Miisa ja jääprinsessa

Kaipasin jotain pientä ja kevyttä ja sopivasti kirjaston lastenkirjahyllystä löytyikin Henna Helmi Heinosen Miisa-sarjan kolmas osa "Miisa ja jääprinsessa".

Miisa on 13-vuotias taitoluistelua harrastava tyttö. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi kaksoisveli Matias ja pikkusisko Minttu. Miisan elämän suuret ongelmat ovat ihanan tavallisia nuoren tytön harminaiheita; sisarukset osaavat olla ärsyttäviä, harjoitukset eivät aina suju, vanhemmat utelevat liikaa eivätkä kuitenkaan ymmärrä mistään mitään...

Tässä kolmannessa kirjassa Miisan maailmaa synkistää Eve, joka palaa kuvioihin asuttuaan puolitoista vuotta ulkomailla. Miisa yritti aikoinaan ystävystyä Even kanssa, mutta Eve osoittautui varsinaiseksi kiusankappaleeksi. Aika ei ole vaikuttanut Even luonteeseen ainakaan positiivisesti, vaan Miisa joutuu jälleen hienovaraisen nälvinnän kohteeksi. Pahinta on, ettei Miisan paras ystävä Kata tunnu huomaavan Even inhottavaa käytöstä, vaan alkaa viettää aikaa Even kanssa!

Miisa ja Anton ovat vihdoin onnistuneet pussaamaan ensimmäistä kertaa ja ovat nyt ihan oikeasti yhdessä. Jostain syystä Anton ei kuitenkaan uskalla koulussa näyttäytyä Miisan kanssa. Miisan täytyy nyt itse olla rohkea - ja yrittää olla kiukuttelematta Even aiheuttaman mielipahan vuoksi!

Tällaiselle (ainakin papereiden mukaan) aikuiselle fantasian suurkuluttajalle "Miisa ja jääprinsessa" oli mukava kevennys paksumpien kirjojen lomassa. Pidin siitä, miten normaalia ja tavanomaista Miisan perheen elämä on. Miisan elämä on pohjimmiltaan kunnossa ja Miisa itse on sellainen kiltti ja mukava tyttö, jonka kiukuttelu on loppujen lopuksi aika lievää. Tämän kirjan voi lopettaa hyvillä mielin ^^

Night of the Hunter

En millään osannut päättää, mitä haluaisin lukea seuraavaksi. Jätin mahdollisen uuden sarjan valitsemisen myöhemmäksi ja päädyin tuttuun ja turvalliseen eli R. A. Salvatoreen. "Night of the Hunter" on 25. Drizzt Do'Urdenista kertova kirja. (Katsoin goodreadsista, kun sormet loppuivat kesken...)

Drizzt on saanut vanhat ystävänsä takaisin ja joukkio janoaa uusia seikkailuja. Ensimmäisenä tehtävälistalla on vampyyriksi muutetun uskollisen kääpiötoverin pelastaminen Gauntlgrymin, ikivanhan kääpiöiden alkukodin raunioista. (Suunnitelmissa on jatkaa heti tämän jälkeen örkkien ja muiden hiidensukuisten jahtaamista oikein urakalla.)

Pelastusoperaation tiellä parveilee kuitenkin laumoittain drowhaltioita, jotka ovat päättäneet rakentaa Gauntlgrymiin uuden drowkaupungin. Joukossa on nuoria kuumapäitä, jotka ovat päättäneet marssia kotiin Drizztin pää tuliaisena.

Olen kiistatta täysin toipunut siitä tympääntymisestä, josta kärsin pitkään tätä sarjaa kohtaan! "Night of the Hunter" oli nimittäin mielestäni vetävän vauhdikas miekka ja magia -fantasiaseikkailu. Fanitin Drizztiä yhtä innokkaasti kuin silloin runsaat kymmenen vuotta sitten, kun ensimmäiseen kirjaan tartuin.

Erityisesti pidin siitä, että Salvatore toi jälleen juonittelevat mustat haltiat tarinan keskiöön. Joukossa oli sekä vanhoja tuttuja että aivan uusia kiinnostavia hahmoja.

Uusista hahmoista puheenollen, ihanaa, että Drizztin uusia matkakumppaneita ei heitetty menemään vanhojen palattua kuvioihin. Artemis, Dahlia, Ambergris, Afafrenfere ja Effron erosivat Drizztistä, mutta törmäävät nyt tätä jahtaaviin drowhaltioihin.

Tämän sarjan lukeminen on kuin seuraisi tietokonepeliä; taistelut ja muut vauhdikkaat tilanteet seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin ja game overin sattuessa keksitään jokin mystinen tekosyy, jonka voimalla hahmot palautetaan kentälle ja seikkailu alkaa taas :D

"Night of the Hunter" läväytti viimeisillä sivuilla vielä aikamoisen yllätyksen. Jännä nähdä, miten sankarit selviytyvät tästä käänteestä! ^^

Bridge of Souls

Yllätin itseni ahmimalla Fiona McIntoshin Quickenin-trilogian yhteen pötköön. Useampikin kiinnostavalta vaikuttava kirja oli nyt vain pakko jättää odottamaan, koska en malttanut keskeyttää tätä seikkailua. McIntoshin kirjoja ei kannata edes aloittaa, ellei seuraava osa ole saatavilla!

Noitana poltetun Myrrenin lahjan vuoksi Wyl on nyt joutunut sisarensa Ylenan ruumiiseen. Kuningas Celimus haluaa surmauttaa Ylenan (eli Wylin), koska kantaa kaunaa koko perheelle eikä halua Ylenan kulkevan ympäriinsä kertomassa julmia tosiasioita kuninkaan teoista. Wyl kohtaa tässä trilogian viimeisessä osassa niin kuukautiset kuin himokkaan sulhasehdokkaankin.

Kuningatar Valentynan ja Celimuksen häät lähestyvät uhkaavasti. Valentyna etsii epätoivoisesti keinoa pyristellä irti tulevasta avioliitosta, mutta Celimuksen armeija norkoilee rajalla valmiina valloittamaan Valentynan kotimaan voimalla.

Suuruudenhullu velho Rashlyn muuttaa hyviä miehiä eläimiksi vain koska pystyy siihen. Lisäksi Rashlyn manipuloi vuoriston pohjimmiltaan järkevää kuningasta Cailechia. Rashlynin suunnitelmissa häämöttää rauhan sijasta Valentynan ja Celimuksen maiden valloittaminen verisessä sodassa.

Fynch, pienikokoinen palveluspoika, ei olekaan mikään satunnainen sivuhenkilö, vaan avainasemassa kaikkien kolmen valtion pelastamisessa. Vain Fynchillä on kyky lopettaa Rashlynin hirmuteot. Ikävä kyllä voimakkaan taikuuden käyttäminen verottaa Fynchin elinvoimaa ja voitto tulee vaatimaan hänen henkensä.

McIntosh kohteli hahmojaan jälleen kovakouraisesti, kuten kunnon fantasiassa pitääkin. Rashlynin häijystä olemuksesta saatiin lisää tietoa ja Celimus oli loppuun asti vakuuttavan ällöttävä. Myös Myrrenin lahja käänteli osaltaan tarinaa välillä arvaamattomiin suuntiin, joten lukijan aika ei uhannut käydä pitkäksi.

"Bridge of Soulsin" heikkoutena oli se, että vauhdikkaasta juonesta, julmuuksista ja odottamattomista käänteistä huolimatta en missään vaiheessa oikeasti pelännyt päähenkilöiden puolesta. Uskoin koko ajan, että lopussa sankarit elävät elämänsä onnellisina loppuun asti kuten lasten iltasadussa. Matka onnelliseen loppuun oli kuitenkin viihdyttävä, koska ainakaan minä en osannut arvata ennakkoon, miten asiat ratkaistaisiin ^^

Blood and Memory

Saatuani Fiona McIntoshin Quickening-trilogian ensimmäisen osa "Myrren's Giftin" luettua tartuin heti seuraavaan kirjaan "Blood and Memory". (McIntosh osaa jättää kirjansa herkullisiin kohtiin!)

Noita Myrren antoi ennen kuolemaansa kenraali Wyl Thirskille lahjan; jos joku onnistuu tappamaan Wylin, tämän sielu syrjäyttää murhaajan sielun ja Wyl jatkaa matkaa murhaajansa ruumiissa.

Sadistinen kuningas Celimus palkkasi sekä Wylin että naapurimaan kuninkaan murhanneet miehet. Nyt Celimus teurastaa viattomia kansalaisia jahdatessaan karannutta langanpäätä: Wylin rakasta sisarta. Toinen Wylin rakastama nainen, naapurimaan edesmenneen kuninkaan tytär Valentyna, taas on vaarassa joutua naimisiin Celimuksen kanssa.

Wylin täytyy pelastaa sisarensa ja sen jälkeen rakastamansa kuningatar. Lisäksi hänen pitäisi löytää Myrrenin isä auttamaan Wylin hengen pelastaneen "kirouksen" kanssa. Wyl on nimittäin jumissa naisen ruumiissa. Vaikea kosiskella kaunista Valentynaa, kun näyttää tämän rakkaan miehen murhanneeltä huoralta!

Tämä trilogia vain paranee edetessään. Yllätyksiä ja jännittäviä käänteitä ja paljastuksia oli riittävästi pitämään kiinnostusta yllä. Lisäksi Wylin kulkeminen hyvännäköisen naisen ruumiissa tarjosi suorastaan koomisia tilanteita, kun miehet alkoivat flirttailla.

Hahmojen suhteen pidin hieman epäuskottavana sitä, miten mukavia, luottavaisia ja avuliaita kaikki sankareiden kohtaamat ihmiset olivat. Celimus ja velho Rashlyn tietysti olivat uskottavan häijyjä ja julmia poikkeuksia. Olihan se tietysti mukavaa, että mahtavat aateliset ovat niin valmiita uskomaan vierasta naista, joka kertoo sekavia tarinoita kuninkaan hulluudesta. Muutenkin tuntui, että McIntosh oikoi välillä kulmia siinä, miten helposti hahmot keksivät ja hyväksyvät asioita. En kyllä jaksa valittaa, koska näiden pienten epäuskottavuuksien ansiosta tarina eteni jouhevasti :D

Myrren's Gift

Sadistinen prinssi, kuolemaan tuomittu noita, ihana prinsessa, kunniallinen salamurhaaja ja kaiken keskellä tarinan sankari, nuori kenraali Wyl Thirsk, jolle on annettu tehtäväksi suojella valtakuntaa. "Myrren's Gift" aloittaa Fiona McIntoshin Quickening-trilogian.

Ihastuin viime vuoden lopussa Fiona McIntoshin Percheron-trilogiaan, koska se edusti sitä vähän "korkeampaa" fantasiaa, jota on tullut luettua vähemmän kuin noita kevyitä nuorten fantasiaseikkailuja ja paranormaalin romantiikan alle meneviä tarinoita. Kirjastossa tarjonta tämän genren suhteen on aika niukkaa ja hajanaista, joten tilasin sitten heti joululahjaksi kaksi muuta trilogiaa McIntoshilta. (Kun löydät hyvän kirjailijan, iske välittömästi kiinni ennen kuin kirjat siirtyvät kategoriaan "ei saatavilla".) Puolisen vuotta olen nyt onnellisena hautonut kirjojani hyllyssä, mutta nyt päätin viimein selvittää, oliko Percheron onnekas sattuma vai pidänkö McIntoshista oikeasti.

Suurin osa hahmoista oli kokoperheen elokuvaan sopivia rauhaa rakastavia idealisteja, mutta muutaman mädän henkilön avulla McIntosh onnistui rakentamaan kunnioitettavan julman maailman. Otin "Myrren's Giftin" matkalukemiseksi koulutuspäivään ja kun nälkäisenä ja väsyneenä luin yhtä kidutuskuvausta, oli pakko sulkea kirja ja keskittyä hengittämiseen, koska jalat meinasivat pettää.

Tarina alkoi vahvasti tarjoten yllätyksia ja tukalia tilanteita, mutta sitten Wyl tuntui harhautuvan siltä varsinaisen pääjuonen tieltä sivupolulle. Meinasin hetkeksi pitkästyä, kun puolivälissä kirjaa perehdyttiin uusien pienten sivuhenkilöiden menneisyyden kokemuksiin. Lisäksi aloin tympääntyä siihen, miten kaikki henkilöt rakastuvat ensisilmäyksellä - vähän niin kuin jossain lasten elokuvassa. Loppu kuitenkin herätti minut taas tehokkaasti. Tämä trilogian ensimmäinen kirja nimittäin päättyi varsin herkulliseen tilanteeseen...

"Myrren's Gift" on ymmärtääkseni McIntoshin aikaisempia romaaneja ja kerronnassa se taisi näkyä siinä, että hän hyppelee henkilöstä toiseen ilman selkeää kappalejakoa. Välillä piti ihan pysähtyä tarkistamaan, että kuka nyt katseli ja ketä.

Leijonankesyttäjä

Camilla Läckbergin viimeisimmän dekkarin "Leijonankesyttäjän" ilmestymisestä on jo aikaa, mutta vihdoin minäkin ehdin tänne asti.

Viisi teinityttöä eri kunnista on kadonnut. Neljä kuukautta katoamisensa jälkeen yksi tytöistä hoipertelee silvottuna keskelle autotietä.

Erica yrittää kirjoittaa kirjaa vuosikymmeniä vanhasta tapauksesta, jossa vaimo tappoi väkivaltaisen miehensä. Nainen istuu nyt murhasta tuomittuna vankilassa. Hän ei ole suostunut puhumaan murhaan johtaneista tapahtumista sanaakaan kuluneiden vuosien aikana. Mitä synkkää salaisuutta hän ei pysty paljastamaan?

Olipa taas jännää arvuutella, miten palaset sopivat yhteen ja kuka on tappanut kenet ja miksi! Kirja suorastaan tursui häijyjä tyyppejä. Läckberg oli tehnyt loistavaa työtä rakentaessaan näitä hahmoja!

Vanhat tutut poliisit perheineen tasapainottivat henkilökaartia sopivasti, ettei mennyt liian karmivaksi. Poliisipäällikkö Mellberg tarjosi jälleen hyvät naurut toheloimalla rikospaikalla yhtä tunnollisesti kuin aina. En voi sanoa muuta kuin että rakastan Läckbergin luomia hahmoja ^^

Nyt ei voi muuta kuin odottaa seuraavaa kirjaa...

Shadow on the Crown

Löysin goodreadsin kautta Patricia Bracewellin historiallisen romaanin "Shadow on the Crown", joka on ensimmäinen osa Englannin kuningatar Emma Normandialaisesta kertovasta trilogiasta. Kirja on fiktiota, mutta Bracewell on tehnyt taustatyönsä ja kunnioittanut tosiasioita siinä määrin kuin niitä on historiankirjoihin taltioitu.

Tanskalaiset ryöstelevät röyhkeästi Englannin rannikkoa. Englannin kuningas on juuri jäänyt leskeksi ja neuvonantajat patistavat häntä menemään uudestaan naimisiin. Poliittisesti järkeviä vaihtoehtoja on kaksi. Vaikutusvaltaisen pikkuruhtinaan tytär Elgiva takaisi kuninkaalle Englannin pohjoisosien itsepäisten aatelisten tuen. Normandialaisen herttuan sisaren naiminen taas saattaisi kannustaa herttuaa suojelemaan Englannin rannikkoa tanskalaisilta viikingeiltä.

Englannin kuningattareksi kruunataan ankarien neuvottelujen päätteeksi viisitoistavuotias Emma, normandialainen, jossa on tanskalaista verta äidin puolelta.

Kuningas suhtautuu morsiameensa alusta asti tympeästi; hän ei olisi kaivannut uutta vaimoa saati sitten kuningatarta riesoikseen. Kuninkaan aikuiset pojat kyräilevät Emmaa halveksivasti, koska pelkäävät tämän tulevien lasten uhkaavan omaa asemaansa taistelussa kruunusta.

Emman täytyy nopeasti ystävystyä niin aviomiehensä kuin tämän lastenkin kanssa ja erityisesti synnyttää oma poika turvatakseen tulevaisuutensa. Ikävä kyllä hovissa keikistelee myös Elgiva, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kruunun itselleen.

On aina hauskaa lukea kuningattaresta, josta ei ole aiemmin kuullutkaan. (Jos koulun historiantunnilla on mainittu Emma Normandialainen, olen tainnut katsella päiväunia...) Lisäksi Bracewell on onnistunut kirjoittamaan todella lukijaystävällisen historiakirjan; kerronta oli sujuvaa eikä jäänyt jumittamaan tylsiin nippelitietoihin kaikista pienista taisteluista ja kahakoista tms. Pelkäsin etukäteen, että kirjassa olisi sata ja yksi aatelista juonittelemassa ja muodostamassa monimutkaisia ja sekavia liittoumia, mutta hahmoja oli yllättävän vähän ja kaikkien motiiveista ja juonikuvioista oli helppo pysyä kärryillä.

Jäin kuitenkin kaipaamaan... jotakin. Tämä oli historiallista fiktiota, joten vaikka hahmot olivat oikeita kruunupäitä, Bracewell olisi voinut värittää heitä ja tapahtumia vielä enemmän. Henkilöt eivät olleet tarpeeksi häijyjä ja kieroja minun makuuni; Emmasta jäi sellainen turhankin vaisu kiltin tytön maku. Elgiva oli turhamainen ja itsekäs ja pyrki juonittelemaan, mutta hänen kostonhimoiset suunnitelmansa eivät varsinaisesti saaneet minua tutisemaan kauhusta. Kaikesta uhoamisestaan huolimatta hän vaikutti yhtä voimattomalta kuin vihaamansa kuningatar Emma.

Oleellisena loppuhuomautuksena minun on vielä pakko sanoa, että Englannissa oli 1000-luvulla komeita nimiä: Ecbert, Edrid, Edwig, Ufegeat, Wulfheah, Wulfstan... :D

Narcissus in Chains

"Narcissus in Chains" on Laurell K. Hamiltonin Anita Blake -sarjan kymmenes kirja.

Anita tappoi ihmisleopardien johtajan jokunen kirja sitten tajuamatta lainkaan tekonsa seurauksia; ilman vahvaa johtajaa, leopardit ovat kaikkien muiden muodonmuuttajien heittopusseja. Leopardien säälittävän tilanteen paljastuttua Anitalle hän ei voinut muuta kuin osoittaa aseella muita petoja ja ilmoittautua leopardien suojelijaksi. Näin ollen hänestä tuli ihmisleopardilauman Nimir-Ra (alfanarttu). Anita ei voimakkaasta luonteestaan huolimatta pärjää fyysisesti leopardeja kiusaaville muodonmuuttajille (ampumista ei pidetä oikeana tapana ratkaista muodonmuuttajien välisiä ristiriitoja), joten hän on alusta asti etsinyt sopivaa johtajaa kissoilleen.

Anitan leopardeista puolustuskyvyttömin on Nathaniel ja tämän kirjan seikkailu alkaa, kun Nathanielin turvaksi määrätty leopardinarttu tekee oharit Narcissus in Chains -nimisellä seksiklubilla ja Anitan täytyy lähteä pelastamaan kissansa. Taustatueksi hän kutsuu kaupungin mestarivampyyri Jean-Clauden, jota hän on vältellyt useita kuukausia selvitelläkseen ajatuksiaan. (Anitaa, Jean-Claudea ja ihmissusien johtaja Richardia yhdistävät niin sanotut vampyyrimerkit, joiden ansiosta kolmikko pystyy huikeisiin suorituksiin yhdessä. Sidosten rikkominen puolestaan jättää ammottavia reikiä kunkin auraan.)

Nathanielin pelastusreissulla Anita kohtaa seksiklubin omistajan, ihmishyeena Narcissuksen, josta Jean-Claudella on karmivia muistoja. Asiat eivät tietenkään suju sopuisasti ja pian Anitalla on toinen leopardi pelastettavana ja tuntemattomia miehiä vuoteessaan. Ja Anitan sisällä kasvaa jokin uusi voima...

Anita on vältellyt entistä sulhastaan Richardia ja tämän ihmissusilaumaa siinä missä Jean-Claudeakin ja hänen poissaollessaan lauma on muuttunut.

Rakastan sitä, että Anita on valmis adoptoimaan aseidensa suojiin jokaisen kohtaamansa olennon. Hihkun innosta, kun yhä uudet isot pahat olennot painavat hännän koipien väliin tajutessaan, että Anita on "kylmäverinen narttu". Hamiltonin ihmissusien ja -leopardien maailma on mielestäni äärettömän jännittävä ja hienosti mietitty.

Mutta... Isojen pahojen muodonmuuttajien kiistojen lisäksi tässä oli annettu paljon sivutilaa seksille. Jos nyt koko ajan ei varsinaisesti oltu tositoimissa, sitä ajateltiin, suunniteltiin ja siitä puhuttiin... loputtomasti. *Haukotus!* Olisin tiivistänyt kirjaa reippaalla kädellä näiden pervojen puuhastelujen yksityiskohtien osalta. Ja miksi ihmeessä kaikilla miehillä pitää olla niin ihmeellisen pitkä tukka? :P

No, kaikesta seksistä huolimatta tämä on edelleen suosikkisarjani urbaanin fantasian saralla ^^

PS. Hurjana ja todella oleellisena juonipaljastuksena kerron vielä, että Anitalla on vihdoin kännykkä! (Olen odottanut tätä jo yhdeksän kirjan ajan!) :D

Vala

"Vala" on Kerstin Gierin Unien kirjat -teinifantasiasarjan toinen osa. Ensimmäisessä kirjassa kuusitoistavuotiaan Livin elämä mullistui täysin; ensin hän joutui siirtymään uuteen kouluun ja muuttamaan äitinsä uuden miesystävän ja tämän teini-ikäisten lasten kanssa saman katon alle, sitten hän päätyi vielä tekemään tuttavuutta uuden koulunsa komeimpien poikien kanssa - unissa! Pojat ja nyt myös Liv osaavat nimittäin poistua omasta unestaan ja käydä vierailemassa muiden ihmisten unissa. (Viisaat ihmiset tietysti suojaavat uniinsa johtavat ovet lukoilla ja vartijoilla.)

Häiriintynyt demoninpalvoja on suljettu turvallisesti psykiatriselle osastolle, mutta nyt unimaailman käytävällä haahuilee uusi omituinen ja uhkaava hahmo. Lisäksi Livin pikkusisko Mia alkaa yllättäen kävellä unissaan (siis fyysisesti lähteä öisin vuoteesta vaeltelemaan ympäri taloa).

Koulussa Liville aiheuttaa ongelmia koulun omaa juorublogia kirjoittava tuntematon Secrecy, joka levittää Livin salaisuuksia netissä. Kuka hän on ja miten hän voi tietää asioita, joita edes kaikki Livin lähipiirissä eivät tiedä? Onneksi Livillä on ihana poikaystävä Henry, mutta Henryllä on omat synkät salaisuutensa, joita hän ei suostu jakamaan Livin kanssa...

Kotirauhaa häiritsemään saapuu uuden isäpuolen äiti, joka onkin oikein hieno rouva. Anopin näkemyksen mukaan Livin perhe koiraa myöten on pelkkää roskasakkia eikä hän pelkää ilmaista mielipidettään.

Jälleen kerran hauska ja vauhdikas nuortenkirja Gieriltä. En niinkään innostunut siitä tarinan yliluonnollisesta puolesta, unissa vaeltelusta, mutta Livin koulu- ja perhekuviot olivat viihdyttäviä. Livin äiti esimerkiksi kannustaa teini-ikäistä tytärtään ryyppäämään ja käymään bileissä (ja kertoo noloja tarinoita omasta nuoruudestaan).

Gregor ja rottien koodi

Nälkäpelistä tunnetun Suzanne Collinsin nuorille suunnattu fantasiasarja Alismaan tarinat on päässyt viidenteen ja viimeiseen osaansa nimeltä "Gregor ja rottien koodi".

Gregor on aivan tavallinen varhaisteini-ikäinen poika, jolla on kaksi siskoa, kahdeksanvuotias Lizzie ja kolmevuotias Boots. Perheen kerrostaloasunnon pyykkituvasta pääsee kuitenkin omituiseen Alismaahan, jota kansoittavat valtavankokoiset jyrsijät ja hyönteiset. Alismaassa asuvilla ihmisillä on lukuisia ennustuksia, joiden vuoksi Gregor ajautuu aina uusiin seikkailuihin.

Rotat ovat Alismaan kelmejä, jotka haluavat ajaa hiiret sukupuuttoon ja asettua vielä ihmistenkin kansoittamille alueille. Nyt rottia johtaa poikkeuksellisen isokokoinen valkoinen peto Turma ja ne ovat käyneet avoimeen sotaan ihmisiä ja muita Alismaan asukkaita vastaan. (Tai itseasiassa Alismaan prinsessa Luxa, Gregorin suuri ihastus, julisti sodan rottia vastaan nähtyään, miten julmasti nämä kohtelivat söpöjä hiiriä.)

Tämän viimeisen kirjan tapahtumia johdattelevaa ennustusta kukaan ei olisi halunnut näyttää Gregorille. Ennustuksen mukaan soturi (eli Gregor) nimittäin kuolee.

Gregorin tekisi mieli ottaa perheensä mukaan ja palata turvallisesti takaisin kotiin, mutta hän ei voi hylätä Luxaa ja muita alismaalaisia ystäviään keskelle toivotonta sotaa. Lisäksi ihmisten armeijaa komentava häijyhkö Solovet pitää Gregorin sairasta äitiä ja Bootsia vankeina saadakseen Gregorin taistelemaan käskyjensä mukaan.

"Gregor ja rottien koodi" on nuorten kirja; kohderyhmä vielä nuorempi kuin Nälkäpelissä. Rottia ja lepakoita raadellaan välillä siihen malliin, etten ihan pienille lapsille tätä lukisi. Huomasin kuitenkin omalla kohdallani ongelmaksi sen, etten osannut ottaa Alismaan sotaa ja sen kauheuksia vakavasti. (Ponin kokoisten puhuvien rottien kohtaamisen pitäisi olla vakava asia...) Syynä ongelmaani oli ehkä se, että teksti oli niin helppoa ja nopealukuista; Collins ei mässäile silpomisilla. Lisäksi takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus siitä, että tämä on lastenkirja (eli satu). Uskoin koko ajan, että hyvät tyypit selviytyvät voittajina ja pahat saavat rangaistuksensa. Näin ollen en missään vaiheessa päässyt todella jännittämään ja pelkäämään.

Sarjassa parasta on ehkä ollut Gregorin taaperoikäinen sisko Boots, josta tuli heti ensimmäisessä kirjassa torakoiden prinsessa haisevan vaippansa ansiosta. Tätä "Rottien koodia" lukiessani hihitin moneen otteeseen, kun Boots piinasi Alismaan tärkeitä henkilöitä laulamalla tauotta ja touhusi kaikkea muuta, mitä vain iloinen lapsi voi keksiä :D

Kumppanukset

R. A. Salvatoren "The Last Threshold" jätti sellaisen "no, kerro nyt, mitä sitten tapahtuu!" -tunteen, joten marssin kirjastoon lainaamaan järjestyksessä seuraavan kirjan "Kumppanukset".

"Kumppanukset" ei kuitenkaan jatka toimintaa suoraan edellisen kirjan loppukohtauksesta, vaan pyöräyttää kelloa jonkinlaiseen välinäytökseen siitä, miten Drizztin edesmenneet ystävät ja rakkaat saadaan takaisin kentälle. Valmistauduin henkisesti todella puuduttavaan urakkaan; paljon jahkailua, jaarittelua, tarpeettomia sivuhenkilöitä ja jumalten aivoitusten pohtimista.

Catti-brie, Bruenor ja Regis syntyvät uudestaan eri puolille maailmaa. Uusista vanhemmista huolimatta jokainen kumppanuksista syntyy tismalleen samannäköiseksi kuin aiemmassakin elämässä. Vanhat tiedot ja taidot ovat myös jokaisella muistissa, mikä aiheuttaa välillä hämmennystä.

Vaikka Drizztin suuri seikkailu jäikin nyt tämän kirjan ajaksi katkolle, ei lukeminen ollut lainkaan niin tylsää kuin olin pelännyt. Jokainen kolmikosta elää tahoillaan toiminnantäyteistä nuoruutta ja kohtaa erilaisia vaaroja.

Olen viime aikoina pyrkinyt lukemaan tätä sarjaa englanniksi, koska suomennoksiin toistuvasti ripotellut tarpeettomat "niin" -sanat alkoivat ottaa päähän. (Juu, kaiken muun hyvän lisäksi olen ahkera pilkun viilaaja...) Tätä kirjaa ehdin lukea vaikka miten monta lukua ennen kuin tajusin, ettei kieli ärsyttänyt! En tiedä, oliko kieliasussa muita puutteita, mutta ainakin tuo minua älyttömästi vaivannut "niinittely" oli korjattu.

Varsinaisesta tarinasta sanon, ettei se ollut lainkaan hullumpi fantasiaseikkailun palanen. Tunnelma notkahti osaltani ainoastaan siinä vaiheessa, kun tunnelista kömpi esiin drowvampyyreja... Mielestäni mustat haltiat ja vampyyrit eivät kuulu samalle sivulle. Anteeksi ahdasmielisyyteni, mutta ei kai kukaan koristelisi jäätelöannosta lihapullilla ja ketsupilla :P

Sotilaiden salaisuudet

"Sotilaiden salaisuudet" on Viveca Stenin Sandhamn-sarjan neljäs osa ja tarttui kirjastosta mukaan ilman suurempia pohdintoja allekirjoittaneen taholta; on ollut niin hyvä dekkarisarja ^^

22-vuotias opiskelijapoika tekee itsemurhan - paitsi että itsemurhaviestissä ei ole allekirjoitusta ja aina mukana kulkenut tietokone on kadonnut.

Thomas Andreasson on palannut töihin pitkältä sairaslomalta, mutta muistot onnettomuudesta vaikuttavat hänen yöuniinsa ja tekevät hänet hajamieliseksi. Kun Thomas haluaa tutkia itsemurhalta vaikuttavaa tapausta, hänen työkykyään epäillään entistä enemmän.

Pian käy kuitenkin selväksi, että liikkeellä on murhaaja. Kysymys ei ole pelkästään "kuka" vaan myös "miksi". Ja miten kolmekymmentä vuotta vanhat rannikkojääkärikoulutuksen tapahtumat liittyvät asiaan?

Thomaksen ja sarjan toisen vakipäähenkilön Noran arkea ja parisuhdekiemuroita seurataan jälleen murhaselvittelyjen rinnalla. Nora yrittää toipua avioerosta ja sopeutua lasten yhteishuoltajuuteen. Pidin Noran miestä alusta asti mänttinä ja nyt se kelmi kehtaa raahata uuden naisensa perhejuhliin! Thomas taas on palannut yhteen entisen vaimonsa kanssa.

Juoni tempaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja hahmot olivat jälleen pelottavan uskottavia. Erityisesti haluan tämän kirjan osalta mainita sympaattisen alkoholistin; mies oli niin surkean yksinäinen, että odotti innolla puhelinmyyjien soittoja päästäkseen puhumaan oikean ihmisen kanssa.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa minua häiritsi erityisesti se, miten avoimesti Thomas keskusteli meneillään olevista murhatutkimuksista poliisiin kuulumattomien ystäviensä kanssa. Tässä neljännessä kirjassa tuo pieni etikettivirhe oli hienosti korjattu; Noraa ärsytti, kun Thomas esitti hänellekin vain kysymyksiä selittämättä mitään ^^

The Last Threshold

Kaipasin tähän väliin mukavan suoraviivaista seikkailua, jossa uljas sankari kukistaa viitta tyylikkäästi hulmuten ja haarniska kiiltäen hirviöarmeijan toisensa perään. Onneksi olin vasta muutama päivä aiemmin saanut hakea R. A. Salvatoren "The Last Thresholdin" postista.

Neverwinterin kaupunkia uhanneet voimat on ainakin hetkeksi hätistetty loitommalle, joten sankari Drizzt Do'Urden lähtee jälleen tien päälle. Mukaansa hän onnistuu houkuttelemaan tyttöystävänsä, lapsuuden traumoista kärsivän haltianeito Dahlian, entisen vihamiehensä salamurhaaja Artemis Entrerin sekä kaksi vihollisen riveissä ollutta salaperäistä takinkääntäjää; kääpiöpapitar Ambergrisin ja munkki Afafrenferen.

Tarinan isoin kelmi on vanha velho Draygo Quick, jolle on jostain syystä todella tärkeää saada selville, ketä jumalatarta Drizzt palvelee ja erityisesti, kuka jumalattarista vastaa tämän rukouksiin. Vakoillakseen sankariamme Draygo on vanginnut Drizztin maagisen pantterikumppanin Guenhwyvarin ja asettanut sen päälle loitsun, joka antaa hänen nähdä kaiken, minkä pantterikin näkee. Drizzt on vain uskomattoman iloinen saatuaan rakkaan pantteriystävän takaisin rinnalleen eikä osaa epäillä mitään.

Draygon oppipoika Effron haluaa henkilökohtaisista syistä tappaa Dahlian. Hänen tiellään on Drizzt, josta Draygo käskee Effronin pysyä kaukana. Effron päätyy uhmaamaan Draygon vihaa ja varastamaan tältä mahtavia loitsuja päästäkseen Dahlian kimppuun.

Lisäksi pari kuolleeksi luultua vanhaa tuttavaa tekee paluun tässä(kin) kirjassa. Salvatore se ei millään raaski luopua hyvistä hahmoista!

Muutama vuosi sitten tympäännyin tähän Salvatoren lukuisia kirjoja (laskekaa itse, sormet loppuivat kesken) sisältävään sarjaan, koska minusta tuntui, että samat vanhat hahmot alkoivat junnata paikoillaan. "The Last Threshold" tuntui nyt kuitenkin taas sellaiselta mukavan vauhdikkaalta ja perinteiseltä miekka ja magia -seikkailulta. En tiedä, onko tämä neliosainen Neverwinter-saaga oikeasti ollut jotenkin erilainen kuin pari edeltävää kirjaa. Todennäköisesti olin nyt vain muiden viimeaikoina lukemieni kirjojen vuoksi sopivassa mielentilassa :D

Myös Dahlia toi mukanaan aivan uuden juonikuvion. Dahlian ja Drizztin suhdetta seurasin vaihtelevin tuntein; kirjan alussa pidin Dahliaa aikamoisena narttuna ja kaipasin Drizztin edesmennyttä vaimoa Catti-brietä. (Drizzt ja Catti-brie taistelivat molemmat puolustaakseen heikompia, kun taas Dahlian motiivit vaikuttavat itsekkäämmiltä.) Kirjan edetessä aloin kuitenkin pitää Dahliasta ja välillä teki mieli pitää kaksikolle pariterapiaa.

Näitä kaikkia neljää "Gauntlgrymistä" eli "Kääpiöiden kodista" alkanutta kirjaa kritisoin siitä, että Salvatore on lisännyt Faerunin maailmaan vampyyreita. Olen ahdasmielinen ja kaavoihin kangistunut, mutta mielestäni vampyyrit eivät kuulu tämän tyyppiseen fantasiatarinaan haltioiden ja kääpiöiden sekaan :P