Rise of Empire

"Rise of Empire" sisältää Michael J. Sullivanin Riyria Revelations -sarjan kolmannen ja neljännen kirjan. (Yhdistämällä kaksi aika lyhyttä fantasiakirjaa saatiin kätevästi yksi oikean fantasiakirjan näköinen opus.)

Reipas maalaistyttö julistettiin edellisessä kirjassa jumalkuninkaan perijättäreksi ja näin ollen uudeksi keisarinnaksi. Ikävä kyllä tyttösen nimissä valtaa käyttävät samat vanhat vallanhimoiset miehet kuin ennenkin.

Naapurimaassa keisarinnan takapirujen vallantavoittelu huolestuttaa vanhaa ystäväämme prinssi Alricia ja hänen noitasiskoaan Aristaa. Arista lähtee omatoimisesti selvittämään asioita ja etsimään oikeaa perijää - keisarinnaksi kruunattu tyttö ei ilmeisesti sittenkään ole oikea tyyppi.

Royce ja Hadrian pestataan luonnollisesti mukaan menoon etsimään mystistä perijää ja jahtaamaan Roycen entistä ystävää ja nykyistä vihamiestä.

Viimeksi moitin Sullivanin hahmoja turhan kilteiksi, mutta nyt minua ei häirinnyt se, miten ihmeellisen mukavia Amalia ja Arista ja muut sankarit olivat. Tällä kertaa minua häiritsi Hadrianin synkistely; Hadrian halusi irrottautua kaikesta juonittelusta ja tappamisesta ja tehdä jotain merkityksellistä. Mikseivät mestarivarkaat voi vain olla ylpeitä ja onnellisia taidoistaan? Sellainen itsensä piiskaaminen ja täydellisen kunniallisen elämän tavoitteleminen alkaa olla vähän liian tuttu ja puiseva teema sankareiden keskuudessa.

Lisäksi pitkästyin hieman siinä toisen kirjan aikana, kun Hadrian ja Royce lähtivät sitä katkeraa hyypiötä metsästämään. En oikein ymmärtänyt, miksi sitä Merrick-kaveria piti jahdata maailman toiselle puolelle, ja olin tässä vaiheessa paljon kiinnostuneempi palatsin tapahtumista onnettoman pikku keisarinnan ja hänen reippaan palvelustyttönsä suhteen. Toisaalta siellä "maailman toisella puolella" oli kyllä kaikenlaista kiehtovaa ja jännittävää vastassa.

Taas tuli valitettua kauheasti, mutta suoraan sanottuna olen nyt lämmennyt tälle alun perin "ihan kivana" pitämälleni sarjalle. Mielestäni tässä on oikein hieno ja viihdyttävä fantasiaseikkailu monipuolisella maailmalla ja mukavilla hahmoilla. Loppu jäi tällä kertaa niin törkeän kammottavasti kesken, että seuraavaan osaan on pakko päästä käsiksi vielä joskus.

Godsgrave

Jay Kristoff teki sellaisen vaikutuksen "Nevernightilla" - ja jätti Mian tarinan kutkuttavaan kohtaan - että piti heti varata kirjastosta sarjan toinen osa "Godsgrave".

Tarina etenee kahdessa aikatasossa; "nykyhetkessä" seuraamme Mian matkaa gladiaattoriksi ja välillä hyppäämme ajassa hieman taaksepäin selvittämään, miten näin pääsi käymään ja miksi Mialla on taustatukenaan niin järkyttävän odottamaton henkilö.

"Nevernight" oli hyvä. "Godsgrave" lumosi minut. Edes se ärsyttävä alaviitteiden viljely ei häirinnyt, kun tarina tempaisi mukaansa heti ensimmäisistä hämmentävistä minuuteista lähtien. Gladiaattorit ja oikeasti veriset taistelut areenoilla ovat aina mahtavaa viihdettä. Kun tähän lisättiin vielä muut juonenkäänteet, salaisuudet, yllätykset ja harvinaisen värikäs ja typerryttävän odottamaton romanssi, lopputulos oli loistavaa viihdettä.

"Godsgrave" sopii niille, jotka haluavat toimintaa, seksiä ja yllättäviä käänteitä ilman liiallista hempeää höttöä. Nopeatempoisuuden ja sankarittaren iän puolesta tämä sarja sopii nuorten fantasiaa lukeville, mutta uskon monen raskaampiakin fantasiaopuksia pitävän tästä.

Nevermoor: Morriganin koetukset

Jessica Townsendin uusi nuorille suunnattu fantasiakirja "Morriganin koetukset" on herättänyt suurta ihastusta ja saanut jonkinlaisen maineen uutena Harry Potterina. Rakastin Pottereita ja kasvoin niiden ansiosta fantasiafriikiksi, joten uteliaisuus "Morriganin koetuksia" kohtaan oli suunnaton. Toisaalta taas pelotti tarttua tähän kirjaan. Uskoin, että "Morriganin koetukset" olisi hyvä - jopa yhtä hyvä tai parempi kuin Potterit, mutta pelkäsin olevani jo liian vanha nauttimaan tällaisesta.

Yksitoistavuotias sankaritar Morrigan on sattunut syntymään huonona päivänä ja on siksi kirottu. Häntä syytetään kaikesta epäonnesta huonoista sadoista sairaskohtauksiin. Pahinta on, että hän tulee kuolemaan ajan viimeisenä iltana. (Kirjassa on kiehtova ajanlasku.)

Morriganin kuoliniltana omituinen, mutta mukavanoloinen mies Jupiter tulee hakemaan häntä toiseen valtioon ja toiselle aikavyöhykkeelle. Jupiter tarjoaa Morriganille tilaisuutta liittyä ihmeelliseen Meineikkaaseen seuraan - tai siis seuran pääsykokeisiin. Sadat lapset osallistuvat neljään koetukseen, joiden perusteella seura valitsee yhdeksän uutta jäsentä.

Yllätyksekseni - ja suureksi helpotuksekseni - tarina tempaisi minut mukaansa kuten mikä tahansa jännittävä ja hyvin kirjoitettu kirja. Odotin innolla, miten Morriganille kävisi koetuksissa. (Vaikka tietysti uskoin koko ajan, että loppu olisi onnellinen sankarittaren ja hänen ystäviensä kannalta.)

Tarinan pahis oli ujutettu mukaan hienosti ja hänellä oli jännittäviä näkemyksiä itsestään ja Morriganista.

Lempihahmoni oli varmaan Pihlaja, koska kuka voi vastustaa iloista keppostelijaa?

Muuten maailma oli värikäs ja hauskan taianomainen. Monet asiat olivat lastenkirjaan tyypillisellä tavalla hupsuja.

Olen uskomattoman onnellinen siitä, että pidin tästä kirjasta. En varmaan enää tänä päivänä jaksaisi lukea yksinomaan tällaista fantasiaa, mutta raskaampien kirjojen lomassa nautin tästä suuresti. Kiinnostuin hahmoista ja tarinasta oikeasti ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa. Ihanaa, etten olekaan liian vanha viihtyäkseni hyvän nuortenkirjan parissa. Suosittelen lämpimästi kaikille uusille ja vanhoille Potter-faneille ^^

Nevernight

Odotellessani tilaamiani kirjoja jatkoin kirjaston valikoiman penkomista ja lainasin Jay Kristoffin "Nevernightin".

Sankaritar Mia oli kymmenenvuotias, kun hänen isänsä teloitettiin petturina, koska tämä sattui kannattamaan väärää puoluetta. Koko perhe menetti samalla asemansa. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin Mia pyrkii sisään ammattitappajien järjestöön kostaakseen miehille, jotka tuomitsivat isän.

Ongelmani nuorille suunnattujen fantasiakirjojen kanssa on monesti se, etteivät ne ole tarpeeksi verisiä ja häijyjä. "Nevernightin" kanssa ei tullut tätä ongelmaa. Päähenkilö Mia oli teini-ikäinen, mutta meno oli kuin aikuisten kirjassa. Väkivaltaa riitti ja mukana oli myös loistavaa kaksimielistä huumoria. Kuvailisin tätä lyhyesti Harry Potterin grim dark -versioksi.

Mia joutuu harjoittelemaan ja opiskelemaan selviytyäkseen kokeista, joiden perusteella järjestö valitsee uudet jäsenet. Kuolemantapauksia ja vihamielisiä kilpakumppaneita mahtuu matkan varrelle. Pari kuolemantapausta sattuu koetusten ulkopuolella aiheuttaen hämmennystä.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat ne lopussa tulevat yllätykset, kun asiat alkavat paljastua. Muutenkin Mia teki lopulta jännittäviä valintoja.

Hauskaa oli myös Mian alituisena seuralaisena oleva varjokissa, joka saa voimaa syömällä Mian pelkoja. Tämä "ei-kissa" osasi laukoa mahtavia kommentteja.

Romanssienkaan suhteen "Nevernight" ei ollut turhan siirappinen tai noudattanut perinteistä nuortenkirjan kaavaa. "Yllättävä" kuvaa hyvin tätäkin osa-aluetta.

Se mistä en pitänyt, olivat lukuisat alaviitteet. Monet maailmaa tai henkilöiden menneisyyttä valottavat selitykset oli tekstin sijaan sijoitettu - monesti humoristisiin - alaviitteisiin. Tyyli ärsytti minua, koska alaviitteiden etsiminen tuntui aina katkaisevan lukemisen.

Suosittelen tätä kaikille, jotka pitävät hieman häijymmistä fantasiaseikkailuista ^^

Cruel Beauty

Rosamund Hodgen nuorten fantasiaromaani "Cruel Beauty" on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta.

Aloitan sanomalla, että "Cruel Beauty" on mahdollisimman kaukana siitä fantasiatyypistä, joka yleensä innostaa minua eniten. Kaunotar ja hirviö ei ole ikinä ollut lempisatuni; lempielokuvani oli Kaunotar ja kulkuri, joten olin syvästi loukkaantunut, kun melkein samannimisessä tarinassa ei sitten seikkaillutkaan ihania koiria vaan joku muija ja harvinaisen karvainen miehenkuvatus.

"Cruel Beauty" löytyi kuitenkin sopivasti ja kirjastosta ja luotettavat lähteet ovat kehuneet sitä, joten päätin kokeilla jotain uutta. Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle sellaista jännittävän tuntematonta maastoa.

Nyxin isä teki aikoinaan sopimuksen maata piinaavan demoniprinssi Ignifexin kanssa ja lupasi tyttärensä tälle vaimoksi. Seitsemäntenätoista syntymäpäivänään Nyx sitten matkaa demoniprinssin linnaan suunnitelmanaan tappaa tämä.

No, suloinen YA-romanssihan siitä syttyi tietysti...

En itse asiassa valita. Nyxin ja Ignifexin nahistelu oli oikeasti huvittavaa luettavaa, maailma arvoituksineen oli kiehtova ja se romanssi oli aika ihana. Tajusin Shaden ja Ignifexin salaisuuden melko pian ja tunsin itseni tosi älykkääksi. Sitten aloin miettiä, että ehkä kaksikkoa yhdistävä suuri salaisuus olikin sellainen itsestäänselvyys, mikä piti ymmärtää heti kättelyssä :P

Tällä hetkellä olen innostunut lukemaan sarjan seuraavan osan, mutta maailma on niin täynnä tuntemattomia fantasiakirjoja, että saa nähdä...

The Darkness that Comes Before

Goodreads uskoi minun pitävän R. Scott Bakkerin fantasiaromaanista "The Darkness that Comes Before", joten päätin kokeilla onneani.

Tällä kertaa ei osunut ihan nappiin. "The Darkness that Comes Before" oli raskas luettava. Kirjan pääjuoni oli sota, mutta en nyt ole ihan varma, sotivatko höyrähtänyt keisari ja fiksumpi prinssi oikeaa vihollista vastaan. Kirjassa oli useita eri valtioita, vielä useampia heimoja ja hallitsijoita, useampia velhojärjestöjä ja ilmeisesti pari eri kirkkoa.

Esinäytöksestä en saanut selkoa, mutta siitä tuli mieleen Jään ja tulen laulu ja ne Muurin takana väijyvät zombit. Tarinan edetessä velho Achamian onneksi selitti asioita niin että tällainen yksinkertainenkin lukija suunnilleen ymmärsi mitä tapahtuu.

Isänsä luokse matkaava prinssi Kellhus puolestaan jäi loppuun asti isoksi arvoitukseksi. Ei mies tainnut itsekään tietää, miksi hän oli menossa määränpäähänsä. Ja mikä Kellhus loppujen lopuksi on? Toivottavasti en ole oikeasti näin tyhmä, vaan asia paljastetaan vasta seuraavissa kirjoissa.

Hahmot olivat todella mielenkiintoisia ja hienosti rakennettuja enkä pitänyt maailmaakaan mitenkään tylsänä paikkana. Taisteluiden ja armeijoiden etenemistä kuvaavat kohdat puolestaan tuntuivat välillä puuduttavilta. Lisäksi asioita olisi pitänyt esitellä jotenkin selkeämmin.

Näin ollen minulla on nyt hirveä ongelma yrittää arvioida tätä kirjaa. Lukeminen kävi työstä, mutta minua melkein houkuttaisi tarttua seuraavaan osaan. Haluttaisi tietää, mitä Kellhus oikein aikoo tehdä ja mikä hän ylipäätään on ja miten muille hahmoille käy. Jatko-osien lukeminen ei ehkä olisi yhtä hankalaa, kun maailmaan ja hahmoihin on jo tutustunut.

Shadows on the Moon

Zoë Marriottin "Shadows on the Moon" odotti pitkään hyllyssä ennen kuin loman kunniaksi uskalsin tarttua siihen.

Tämä nuorille suunnattu fantasiaromaani kertoo Suzumesta, jonka isä tapetaan epäiltynä petoksesta. Suzume on pelkkä tyttö miesten hallitsemassa, muinaista Japania muistuttavassa maailmassa. Suzumen ainoa keino kostaa isänsä murhaajalle on vietellä prinssi taikavoimiensa avulla.

Kirjan kannessa mainitaan Tuhkimo, mutta aika vaikea tästä tarinasta on löytää yhteyksiä tuohon satuun. Suzume piileskelee yhdessä vaiheessa tuhkan peittämänä keittiöpiikana ja hän joutuu osallistumaan "tanssiaisiin" herättääkseen prinssin huomion. Ilman kannen Tuhkimo-kommenttia en olisi edes yrittänyt keksiä yhteyksiä...

Satuviittauksia enempää pohtimatta ihastuin tähän tarinaan niin paljon, että toivon päässeeni eroon minua pitkään vaivanneesta inhosta nuorten fantasiakirjallisuutta kohtaan.

Kirjan juoni tempaisi mukaansa ja suorastaan ahmin sivuja halutessani tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suzumen kielletty romanssi oli aika perinteinen söpö nuortenkirjatapaus, mutta muuten meno oli monesti synkkää ja häijyä ja loppuun asti sai jännittää, miten sankarittaren suunnitelmat etenisivät. Kano Akira oli hahmona aivan ihana ja hänen salaisuutensa oli mahtava. Aasialaisesta kulttuurista piirteitä saanut maailma toimi hyvin tarinassa.

Suosittelen "Shadows on the Moonia" kaikille nuorten fantasiaa lukeville ^^

Sword in the Storm

David Gemmell ihastutti minut Troy-trilogiallaan - kolmas osa odottaa jo valmiina hyllyssä! Tässä välissä tuli kuitenkin pakottava tarve tutustua Gemmellin fantasiatarjontaan; Gemmell on ilmeisesti varsin suosittu ja maineikas "sankarillisen" fantasian saralla.

"Sword in the Storm" aloittaa Rigante-sarjan. Tarina on juuri sellaista tuttua perusfantasiaa: pienen kylän poika Connavar pelkää kuollakseen pelkurin mainetta ja päätyy sen vuoksi tekemään välillä suorastaan typeriä ja uhkarohkeita sankaritekoja. Vuosien varrella hänestä sitten tulee kylänsä suuri sankari.

Gemmell käytti runsaasti aikaa hahmojen ja hahmojen välisten suhteiden rakentamiseen. Suurin osa miehistä oli juuri sellaisia vanhanaikaisia kunnon sankareita, jotka tekevät oikein, koska miehen kunnia on hänen arvokkain omaisuutensa. En valita, koska näistäkin lähtökohdista saatiin kiehtovia kuvioita, kun kateus ja naisongelmat sekoittivat soppaa. Valitan sitten siitä, että naiset jäivät pahasti sivuosaan. Naisten tehtävä oli odottaa kotona, kun miehet lähtivät etsimään kunniaa taistelukentiltä.

Juonen suhteen Gemmell ei myöskään ollut parhaimmillaan; ensimmäiset pari sataa sivua kului pikkukylän arkisissa touhuissa, teinipoikien kilvoitteluissa ja vanhempien parisuhdeongelmia märehtiessä. Sitten hypättiin äkkiä tien päälle seikkailemaan ja saatiin pari veristä kohtausta niin yllättäen, että ihan häkellyin. Sitten oltiin taas kotikylässä kosiskelemassa tyttöjä ja ärhentelemässä kilpakosijoille. En tainnut missään vaiheessa tajuta, mikä kirjan iso pääjuoni oikein oli.

Kokonaisuus jäi vähän sekavaksi, mutta kiinnostuin sen verran, että haluan lukea seuraavan osan ja selvittää, lähtisikö tarina kulkemaan sujuvammin.