Dragon Haven

"Dragon Haven" on toinen osa Robin Hobbin Rain Wilds Chronicles -sarjasta. (Älä siis lue pidemmälle, ellet ole lukenut Hobbin aiempia teoksia.)

Kitukasvuisten lohikäärmeiden ja näiden hoitajien vaivalloinen matka myrkyllistä Rain Wild -jokea pitkin jatkuu.

Ennen näihin kirjoihin tarttumista olin hieman huolissani, että tällainen erämaassa vaeltelu olisi puuduttavaa luettavaa. Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä matkan aikana tapahtuu jatkuvasti.

Sedric sortui edellisen kirjan lopussa tekemään jotain todella typerää ja tämän teon seuraukset ylittivät odotukseni. Kaikesta Hestiin liittyvästä huolimatta pidin Sedriciä jotenkin suloisena tyyppinä alusta asti ja nyt oli hienoa seurata hänen toimiaan.

Alisen ja Leftrinin romanssi jäi minun kohdallani kaiken muun jalkoihin, vaikka kaksikko ihan mukava pari onkin.

Lohikäärmeitä hoitavan nuorisojoukon väliset suhteet olivat sitten sitäkin värikkäämpiä. Tats tuotti minulle pienen pettymyksen asenteellaan ja vaatimuksillaan, mutta Thymara pysyi ihanan päättäväisenä ja fiksuna.

Ja tietysti mukaan matkalle oli ujuttautunut kieroja ja ahneita ihmisiä, jotka tavoittelivat vain rikkauksia kaikkien muiden kustannuksella.

Fantasiapuolen suhteen sademetsä ja joen päässä siintelevä Kelsingra olivat paljon kiehtovampi ympäristö kuin olin pelännyt. (Yleensä tykkään isoista kaupungeista ja umpikierosta hovista.)

Rain Wild -joen lähellä asuvien ihmisten mutaatiotkin saivat selityksen, joka tuskin yllätti ketään paitsi tarinan sankareita. Annan Hobbille täydet pisteet tästä kekseliäästä kuviosta. (Tosin minulla on tunne, että jotain vastaavaa on esiintynyt muissakin fantasiasarjoissa?)

Leftrinin laivan tiesimme jo ensimmäisen kirjan perusteella olevan tuunattu, mutta nyt paljastui viimein, miten Leftrin oli laivaansa kohentanut. Lopputulos yllätti mukavasti.

Vaikea sanoa, oliko tämä sarjan toinen osa ensimmäistä parempi... Parempi varmaan vain todeta, että odotan innolla seuraavaan kirjaan tarttumista ja Kelsingran salaisuuksien paljastumista ^^

Leona - kortit on jaettu

Kehuin Emelie Scheppin "Ikuisesti merkittyä" poikkeuksellisen jännittävästä sankarittaresta. Nyt Jenny Rognebyn "Leona - kortit on jaettu" -dekkarin päähenkilö Leona tyrmäsi minut täysin.

Leona työskentelee poliisin vakavien rikosten yksikössä. Heti alusta asti on selvää, ettei Leona näe maailmaa aivan samalla tavalla kuin valtaväestö. Leona on pikkutarkka, erakkomainen ja jotenkin kiehtovan karmivalla tavalla viileä.

Nyt Leona pääsee selvittämään omaperäistä rikosta; alaston, verinen pikkutyttö astelee pankkiin ja käynnistää nauhurin, jossa miehen ääni käskee luovuttaa rahat tai käy huonosti.

Nämä ruotsalaiset dekkaristit tuntuvat vain paranevan koko ajan. "Leona - kortit on jaettu" oli ehkä yllättävin ja jännittävin dekkari, jonka olen lukenut. Tempauduin tarinaan mukaan heti ensimmäisiltä sivuilta ja sitten kun luulin olevani jotenkin tilanteen tasalla, juoni teki sellaisen koukun että meinasin tipahtaa tuolilta. (Näkkäri saattoi lentää syliin.)

"Leona - kortit on jaettu" oli ahmittavan hyvä jännäri ja aion ehdottomasti lukea seuraavan osan, kunhan kirjastosta vapautuu kappale ^^

Graceling

Olen vuosia sitten lukenut Kristin Cashoren nuorille suunnatun fantasiaromaanin "Graceling" eli suomeksi "Syntymälahja". Jatko-osiin en tuolloin tarttunut; niitä ei ole käännetty, joten en edes tiennyt niiden olemassaolosta. Olen viime aikoina kärsinyt jonkinlaisesta yliherkkyydestä näitä nuorten fantasiakirjoja kohtaan, mutta nyt päätin taas vaihteeksi kokeilla onneani ja verestää muistojani lukemalla "Gracelingin" ihan alkuperäiskielellä.

Muistikuvani tarinasta olivat todella hatarat; muistin vain, että päähenkilö oli tyttö, jonka erityiskyky, "syntymälahja" oli tappaminen, ja ettei hän ollut kovin iloinen asiasta.

En muistanut Katsan julmaa kuningasenoa tai neuvostoa, jonka Katsa oli perustanut leikkiäkseen Robin Hoodia enon selän takana.

Prinssi Po palautui hitaasti mieleen tarinan edetessä, mutta en muistanut hänen kadonnutta isoisäänsä tai pulassa olevaa serkkuaan.

En myöskään muistanut mitään siitä perinteisestä kolmiodraamasta, jonka keskelle Katsa joutui, kun vanha ystävä tuli mustasukkaiseksi vierailevan prinssin saamasta huomiosta.

Kokonaisuutena "Graceling" oli ihan mukava fantasiaseikkailu. Maailma ei ollut liian monimutkainen ja varsinkin loppua kohti saatiin jännittävää toimintaa. Tällaisena vanhana kyynikkona minua häiritsi hieman se "nuoret ryhtyvät supersankareiksi ja pelastavat maailman" kuvio ja lisäksi kymmenenvuotias Bitterblue kuulosti kaksikymmentä vuotta vanhemmalta selostaessaan tapahtumia.

Kovapintaiset sankarittaret ovat jo pitkään olleet muodissa fantasiakirjoissa, mikä on alkanut ärsyttää  allekirjoittanutta - kuten aika moni muukin asia. Haluaisin välillä lukea jonkun oikein neitimäisen sankarittaren seikkailuista. Katsa esitti mekkoja pahoinpitelevän synkän taistelijan roolinsa kuitenkin tyylikkäästi ja välillä jopa humoristisesti.

Tiivistettynä pidin sekä juonesta että hahmoista ja suosittelen tätä nuorille fantasianlukijoille. "Graceling" on mielestäni hyvä aloituskirja, jonka jälkeen voi siirtyä pikku hiljaa kohti raskaampia fantasiamöhkäleitä.

Haluaisin tietää, mitä Katsalle, Polle ja Bitterbluelle seuraavaksi tapahtuu, mutta saa nähdä, tartunko seuraaviin osiin. Kiinnostavia kirjoja tulee vain lisää ja lisää ja nyt tämän sarjan maailmaa on jo päästy maistamaan :D

Kadonneet lapset

Dekkarilinjalla jatketaan sinnikkäästi. Vuorossa jälleen uusi suosikkini Belinda Bauer kolmannella kirjallaan "Kadonneet lapset".

"Kadonneet lapset" palaa edellisistä kirjoista tuttujen hahmojen pariin. Tällä kertaa pikkukylässä siepataan lapsia. Paikalle jätetään vain keltainen muistilappu: "Te ette rakasta häntä". Tapausta tutkimaan saapuvat tutut poliisit Reynolds ja Rice.

Jonas Holly on ollut pitkään sairaslomalla edellisen kirjan dramaattisten tapahtumien jälkeen, mutta nyt psykiatri päästää hänet vihdoin takaisin töihin. (Ikävä kyllä psykiatrin päätös työkyvystä on ehkä hieman hätiköity.)

"Hautanummen" sankari Steven on kasvanut honteloksi 17-vuotiaaksi. Murhaajan kohtaaminen varjostaa hänen ajatuksiaan edelleen, mutta valoa elämään tuo yllättäen koulun uusi tyttö.

Sitten Stevenin pikkuveli Davey keksii tienata rahaa etsimällä lasten sieppaajan...

"Kadonneet lapset" oli yhtä vetävä dekkari kuin edeltäjänsäkin. Oli hauskaa arvuutella loppuratkaisua ja samalla uppoutua hahmojen elämään. Keksin puolivälissä kirjaa hurjan teorian sieppaajasta, mutta metsään meni komeasti. (Se olisikin ollut aivan liian ennalta-arvattava ratkaisu.) Kun syyllinen lopulta paljastettiin lukijalle, alkoi jännittävä kilpajuoksu aikaa vastaan.

Steven ja hänen ihastuksensa olivat aivan ihania tyyppejä ja sivujuonena kulkeva romanssi oli yksi parhaista kohdista tässä kirjassa. Pikkuveli Davey puolestaan käyttäytyi kuin... keskenkasvuinen poika. Bauer osasi jälleen kuvailla hienosti niitä ihmismielen heikompia hetkiä. Jotenkin Bauer tuntui kuitenkin olevan armollisempi ihmiskuntaa kohtaan tämän kirjan mänttien osalta. Minulle ei enää jäänyt sellainen tunne, että pari fiksua ja mukavaa sankaria joutui kamppailemaan tympeyden armeijaa vastaan ^^

Ikuisesti merkitty

Ja takaisin dekkareiden maailmaan :D

Näin muutama viikko sitten kirjaston uutuushyllyssä Emelie Scheppin uutuusjännärin "Valkoiset jäljet". Järkytyin sitten syvästi, kun tajusin, että kirjailijalta on ilmestynyt jo toinen romaani, enkä minä ollut vielä edes kuullut hänestä! O.O (Tosin minähän en ole mikään varsinainen asiantuntija dekkareiden saralla, joten sallittakoon tämä lipsahdus.)

Varasin siis oitis Scheppin ensimmäisen kirjan "Ikuisesti merkitty" ja kyseessä oli taas erittäin nopeasti ahmaistava jännäri.

Tarina tempaisi minut mukaansa oikeastaan heti ensimmäiseltä sivulta, kun vaimo soittaa hätäkeskukseen löydettyään miehensä kuolleena. Murhattu on maahanmuuttoviraston johtaja, joka on viime aikoina saanut uhkauskirjeitä. Kummallisinta tapauksessa on, että rikospaikalta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka pariskunta on lapseton.

Kuten monesti näiden ruotsalaisdekkaristien kanssa minulle käy, sen murhatapauksen ratkaiseminen ei ollut se, mikä sai minut kääntämään sivuja rivakkaa vauhtia. Nuori syyttäjä Jana Berzelius esiintyy viileänä tilanteessa kuin tilanteessa ja hänellä on hurjia salaisuuksia paljastettavana. Sekä Janan menneisyys että se, mitä hän on valmis tekemään salaisuuksiensa vuoksi, löi minut ällikällä. Tällaista sankaritarta en ole tainnut ennen kohdata ainakaan tämän genren kirjoissa. Kutkuttavien salaisuuksien lisäksi tässä kirjassa oli myös ihan kunnon toimintaa, mikä piristää aina.

Muista hahmoista keskeiseen osaan nousivat rikosylikomisario Hektor ja rikoskomisario Mia, jotka edustivat sitten sitä perinteisempää ruotsalaisdekkarien väkeä. Kummallakin on omat arkiset murheensa ja inhimilliset puutteensa. Erityisesti Mialle teki mieli karjaista: "Kokoa itsesi!" tai jotain muuta napakkaa, koska hän käyttäytyi todella typerästi. Lisäksi hän käyttäytyi narttumaisesti Janaa kohtaan ihan vain sen takia, että Jana oli kotoisin rikkaasta perheestä ja Mia itse ei osaa suhteuttaa menojaan tuloihinsa. Juuri näiden Mian heikkouksien vuoksi haluan jatkaa sarjan parissa kuullakseni hänestä - ja tietysti muistakin päähenkilöistä - lisää.

En tiedä, miten monta lempikirjailijaa yhdellä himolukijalla voi olla, mutta Emelie Schepp on nyt pakko lisätä lempidekkaristieni kasvavaan listaan. Pitänee laittaa se "Valkoiset jäljet" varaukseen ^^

Dragon Keeper

Fantasiafriikki ei pärjää pitkään pelkillä dekkareilla ja nyt oli aika tarttua jälleen kestosuosikkiini Robin Hobbiin. Vuorossa on nyt Rain Wilds Chronicles -sarja, jonka ensimmäinen osa on nimeltään "Dragon Keeper".

Huom! Sarjaa edeltävät Farseer-, Liveship Traders - ja Tawny Man -sarjat, joten älä lue pidemmälle, jos et kaipaa spoilereita näihin liittyen!

Tässä sarjassa palataan Liveship Traders -sarjan maisemiin Rain Wild -joen varrelle, jonne lohikäärme Tintaglia ihmisapuriensa kanssa johdatti merikäärmeet koteloitumaan ja muuttumaan lohikäärmeiksi. Nyt uudet lohikäärmeet ovat valmiita tulemaan esiin, mutta ikävä kyllä merikäärmeiden huono kunto ja liian lyhyt koteloitumisaika ovat jättäneet lohikäärmeet kitukasvuisiksi ja epämuodostuneiksi.

Ihmiset tekivät aikoinaan sopimuksen Tintaglian kanssa nuorten lohikäärmeiden hoitamisesta, mutta Tintaglia on kiireinen löytämänsä uroslohikäärmeen kanssa ja nälkäisten, lentokyvyttömien petojen ruokkiminen alkaa rasittaa ihmisiä.

Jossain viidakon keskellä pitäisi kuitenkin olla lohikäärmeiden entisten liittolaisten mahtava kaupunki, jonka lumous saattaa olla surkeiden lohikäärmeiden viimeinen toivo.

Mukana seikkailemassa on myös kaksi ihmissankaritarta. Alise on bingtownilaisen kauppiassuvun tytär, jonka suurin unelma on tutkia lohikäärmeitä. Pettymys tympeään aviomieheen saa hänet lähtemään täysin epäsopivalle matkalle.

Thymara puolestaan on hylkiö kansansa keskuudessa. Rain Wild -joki aiheuttaa mutaatioita ja Thymaralla oli jo syntyessään niin voimakkaita mutaatioita, että kätilö olisi jättänyt hänet puun oksalle kuolemaan. Yhteiskunnan sääntöjen mukaan Thymaralla ei ole oikeutta mennä naimisiin tai erityisesti saada lapsia, koska nämä olisivat varmasti entistä pahemmin epämuodostuneita.

Oli mukava palata tuttuun maailmaan. Sandersonin jälkeen Hobbin luoma maailma tuntui selkeältä ja kotoisalta ja ehkä ihan pikkuisen vähemmän jännittävältä. Oli hauskaa nähdä vilaukselta Althea ja Malta ja vanha kunnon Paragon. Toisaalta pidin kovasti näistä uusista hahmoista.

Hobbin tyyli ei ole mitään toiminnan tykittämistä, mutta asiat etenivät jatkuvasti ja kaikkea pientä kiehtovaa juonittelua tuli mielestäni juuri sopivasti ja matkan varrella näistä uusista hahmoista paljastui kaikenlaista.

Odotan innolla, mitä seuraavat osat tuovat tullessaan. Suosittelen näiden kirjojen lukemista kaikille, jotka ovat nauttineet Hobbin aiemmista sarjoista ^^

Tappajan katse

Belinda Bauerin esikoisteos "Hautanummi" teki niin hyvän vaikutuksen, etten malttanut olla varaamatta heti seuraavaa kirjaa "Tappajan katse" kirjastosta. "Tappajan katse" on itsenäinen tarina, mutta tapahtumapaikka on sama kuin aiemmassa kirjassa ja sen päähenkilöitä on nyt sivuosassa. Suosittelen siis lukemaan kirjat järjestyksessä, ettei paljastu, kuka viime kerralla pelastui ja kenelle kävi huonosti.

Sankarina toimii tällä kerta nuori kyläpoliisi Jonas, joka joutuu hälyttämään apuvoimia, kun halvaantunut nainen löytyy vuoteestaan elottomana ja nenä epäilyttävästi murtuneena.

"Tappajan katse" oli mielestäni vielä parempi kuin "Hautanummi"; murhaajan henkilöllisyyttä - ja motiiveja - sai arvailla ja sekä Jonaksella että hänen herttaisella vaimollaan Lucylla oli salaisuuksia, joita kirjailija panttasi kutkuttavasti.

Murhaajan henkilöllisyys tuli minulle yllätyksenä kirjan lopussa, vaikka joku tarkkaavaisempi ehkä olisi keksinyt sen aiemmin. (Pitää suositella tätä sille dekkarifriikkiystävälleni ja kysyä sitten, miten nopeasti hän tajusi kuvion.)

Bauer teki mielestäni erityisen mainiota työtä luodessaan murhatutkintaa johtavan poliisin Marvelin. Marvel oli yksinkertaisesti ihanan raivostuttava öykkäri. En voinut kuin pudistella päätäni, kun tyyppi haastoi jatkuvasti riitaa pienimmästäkin asiasta ihan vain huvin vuoksi.

Belinda Bauerilla on nyt tukeva paikka suosikkidekkaristieni listalla ja seuraavan kirjan lukeminen on suunnitelmissa ^^

Hautanummi

Olen viime aikoina nauttinut suuresti kevytlukuisista jännityskirjoista. Yhtenä päivänä tuli oikein syyllinen olo, kun haluaisin tuhlata aikaa tavallisiin dekkareihin, vaikka maailma (ja oma kirjahylly) on pullollaan lukemattomia fantasiakirjoja. Tajusin onneksi, että olin typerä. Päätin jälleen kerran, että minulla on oikeus lukea juuri sitä mitä haluan, vaikka niitä dekkareita ja Aku Ankkaa :D

Uutuuksia jonottaessani päätin vihdoin tutustua Belinda Bauerin tuotantoon. Kirjailijan esikoisteos "Hautanummi" on jumittanut jo vuosia lukulistalla ja onneksi nyt tuli sopiva hetki tarttua tähän.

"Hautanummi" kertoo 12-vuotiaasta Stevenistä, joka elää äitinsä, isoäitinsä ja pikkuveljensä kanssa Exmoorin nummien kupeessa. Vuosia aiemmin pedofiili ja sarjamurhaaja sieppasi Stevenin enon ja hautasi tämän nummille. Ruumista ei koskaan löydetty.

Enon kohtalo on jättänyt jälkensä sekä äitiin että isoäitiin. Steven on vakuuttunut siitä, että enon ruumiin löytyminen helpottaisi perheenjäsenten välistä kireyttä ja tekisi kaikista onnellisia. Tämän vuoksi hän on kolme vuotta kaivanut kuoppia ympäri nummia ja etsinyt ruumista.

Lopulta Steven keksii kirjoittaa vankilassa istuvalle murhaajalle ja pyytää tätä kertomaan, missä hauta sijaitsee. Ikävä kyllä vankilassa sävyisästi odottanut mies innostuu yhteydenotosta vähän liikaa...

"Hautanummi" oli hieman erilainen dekkari juuri siksi, ettei tarinan jännitys ja viihdyke tullut murhaajan henkilöllisyyden arvuuttelemisesta vaan kiehtovista henkilöhahmoista. Kirjassa seurataan sekä suloista Steveniä että kiehtovan vääristyneitä ajatusketjuja kehittelevää pedofiiliä.

Minua turhautti lukea, miten tympeästi Stevenin perheen naiset kohtelivat herttaista, elossa olevaa poikaa. En jaksanut siinä vaiheessa tuntea yhtään sympatiaa oman lempilapsensa menettänyttä äitiä tai kuolleen veljensä varjoon jäänyttä sisarta kohtaan. Kun kuvaan otettiin mukaan vielä koulukiusaajat, Stevenin maailma alkoi kuulostaa Stephen Kingin kirjoilta, joissa tuntuu aina olevan pari fiksua, mukavaa sankaria keskellä pelkistä ilkeistä ääliöistä koostuvaa väestöä. (Erona oli vain se, että en voi sietää Kingiä, kun taas Bauerin teksti upposi kuin uunituore pulla monen tunnin paaston jälkeen.)

Sarjamurhaajaksi yltyneen pedofiilin mielenmaiseman kuvailussa Bauer teki mielestäni vaikuttavaa työtä. Miehen logiikka oli karmivan uskottavaa ainakin tällaisen asiaan perehtymättömän näkökulmasta.

Lopputuloksena "Hautanummi" oli jälleen yksi vetävä jännityskirja. Innostuin kirjailijan tyylistä niin, että varasin heti hänen toisen kirjansa "Tappajan katse". Suosittelen "Hautanummea" kaikille jännityskirjojen/dekkareiden ystäville ^^

The Way of Kings

Brandon Sandersonin tuotanto on kiinnostanut minua jo pitkään ja uteliaisuus vain koveni, kun yhtä sarjaa päätettiin jopa alkaa suomentaa. (Mahtavaa!)

"The Way of Kings" on himottanut minua kaikkein eniten, mutta olen aina perääntynyt kauhistuneena sivumäärästä. Nyt oli kuitenkin "pakko" päästä Sandersonin kimppuun (ennen kuin kaikki muut ovat ehtineet ensin). "Luku kerrallaan vaikka henki menisi!"

"The Way of Kings" on osittain perinteinen fantasiatarina; murhattu kuningas, kieroja aatelisia, ja tietysti taikamiekkoja ja -kiviä, joista käydään kiivasta taistelua niin oman väen kuin värikkään viholliskansan välillä.

Fantasiamaailman luomisessa Sanderson on vienyt fantasiapuolen niin pitkälle, että olisin kaivannut ennen kirjan aloittamista parisataasivuisen opaskirjan - isoilla ja selkeillä kuvilla! Tarinaan pääsi kuitenkin ihan hyvin mukaan ja hiljakseen tipahtelevat ihmeelliset yksityiskohdat ja kiehtova kulttuuri värittivät tapahtumia mukavasti.

Hahmoihin ihastuin tasaiseen tahtiin. Ensinnäkin Sanderson on onnistunut kehittämään mahdollisesti historian luttanimman salamurhaajan. Sitten rakastuin tietysti kirjan sankarittariin; epäonniseen, tieteitä ja taiteita rakastavaan nuoreen Shallaniin, voimakastahtoiseen Jasnahiin ja toistaiseksi pieneen osaan jääneeseen, mutta oikein mukavalta ja fiksulta vaikuttavaan Navaniin.

Kaladin oli ilmeisesti tarinan suurin sankari ja hänellä olikin oikein komeita sankarointihetkiä. Jalojen urotekojen lomassa Kaladin ehti kuitenkin synkistellä ja märehtiä tylsiä juttuja vähän turhan hartaasti minun kärsimättömään, äksöniä vaativaan makuuni.

Kuninkaan setä Dalinar olikin miehistä suosikkini. Dalinar oli sellainen suoraselkäinen oikein perusritarillinen fantasiasankari, jollaisia rakastan runsaasta tarjonnasta huolimatta. Lisäksi Dalinarin naiskuvioihin liittyi vaikka mitä jännittävää.

Olen kärsimätön ja hätäinen "kaikki tänne ja heti" tyyppi, joten näin paksun kirjan lukeminen tuntui välillä turhauttavalta. Olisin mieluusti tiivistänyt tarinaa paikoitellen, jotta oltaisiin päästy nopeammin niihin huikeisiin paljastuksiin ja käänteisiin.

Juoni oli periaatteessa yksinkertainen ja muistuttaa suuresti monen muun fantasiakirjan juonta, mutta ne jutut, mitä loppua kohden paljastuivat olivat sellaisia, että nyt en malta odottaa seuraavaa kirjaa, jonka onneksi tilasin ennen kuin ehdin lukea tämän loppuun.

Kiteytän tämän sekavan arvion seuraavasti: "The Way of Kings" kuuluu jokaisen fantasianlukijan lukulistalle. Suosittelen lämpimästi raivaamaan aikaa Sandersonille - se kannattaa ^^

Confess

Colleen Hooverin "It Ends with Us" teki niin suuren vaikutuksen, että innostuin heti lainaamaan kirjastosta toisen Hooverin kirjan.

Tällä kertaa kirjana oli siis "Confess". Sankarittarena on jälleen elämänsä alussa oleva nuori nainen Auburn. Auburn työskentelee kauneushoitolassa, mutta jostain syystä hänellä on akuutti lisärahan tarve, mikä saa hänet pysähtymään taidegallerian ovelle ja tutustumaan sen komeaan omistajaan Oweniin.

Tarina kerrotaan puoliksi Auburnin ja puoliksi Owenin näkökulmasta, mikä toimi mielestäni hyvin. Heti alusta asti on selvää, että kummallakin hahmolla on ainakin yksi iso salaisuus, mikä herätti välittömästi uteliaisuuteni.

Ikävä kyllä kiehtovista salaisuuksista huolimatta tarina ei oikein jaksanut innostaa, vaan "Confess" tuntui vain muistuttavan minua siitä, miksi en lue enää hömppäviihdettä. (Teinihömppä on jotenkin hauskempaa ja sitä jaksan lukea.) Auburnin ja Owenin yhteen päätyminen vaikutti itsestään selvältä alusta asti ja Trey, jonka tarkoitus oli tarjota jännittäviä mutkia matkaan, oli mielestäni suorastaan epäuskottava törppöydessään.

En lyttää kirjaa kokonaan, vaikka Auburn ja Owen pariskuntana jättivät minut kylmäksi. AJ oli aivan loistava yllätys ja Auburnin kämppäkaveri oli myös ihana hahmo, vaikka hän ei hirveästi sivutilaa saanutkaan.

Taidan pitää nyt taukoa Hooverista ja muista hömppäkirjailijoista ja palata luottogenrejeni eli aikuisten fantasian ja nuorten chicklitin pariin. En ymmärrä, miksi nuorten fantasia ja aikuisten chicklit eivät toimi minulle :D