välein, oman vuotensa alkaessa, lohikäärme valitsee itselleen uuden ihmisen 12-vuotiaista (eli edellisenä voimavuotenaan syntyneistä) pojista. Valituksi tullut opiskelee 12 vuotta oman lohikäärmeensä varsinaisen Dragoneyen alaisuudessa, minkä jälkeen oppipojasta tulee vihdoin Dragoneye ja hänet opettanut vanha Dragoneye jää eläkkeelle.

Eon(a) on 16-vuotias tyttö, joka esittää mestarinsa käskystä 12-vuotiasta poikaa tullakseen lohikäärmeen valitsemaksi. Eonalla on luonnostaan poikkeuksellisen vahva yhteys henkimaailmaan ja koska hän on tarinan päähenkilö, hän luonnollisesti onnistuu myös herättämään lohikäärmeen kiinnostuksen. Kaikki ei kuitenkaan mene juuri niin kuin Eonan mestari on suunnitellut, vaan äkkiä Eona on palatsissa keskellä vallanhimoisten miesten juonia.

Kamalan koukuttava kirja! Tämä oli ehdottomasti sellainen "pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu" -tapaus. Vauhdikkaan ja jännittävän juonen lisäksi ihastuin värikkäisiin henkilöihin ja aasialaisvaikutteiseen maailmaan. (Aloin epäillä, että olen lukenut liikaa niitä perusteinifantasioita, kun innostuin tästä niin hirmuisesti...)

Ja varoituksena kaikille tästä kirjasta kiinnostuneille: se jää pahasti kesken!


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

The Glasswrights' Progress

Luin vuosia sitten Mindy L. Klaskyn fantasiaromaanin "The Glasswrights' Apprentice". Tällä välillä kirjaston hyllyjä on käännelty ja väännelty useampaankin otteeseen ja nyt ihan sattumalta osuin Klaskyn kirjojen kohdalle ja päätin jatkaa tätäkin sarjaa eteenpäin.

Sarjan sankaritar on siis teini-ikäinen Rani Trader. Sarjan ensimmäisessä osassa Ranin vanhemmat maksoivat isot rahat lasintekijöiden killalle, jotta Rani pääsisi oppitytöksi ja saisi näin paremman aseman yhteiskunnassa. Rani joutui kuitenkin pakenemaan kaduille, kun lasintekijöiden kilta lavastettiin syylliseksi kuninkaalliseen murhaan.

"The Glasswrights' Progress" jatkaa tarinaa kaksi vuotta siitä, kun edellinen kirja loppui. Lasintekijöiden killan jäsenistä suuri osa tapettiin, kun heitä luultiin pettureiksi ja murhaajiksi, ja nyt jäljelle jääneet piileskelevät huolimatta uuden kuninkaan Halaravillin vakuutteluista, että he ovat turvassa. Rani elää Halaravillin hovissa, mutta on päättänyt rakentaa kiltansa uudestaan.

Rani ei kuitenkaan tässä kirjassa ehdi pahemmin pohtia hajotetun kiltansa tulevaisuutta, sillä naapurivaltion kuningas Sin Hazar kokoaa lapsiarmeijaa ja suunnittelee Ranin kotimaan Morenian valloittamista. Prinssi Bashanorandin, kuningas Halaravillin velipuolen ja kuningas Sin Hazarin siskonpojan, ansiosta Rani päätyy keskelle lapsiarmeijaa.

"The Glasswrights' Progress" ei ole mitenkään raskas tai haastava luettava. Juoni kaikkine juonitteluineen piti minut mukavasti hereillä yövuorossa istuessa. Poikkeuksena oikein perinteiseen ja painavaan klassiseen fantasiaan päähenkilöt ovat nuoria (Rani 15 ja Halaravilli 17-vuotias). Lisäksi tarinasta puuttuvat lohikäärmeet, haltiat, lumotut aseet ja se ikivanha velho. Morenia ahneine salaseuroineen ja naapurivaltioineen olisi voinut olla ihan oikea maa pimeällä keskiajalla.

Ihmettelen vain sitä, miksi aikoinaan keskeytin sarjan lukemisen heti ensimmäisen osan jälkeen...

PS. Klasky käyttää niin hienoja sanoja, että yövuorossa lukiessani, vieressä oli koko ajan netin sanakirja valmiina auttamaan :D

perjantai 13. marraskuuta 2015

Mestarin kosto

Eoin Colferin Artemis Fowl kuuluu lempikirjasarjoihini. W.A.R.P on Colferin uusi sarja, jota nyt markkinoidaan Artemis Fowlin ystäville. Löysin tämän uutuussarjan kolmannen ja uusimman osan "Mestarin kosto" kirjastosta ja iskin heti kiinni.

W.A.R.P:n teini-ikäiset sankarit ovat nykyajasta kotoisin oleva FBI-agentti Chevie ja 1800-luvun lopulla syntynyt Riley. "Mestarin kostossa" Chevie ja Riley joutuvat vahingossa keskelle 1600-luvun noitavainoja. Päävainoajana toimii Rileyn entinen oppimestari, taikuri ja salamurhaaja Albert Garrick. Garrick on haaveillut Rileyn tappamisesta siitä asti, kun Riley sarjan ensimmäisessä osassa hankkiutui hänestä eroon madonreiän avulla.

"Mestarin kosto" on vauhdikasta ja kevyttä luettavaa, joka ei missään vaiheessa käy pitkäveteiseksi. Tyylilleen uskollisena Colfer on myös lisännyt tarinaan hulvattomia yksityiskohtia ja sivuhenkilöitä ja tietysti myös vähän suolikaasuja.

Sarjan ensimmäistä osaa hehkutettiin suureksi lohdutukseksi niille, jotka surivat Artemis Fowlin tarinan päättymistä. Samantyylinen ja oikein viihdyttävä sarja W.A.R.P. on, mutta... Artemis puuttuu silti! :P

"Meillä ei ole aavistustakaan siitä, mikä madonreikä on. Ei kenelläkään meistä. Joka muuta väittää, ei ajattele aivoillaan vaan jollakin muulla elimellä. Ja tarkoitan siis Einstein mukaan lukien. Siis miettikää nyt. Se mies ei ymmärtänyt edes sitä, miten hiusharja toimii."

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Rajalla

Ally Condien tulevaisuuteen sijoittuva teinikolmiodraamatrilogia alkoi "Tarkoitetulla" ja nyt pääsin toiseen osaan "Rajalla". Kannessa kirjaa hehkutetaan Nälkäpelin seuraajana, mutta ensimmäisen osan perusteella olin vähän skeptinen.

"Tarkoitettu" päättyi siihen, että Cassian elämää suurempi ihastus Ky lähetettiin viranomaisten toimesta vaarallisiin ulkoprovinsseihin taistelemaan - ja todennäköisesti kuolemaan. "Rajalla" alkaa siitä, että Cassia on hankkiutunut työkomennukselle rajaprovinsseihin vakaana aikomuksenaan paeta ulkoprovinsseihin ja löytää Ky.

Moitin "Tarkoitettua" siitä, että se kävi välillä vähän tylsähköksi. "Rajalla" oli kevyt ja ihan kiinnostava luettava, vaikka en jotenkin päässyt heti alussa sellaiseen todella hyvän kirjan "pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu" -tunnelmaan. Ammuskelua ja toimintaa oli enemmän kuin sarjan avausosassa ja loppua kohti alkoi paljastua kaikkea jännittävää. Sarjan kolmiodraamakin sai vähän lisäväriä.

Cassian ja Kyn suhde vaivasi minua kovasti. Mielestäni heidän romanssinsa ensimmäisen kirjan pohjalta oli pelkkä nuorten ihastus, joka perustui yhteisiin jännittäviin salaisuuksiin. Tällaisen ihastuksen ei uskoisi saavan Cassian tapaista kiltiksi kasvatettua tyttöä jättämään rakastavaa perhettä ja vaarantamaan koko elämäänsä. Sitten minulle viimein selvisi, että ehkä Ky olikin pelkkä tekosyy ja todellinen motiivi oli Cassian isoisä, joka oli kehottanut Cassiaa taistelemaan. Yhteiskuntahan kirjaimellisesti murhasi Cassian isoisän (kuten kaikki muutkin vanhukset näiden täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta). Siinä luulisi olevan tarpeeksi syytä kapinoida karkaamalla jännittävän ja ehdottoman kielletyn pojan perään.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Emily

Historiallisen hömpän saralla Catherine Cookson on ehdottomia suosikkejani. Tällä kertaa löysin ilokseni vuonna 1976 ensimmäisen kerran ilmestyneen "Emilyn". Kirja kertoo - yllätys - Emily-nimisestä tytöstä.

Tarinassa eletään 1900-luvun alkua. 15-vuotias Emily on juuri saanut koulunsa käytyä ja työskentelee palvelustyttönä Sep McGilbyn ja tämän sairaalloisen, uskontoon voimakkaasti tukeutuvan vaimon taloudessa. Emilyn isä on työnsä vuoksi kuukausia, jopa yli vuoden kerrallaan merillä, ja Emilyn lapsuudenkotia hallinnoi tällöin äitipuoli Alice. Emilyn pikkusisko Lucy asuu vielä kotona äitipuolen ja tämän lasten kanssa. Alice kohtelee Lucya kuten ilkeät äitipuolet saduissa ja vaatii lisäksi valtaosan Emilyn palkasta Lucyn elatusta varten.

Tämä ei ole tarina kauniista, avuttomasta neidosta, jonka komea ja rikas prinssi pelastaa kurjuudesta. Emily köyhä, mutta vahva ja hyväpäinen nuori nainen, joka työskentelee reippaasti auttaakseen itseään ja heiveröistä sisartaan. Itse asiassa Emily joutuu parisuhteessakin olemaan se vahvempi osapuoli ja tukemaan valitsemaansa miestä. Toisaalta yhdessä vaiheessa Emilykin on heikko juuri sen vuoksi, ettei pakkaa tavaroitaan ja jätä kelvotonta miestään.

" - Joskus tulee vielä se päivä jolloin naiset hallitsevat tätä maata. Ottavat käsiinsä vallan ja hoitavat kaikki ne toimet, joihin vaaditaan järkeä ja älyä. Katsos: naiset ovat niin paljon voimakkaampia kuin miehet.

Emily räpytti silmiään. Vaikka hän ei milloinkaan olisi rohjennut esittää näin äärimmäisiä ajatuksia, hän tiesi sisimmässään ajatelleensa - ja yhä ajattelevansa, että useimmissa asioissa naiset todella pystyivät ajamaan miesten edelle. Heille ei vain koskaan annettu tilaisuutta siihen."

Emilyn tarinaa vievät eteenpäin yllättävät vastoinkäymiset, joita seuraa aina tilanteen korjaava onnekas sattuma. Pidän Cooksonin kirjoissa eniten siitä, että ne eivät ole liian siirappisia ja ruusunpunaisia. Ihmisiä ei myöskään ole kuvattu liian mustavalkoisesti. Tarinan "pahikset" eivät ole yksinkertaisesti pahoja, vaan oikeissa olosuhteissa mukavia ja rakastavia henkilöitä. Cookson kuvaa suorastaan pelottavan uskottavasti ihmisluonteen heikkouksia, jotka ajavat hänen henkilönsä pahoihin tekoihin. Osa Cooksonin hahmoista tarvitsisi ihan mielenterveyspalveluita, mutta monet "Emilyssä" kuvatut henkilöt ovat yksinkertaisesti ahneita, kateellisia, ylpeitä ja niin edelleen.

Vaikka Cookson ei ole lorottanut "Emilyyn" liikaa siirappia, kirja ei todellakaan ole masentavaa tai raskasta luettavaa. Emilyn elämässä vilisee iso lauma myös niitä oikeasti mukavia ja ystävällisiä ihmisiä. Ihastuin välittömästi Emilyn Mary-tätiin, jolla on liuta lapsia ja homssuinen olemus. Mary-tädin ei niin kovin hienostunut ulosanti piristäisi mitä tahansa sukukokousta :D

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Made For You

Ihastuin aikoinaan Melissa Marrin keijuista kertovaan Wicked Lovely -sarjaan ja nyt törmäsin kirjastossa saman kirjailijan teokseen "Made For You".

"Made For Youn" päähenkilö on teini-ikäinen tyttö, kuten "Wicked Lovelyssa", mutta tällä kertaa mukana ei ole keijuja tai muita fantasiaolentoja. Tarinan sankaritar Eva elää oikein amerikkalaista koulun suosituimman tytön elämää; hänellä on sekä näköä että nimeä ja ympärillään jatkuvasti muiden suosittujen nuorten piiri.

Poika, jonka henkilöllisyyttä ei paljasteta lukijalle, on rakastunut Evaan. Hän ei kuitenkaan saa Evalta vastakaikua tunteilleen, minkä vuoksi hän päätyy äärimmäiseen ratkaisuun; hän päättää "pelastaa" Evan turmeltuneelta suosittujen joukolta ajamalla tämän yli autolla. Eva ei tuntemattoman ihailijansa hämmästykseksi kuitenkaan kuole yliajossa, vaan joutuu sairaalaan kauhistelemaan tapahtunutta. Kaiken huipuksi Eva alkaa nähdä "hallusinaatioita" läheistensä tulevista kuolemista.

"Made For You" oli... koukuttava! Ehdottomasti sellainen kirja, jota ei malttaisi keskeyttää. Tarinaa kerrotaan välillä pakkomielteisen yliajajan näkökulmasta ja voin vain sanoa, että se tyyppi elää ihan omassa todellisuudessaan. Lukija ei voi kuin kääntää sivuja ja odottaa jännittyneenä, mitä se hullu keksii seuraavaksi. Ja isoin kysymys on jatkuvasti se, että kuka se yliajaja oikein on.

Jännittävän juonen lisäksi ihastuin myös henkilöihin. Eva oli mielestäni mukava, täyspäinen nuori, vaikka onkin elänyt prinsessan elämää. Pidin myös Evan ystävästä Gracesta. Evan poikaystävä Robert taas oli uskomaton törppö ja salaperäinen yliajaja tietysti karmivan sekaisin päästään.

Mahtava teinijännäri ^^

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Omenmean vallanhaltija

Tuntuu, että luen pelkästään ulkomaalaista (amerikkalaista...) fantasiaa, joten ihan siitäkin syystä olen jo pitkään aikonut tutustua muun muassa Siiri Enorannan kirjoihin. Aloitin loogisesti ensimmäisestä teoksesta eli "Omenmean vallanhaltijasta". Jostain syystä tämän kirjan kannet teksteineen eivät ole ikinä jaksaneet herättää kiinnostustani. Olen aina kirjaan törmätessäni ajatellut, että enhän minä nyt tuollaista lue! Vampyyreja ja teini-ikäisten parisuhde- ja opiskeludraamaa sen olla pitää. Tuli kuitenkin pakottava tarve selvittää, että halusin tietää, mitä se Enoranta näin suomalaisena oikein kirjoittaa.

Jo muutaman sivun jälkeen ihmettelin, miksen ole lukenut tätä kirjaa aiemmin. Kirjan päähenkilö on kuvitteellisessa Omenmean maailmassa elävä 13-vuotias maalaistyttö Nezsandra, jonka paras ystävä on naapurimökissä asuva muutaman päivän nuorempi tyttö Ninir. Nez on kaksikosta se, joka keksii kaikkea ei aina niin kovin järkevää mutta sitäkin hauskempaa puuhaa. Yhtenä päivänä Nezin ideasta seuraakin Ninirin vakava loukkaantuminen. Pelastaakseen Ninirin Nez matkustaa muihin maailmoihin keräämään Ninirin parantamiseen tarvittavaa voimaa.

Mielestäni "Omenmean vallanhaltija" on jotenkin virkistävän sadunomainen fantasiaseikkailu. Veristen taisteluiden sijaan Nez kohtaa nuoremmillekin sopivia haasteita. Myös maailmat kuusijalkaisine hevosineen ja siivekkäine kettuineen sopisivat jonkin satukirjan sivuille.

Alun ihastuksen jälkeen taisin hieman kyllästyä näin viattomaan ja lapsenomaiseen seikkailuun. Luvut olivat lyhyitä ja teksti nopealukuista, mutta tuntui, että vieraiden maailmojen lukumäärä alkoi uuvuttaa, ja halusin vain saada tarinan äkkiä loppuun. (Jos haluaa seksiä ja väkivaltaa, ei kannata etsiä lukemista lastenosastolta...)

Sanoisin, että "Omenmean vallanhaltija" oli silti virkistävää vaihtelua siihen tavalliseen vampyyreja ja teinidraamaa sisältävään nuortenfantasiaan. ^^