Pretties

Scott Westerfeldin "Uglies" jäi niin jännittävään kohtaan, että innostuin varaamaan seuraavan osan "Pretties" heti kirjastosta.

Tally on vihdoin käynyt kauneusleikkauksessa ja juhlii nyt muiden täydellisen kauniiden nuorten kanssa New Pretty -kylässä. Ikävä kyllä leikkaus vaikutti ulkonäön lisäksi aivoihin ja Tallyn - kuten kaikkien muidenkin nuorten - muisti on kuin kultakalalla. Näin ollen Tally ei muista, että hän ei suinkaan palannut kaupunkiin juhlimaan, vaan pelastamaan ystävänsä ja testaamaan aivotoiminnan palauttavaa pilleriä.

Muistinmenetyksestä huolimatta Tallyssa on jotain erilaista kuin muissa nuorissa, mikä kiinnittää Zanen huomion. Zane suunnitteli pakoa ennen operaatiotaan, mutta jänisti viime hetkellä. Muututtuaan "new prettyksi" Zane on tajunnut menettävänsä koko ajan enemmän muistoistaan ja entisestä itsestään. Hän on keksinyt keinoja kirkastaa ajatuksiaan pieniksi hetkiksi. Nyt Zane ja Tally yhdistävät voimansa palauttaakseen aivonsa normaaleiksi pysyvästi.

"Pretties" oli itse asiassa mielestäni parempi kuin "Uglies". (Johtui ehkä siitä, että halusin ensimmäisen kirjan alusta asti niin kiihkeästi päästä New Pretty -kylään bilettämään.) Vauhtia ja toimintaa riitti mukavasti ja Zane oli hyvä lisäys hahmokaartiin. Olin odottanut Davidin pelmahtavan paikalle heti alussa, mutta tästä näyttikin kehittyvän kutkuttava kolmiodraama. Täytyy myöntää, että Zane kuulosti paljon jännittävämmältä kaverilta kuin David ikinä ;) Tai ehkä minä vain olen pinnallinen ja tykkään nätistä naamasta :P

Varoitan muuten kaikkia nyt tässä vaiheessa, että tätä sarjaa voi olla vaikea jättää kesken. "Pretties" loppui vähintään yhtä jännittävään kohtaan kuin "Uglies". En nyt ihan heti jaksa tarttua seuraavaan kirjaan, mutta pelkään pahoin, että tämä seikkailu on katsottava loppuun asti :P

Uglies

Tallyn kaikki kaverit ovat täyttäneet kuusitoista, käyneet kauneusleikkauksessa ja muuttaneet New Pretty -kylään, jossa jokainen yö vietetään juhlien. Tally ei malta odottaa, että hänkin pääsisi viimein kauneusleikkaukseensa ja pois tylsästä rumien asuntolasta.

Pari kuukautta ennen odotettua syntymäpäiväänsä yksinäinen Tally tapaa yhtä yksinäisen Shayn, joka on myös epäonnekseen ollut ystäväjoukkonsa nuorin.

Shay ei kuitenkaan odota innolla lähestyvää muodonmuutosta. Kaupunkien ulkopuolella metsässä piileskelee joukko ihmisiä, jotka vastustavat kauneusleikkauksia. Shay haluaa paeta näiden kapinallisten luokse ja elää vapaana ja itsensä näköisenä.

Tallyn mielestä ajatus vanhenemisesta rumiluksena on pelkästään kuvottava eikä hän suostu lähtemään Shayn mukaan. Sitten viranomaiset esittävät uhkavaatimuksen; jos Tally ei livahda kapinallisten tukikohtaan ja paljasta sen sijaintia, hän ei itsekään pääse leikkaukseen.

Scott Westerfeldin "Uglies" on roikkunut lukulistallani vaikka kuinka kauan. Pidän yleensä enemmän sellaisista iloisista ja hauskoista jutuista, minkä vuoksi en ollut tähän kiinnostavalta kuulostavaan teinidystopiaan tarttunut. Nyt aloin sitten vihdoin himoita tällaista vähän synkempään ja kierompaan todellisuuteen sijoittuvaa seikkailua ja lainasin tämän kiireesti kirjastosta.

"Uglies" ei tuottanut pettymystä. Maailma näytti ensisilmäyksellä aivan ihanalta; ei kiusaamista tai syrjintää ulkonäön vuoksi, koska kaikki näyttävät barbie-nukeilta. Eikä se loputon bilettäminen kauniissa seurassa kuulostanut yhtään hullummalta. Odotinkin New Pretty -kylään pääsemistä yhtä innokkaana kuin Tally. (Olin oikeastaan vähän pettynyt, kun Tally joutuikin lähtemään erämaahan.)

Kauniin ja onnellisen pinnan alta paljastui sitten inhottavia salaisuuksia ja Tally huomaa, että kapinalliset ovat sittenkin oikealla asialla. (Tunnustetaan; minä halusin edelleen sinne New Pretty -kylään bilettämään...)

Kirjan loppu jäi sellaiseen kohtaan, etten voi kuvitellakaan jättäväni seuraavaa osaa lukematta. "Uglies" ei noussut kaikkien aikojen lempikirjakseni, mutta ainakin tarina on todella koukuttava ^^

Olin muuten yllättynyt siitä, että "Uglies" on kolme vuotta vanhempi kuin "Nälkäpeli". (Asiaa mainostettiin kirjan kannessa, minkä vuoksi kiinnitin asiaan huomiota.) Olen jotenkin ajatellut, että "Nälkäpeli" aloitti koko teinidystopialajin ja että kaikki muut tämän tyyliset kirjat ovat ilmestyneet sen innoittamina :D

Stormlord Rising

"Stormlord Rising" on toinen osa Glenda Larken Watergivers-trilogiasta.

Davim on julistanut avoimen sodan kaupunkeja vastaan. Hän on surmannut kaikki löytämänsä sadeherrat ja nyt pitäisi enää hoidella maailman viimeinen myrskyherra pois päiviltä, jotta dyynien kansa voisi palata "satunnaisen sateen" kunniakkaisiin ja vapaisiin päiviin.

Laisan ja tämän yhtä kieron tyttären Senyan ansiosta Jasper joutuu jälleen Taquarin kynsiin. Jasper ei kuitenkaan ole enää mikään pelästynyt pikkupoika vaan ainoa myrskyherra. Jasperin kyvyt ovat tosin puutteelliset, minkä vuoksi hän tarvitsee halveksittavan ja epäluotettavan Taquarin apua tuodakseen ihmisille vettä ja taistellakseen Davimin joukkoja vastaan.

Terelle pakenee aavikon poikki kohti vihreitä maita isoisoisänsä taikuuden pakottamana. Suolakentät osoittautuvat odotettua tappavammiksi, mutta onneksi matkan varrelle osuu ystävällistä väkeä. Alabastereiksi kutsutuilla on häkellyttävää tietoa Terellen omasta kansasta ja myrskyherrojen alkuperästä.

Ryka on menettänyt miehensä ja joutuu nyt Davimin joukkojen vangiksi. Vanginvartijana on Davimin ottopoika Ravard, joka huomaa omaksi yllätyksekseen ihastuvansa ärhäkkään orjaansa. Ravardin todellisen henkilöllisyyden paljastuminen onkin sitten järisyttävä kokemus eräälle. (Minä osasin poikkeuksellisesti epäillä asiaa jo heti alussa!)

Kehuin sarjan avausosaa "The Last Stormlord" ja meno vain parani tässä toisessa kirjassa. Aavikkoinen maisema, ratsuina käytettävät valtavat tuhatjalkaiset ja aseina käytettävät lihansyöjäkoppakuoriaiset kuulostivat edelleen upeilta. Juonikin oli punottu tavalla, joka pakotti kääntämään sivua ja jatkamaan seuraavaan lukuun, vaikka olisi pitänyt alkaa tehdä jotain muuta...

Jasper ja Terelle ovat sellaisia perinteisiä fantasiatarinan sankareita, joiden persoonasta ei löydy suurempia koukkuja. Laisa ja Senya, itsekkäät ja mukavuudenhaluiset nartut, sen sijaan kiinnostivat minua paljon enemmän. Jostain kieroutuneesta syystä en voinut olla toivottamatta naisten kieroille suunnitelmille menestystä. Odotankin innolla nimenomaan tämän kaksikon seuraavia toimia. Myös Rykaan onnettomasti hullaantunut Ravard oli jotenkin luttana tyyppi - vaikka hän tarvitsisikin oppitunteja itsehillinnästä ja yleisesti käytöstavoista.

Viimeinen kirja "Stormlord's Exile" on jo tilattu; saa nähdä, miten kauan sitä saa odotella, kun tämänkin toimitus venyi toista viikkoa. Kyllä kunnon fantasia on ihanaa! ^^

P. S. I Still Love You

Jenny Hanin "To All the Boys I've Loved Before" ihastutti sen verran, että varasin oitis jatko-osan "P. S. I Still Love You" kirjastosta. Edellä mainittua sain odottaa viikkotolkulla, mutta tämä toinen kirja tuli niin reippaasti, että allekirjoittaneen pasmat - ja lukulista - menivät ihan sekaisin :D

Rakkauskirjeitä kirjoitellut Lara Jean on nyt uuden suuren haasteen edessä: hänen pitäisi seurustella ihan oikeasti oikean, elävän pojan kanssa.

Tilanteen tekee harvinaisen stressaavaksi se, että komea poikaystävä tuntuu olevan täysin kieron eksänsä pikkusormen ympärillä.

Ja jotta saisimme jälleen kunnon kolmiodraaman aikaiseksi, viimeinen Lara Jeanin salaisista rakkauskirjeistä löytää vihdoin perille ja tuo paikalle todella söpön ja ihanan entisen ihastuksen.

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että olin yllättynyt siitä, että naapurinpoika Josh oli jäänyt täysin pois tämän kirjan suhdekiemuroista. (Tarkemmin sanottuna Joshilla oli nyt aivan omat, täysin Lara Jeania koskemattomat kuviot.) Ensimmäisen kirjan perusteella ajattelin, että Lara Jean palloilisi edelleen Peterin ja Joshin välillä. Aika alkuvaiheessa kuvittelin jopa, että Lara Jean päätyisi sarjan lopussa yhteen nimenomaan Joshin kanssa. Hauskaa olla väärässä eli siis yllättyä ja tykkäsin enemmän tästä naapurin kaveri Joshista kuin edellisen kirjan mustasukkaisesta Joshista.

Parasta tässä kirjassa oli ehkä vanhainkodin Stormy. Hänellä on loistava asenne poikien ja seurustelun suhteen ja Lara Jean todella tarvitsi hänen hulvattomia neuvojaan.

Kokonaisuutena "P.S. I Still Love You" oli mukavaa teinihömppää. En pitänyt tästä aivan yhtä paljon kuin edellisestä kirjasta, mikä johtui ainakin osittain siitä, että luin tämän heti edellisen perään. (Välissä olisi pitänyt lukea jotain täysin erilaista.)

Pidän Jenny Hanin tyylistä, joten voi olla, että hetken huilattuani tartun sarjan viimeiseen osaan, vaikka Lara Jean ilmeisesti löysikin jo todellisen rakkautensa, joten tässä monikulmaiseksi levinneessä kolmiodraamassa ei ole enää hirveästi jännitettävää. Muihinkin Hanin kirjoihin voisi tutustua - kunhan tässä kerkeää :P

To All the Boys I've Loved Before

Jenny Hanin nuortenromaani "To All the Boys I've Loved Before" on saanut aikamoisen suosion jo Suomessakin - ainakin jos kirjaston varausjonosta voi jotain päätellä! (Varatessani kirjan edelläni oli 8 varausta ja saadessani kirjan käsiini varauksia oli 12.)

Tarina kertoo kuusitoistavuotiaasta Lara Jeanista, joka ei ole ikinä seurustellut, mutta ollut useammankin kerran salaisesti rakastunut. Jokaiselle rakkautensa kohteelle Lara Jean on kirjoittanut kirjeen, joita ei ollut koskaan tarkoitus lähettää. Luonnollisesti nämä ehdottoman salaiset kirjeet sitten katoavat piilopaikastaan ja pääsevät postin kuljettamina pahaa-aavistamattomien poikien luokse.

Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä Jenny Hanin kirjasta, en varsinaisesti innostunut. Hissukka runotyttö, joka on liian nössö jutellakseen pojille kirjoittaa salaisia rakkauskirjeitä ja sitten kadottaa ne? Ajatus lähinnä haukotutti. Kun kaikki sitten tuntuivat niin ihastelevan tätä, uteliaisuus alkoi kuitenkin vaivata. Minun oli pakko selvittää itse, millainen tapaus "To All the Boys I've Loved Before" oikein on.

Tällä kertaa suosittu uutuuskirja upposi minuunkin heti ensimmäisistä luvuista lähtien. Rakastuin pikkuruiseen, puoliksi korealaiseen Lara Jeaniin, joka lukee noloja hömppäkirjoja ja pelkää kuollakseen autolla ajamista. Tarinakaan ei tuntunut sellaiselta tökerön ennalta-arvattavalta hömppäkirjan kuviolta, vaan odotin koko ajan innolla, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

"To All the Boys I've Loved Before" on vasta trilogian ensimmäinen osa, joten loppu jäi tavallaan kesken; varasin heti seuraavan osan kirjastosta. Tilanne tuntui kuitenkin olevan menossa sellaiseen suuntaan, jota en olisi kirjan alun perusteella osannut arvata. Jännä nähdä, kuka päätyy yhteen kenenkin kanssa. En osaa edes sanoa, millaista lopputulosta Lara Jeanin rakkauselämälle toivon, koska se josta pidin alussa vaikutti kirjan lopussa vähän mäntiltä...

Viimeksi kannustin lukemaan niitä vanhoja kirjoja, koska hypetetyt uutuudet ovat naurettavan tökeröitä sepustuksia. Nyt pyörrän puheeni tuntematta lainkaan häpeää ja totean, että jos moni väittää kirjaa ihanaksi, se todennäköisesti kannattaa lukea :D

Neitsytvaimo

Lucy menetti vanhempansa onnettomuudessa pikkutyttönä, mutta onnekseen hän on rikas perijätär ja sai viettää lapsuutensa mukavasti tyttökoulussa. Nyt hän on kuitenkin kuudentoista eli kypsä astumaan seurapiireihin ja metsästämään itselleen hyvän miehen, mikä on hienon nuoren naisen ainoa tehtävä 1800-luvun Englannissa. Tukena tässä elintärkeässä asiassa Lucylla on vain ahne täti ja viileä lakimies, jonka mielestä hyvin koulutettu koira voittaa naisen älykkyydessä.

Lucy, tai oikeastaan hänen herkullinen perintönsä, onnistuu kiinnittämään komean nuoren paronin huomion. Paronista liikkuu hurjia huhuja ja pian Lucy on jumissa synkässä vanhassa kartanossa sateisten nummien keskellä. Ja jännitys voi alkaa...

Olen käsittämättömän ylpeä itsestäni, kun onnistuin kaivamaan Barbara Michaelsin "Neitsytvaimon" kirjaston varastoista. Kyseessä on 70-luvulla ilmestynyt historiallinen viihderomaani enkä usko, että uudempien kirjojen joukosta löytyy tämän tyylisiä kartanojännäreitä.

Tänä päivänä lehtihyllystä löytyvistä historiallisista hömppäromaaneista 90 % on sitä höttöistä hömppää. Taustalle, pieneksi sivuhuomautukseksi, on ehkä lisätty pari ilkeää tyyppiä ja ehkä joku pieni mysteerinpoikanen. "Neitsytvaimon" tarinasta 90 % on hemmotellun ja lapsellisen tytön selviytymistä naisia sortavalla aikakaudella kaksinaamaisten ihmisten armoilla. Pääpahis oli hienosti kirjoitettu, vakuuttavan häiriintynyt ja ihanan karmiva tyyppi (sosiopaatti?). Synkkä kartano sumuisten nummien keskellä oli ehkä vähän kliseistä, mutta se ei haitannut, koska juoni oli niin vetävä.

Välillä tekee hyvää paneutua näihin vanhoihin aarteisiin, vaikka ne hypetetyt uutuudet houkuttelevat aina kaikkein eniten. Suosittelen "Neitsytvaimoa" sellaisillekin, jotka normaalisti kiertävät rakkausromaanit kaukaa ^^

Secrets & Sapphires

Halusin historiallista teinihömppää ja voi että kun sain juuri sitä mitä tilasin! Leila Rasheedin "Secrets & Sapphires" oli kevyttä saippuaoopperaa - ehkä hieman Gossip Girlin tunnelmissa - 1900-luvun seurapiireissä.

Lady Ada on asunut vuosia Intiassa, mutta nyt isän ongelmat tuovat hänet takaisin kotimaahan Englantiin. Adan olisi nyt tarkoitus astua Lontoon seurapiireihin etsimään hyvää aviomiestä. Ada tosin on kiinnostuneempi naisten oikeuksista ja mahdollisuuksista opiskella ja hän haaveilee pääsevänsä Oxfordiin lukemaan. Lisäksi hän törmää laivalla komeaan intialaisnuorukaiseen, joka on mahdollisimman epäsopiva tuttavuus hienolle nuorelle naiselle.

Kotona Somertonin kartanossa odottaa Adan lapsuudenystävä Rose, taloudenhoitajan kaunis tytär. Myös Rosella on asemaansa sopimattomia unelmia; hän haluaisi soittaa pianoa.

Adan ja Rosen elämää sekoittavat ja hankaloittavat sekä vanhat että uudet perheenjäsenet juonineen ja salaisuuksineen. Juoni tai hahmokaarti eivät olleet mitään uutta ja ihmeellistä; ilkeä äitipuoli, ilkeä sisarpuoli, suloinen pikkusisko... Yksikään hahmo ei varsinaisesti onnistunut yllättämään käytöksellään.

Melkein hävettää myöntää, miten paljon kuitenkin nautin tarinasta. Adan suuri ihastuminen ei hirveästi kiinnostanut, mutta Sebastianin ongelma aiheutti herkullisia tilanteita ja koko ajan jännitin, mitä se häijyjen narttujen joukko tekisi seuraavaksi. Fintanin ja hänen sisarensa vaikutusta asioihin odotin myös innolla.

Jos kaipaat kevyttä viihdettä korseteilla ja komeilla hatuilla maustettuna, suosittelen lämpimästi Leila Rasheedin "Secrets & Sapphiresia". (Kulkee ilmeisesti myös nimellä "Cinders & Sapphires".) Minua ottaa nyt vain ihan hirveästi päähän, ettei kirjaston valikoimasta löydy jatko-osia!

Kauhun ja kauneuden valtakunta

Luen nykyään harvoin kirjoja toiseen kertaan, koska niitä uusia, lukemattomia kirjoja tulvii joka suunnasta. Libba Brayn "Kauhun ja kauneuden valtakunnan" olen lukenut joskus teininä. Goodreads tyrkytti tätä minulle innokkaasti, mutten muistanut kirjasta niin paljon, että olisin uskaltanut laittaa sille tähtiä. (Muistin, että tapahtumat sijoittuvat tyttöjen sisäoppilaitokseen ja ystävykset löysivät jonkun rinnakkaismaailman ja että yhtä kaunotarta yritettiin naittaa mahdollisimman nopeasti, koska hänellä oli paheksuttava salaisuus.) Uteliaisuus sai minut sitten varaamaan tämän kirjastosta, kun en yhtään muistanut, mikä sen yliluonnollisen jutun idea oikein oli ja miten niille tytöille lopulta kävi.

Tarinan sankaritar Gemma on kuusitoistavuotias neito 1800-luvulla, joka lähetetään   Intiasta Englantiin sisäoppilaitokseen, kun hänen äitinsä tekee itsemurhan kummallisessa tilanteessa. Oudot näyt alkavat vaivata Gemmaa ja tuntematon komistus Kartik käskee hänen pysyä erossa näyistä ja kaikesta salaperäisestä, mistä Gemma ei ymmärrä mitään.

Gemma löytää vanhan päiväkirjan, jossa tuntuu olevan vastauksia hänen omaan tilanteeseensa ja lisää ihmeellisiä salaisuuksia. Kolmen muun tytön kanssa Gemma alkaa tutustua yliluonnolliseen ja sen salaisuuksia hallinneeseen Neitokuntaan.

Taisin oikeastaan kaivata historiallista hömppää eli Gossip Girliä korsettien ja tiukkojen siveyssääntöjen aikaan. En siis jaksanut kauheasti innostua siitä pääjuonesta, ihmeellisestä ja vaarallisesta taikaulottuvuudesta, vaan eniten minua kiinnosti tyttöjen selviytyminen ja tulevaisuus siinä naisten elämää rajoittavassa 1800-luvun maailmassa. Bray oli kehittänyt keskenään virkistävän erilaisen (ja yhteensopimattoman) tyttöporukan Gemman ympärille. Erityisesti Pippan tilannetta kammottavien kosijoiden armoilla seurasin innokkaasti. Myös köyhän Annin ja voimakastahtoisen Felicityn elämässä tulee olemaan haasteita ihan ilman taikajuttujakin. Eikä Gemmankaan arki mitenkään puuduttavaa luettavaa olisi.

Haluaisin kovasti tietää, miten tytöille käy, ja kai se yliluonnollinen puoli menee siinä sivussa, jos ehdin/jaksan tarttua seuraaviin osiin, joita en ole lukenut silloin teininä, koska niitä ei ole käännetty :D

The Summoner

Goodreads suositteli Gail Z. Martinin "The Summoneria" ja tartuin tähän aika innoissani. Tarinan sankari Martris on kuninkaan toinen poika, jonka hankaluudet alkavat, kun ilkeä isoveli murhaa isän noustakseen itse valtaistuimelle. Tällainen kruunupäiden valtaistuinpeli on mielestäni aina hyvää viihdettä, mutta erityisesti minua kiinnosti maailma, jossa kummitukset vaeltavat sotkeutumassa asioihin.

Sarja on Chronicles of the Necromancer ja Martrisilla on luonnollisesti harvinainen kyky kommunikoida vainajien kanssa. Tuo "nekromantikko" sai minut odottamaan kunnon zombiarmeijoita ja muuta kivaa, joten olin ehkä vähän pettynyt, kun Martris osoittautuikin vain sellaiseksi "kummituskuiskaajaksi".

Olin varmaan narttumaisella tuulella - ja olisin oikeasti halunnut niitä zombeja ja oikeita nekromantikkoja - sillä kaikenlaiset pienet asiat alkoivat ärsyttää.

Ensimmäiseksi tuhahdin sille ilkeälle velipuolelle. Se kuulosti jotenkin todella kuluneelta. Pääsin tästä kuitenkin yli, sillä kunnon fantasiaseikkailu tarvitsee häijyn pahiksen ja oikeastaan Jared oli kuin ihailemani Tulen ja jään laulu -sarjan Joffreyn hieman aloitekykyisempi isoveli.

Sitten pyörittelin silmiäni salamurhaajalle, joka jättää tikarinsa uhrin rintaan. Kohtaus tuntui naurettavan teatraaliselta, kun en voi uskoa, että oikea soturi hylkäisi arvokkaan aseen sillä tavalla.

Sitten vastaan tulee rahavaikeuksissa oleva majatalonpitäjä, joka auttaa tuosta noin vain, silkkaa hyväntahtoisuuttaan, rikollisiksi luulemiaan muukalaisia! Siis mikä Disneyn satu tämä nyt olikaan? O.O

Ja kaikkein paras pahin oli varmaan se kovanahkainen salakuljettaja, joka rakastuu ensisilmäyksellä parantajaan ja alkaa saman tien käyttäytyä kuin hömppäromaanin sankari... *Syvä huokaus*

Paitsi että tämän kaiken jälkeen paljastuu vielä, että maaseudulla ja pikkukylien varjoissa hiippailee joukko Edward Culleneita. Nämä kalpeat komistukset juovat ilmeisesti vain rikollisten verta, mutta heillä on yksi häijy velipoika, joka meinaa pilata koko lajin maineen...

Ei "The Summoner" varsinaisesti mitenkään huono ollut. Juoni oli sellainen mukavan simppeli, toimintaa sisältävä fantasiaseikkailu. Jotain yllätystä olisin kaivannut matkan varrelle. Huomasin myös lukiessani, että hahmojen kohtalo ei jaksanut kiinnostaa. Martris ja varsinkin Kiara olivat ihan kivoja sankareita, mutta minulla ei ole - ainakaan tällä hetkellä - mitään tarvetta lukea sarjan seuraavia osia selvittääkseni, miten nämä toisiinsa ihastuneet nuoret kruunupäät onnistuvat pelastamaan valtakuntansa :P

Nolo paljastus ja järjettömän koukuttava sarja

Olen jo paljastunut Valehtelevat viettelijät -sarjan lukijaksi, joten mennään nyt loppuun asti ja tunnustetaan, että olen jo vuosia halunnut lukea Cecily von Ziegesarin Gossip Girlit. En jostain syystä "ehtinyt" seurata kirjoihin perustuvaa televisiosarjaa silloin aikoinaan, mutta taisin sen verran vilkaista ja kuulla tietysti juttuja, että uskoin Gossip Girlin olevan juuri minulle sopivaa viihdettä; rikkaiden pentujen ihanan sotkuisia suhdekiemuroita ja muuta hölmöilyä.

Nyt kun lisäsin Sara Shepardin "Polttavan" Goodreadsiin, sivusto alkoi oitis ehdotella Gossip Girliin tutustumista. Päätin sitten vihdoinkin villiintyä täysin ja varasin sarjan ensimmäisen kirjan kirjastosta.

"Gossip Girl - eliittinuoret" heittää lukijan eteen välittömästi liudan rikkaita nuoria ja näiden vanhempia. Serena, kaikkien jumaloima seurapiirikaunotar, palaa takaisin kaupunkiin saatuaan potkut sisäoppilaitoksesta. Pojat alkavat välittömästi kuolata Serenan perään, mikä luonnollisesti täyttää tytöt kateudella. Blair oli aikoinaan Serenan paras ystävä, mutta nyt hän näkee laihassa vaaleassa kaunottaressa vain kilpailijan, joka uhkaa viedä Blairilta poikaystävän ja varastaa muiden huomion.

Tupakkaa, alkoholia ja välillä muun laista pössyteltävää kuluu tasaiseen tahtiin brunsseilla, illallisjuhlissa, baarikierroksilla tai ihan vain puistossa palloillessa. Kaikilla eliittinuorilla on kovat paineet päästä maineikkaisiin yliopistoihin enkä voinut olla ihmettelemättä, miten se kauhean kiireinen sosiaalinen elämä jätti aikaa minkään laisille opinnoille. Ilmeisesti Amerikan puolella ne läksyt ja kokeet ovat vähän erilaisia kuin täällä meillä :P

Alussa tuntui, että tarinaa kerrottiin niin hätäisesti, etten oikein päässyt mukaan tunnelmaan. (Olin myös aika väsynyt, kun aloin lukea kirjaa illalla aamuvuoron jälkeen.) Ahmaistuani lyhyen kirjan loppuun seuraavana aamuna säntäsin kuitenkin heti koneelle varaamaan kirjastosta toisen osan, "Tiedän että rakastat minua". Oli yksinkertaisesti pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Parin päivän sain sitten hakea seuraavan kirjan ja lukaisin sen puolessa päivässä. Ja sitten varasin kolmannen osan, jota nyt odottelen...

Jokin tässä itsekeskeisten teinien saippuaoopperassa on koukuttanut minut nyt täysin; Blair on hirveä narttu ja Serena on yksinkertaisesti typerä... Jenny on sitten suloinen ja Dan tuo omituisuudellaan kivaa väriä hahmokaartiin. Aaronin ilmestyminen sai minut heti innostumaan ja odottamaan kieli pitkällä, millainen kaveri sieltä tulisi sekoittamaan kuvioita.

King's Wrath

"King's Wrath" päättää Fiona McIntoshin Valisar-trilogian ja ennen kuin alan spoilata aiempia osia kerron kaikille yleisesti, että tämä sarja vain parani kirja kirjalta.

Prinsessa Genevieve eli Evie ja Corbel ovat palanneet omaan maailmaansa, jossa Penravenin valtaistuinta tavoittelee jo kolme sukulaismiestä; Loethar-setä ja velipojat Leonel ja Piven. Mukana verilöylyssä haluaa ehdottomasti olla myös Loetharin velipuoli Stracker, joka ei oikeastaan välitä, kuka istuu valtaistuimella, kunhan Stracker saa tappaa velipuolensa ja mahdollisimman monta muuta siinä sivussa.

Epäilin jo ensimmäisen osan perusteella, että Loethar ei ollut mikään yksinkertainen, verenhimoinen barbaarivalloittaja. Tässä viimeisessä osassa tapaammekin oikein fiksun ja sympaattisen miehen, joka lopulta jopa voitti himonsa aegista kohtaan. Olin valmis kannattamaan Loetharin vaatimuksia kruunuun, mutta sitten... Loethar päätti, ettei haluakaan enää hallita!

Leonel ja Piven muuttuivat myös, mutta huonompaan suuntaan. Leonel oli alussa oikein suloinen, kohtelias ja huomaavainen prinssi, mutta nyt hän on täysin uppoutunut kostoon ja tekee mitä tahansa noustakseen valtaistuimelle. En äkkiä ollut enää yhtään Leonelin puolella.

Pivenin tapaus oli kuitenkin kaikkein typerryttävin. Olisi varmaan pitänyt alusta alkaen tietää, ettei McIntosh lisäisi vajaaälyistä adoptoitua pikkuprinssiä huvin vuoksi. Jossain vaiheessa ajattelin, että Pivenillä voisi olla jotain salattuja voimia; McIntoshin kirjoissa on usein pikkupoikia, joiden erikoiset ja yllättävät taikavoimat ovat isossa roolissa. Ne taikavoimat ja syntyperään liittyvä salaisuus olivat lopulta pieniä verrattuna Pivenin persoonan kokeman täyskäännöksen rinnalla. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että iloisesti hymyilevästä viattomasta pikkupojasta kasvaisi niin häijy nuorukainen! O.O Kaiken huipuksi hän ehti siinä välissä olla oikein mukava ja fiksu kaveri.

Rakastan yllätyksiä. Rakastan sitä, etten tiedä ensimmäisen kirjan perusteella, miten asiat tulevat menemään. "King's Wrath" tarjosi ihanan jännittäviä hetkiä, kun valtapelin pääpelaajat lähestyivät toisiaan muodostaen odottamattomia liittoja matkan varrella. Tämä oli taas sellainen kirja, jota ei malta keskeyttää ennen kuin kaikki on selvinnyt ^^

Fiona McIntosh ei ole aivan ykköspallilla, kun luokittelen mielestäni parhaita fantasiakirjailijoita, mutta hän kirjoittaa oikein vetävää ja viihdyttävää fantasiaa ^^

Tyrant's Blood

Jatkoin Fiona McIntoshin parissa ja luin Valisar-trilogian toisen osan "Tyrant's Blood".

Esinäytöksessä selitetään, mitä prinsessalle ja Corbelille tapahtui. (Tiesin alusta asti, ettei Brennus tapattanut tytärtään!) Luulin ensin, että fantasiakirjan kansien sisään oli vahingossa eksynyt aivan väärän genren kirja, mutta sieltä ne oikeat sankarit vain löytyivät todella odottamattomasta maailmasta :D

Loetharin verisestä valloitusreissusta on kulunut kymmenen vuotta ja valtakunta on sopeutunut uuden keisarin hallintaan. Loetharin barbaarivalloittajan päivät ovat ohi ja hänestä on tullut koulutusta ja kauppaa kannattava sivistynyt johtaja. Loethar taitaa itse yllättyä eniten tajutessaan olevansa nyt syrjäyttämiensä Valisarien saappaissa puolustamassa valtaistuintaan.

Metsissä piileskellyt kuningas Leonel on kasvanut nuoreksi mieheksi, mutta hän ei ole ainoa, joka uhkaa Loetharin valtaa. Loetharin oma velipuoli on ehta verenhimoinen barbaari, jota rauha ja kukoistava valtakunta hyvinvoivine kansoineen ei kiinnosta. Lisäksi pelikentälle ilmestyy henkilö, jonka muutos edelliseen osaan verrattuna tyrmäsi ainakin tämän lukijan O.O

Olen tähän asti pitänyt McIntoshin kirjoja "ihan mukavina". Ne ovat olleet oikein viihdyttäviä, mutta en ole pitänyt niitä todella huikeina ja eeppisinä. "Tyrant's Blood" kuitenkin yllätti ja hätkäytti minua jatkuvasti uusilla odottamattomilla käänteillään ollen paras tähän mennessä McIntoshilta lukemistani kirjoista. Enää en edes vertaa hahmoja Disney-elokuvien sankareihin ;)

Loetharin salaisuus paljastui lopussa ja ajattelin heti, että joku tarkkaavaisempi olisi varmaan osannut arvata sen jo edellistä kirjaa lukiessaan. Kilt Farisin salaisuus puolestaan tarjosi sellaisen käänteen tilanteeseen, että allekirjoittanut henkäisi pelästyneenä!

Romansseista täytyy sanoa sen verran, että asiat eivät kehittyneet niin kuin ensimmäisen osan perusteella olin ajatellut ja varsinkin Kirin oli luttana ja toivoin hänen ihastukselleen menestystä <3

"Tyrant's Blood" oli yksinkertaisesti sanottuna kirja, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Viimeinen osa taitaa muodostua aikamoiseksi valtaistuinpeliksi enkä uskalla vielä esittää mitään julkisia arvauksia lopputuloksesta. Kai asiat jotenkin onnellisesti päättyvät... luulisin...