Hiljaisuus

Todistin jälleen itselleni, että kirjasarjat kannattaa lukea aika tiiviiseen tahtiin eikä jättää vuosia (ja lukuisia muita kirjoja) sarjan eri osien jälkeen. En edes muista, kuinka monta vuotta on siitä, kun luin Becca Fitzpatrickin teoksen "Langennut enkeli". Pari vuotta myöhemmin - ja useita vuosia sitten - luin sarjan seuraavan osan "Riitasointu".

Muistikuvani näistä kahdesta kirjasta olivat, että siellä oli teinityttö, joka rakastui enkeliin, mutta suhteen tiellä oli jotain sekavia ongelmia ja loppujen lopuksi minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarinan "hyvikset" ja "pahikset" oikein halusivat. Taisin jo ensimmäisen kirjan jälkeen tuomita koko sarjan tylsäksi "teinityttö rakastuu itsepäisesti komeaan yliluonnolliseen poikaan, josta on pelkkää harmia" -kertomukseksi.

Näin loistavista lähtökohdista aloin sitten uhmakkaasti lukea kolmatta kirjaa "Hiljaisuus". Päähenkilö Nora on sopivasti menettänyt muistinsa kahden aiemman kirjan tapahtumien ajalta, joten tällainen hajamielinen lukija tunsi heti olevansa kartalla.

Kirjan edetessä selvisi sekin, että "kiltti tyttö rakastuu pahaan poikaan" -juonen sivujuonena on nefileitä kiusaavat langenneet enkelit. Osa nefileistä on niin kypsyneitä langenneisiin enkeleihin, että turvautuvat itse paheksuttaviin keinoihin iskeäkseen takaisin.

Muistin myös syyn, miksi sarjan ajatteleminen sai minut haukottelemaan. Sarjan pääjuoni on tosiaan se, että kiltin ja tunnollisen koulutytön elämää elänyt Nora rakastuu oikein stereotyyppisen pahan pojan roolia vetävään Patch-nimiseen enkeliin. "Kiltti tyttö rakastuu pahaan poikaan" voi toimia ja joissain tapauksissa olen varmaan innoissani seurannut tällaisen parin tarinaa, mutta Patchin ja Noran tapauksessa... Patch on niin töykeä, että haluaisin käskeä Noraa lopettamaan sen säälittävän perässä juoksemisen ja etsimään itselleen jonkun mukavan pojan.

Onnistuin nyt kyllä haukkumaan "Hiljaisuutta" ja koko sarjaa ihan liikaa. Huolimatta ajoittaisista negatiivisista tunteista Patchia kohtaan, "Hiljaisuus" oli kevyt ja suhteellisen viihdyttävä luettava. Juontakin sarjasta löytyy - vaikka taisin sitä jossain vaiheessa epäillä. Kirja loppui sellaiseen kohtaan, että seuraava osa on pakko lukea. Eli huolimatta tuosta alkutekstin jupinasta olen sitä mieltä, että tässä sarjassa on paljon hyvää :P

Gregor ja salaisuuksien merkit

Suzanne Collins osui minun (ja varmaan monen muunkin) silmiin Nälkäpeli-trilogiallaan. Nälkäpelit on luettu (ja leffojakin katsottu) ja näin äkkiä mainittakoon, että pidin kirjoista kovasti.

Nyt ei kuitenkaan ole aikaa jaaritella niin kaukaisesta menneisyydestä, vaan saman kirjailijan Alismaan tarinat -sarjasta, jonka neljännen osan löysin juuri kirjastosta. Sarjan päähenkilö Gregor on pari vuotta nuorempi kuin teinisankarit, joiden seikkailuja yleensä tykkään seurata. Hän elää perheensä kanssa aivan tavallisessa nykyajan maailmassa, paitsi että pyykkituvasta löytyy ensimmäisessä kirjassa reikä tavallisen maailman alapuolella piilottelevaan Alismaahan, jota kansoittavat muun muassa jättiläisrotat, -lepakot ja -torakat. Alismaan ihmiset ovat kalpeita ja violettisilmäisiä ja heitä hallitsee - tietysti - Gregorin ikäinen prinsessa Luxa. Jonkinlaista romanssia olen tässä odotellut, mutta onneksi ja valitettavasti kyseessä ei ole sellainen todella omaperäinen "teini-ihminen rakastuu yliluonnolliseen olentoon" -juoni. Sarjassa pääpaino on siinä itse seikkailussa oudossa ympäristössä mielikuvituksellisten olentojen kanssa.

Tässä Alismaan tarinoiden neljännessä osassa seikkailu lähtee hiirten, eli "nakertajien" yhteiskuntien kohtaamista salaperäisistä vaaroista, joita sankarimme Gregor lähtee kuningatar Luxan kanssa selvittämään. "Gregor ja salaisuuksien merkit" on sarjan aiempien osien tapaan vauhdikas ja kevyesti luettava nuorten fantasiaseikkailu.

Kirja loppui, mutta tarina jäi kesken. Seuraava osa ilmestyy (suomeksi) joskus ensi vuoden puolella. Kirjasarjojen huono puoli on juuri siinä, että jos niitä alkaa lukea pian ilmestymisen jälkeen, joutuu odottamaan kärsimättömästi seuraavaa osaa. Jos taas odottaa, että joku pitkä kirjasarja ilmestyy viimeistä osaa myöten, ärsyttää, kun kaikki muut ovat jo lukeneet sarjaa ja itse on vielä ihan pihalla. Lisäksi niiden alkupään kirjojen löytäminen kirjastosta voi olla työlästä muutaman vuoden päästä.

Valkoinen kuningatar

Uuden kirjailijan teoksen lukeminen on aina jännittävä kokemus. Olen jo pitkään halunnut tutustua Philippa Gregoryn historiallisiin draamoihin ja nyt viimein avasin "Valkoisen kuningattaren". Takakansi lupailee oikein kiinnostavaa kuninkaallista juonittelua, mutta mistään ei voi olla varma, kun kyseessä on itselle tuntematon kirjailija. Pahimmassa tapauksessa edessä olisi monta sataa sivua puisevaa tekstiä.

Luettuani muutaman sivun "Valkoista kuningatarta" saatoin hyvillä mielin onnitella itseäni hyvästä kirjavalinnasta. Päähenkilö Elisabet on nuori nainen, joka onnistuu menemään naimisiin uuden kuninkaan kanssa. Vastassaan hänellä on häistä tuohtunut anoppi ja tietysti lauma hovin väkeä, joiden mielestä Elisabet on saanut liian mehevän palan kakkua.

Olen surkea historiassa, joten luin "Valkoista kuningatarta" yhtä suurella jännityksellä kuin mitä tahansa viihdekirjaa. Ja viihdekirjaa teksti muistuttaakin (tuo oli siis kohteliaisuus). Kyseessä ei todellakaan ole kuiva elämänkerta tai sotakertomus, vaikka tarina joitain faktoja noudattaakin.

Yleisesti ottaen kavahdan inhoten kauemmas heti, kun jossain kirjassa vihjaillaan oikeista historiallisista merkkihenkilöistä ja varsinkin oikeat sodat saavat minut kipittämään vikkelästi kevyemmän kirjallisuuden suuntaan. Haluan täysin keksittyjä ritareita ja prinsessoja. Sodatkin kiinnostavat, kunhan mukana on lohikäärmeitä ja örkkejä ja kääpiöitä ja niin edelleen. "Valkoisen kuningattaren" sotakuvaukset eivät häirinneet minua, mutta toisaalta sotaa ei ehkä kuvattukaan niin piinaavan tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuin jossain puhtaisiin faktoihin turvautuvassa historian oppikirjassa. Muutenkin näkökulma oli koko ajan naisellisesti niihin ihmissuhdedraamoihin keskittyneenä.

Taidanpa tutustua muihinkin tämän kirjailijan teoksiin ^^

Spells

Aprilynne Piken "Spells" sopii loistavasti "lue kaikki maailman (teini)fantasiakirjat" -tavoitteeseeni. Kirja on toinen osa sarjassa, jonka aloitti "Wings".

Sarjan pääosassa on teinityttö Laurel, joka ensimmäisessä osassa paljastui keijuksi. Keijuvauva Laurel oli siis sijoitettu lapsettoman ihmisparin kasvatettavaksi, jotta hän jonain päivänä perisi ihmisparin omistuksessa olevan, keijuille tärkeän maa-alueen.

Luin "Wingsin" todella monta kirjaa sitten ja mielikuvani nyt oli vain se, ettei kirja oikein sytyttänyt. Kirjaa kuvaillaan "uudenlaiseksi keijusaduksi" ja sitähän se tietyllä tapaa on. Sarjan keijut muistuttavat kukkia enemmän kuin ihmisiä. Tyttökeijujen selkään kasvaa säännöllisin väliajoin terälehtiä eli ne "siivet" ja jos poikakeiju tulee siihen lähelle pölisemään, syntyy siemeniä, joista sitten kasvaa kukkia, ja näistä kukista ilmestyy vauvakeijuja.

Tässä sarjan toisessa osassa Laurel palaa keijujen maahan opiskelemaan ja lukijallekin selviää lisää keijuista. Keijun ominaisuudet - ja näin ollen asema yhteiskunnassa - määräytyy syntymähetken perusteella. 80 % prosenttia keijuista on kevätkeijuja, jotka ovat nokkimisjärjestyksessä alimpina. 15 % on kesäkeijuja jo loput ovat sitten harvinaisia syyskeijuja ja vielä harvinaisempia (ja mahtavia) talvikeijuja. Laurel on syyskeiju eli niin sanotusti parempaa väkeä.

Ajatus keijuista kasvin kaltaisina olentoina, jotka kutsuvat ihmisiä halveksivasti eläimiksi, on loistava, mutta... Sekä ensimmäisessä että tässä toisessa kirjassa minua ärsyttää se, miten Laurel tuntee vetoa keijupoika Tamaniin. Laurel nimittäin seurustelee ja oikein rakastaa ihmispoika Davidia, joten mielestäni hänen pitäisi humauttaa rasittavaa Tamania naisellisesti avokämmenellä päin näköä ja käskeä tätä pysymään soveliaan välimatkan päässä. Tämän minun mielestäni asiallisen käytöksen sijaan Laurel livahtaa Davidille kertomatta tapaamaan Tamania, koska he ovat "ystäviä". Laurel ei kyllä taida edes itse uskoa, että hänen ja Tamanin välillä vallitsee molemminpuolinen ystävyys...

"Spells" ei siis pääse suosikkikirjojeni listalle, mutta oli siinä niin paljon hyvää, että pakko lukea sarjan seuraavakin osa.

Minun rakastajani

Kerroin tuossa jo aiemmin hieman ristiriitaisista tuntemuksistani J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa kohtaan. Nyt vain muutaman kirjan tauon jälkeen luen taas tätä sarjaa!

Menin siis sellaisena masentavana, työviikkoa edeltävänä sunnuntaina kirjastoon. Synkistelin vain sitä seuraavan aamun aikaista herätystä ja jokaisen kirjan kohdalla huokailin, kun mikään ei jaksanut kiinnostaa. Jotain lukemista oli kuitenkin pakko saada työpäivien lomaan. Tartuin siis Wardin sarjan kahdeksanteen osaan "Minun rakastajani", koska energia ei riittänyt minkään uuden sarjan aloittamiseen.

Mietin jo kirjastosta lähtiessäni, että oliko nyt ihan pakko taas lainata Mustan tikarin veljeskuntaa. Paksu kirja, jonka lukeminen on yksi pitkä ja turhauttava urakka... No, töiden jälkeen aloin lukea ja... heti teki mieli lukea vielä vähän pidemmälle. Ja sitten vielä muutama sivu.

Sarjan jokaisessa kirjassa keskitytään lähinnä yhteen pariskuntaan normaalin rakkausromaanin tapaan. Sarjan edetessä kirjoissa vilisee sen pääparin lisäksi vanhoja ja tulevia pariskuntia, joten ehkä se pitää mielenkiintoani paremmin yllä, kun ei tarvitse koko ajan lukea yksityiskohtaista kuvailua siitä, miten valtava uros ja hento naaras nuolevat toisiaan antaumuksella.

Lisäksi näiden ensimmäisten kirjojen hauraiden, naisellisten "pelasta minut" -sankarittarien sijaan tässä kahdeksannessa osassa sai seurata Xhexin touhuja. Xhex ja sivuosassa viuhahdellut Payne ovat sellaisia ihanan ärhäköitä narttuja.

Jos joku olisi joskus sanonut, että tykkäisin lukea Mustan tikarin veljeskuntaa...

Kirjoitusvirheistä voisin kyllä valittaa, mutta se nyt ei tietenkään liity millään tavalla arvon kirjailijaan, koska ihan suomalaista käännöstä pänttäsin.

Olin pari kirjaa sitten myös hieman pettynyt, kun Johnin ja Laylan välille ei syntynyt säpinää. (Anteeksi jos pilasin nyt jännityksen, mutta oli pakko sanoa!) Toisaalta "Minun rakastajani" osoitti, että Johnin ja Xhexin juttu toimi. (Vaikka olisi Laylastakin saanut hyvän parin Johnille!)

Sydämen valinta

Suuruudenhullu unelmani taitaa olla kaikkien varteenotettavien fantasiakirjojen lukeminen, mutta olen vuosien mittaan oppinut, että kirja ei välttämättä tarvitse kääpiöitä, höperöä velhoa tai edes pientä lohikäärmettä ollakseen hyvä.

Yllätin itsenikin tässä yhtenä aamuna kaivamalla hyllystä Philippa Carrin ja Victoria Holtin teoksen "Sydämen valinta". Löysin tämän kantensa kadottaneen kirjavanhuksen pari vuotta sitten kierrätys-keskuksesta niin naurettavaan hintaa, että tuntui kuin olisin ryöstänyt paikan. Takakansi teksteineen puuttui, joten ainoa ennakkotietoni kirjasta oli se, että olen pitänyt Victoria Holtin muista kirjoista. Kirjan nimen ja toisen kirjailijan perusteella odotin romanttista draamaa mahdollisesti historiallisissa puitteissa. (Olin muuten oikeassa! ^^)

Kirjan tarina alkaa siitä, kun teini-ikäinen Claudine pakenee Ranskan vallankumousta Englantiin äitinsä ja veljiensä kanssa. Äiti menee naimisiin rikkaan englantilaisen miehen kanssa ja - yllätys - miehellä on luonnollisesti komeat kaksospojat, jotka molemmat ihastuvat Claudineen. Jotta draama pääsisi vauhtiin, Claudine ihastuu kumpaankin poikaan. Tulinen pelimies Jonathan "sytyttää" Claudinen, kun taas järkevän ja luotettavan Davidin kanssa Claudine pystyy käymään kiehtovia keskusteluja. Ja hämmentynyt tyttöparka haluaa tietysti nauttia sekä ystävyydestä että niistä "aistillisista" nautinnoista.

Teini-ikäisenä ahmin yhdessä vaiheessa niitä lehtipisteen pikarakkausromaaneja niin innokkaasti, että olen vieläkin korviani myöten täynnä niitä. Näissä pikarakkausromaaneissa eniten alkoi ärsyttää se, miten komea (rikas) mies ja kaunis (laiha) nainen tapaavat, harrastavat seksiä, tappelevat ja aloittavat kirjan viimeisessä luvussa onnellisen loppuelämän rakastuneena parina.

"Sydämen valinta" on ainakin minun mielestäni huomattavasti kiinnostavampi kuin nämä matkalukemiseksi sopivat pokkarit. Claudinen valinta ja sen seuraukset eivät ole niin ilmiselviä ja odotettavia kuin näissä edellä mainituissa. Lisäksi se parinsadan vuoden takainen maailma tuo ihanaa lisäväriä oikeastaan mihin tahansa rakkaustarinaan.

Olympoksen veri

Teinifantasiaa on kuin hyttysiä kesämökillä. Kaikkien lukeminen taitaa olla mahdotonta, mutta yritys on kuitenkin ollut kova. Luultavasti juuri ankaran lukemisen vuoksi useimmat suositut teinifantasia-kirjat saavat minulta arviokseen olankohautuksen ja arvosanan "ihan kiva".

Nyt luin Rick Riordanin Olympoksen sankarit -sarjan viidennen (ja viimeisen?) osan "Olympoksen veri". Sarja on jatkoa Percy Jackson -sarjalle, johon siis alunperin ihastuin. Mielestäni Percy Jackson ja Olympoksen sankarit erottuvat edukseen tässä teinifantasiaviidakossa. Ehkä suurin syy tähän on se, että vampyyrien ja ihmissusien sijaan tarinan sankarit ovat puolijumalia. Kirjojen ideana on, että antiikin tarujen sankareiden nykyaikana elävät pikkuveljet ja -siskot taistelevat näitä muinaisia hirviöitä vastaan.

Toimintaa näistä kirjoista ei todellakaan puutu; persoonallisuushäiriöisiä jumalia ja vihollisia ilmestyy käytännössä katsoen jokaisen nurkan takaa. Meno on kaikissa kirjoissa ollut vauhdikasta, mutta ainakin "Olympoksen verta" lukiessa tuli välillä sellainen olo, että yksikin yllätys lisää, niin olisin itse tuupertunut uupuneena otsa kirjaa vasten.

Annan kirjailijalle kiitosta siitä, että hän on käyttänyt mielikuvitusta sankareiden aseiden kanssa. (Kiiltävä miekka himmenee palvikinkkuja sylkevän runsaudensarven rinnalla.) Lisäksi Leon keksinnöt tarjoavat niin yllätyksiä kuin viihdettäkin. Aloin kuitenkin jossain vaiheessa miettiä, että tarinassa taiteillaan välillä siellä naurettavan pelleilyn rajalla, mikä syö sitä suuren seikkailun vakavaa tunnelmaa. Esimerkiksi kohtaaminen voitonjumalan kanssa vaikutti enemmän jonkin piirrossarjan koomiselta sähläykseltä kuin kunnon fantasiakertomukselta. Tietysti jokaisella on oma tyylinsä ja mieltymyksensä ja Riordanin tyyliin kuuluvat hullunkuriset sivuhenkilöt ja huulenheitto täysin sopimattomassa tilanteessa.

Kannattaa ehdottomasti lukea, jos pitää vauhdikkaasta, kevyestä ja hauskasta fantasiasta ^^

Merenneito

Nyt ei puhuta lasten sadusta tai edes fantasiaolennosta, vaan viimeisimmän lempidekkaristini Camilla Läckbergin romaanista. "Merenneito" on kuudes osa pienessä Flälbackan kylässä tapahtuvista murhista kertovassa sarjassa.

Päähenkilöinä toimivat oikeista rikoksista kirjoittava Erica ja hänen poliisimiehensä Patrik. Lisäksi kirjoissa paneudutaan muiden poliisiaseman työntekijöiden ja tietysti käsillä olevaan rikokseen liittyvien henkilöiden elämään.

Riittääkö, jos sanon rakastavani Läckbergin kirjoja? Tempauduin tähänkin tapaukseen mukaan heti kirjan avattuani. Eniten pidän siitä, että kirjan henkilöt ovat aivan tavallisia ihmisiä - eivät mitään toimintaelokuvasta repäistyjä täydellisiä kiiltokuvia tai sitten liioitellun surkeita ja masentavan onnettomia olentoja. Juoni on sellainen, että kirjaa tulee helposti luettua pidempään kuin oli ajatellut. Läckberg on mestari panttaamaan niitä tiedonmurusia niin, että aina on luettava vielä muutama sivu.

Ja "Merenneidon" viimeinen kappale on sellainen, että teki mieli hyökätä välittömästi (keskellä yötä) seuraavan osan kimppuun. Kielsin kuitenkin itseäni tiukasti ahmimasta kaikkia Läckbergin kirjoja putkeen, koska pitäähän seuraavaa lomaakin varten säästää jotain hyvää ;)

Sateinen aamu pelastettu ^^

Aavekuningas

Huomasin jokin aika sitten pitäneeni useamman vuoden tauon yhden lempikirjasarjani kanssa. (Uusia kirjoja ja kirjailijoita puskee esiin kuin sieniä sopivan kosteissa olosuhteissa, minkä vuoksi en ole ehtinyt ikävöidä vanhaa suosikkia.) Tämä kyseinen sarja on kuitenkin ehtinyt minusta piittaamatta lisääntyä, joten nyt tuli sitten hirveä hätä päästä käsiksi näihin lukemattomiin kirjoihin. (Nehän saattavat vaikka mystisesti kadota ja loppua toimittajalta.)

R. A. Salvatoren suomennettu "Aavekuningas" olikin itse asiassa loppunut ainakin Suomalaisen kirjakaupan valikoimasta, mutta englanninkielinen pokkari kolahti postiluukusta ja herätti kesken päiväunien (olin yövuoroissa). Rehellisesti sanottuna olisin varmaan joka tapauksessa halunnut lukea "Aavekuninkaan" alkuperäiskielellä, koska mielestäni aiempien osien käännöksissä se kieli ei ole mitenkään erinomaista. (Juuri se huono käännös oli yksi syy jättää tämä sarja odottamaan.)

Sanoisin, että kyllä kannatti odottaa ja lukea useampi teinifantasiakirja ennen "Aavekuningasta". Aikoinaan alkoi nimittäin jo tuntua, että sarjan uusissa osissa tehtiin tikusta asiaa, jauhettiin samoja huolia ja ongelmia ja sodittiin ja sovittiin jatkuvasti samojen vihamiesten kanssa.

Kirjasarjan pääosaa ja tärkeintä sankaria esittää (melkein jokaisessa kirjassa) musta haltia Drizzt ja suoraan sanottuna hänen edesottamuksensa minua kiinnostavat aina eniten. Myös tyhmänrohkeasti tuntematonta vihollista päin syöksyvien kääpiösoturien seuraaminen on hauskaa. Ihmisvahvistuksista (Drizztin vaimoa Catti-brietä lukuun ottamatta) en ole ikinä oikein jaksanut innostua ja "Aavekuningastakin" lukiessa turhauttivat ne vauhdikkaat zombiarmeijan ja ihmissoturien väliset taistelut. Haluan tietää, mitä Drizztille tapahtuu!

Suunnilleen puolivälissä kirjaa muistin myös yhden asian, mikä silloin sarjaa ahkerasti ahmiessa alkoi jossain vaiheessa häiritä. Kirjan sankareiden voittoisat taistelut ylivoimaisia vihollisia vastaan on kuvattu todella mahtipontisesti. Tällä hetkellä sankareiden aseiden säihke ja lukemattomien vihollisten lakoaminen sankarin edessä kuulostaa suorastaan hienolta, koska olen ehtinyt lukea niin paljon teinifantasiaa, rakkausromaaneja ja dekkareita edellisten suurten taisteluiden jälkeen.

"The true warrior fights from a place of calm, of controlled rage and quelled fear. Every situation comes to sharpened focus, every avenue of solution shines its path clearly. And the hero goes one step beyond that, finding a way, any way, to pave a path of victory when there is no apparent route."

Parasta "Aavekuninkaassa" oli mielestäni (kääpiöiden taisteluinnon lisäksi) se, miten epätoivoiselta tilanne vaikutti. Kyllähän fantasiaa lukiessa aina luottaa siihen, että hyvä voittaa, mutta taas kerran jännitti, että miten ja mihin hintaan.

Nyt tuntuu siltä, että seuraavaa osaa en odota montaa vuotta ^^

Lumoava kaaos

Kävin pikaisesti kirjastossa ennen yövuoroja ja siinä tulikin perustelu tälle kirjalle. Kami Garcian ja Margaret Stohlin sarjan kolmas osa "Lumoava kaaos" tuli lainattua yölukemiseksi.

Kyseessä on siis fantasiakirja perinteisellä hyvän ja pahan välisellä taistelulla. Päähenkilö Ethanin tyttöystävä Lena kuuluu loihtijasukuun, jonka jäsenet "lunastetaan" 16-vuotiaina joko Kirkkauteen tai Pimeyteen. Mielestäni oikein toimiva ajatus laittaa taistelun kummatkin osapuolet saman perheen jäseniksi. Lisäksi tapahtumapaikkana toimivan pikkukaupungin "Tuulen viemää" -kirjan aikaan oikein kärjistetysti jämähtäneet asenteet ja perinteet tuovat omaa lisäväriään tähän moderniin fantasiaan.

Aamuvuoroon tullut työkaveri kysyi lukemastani kirjasta, jolloin työparini kommentoi, että kirjan täytyi olla hyvä, koska olin istunut nenä tiukasti siinä kiinni suurimman osan yötä.

En nyt rupea väittämään tätä sarjaa huonoksi, mutta sanotaanko, että pidän monesta muusta sarjasta enemmän. Lukuintoni ei tämän kirjan kohdalla perustunut haluun saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan pikemminkin ajattelin, että mitä nopeammin saan kirjan luettua, sitä nopeammin voin aloittaa jonkin toisen kirjan :D

Päähenkilö Ethan on sellainen todella perinteinen sankaripoika (mukava, kunniallinen, epäitsekäs ja tietysti reippaasti pelastamassa maailmaa). Lena taas on mielestäni ensimmäisestä kirjasta asti ollut... no, narttu. (Nautin suuresti, kun Liv tässä kirjassa sanoi Lenalle suorat sanat kirouksen vaikutuksen alaisena :P ) Lenan seireeniserkku Ridley ja koulun huutosakkilaiset olivat mielestäni "Lumoavassa kaaoksessa" parasta. Ja Ethanin ikivanhat tädit.

Piti odottaa ihan yövuoron jälkeiseen aamupuuroon, että sai kuvan :D

Hevostyttö loppuun asti

Kerroinkin jo, että Aku Ankan taskukirjat toimivat alkusysäyksenä lukuharrastukselleni. Uutta taskaria sai kuitenkin odottaa aina kuukauden (eikä äidinkielen opettaja ikinä muistanut lisätä Aku Ankkaa kirjalistoille...) joten seuraava suuri innostukseni olivat hevoshulluille tytöille suunnatut hevoskirjat.

Olen äärettömän itsepäinen persoona. Kun kerran pidän jostakin, en suostu muuttamaan mieltäni - ainakaan helposti. Ikää on tullut lisää, ratsastus jäänyt pois harrastuksista ja aikuisten romaanit vallanneet useamman hyllymetrin, mutta jaksan vieläkin kiinnostua kirjaston lastenosastolle ilmestyneistä uusista heppakirjoista.

Jokin aika sitten (viime vuonna ilmeisesti) törmäsin kirjastossa uuteen Hevostyttö Iitu -sarjaan. Nyt luin tämän Tiina Tanskasen sarjan kolmannen osan "Legendaarinen leirikesä".

Kokonaisuutena tämä satasivuinen kirja oli juuri sitä mitä odotinkin: yhdessä illassa luettava kevyt hevostelutarina. Henkilökaarti koostuu - yllättävästi - laumasta hevoshulluja, keskenkasvuisia tyttöjä. Päähenkilö on Iida, jonka kypsästä ja järkevästä käytöksestä pidän. En sitten tiedä, miten realistista moinen käytös on teini-ikäiseltä... Jokaiseen hevostyttökirjaan kuuluu tietysti se tallin ilkimys mahdollisine seurueineen ja Ellan käytös onkin juuri sellaista kuin kuuluu, mutta hänen ratsastuksenopettajaäitinsä Sannan lapsellinen valitus on jotenkin koomista. Tallinomistaja Kopperi taas on hauskan värikäs otus. Ainoastaan se söpö hevospoika jäi nyt tästä kirjasta puuttumaan.

En tiedä, miten kovasti olisin innostunut tästäkin kirjasarjasta silloin, kun kuuluin oikeasti kohderyhmään. Nykyään pidän tällaisia kirjoja "vain" hauskana vaihteluna raskaampien romaanien lomassa.

Vääränlaisia vampyyreja

Kenen mielestä vampyyrit ovat sieluttomia, ihmisverta himoitsevia petoja, joiden pahin vihollinen on puuvaarnalla aseistautunut teinityttö? Ja tietysti vampyyrien täytyy aina varoa myös vallanhimoisia lajitovereitaan ja kostonhimoisia puoliverisiä.

Fantasiakirjallisuudessa "faktat" ovat täysin kirjailijan käsissä. Hänellä on oikeus muokata jopa kansantarinoista tuttuja hahmoja mieleisikseen. Tietysti vaarana on se, että joku jääräpäinen lukija vetäisee kokonaisen hernepurkin nenäänsä.

Nyt en puhu auringossa kimaltavista vampyyreista, vaan J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunnasta. Veljeskunnan vampyyriurokset ovat fysiikaltaan ja asenteeltaan kuin suoraan sarjakuvasta repäistyjä supersankareita. He ovat siis toinen toistaan isompia sotureita, jotka taistelevat urheasti ällöttäviä hirviöihmisiä vastaan.

Luin sarjan ensimmäisen osan vuosia sitten, kun se ilmestyi käännettynä lähikirjaston hyllyyn. Nyt olen päässyt seitsemänteen osaan eli "Koston rakastajaan". Yleensä tykkään lukea kirjasarjan mahdollisimman nopeasti, lukematta eri osien välissä liian monta muuta kirjaa. (Pysyy paremmin kärryillä tapahtumista.) Mustan tikarin veljeskunnan vampyyreihin olen kuitenkin välillä tympääntynyt niin, että on tullut pidettyä pitkiäkin taukoja lukemisessa.

Se, mikä minua sarjassa nyppii, ei itse asiassa ole perinteisen vampyyrikäsityksen kääntäminen päälaelleen. Sota hyvien vampyyrien ja pahojen ihmisolentojen välillä on hurjan mielenkiintoista. (Sen vuoksi sarjan pariin on aina pakko palata.) Lisäksi koko vampyyrien yhteiskunta perinteineen ja sääntöineen on kiehtova.

Mutta... Miksi naiset ovat hentoja ja hauraita olentoja, jotka eivät ikinä tee mitään muuta kuin piileskelevät miestensä käskystä tarkasti vartioiduissa kartanoissa? No, kai se on kirjailijan käsitys romantiikasta. Ja onhan se söpöä, miten sekaisin "kiintyneet urokset" menevät rakastettunsa vuoksi. Silti se alkaa joskus ärsyttää ja sitten pitää lukea lukea pitkään muita sarjoja.

Toinen ärsyttävä asia on kaikkien miesten valtava koko! Tavallaan ymmärrän, että isoon kroppaan mahtuu isot lihakset ja näin ollen paljon voimaa puolustaa koko vampyyriyhteisöä, mutta eikö sinne olisi ihan vaihtelun vuoksi mahtunut edes yksi pieni suuri soturi, jolla olisi sitten jotain muita taitoja ja kykyjä kompensoimassa lyhyttä vartta?

Ja viimeisenä kerron vielä, että mielestäni on tylsää tietää heti ensimmäisten lukujen jälkeen, että tietyistä henkilöistä tulee tarinan edetessä pariskunta. (Tämän takia harvemmin luen montaa kunnon hömppärakkausromaania putkeen.)

Pelkäsin, että kyllästyisin "Koston rakastajaan" jo kauan ennen puoliväliä ja joutuisin sitten kahlaamaan väkisin loppuun asti. Pelkoni oli turha. Pitkään tuon tiiliskiven lukeminen on vienyt, mutta siitä syytän työkiireitä ja kaikkea muuta touhua, mikä on vienyt aikaa lukemiselta. Kirjassa tuntuu tapahtuvan koko ajan, joten en todellakaan ole ehtinyt pitkästyä sen parissa. Päällimmäisenä ajatuksena on koko ajan, että haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

En tiedä, onko kirja oikeasti aiempia osia vauhdikkaampi. Henkilöitä on ainakin kuin pienessä kylässä ja useampikin murhasuunnitelma menossa samaan aikaan. Naaraatkin tuntuvat saaneen enemmän päättäväisyyttä, itsenäisyyttä ja toimintaa kuin mitä muistan sarjan aiemmista kirjoista. Toisaalta olen ehkä pitänyt tästä kirjasta enemmän sen takia, että lukuaikaa on aina vain hetki kerrallaan. Maistuuhan suklaakin erilaiselta riippuen siitä, syökö sen pala kerrallaan vai ahmiiko koko levyn kerralla.

Nyt kun sain "Koston rakastajan" luettua, tuli mieleen... pitäisikö käydä lainaamassa seuraava osa? (Juttu jäi kesken!!!) :D