Loppusoitto

Jaksoin vihdoin tarttua Becca Fitzpatrickin enkelisarjan neljänteen ja viimeiseen osaan "Loppusoitto".

Nora on nyt sitoutunut johtamaan isänsä kokoamaa nefiliarmeijaa. Jos Nora syrjäytetään tai jos hän luopuu itse vallasta, hän ja hänen äitinsä kuolevat. Nefilit uskovat Noran johtavan heidät voitokkaaseen taisteluun langenneita enkeleitä vastaan. Noran poikaystävä Patch puolestaan sattuu olemaan enkeli. Lisäksi Nora on tehnyt arkkienkeleiden kanssa sopimuksen rauhasta.

Tämän jännittävän alkuasetelman vuoksi halusin lukea "Loppusoiton", vaikka Noran ja Patchin välinen rakkaustarina on alusta asti jättänyt minut kylmäksi. Ajattelin tätäkin kirjaa lukiessani, että Noran kannattaisi jättää Patch ihan oikeasti. Patch tuntuu vain hankaloittavan Noran elämää ja kaiken lisäksi hän kohtelee Noraa todella alentuvasti. "Näytät söpöltä, kun yrität olla kova."

Pakko myöntää, että "Loppusoitto" ei ollut mitenkään tuskallinen luku-urakka. Jännitystä riitti kiitettävästi, Norassa oli mielestäni potkua ja Patchkin osoitti hyödyllisyytensä loppua kohden.

The Copper Gauntlet

Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisteriumin avausosa "The Iron Trial" ihastutti sen verran, että kävin heti käsiksi toiseen osaan "The Copper Gauntlet".

Harry Potter Callum Hunt on selviytynyt hengissä ensimmäisestä vuodestaan velhokoulussa, viettänyt kesäloman kotona ja haluaa nyt palata toiseksi vuodeksi Tylypahkaan Magisteriumiin. Callumin velhokoulua inhoava isä on kuitenkin valmis tekemään kaikkensa estääkseen poikansa lähdön. Lisäksi Callumin mielenrauhaa häiritsee tieto siitä, että hänen sisällään on Voldemortin Kuoleman Vihollisen sielu.

Callumin paras ystävä Aaron paljastui edellisessä kirjassa kaaoselementin hallitsevaksi velhoksi. Tämä harvinainen kyky on myös Kuoleman Vihollisella, joten Aaron on ainoa, joka pystyy taistelemaan tasavertaisesti häntä vastaan. Velhomaailma juhliikin Aaronia pelastajanaan. Kukaan ei tosin tiedä, että Kuoleman Vihollinen on jo vuosia sitten loikannut asuttamaan Callum-vauvan kehoa...

Näistä aineksista syntyi taas herkullinen soppa. Vauhtia ja yllätyksiä oli kiitettävästi eikä lukija oikein tiennyt, keneen uskaltaisi luottaa.

Nyt ei voi muuta kuin odottaa kärsimättömänä sarjan kolmatta osaa.

The Iron Trial

Cassandra Clare, yksi lempiteinifantasiakirjailijani, on yhdistänyt voimansa Holly Blackin (joka kirjoittaa käsittääkseni myös teinifantasiaa) kanssa ja rakentanut Tylypahkan uudestaan. Näin ajattelin heti, kun törmäsin Magisterium -sarjan ensimmäiseen osaan "The Iron Trial".

Sarjan päähenkilö on 12-vuotias Callum Hunt. Callumin ollessa vauva Voldemort Kuoleman Vihollinen tappoi Callumin äidin (ja useita muita). Callum ei saanut rytäkässä arpea otsaansa, vaan hänen jalkansa murtui pahasti, minkä vuoksi hän ontuu edelleen. Callumin velhoisä on opettanut poikansa pelkäämään taikuutta ja syyttämään taikuutta äidin kuolemasta, joten kun Callum kutsutaan Tylypahkan Magisteriumin pääsykokeeseen, hänen tavoitteenaan on luonnollisesti reputtaa kunnolla.

Harry Potterin tavoin Callumin sosiaalinen elämä ennen velhokoulua on ollut aika surkeaa. Callumin ongelmana eivät ole olleet rähjäiset vaatteet ja ilkeä serkku, vaan huono jalka. Poika, joka ei pysty pelaamaan ja juoksemaan muiden kanssa, on ollut helppo kohde kiusaajille. Tai ainakin kiusaajat ovat kuvitelleet näin. Raaka kouluelämä on tehnyt Callumista yksinäisen mutta ärhäkän otuksen, jonka harrastuksiin kuuluu tappelemisen lisäksi pienten eläinten vapauttaminen.

Magisteriumin opetussuunnitelma eroaa Tylypahkan versiosta enkä usko, että sivuhenkilöitäkään on tästä kuuluisasta opinahjosta rekrytöity. Kaaoksen riivaamat eläimet, joita vastaan Magisteriumin oppilaat taistelevat, tuovat mieleeni Jennifer Estepin Mythos Academyn. Tällaista kevyttä nuorten fantasiaa on kirjoitettu niin paljon, että ideoita tulee varmaan väkisinkin kierrätettyä.

"The Iron Trialissa" oli paljon kohtia, joissa Harry Potter tuli mieleeni, mutta en antanut sen häiritä. Huolimatta niistä muutamasta "hei, eikös tämä kuulosta tutulta" -kohdasta kirjaan mahtui useita virkistäviä yllätyksiä, kuten hyvään fantasiaseikkailuun kuuluukin.

Lapsenpiika

"Lapsenpiika" on Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan toinen osa. Päähenkilö on nuori Ida, joka pääsee piikana seuraamaan ihan oikeiden merkkihenkilöiden elämää 1800-luvun lopussa. Tässä sarjan toisessa osassa Ida on saanut lapsenpiian pestin Jean Sibeliuksen talouteen.

Epäröin sarjan ensimmäisen osan "Paimentytön" lukemista pitkään, koska sarjassa on niin paljon oikeasti eläneitä henkilöitä. Elän jotenkin sellaisessa kuvitelmassa, että kaikki oikeat henkilöt ja tapahtumat ovat äärettömän tylsiä. Uskon, että ainoastaan kuvitteellisille henkilöille kuvitteellisessa tilanteessa voi tapahtua jotain viihdyttävää. Jos en olisi lukenut (ja pitänyt) Mustosen aiempia kirjoja, en välttämättä olisi ikinä viitsinyt tutustua tähänkään sarjaan.

Tarvitseeko tässä muuta sanoa, kuin että "Lapsenpiika" on tarpeeksi kevyt ja viihdyttävä, jotta tällainen todellisuutta kammoava fantasiahirmukin jaksaa sen lukea?

Kaikissa lukemissani Enni Mustosen kirjoissa sankaritar on ollut reipas, nokkela, vaatimaton, mutta kuitenkin hiljaiseen suomalaiseen tapaan ylpeä ja itsevarma. Idakin saapuu ujona ja arkana uuteen huusholliin, mutta menneisyytensä arpia märehtimättä ryhtyy oitis töihin. Myöhemmin koppava keittäjä yrittää pompotella Idaa, mutta sisukas tyttö pistää vanhemman naisen ojennukseen. Olen itse malliesimerkki nykyajan veltosta uusavuttomasta, joten sisukas ja osaava Ida on minulle suurempi idoli kuin itse Buffy vampyyrintappaja :D

Tarkoitettu

10.05.2012 ostin Ally Condien trilogian ensimmäisen osan "Tarkoitettu". (Tiedän tämän, koska löysin haalistuneen kuitin kirjan välistä.) Trilogia herätti uteliaisuuteni heti ilmestyessään ja muistan etsineeni sitä alun perin kirjastosta. Lopulta päädyin sitten ostamaan pokkarin, koska uteliaisuus oli pakko päästä tyydyttämään.

En tiedä, kuinka monta kertaa olen päättänyt, että NYT on se hetki, kun perehdyn "Tarkoitettuun". Joka kerta olen jänistänyt ja lukenut jotain muuta, minkä takia kirja on nököttänyt koskemattomana yli kolme vuotta. Tarkennan vielä, että kyse ei ole ollut siitä, etten olisi halunnut lukea "Tarkoitettua". Minulla on vain paha tapa säästää niitä hyviä kirjoja "sitä oikeaa hetkeä" varten. Lisäksi haluni lukea kaikki kirjastosta löytämäni kirjat pois alta viivyttää aina omien kirjojen lukemista. Omaksi ostetut kirjat kun eivät katoa minnekään sieltä hyllystä, mutta kirjaston kirjoilla on laina-aikansa (ja muut innokkaat lukijansa).

"Tarkoitettu" kertoo tulevaisuudesta, jossa Yhteiskunta säätelee kansalaisten elämää rankalla kädellä. Ensisilmäyksellä elämä vaikuttaa oikeastaan todella hyvältä. Kaikki ihmiset syntyvät ja elävät terveinä, koska lisääntymistä valvotaan, säännöllinen liikunta on pakollista ja ateriat ovat ravitsemis-asiantuntijoiden valmistamia. Työttömyyttä ei ole, koska Yhteiskunnan viranomaiset poimivat nuoret suoraan koulun penkiltä sopivaksi katsomiinsa tehtäviin.

Tarina alkaa, kun 17-vuotias Cassia saa tietää tulevan puolisonsa, joka kaikkien yllätykseksi on naapurin poika Xander. Cassian saamaan Xanderia ja pariutumista koskevaan tietosiruun on kuitenkin lisätty toisen Cassialle tutun pojan Kyn kasvot. Teinimäinen kolmiodraama oudoissa puitteissa tästä syntyi.

Kirjan alku vastasi (korkeita) odotuksiani. Tulevaisuuden maailma on kiehtova ja tavallaan tietysti myös vähän kammottava. Haukuin juuri Aprilynne Piken keijusarjan kolmiodraaman, mutta "Tarkoitetun" kolmiodraamasta sitten jostain syystä pidin. Kirjan edetessä aloin kuitenkin kaivata enemmän säpinää. Tuntui, että alun jälkeen tarina alkoi junnata paikoillaan. Lopussa tapahtumat alkoivat sitten jälleen edetä.

"Tarkoitettu" oli jotenkin rauhallisempi ja hitaampi kuin odotin. Mielessäni taisi kangastella Nälkäpeli. Räiskinnän ja huimien takaa-ajojen puuttuminen ei estänyt minua pitämästä kirjasta. Luin sen - kuten kaikki lukemani kirjat - ihan viihteen vuoksi, mutta matkan varrella "Tarkoitettu" sai minut myös ajattelemaan tätä oikeaa maailmaa kirjojen ja tarinoiden ulkopuolella. "Tarkoitetun" Yhteiskunnassa nykyajan ongelmat on ratkaistu. Onnelliselta ja turvalliselta vaikuttava elämä on kuitenkin saavutettu viemällä kansalaisilta vapaus.

En kauhistele sitä, että työpaikat määrätään nuorille; olen sitä mieltä, että tylsäkin työ on parempi kuin työttömyys. En kauhistele edes niitä järjestettyjä avioliittoja; eikös se ole vain vähän järeämpi versio sarjasta "Ensitreffit alttarilla"? Se, mikä iski syvälle, oli se kansalaisten noudattama tiukka ruokavalio. Ihmisellä täytyy olla oikeus lysähtää töiden jälkeen sohvalle ja syödä kakkua. Ja lukea juuri sitä kirjaa, mitä mieli tekee!

Viivi Pusu ja säihkyvät sukset

Kun ei millään osaa päättää, mitä lukisi seuraavaksi... Kun hyllyt notkuvat uusista, tuntemattomista kirjoista, joita ei vain uskalla aloittaa, koska mitä jos se viereinen kirja onkin kiinnostavampi...

Tuttu tunne allekirjoittaneelle sekä kirjastossa että kotihyllyn ääressä. Yleensä tällaisina hetkinä turvaudun jonkin jo aloittamani sarjan seuraavaan osaan, koska minulla on pakkomielle lukea ne vähän tylsemmätkin sarjat loppuun asti.

Nyt en kuitenkaan halunnut tuhlata aikaa tylsän kirjan lukemiseen, joten ostin lisäaikaa sen jännittävän kirjan löytämiseen lainaamalla kirjastosta Tittamari Marttisen Viivi Pusu -sarjan seitsemännen osan "Viivi Pusu ja säihkyvät sukset". Nimestäkin voi päätellä, että kyseessä on hilpeä lastenkirja, jonka lukemiseen ei tuhlaannu liikaa aikaa.

Viivi Pusu on sellainen reipas varhaisteini, jolla on ilmiömäinen kyky eksyä hassuihin tilanteisiin. Mielestäni sarja on kuin junioriversio Sophie Kinsellan hömppäromaaneista. Sankaritar koheltaa jatkuvasti, mutta kaikki päättyy aina onnellisesti.

Sitä aloin pohtia, että olisinki pitänyt Viivi Pusu -kirjoista silloin 15 vuotta sitten, kun kuuluin kohderyhmään? Olisin kyllä saattanut kyllästyä hevosten ja taikaolentojen puuttumiseen. Nyt aikuisena Viivi Pusu toimii hyvin sellaisena väliaikakevennyksenä :P

Destined

Aprilynne Piken keijusarjan kolmas osa "Wild" jäi pahasti kesken, kun sankarijoukko nappasi kiinni vaarallisen voimakkaan villin keijun. Neljäs ja viimeinen osa "Destined" jatkaa suoraan siitä, mihin jäätiin.

Tällä kertaa aiempien kirjojen pienet taistelut leviävät oikeaksi sodaksi, kun keijujen kotimaasta Avalonista karkotettu luopiokeiju Callista hyökkää Avaloniin peikkoarmeijan kanssa.

Tästä viimeisestä osasta sanoisin, että ainakin se oli vauhdikas ja kevyt luettava. Keijutyttö Laurel ja hänen teini-ikäiset ihmisystävänsä joutuvat taistelemaan peikkoja vastaan ja heti perään pakenemaan myrkyllistä kaasua, joten en ehtinyt tylsistyä.

Kuten sarjan aiempien osien kohdalla, kritisoin jälleen Laurelin kyvyttömyyttä valita itselleen yhtä poikaystävää. Taisin kuitenkin keskittyä vain iloitsemaan siitä, että tämäkin sarja on kohta saatu luettua loppuun asti, koska en jaksanut ärtyä pahemmin Laurelin häilyvistä tunteista.

Toivoin ihan viimeisiin lukuihin asti, että Pike päättäisi sittenkin yllättää ja sotkea sankarijoukon rakkauskuviot kunnolla, mutta ei... Lopulliset pariskunnat muodostuivat juuri niin kuin saattoi odottaakin.

Unelmia ja yllätyksiä

Kaipasin pientä hengähdystaukoa teinifantasiaan ja samalla päätin tutustua ihan uuteen kirjailijaan. Nämä kriteerit täytti Simona Ahrnstedtin "Unelmia ja yllätyksiä". Kyseessä on siis historiallista romantiikkaa ruotsalaisittain.

1800-luvun loppuun sijoittuvan tarinan sankaritar on ahneen setänsä holhouksessa elävä Beatrice. Beatrice rakastuu kovalla työllä rikastuneeseen aatelittomaan Sethiin, joka on maksullisten naisten ahkera työllistäjä. Tutustuessaan Beatriceen Seth luonnollisesti huomaa, miten tylsiä hänen aiemmat naisystävänsä ovat ja päättää luopua ilotytöistä ja kosia Beatricea. Ikävä kyllä Beatricen setä on päättänyt pönkittää omaa asemaansa naittamalla Beatricen ällöttävälle, naisia halveksivalle kreiville. Seth ja Beatrice ovat siis sellainen oikein tavanomainen hömppäromaanin pariskunta, joiden onnellista pariutumista viivästyttävät sekä väärinkäsitykset että kierot ja ilkeämieliset sukulaiset.

En tiedä, mitä oikein odotin, mutta parin ensimmäisen luvun jälkeen ajattelin: "Voi ei! Harlekiini kovissa kansissa!" (Olen kyllä jokunen vuosi takaperin lukenut pari harlekiinin historiallista pikarakkauskirjaa ihan tyytyväisenä...)

Alussa, kun Seth "sytyttää" naurettavan ponnettomasti vastustelevan Beatricen, teki mieli hakata päätä jotain kovaa pintaa vasten, mutta ihan kiinnostava kertomus sieltä loppujen lopuksi kuoriutui. Kirja on kovien kansiensa sisällä lehtipisteen pikarakkausromaaneja paksumpi ja Beatrice ja Seth ehtivät pariinkin otteeseen suunnitella yhteistä karkumatkaa onnelliseen avioliittoon ennen kuin taas eroavat ja päättävät unohtaa toisensa niiden kuuluisien väärinkäsitysten vuoksi.

Loppujen lopuksi "Unelmia ja yllätyksiä" oli ihan mukava lukukokemus ja saatan tulevaisuudessa lukea muitakin Ahrnstedtin kirjoja.

Aaltojen kutsu

Lähdin kirjastoon vakaana aikomuksenani kokeilla jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Palasin lopulta kotiin Helen Dunmoren Ingo-sarjan viimeisen osan kanssa... Parempi lukea vanhat pois alta, ajattelin...

Ingo on se osa merestä, jonne tavallisilla maan pinnalla tallustelevilla ihmisillä ei ole pääsyä. Ingossa asuvilla ihmisillä on Merta veressään ja hylkeen pyrstö jalkojen tilalla. Sarjan päähenkilö on pienessä merenrantakylässä kasvanut tyttö Sapphire. Sapphiren isässä oli niin paljon Merta, että hän kuuli Ingon (tarkemmin sanottuna kauniin ingolaisnaisen) kutsun ja katosi mereen. Myös Sapphiren ja hänen veljensä Conorin veressä on Merta, minkä ansiosta he tutustuivat ingolaisiin nuoriin Faroon ja Elviraan pääsivät heidän kanssaan tutustumaan Ingoon.

Nyt sarjan neljännessä osassa "Aaltojen kutsu" pinnan alla niin sanotusti kuohuu, kun yksi ingolaismies haluaa nousta hallitsemaan koko Ingoa ja julistaa sodan Ilmaa vastaan. Tällaiset valtapelit ovat Ingossa ennenkuulumattomia, koska ingolaisilla on aina ollut pelkästään vartijoita ja neuvonantajia varsinaisten johtajien sijaan.

Säilyttääkseen rauhan niin Ingon sisällä kuin Ingon ja Ilman välillä, puoliveristen Sapphiren ja Conorin täytyy osallistua ingolaisnuorten kanssa "Ingon ylitykseen", eräänlaiseen ingolaisten aikuistumiskokeeseen.

Sarjan tapahtumat keskittyvät aina nimenomaan Ingoon ja koulu ja nuorten vaikeat romanssit on rajattu tarinan ulkopuolelle. Kuvailisin "Aaltojen kutsua" kevyeksi, nopeasti luettavaksi nuorten seikkailuksi. Ja siinä se :P

Wild

Päätin palata Aprilynne Piken keijusarjan pariin ennen kuin unohdan, mihin viimeksi jäätiin ja ennen kuin kirjasto päättää heittää kirjat poistettavien pinoon. Vuorossa on siis sarjan kolmas osa "Wild".

Sarjan toisessa osassa ihmisten kasvattama keijutyttö Laurel lähti opiskelemaan keijujen kouluun. Nyt kolmannessa kirjassa keijut valtaavatkin vuorostaan ihmisten koulun. Yliluonnollisten olentojen soluttautuminen ihmisteinien keskelle ei varsinaisesti ole mikään suuri neronleimaus, mutta ihan kiinnostavan juonen Pike on onnistunut kehittelemään. Kirjaa on pakko lukea eteenpäin, kun haluaa tietää, kuka se "villi" keiju loppujen lopuksi oikein on.

Kohtuullisen juonen pilasi minun osaltani kuitenkin - jälleen kerran - päähenkilö Laurel. Jos en aivan väärin muista, edellisessä kirjassa hän käski rakastuneen keijupoika Tamanin häipyä. Nyt Tamanin palattua Laurel on kuitenkin - jälleen kerran - aivan ihastuksissaan ja vihainen vain siitä, ettei Tamani ole ilmoitellut itsestään. Tamani ilmaisee oikein selvästi haluavansa olla Laurelin kanssa ja ärsyttää tarkoituksella Laurelin ihmispoikaystävää Davidia. Davidin osoittaessa mustasukkaisuutta Laurel suuttuu sitten Davidille. Kaiken huipuksi Laurel on itse mustasukkainen Tamanista aina kun tämä on muiden seurassa! Mielestäni Laurel käyttäytyy toisinaan niin petollisesti ja pikkumaisesti, että teki mieli ravistella arvon päähenkilöä oikein antaumuksella :P

En lyttää "Wildia" totaalisesti. Tamani ja Laurel ottivat päähän ajoittain, mutta ei kirjan lukeminen silti mitään pakkopullaa ollut. Loppua kohti tilanne äityi niin jännittäväksi, että seuraavaa osaa ei voi jättää lukematta.

Neidonpaula

Kristiina Vuori on paksuja kirjoja ahkerasti tuottava suomalaisen historian kuvailija. Uusin kirja "Neidonpaula" sijoittuu 1400-luvulle. Aikakausi on todellinen ja monet henkilöt ja paikat ovat oikeasti eläneet ja olleet olemassa. Itse tarina on kuitenkin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta (kuten hyvässä kirjassa mielestäni pitääkin).

Päähenkilö Trudan (Gertrude) äiti Kyllikki kuuluu tunnettuun tietäjäsukuun. Kyllikin yliluonnolliset kyvyt pelottavat ja inhottavat hänen hurskasta miestään. Kun parille syntyy kaksostytöt Truda ja Brita, isä rajoittaa ankarasti äidin ja lasten yhdessäoloa, jotta "paholaiselta tulevat" voimat eivät pilaisi tyttöjä.

Truda omaksuu isänsä asenteen äidin verenperintöä kohtaan eikä suostu kuuntelemaankaan äidin yrittäessä kertoa tietojaan eteenpäin. Trudan ja isän tietämättä äiti ehtii kuitenkin opettaa asioita vastaanottavaisemmalle Britalle.

Isä on Kyllikin noitavoimien paljastumisesta asti aikonut liittyä luostariin suojellakseen omaa sieluaan. Lasten synnyttyä hän on suunnitellut kummallekin nunnan uraa, jotta paha veri ei enää leviäisi ja tytöt olisivat turvassa. Kyllikin kuollessa tytöt ovat kaksitoistavuotiaita. Kyllikki onnistuu kuolinvuoteellaan saamaan mieheltään lupauksen, että toinen kaksosista saisi mahdollisuuden perustaa perheen ja kokea äitiyden ilot.

Brita ryhtyy nunnaluostarin noviisiksi ja Trudalle isä järjestää sulhasen. Varsinaista naimaikää odotellessa Truda muuttaa isän kanssa samaan luostariin, johon Britan on tarkoitus liittyä. Rauhaisa luostarielämä järkkyy, kun paikalle saapuu komea maalarikisälli Lukas. Jotta tarinasta tulisi mahdollisimman herkullinen ja koukuttava, sekä Truda että Brita rakastuvat tähän nuorukaiseen.

Pidin Vuoren aiemmistakin kirjoista ja "Neidonpaula" oli mielestäni vähintään yhtä hyvä, mahdollisesti jopa parempi kuin edeltäjänsä. Kirjassa on sivuja niin kuin kunnioitettavassa opuksessa tulee ollakin, mutta mikään raskas urakka sen lukeminen ei ollut. Sivut kääntyivät ihan huomaamatta, kun halusi selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Delfiinin saari

Tutun kirjailijan uusi sarja. Hyökkäsin siis viimein Michelle Paverin Pronssisoturien kimppuun. Pidin Paverin Muinainen pimeys -sarjasta kovasti, eikä "Delfiinin saari" tuottanut pettymystä. Kirja on ihana yhdistelmä pronssikauden Välimeren maisemia, vauhdikasta seikkailua ja vähän eläinsatuakin.

Seikkailu alkaa, kun oudot, tuhkalla ihonsa sotkeneet soturit hyökkäävät orvon, käytännössä asemattoman Hylas-pojan ja hänen siskonsa kimppuun. Samaan aikaan papittaren tytärtä Pirraa raahataan pakkoavioliittoon.

Pidän menneisiin aikakausiin sijoittuvista tarinoista, kunhan kirjoittaja on käyttänyt mielikuvitustaan henkilöiden ja tapahtumien keksimisessä. Lisäksi ihailen sitä hurjaa pohjatyötä, jonka Michelle Paver on tehnyt perehtyessään Kreikan maastoon ja delfiinien elintapoihin.

"Delfiinin saari" on kirja, jonka optimaalisissa olosuhteissa ahmii vuorokaudessa (tai joku ehkä nopeamminkin). Ja kuten kaikissa hyvissä kirjasarjoissa, tarina jäi pahasti kesken, ja nyt joudun odottamaan, että löydän kirjastosta seuraavan osan :P

Sattumalta sinun

Pidin pienen tauon fantasiasta ja luin Veera Vaahteran (eli Pauliina Vanhatalon) kirjan "Sattumalta sinun". Nimikin ehkä paljastaa, että kyseessä on aito hömppäviihdekirja (onko sellainen luokka olemassa?).

Päähenkilö on Karoliina Laajasalo, joka on juuri eronnut pitkästä suhteesta Villen kanssa ja yrittää nyt ansaita vakituisen työpaikan pistämällä yliopiston filosofian laitoksen asiat järjestykseen. Karoliina on ollut lapsesta asti kova murehtimaan asioita ja nyt hänen elämänsä on niin epävarman tuntuista, että hän on menettänyt yöunensa.

Kyllästyin jo vuosia sitten niihin lehtipisteiden pikarakkausromaaneihin, koska niissä tuntui aina olevan se tismalleen sama tarina photoshopatusta miehestä ja yhtä kiiltävästä naisesta.

Suomalaiset osaavat kuitenkin tehdä hömppäviihdettä, jonka hahmot muistuttavat oikeita ihmisiä. Henkilöt olivat tässäkin kirjassa mielestäni hauskan värikkäitä persoonia. Joskus hömppäviihde menee liian typeräksi ja naurettavaksi, mutta "Sattumalta sinun" pysyi loppuun asti pelkästään kevyenä ja viihdyttävänä. Lyhyeen, nopeasti luettavaan kirjaan mahtui sekä hulvaton anoppi että hassuja työkavereita ^^

Se pitää vielä sanoa, etten jaksaisi lukea montaa tämän kaltaista kirjaa putkeen. Toisaalta en kyllä jaksanut pelkkää fantasiaakaan tankata, kun piti välillä maistella kevyempää ihmissuhdesekoilua :P

Vastustaja

Ajattelin joskus, että kunnon fantasiakirjan tunnistaa siitä, että sen lukeminen on pitkä ja vaativa urakka. Aloin fiksusti heti yövuoron jälkeen, pienten päiväunien voimalla, lukemaan Erin M. Evansin "Vastustajaa". Piti keskittyä ja lukea ehkä normaalia hitaammin, ettei varmasti mene ohi, että kuka, missä, milloin ja miksi. :D

"Vastustaja" on samaa Forgotten Realms -sarjaa kuin jokin aika sitten lukemani R. A. Salvatoren "Aavekuningas". Kirjan maailma Faerun on siis minulle ennestään tuttu, mutta kertoja on täysin vieras.

Kunnon fantasiakirjan tavoin "Vastustaja" vilisee erirotuisia sankareita, konnia ja tapahtumien keskelle tahattomasti eksyneitä sivullisia. Päähenkilöksi erottaisin Fariden, nuoren naisen, joka on puoliksi paholainen ja puoliksi ihminen. Suojellakseen itseään ja kaksoissisartaan Havilaria hän tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Köpelöstihän siinä meinaa käydä, joten lukijalla riittää jännitettävää.

Kirjasta tavallaan puuttui se yksinkertainen "pahan jumalan seuraajat yrittävät valloittaa/tuhota maailman ja hyvän jumalan seuraajat estävät aikeet" -juoni. Tarinassa oli useampia paholaisia (ja pahoja ihmisiä), jotka kaikki ajoivat omia etujaan ja taistelivat niitä vastaan, joiden tavoitteet olivat ristiriidassa omien päämäärien kanssa. Paholaiset ja ihmiset tekivät tarinan edetessä sopimuksia, joiden sanamuoto oli tarkka kuin lakitekstissä.

Joudun tunnustamaan, että jopa pitkien yöunien jälkeen allekirjoittaneelta kesti jonkin aikaa ymmärtää, että mitä ne paholaiset oikein halusivat. Käsittääkseni heillä oli tehtävä, jonka piti epäonnistua - en uskalla sanoa, miksi. Syy epäonnistumisesta piti kuitenkin vierittää toisen niskoille, tai oma pää olisi pölkyllä.

En hauku kirjaa liian sekavaksi; se on loppujen lopuksi aika selkeä fantasiatarina, jossa pahikset tappavat surutta tielleen osuvia olentoja ja sankarit haluavat pelastaa ennen kaikkea läheisensä, mutta samalla myös kaikki viattomat sivulliset.

Pidin "Vastustajan" henkilövalikoimasta ja... Seuraavaksi pitää selvittää, onko kirjalle jatkoa!

Tämän tuhdin fantasiakirjan sivulukemisena meni Pia Hagmarin parin tunnin "Klara valmiina lähtöön". Klara-sarja on - kuvastakin voi päätellä - lasten hevoskirjasarja. Vaikka en enää kohderyhmään kuulukaan, Klara on niitä sarjoja, joiden uudet osat on vain pakko lukea. Ainakin ne toimivat kevyenä hengähdystaukona kaiken fantasian keskellä ^^