keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

A Feast for Crows

No one who wears a crown is ever safe.


Ahkeroin jälleen George R. R. Martinin Jään ja tulen laulun parissa. Ostin sarjan neljännen kirjan "A Feast for Crows" englanninkielisenä pokkarina hetken mielijohteesta, kun kävin Suomalaisessa ihan toista kirjaa hakemassa. Aiemmat kirjat olen lukenut suomeksi, mutta englanninkielinen versio on niin paljon edullisempi ja sopii kokonsa puolesta paremmin laukkuun sullottavaksi, etten voinut vastustaa.

Lannisterit hallitsevat edelleen himoittua rautavaltaistuinta, vaikka sekä suvun vahva pää Tywin että hetken kuningasta leikkinyt Joffrey on poistettu pelistä. Valtaistuimella istuu nyt Joffreyn herttainen pikkuveli Tommen. Cersei suree vanhinta poikaansa ja taistelee samalla oman asemansa pönkittämiseksi. Miehet kun eivät näe, että Cerseistä olisi yhtä vahvaksi johtajaksi kuin isästään Tywinistä.

Lannisterit tarvitsevat kuitenkin muiden mahtavien sukujen tuen pysyäkseen vallassa. Joffrey meni naimisiin Tyrellin suvun Margaeryn kanssa saadakseen tämän vauraan suvun puolelleen. Nyt Tyrellit vaativat Margaeryn naittamista uudelle kuninkaalle ja painostavat Cerseitä antamaan suvun miehille tärkeitä virkoja.

Dornen sotaisat prinsessat puolestaan ovat päättäneet, että rautavaltaistuin kuuluu Tommenin isosiskolle Myrcellalle. Nämä neidot ovat valmiita painottamaan sanomaansa teräaseilla.

Kaukana pohjoisessa äpäräsyntyisestä Jonista on tehty yövartion päällikkö. Jonilla ei ole aikaa miettiä valtaistuinpeliä, vaan hänen täytyy löytää keino suojella koko valtakuntaa Muurin takana vaanivilta kauhuilta.

Rautasaarten valtias Balon Greyjoy julisti itsensä kuninkaaksi muiden uusien kruunupäiden joukossa. Nyt hän on kuollut ja jäljellä on tytär Asha ja kolme velipoikaa kiistelemässä johtajuudesta ja Rautasaarten tulevaisuudesta.

Tyrion on kateissa ja hänen aseenkantajansa Podrick päätyy matkaamaan Sansaa etsivän Briennen kanssa. Brienne ja Podrick muodostivat ehkä kirjan ihanimman parivaljakon. Podrick-parka kun ei edes osannut päättää, kutsuisiko Brienneä seriksi vai ladyksi :D

Hirveä määrä tässä oli taas enoja ja setiä ja toisten enojen ja setien käskyläisten murhaamia perheenjäseniä, mutta onnistuin pysymään kartalla. Henkilöiden suuressa määrässä on se hyvä puoli, että useat päät ja kädet voivat irrota ilman että tarinaa tarvitsee lopettaa. Yksi tämän sarjan parhaista puolista on ollut se, että joudun oikeasti pelkäämään lempihahmojeni puolesta; olen useampaankin otteeseen jäänyt tuijottamaan tekstiä epäuskoisena, kun jonkun hahmon kuolema on tullut ihan puun takaa. Nuortenkirjoissa ne mukavat sankarityypit selviävät aina jollain ihmeen konstilla juhlimaan taistelun ja sodan päättymistä.

Suuri pettymys tässä neljännessä kirjassa oli se, ettei Daeneryksen puuhista kerrottu lainkaan!!! O.O Hänestä vain juoruiltiin ja hänen päänsä menoksi tehtiin suuria suunnitelmia. Nyt pitää äkkiä metsästää se seuraava kirja ja toivoa, että tälle suosikkikuningattarelleni on annettu paljon sivuja siinä!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Haukansilmä

"Liekehtivää leijonaa" jouduin metsästämään, mutta tämän Michelle Paverin sarjan kolmas osa "Haukansilmä" nökötti kiltisti useampanakin kappaleena lähikirjastossa.

"Liekehtivän leijonan" lopussa Hylas, Pirra ja leijonanpentu Täystuho pakenivat tulivuoren purkausta. Pirra ja Täystuho lähtivät erittäin vastahakoisesti kohti Keftiun saarta ja Pirran äitiä. Hylas puolestaan liittyi muiden kaivossaarelta pakenevien orjien joukkoon.

Nyt Hylas saapuu viimein itse Keftiulle ja kauhistuu nähdessään luonnonvoimien ja ruton runteleman saaren. Hylas järjesti Pirran keftiulaiseen laivaan, koska kuvitteli tytön olevan turvassa äitinsä luona. Ylipapitar, Pirran äiti, on kuitenkin kuollut ja kansaa uhkaa nälänhätä, koska aurinko on piilossa. 

Pirra on uskollisten orjien vankina syrjäisellä vuorella; ylipapittaren tytär täytyy pitää turvassa rutolta. Ainoa, mikä Pirraa piristää, on pesästään tipahtanut haukanpoikanen, jota hän alkaa hoitaa.

Kaaoksen keskelle saapuvat tietysti tarinan pääpahikset, Varikset, etsimään Pirran piilottamaa pronssitikaria. Ennustuksen mukaan Hylas pystyy tuon tikarin avulla tuhoamaan Varisten vallan. Telamon oli aikoinaan Hylaksen hyvä ystävä, mutta nyt hän on liittynyt täydellisesti Variksiin ja haluaa vain kostaa kaikki kuvitteelliset loukkaukset Hylakselle ja Pirralle.

Tämä oli loistava kirja yövuoroon; sopivan kevyt ja vauhdikas tarina, jotta pysyin hereillä (enkä tipahtanut kärryiltä, kuten meinasi käydä, kun erehdyin raahaamaan Jään ja tulen laulua töihin...)

Hylaksen ja Pirran välinen suhde muistuttaa huvittavan paljon nykyaikaan sijoittuvien lasten ja nuortenkirjojen sankareiden suhteita; tykkää, ei tykkää ja sitten kiukkuinen: "Me ollaan vaan kavereita!" Lopulta kaksikko on kuitenkin onnellisimmillaan yhdessä ^^

Kirjan lopussa kerrotaan, minne nuorten ja heidän eläinystäviensä matka seuraavaksi suuntautuu - ennustan, että tulossa on kiinnostava seikkailu!

torstai 24. maaliskuuta 2016

The Glasswrights' Master

Nyt on Mindy L. Klaskyn Glasswrights' -sarjan viides ja viimeinen osa "The Glasswrights' Master" luettu ^^

Morenian kuningaskunnan naapurit Brianta ja Liantine käyttävät prinsessa Berylinaa tekosyynä ja hyökkäävät Moreniaan. Rani ja kuningas Halaravilli pakenevat Sarmoniaan, Morenian etelänaapuriin, jonka metsissä myös Halaravillin kuningatar Mareka piilottelee vastasyntyneen kruununprinssin kanssa.

Myös Ranin entinen rakastaja Tovin on päätynyt Sarmoniaan ja liittynyt näyttelijäseurueen matkaan. Hän on ehtinyt tutustua läheisesti paikalliseen noitaan.

Ikävä kyllä Sarmonian metsissä vaanii kostonhimoinen Crestman ja muita Fellowship of Jar -salaseuran jäseniä. Crestmanin tavoite on tappaa Rani ja salaseura puolestaan on suunnitellut jo useamman kirjan ajan kaikkien viiden valtakunnan hallitsemista.

Lopulta juonitteluihin joutuvat sekaantumaan sekä Tovin että Sarmonian noitasisaret.

En monesti malta käyttää sanakirjaa apuna, mutta Klasky käyttää välillä sellaisia vanhaksi menneitä sanoja, että niiden etsimisestä sai hyvät naurut palkaksi. Halaravillin polvihousut, "breeches", sanakirja olisi ehdottanut ensimmäisenä takapuolta ja kaikkea peräpäähän liittyvää :D

Glasswrights' -sarja on ollut ihan mukavaa luettavaa, jonka parissa on ollut jännittäviäkin hetkiä. Tämä päätösosa ei kuitenkaan tarjonnut enää suurempia yllätyksiä, vaan tarina loppui kuten minä ja varmasti moni muukin lukija oli arvannut. Mielestäni "The Glasswrights' Master" muistutti jotain Disneyn elokuvaa. Kai se on pakko myöntää, että tämä oli nuortenkirjasarja. (Jään ja tulen laulu on tehnyt minusta liian vaativan...)

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Blue Moon

Verne laughed. He had one of those deep, rolling chuckles that matched his gravelly voice. "No wonder Richard's been having such a hard time finding a replacement for you. You are a solid, cast-iron, ball busting bitch."

I looked at his smiling face. I think it was a compliment. Besides, truth was truth. I wasn't down here to win Miss Congeniality. I was down here to rescue Richard and to stay alive. Bitch was just about the right speed for that.

Arvasitteko kyseisen nartun henkilöllisyyden? En sitten millään malttanut pitää näppejäni erossa Anita Blakesta. Varsinkin, kun tämän Laurell K. Hamiltonin sarjan kahdeksas osa "Blue Moon" odotti hyllyssä valmiina luettavaksi...

Anitan entinen sulhanen Richard on matkustanut Tennesseehen viimeistelemään tutkintoaan, kun hän joutuu vankilaan raiskausyrityksestä. Anitan ei auta muu kuin jättää mustasukkainen Jean-Claude kotiin (paikallinen mestarivampyyri pelkää Jean-Claudea kuollakseen ja aloittaisi sodan jos tämä näyttäisi naamaansa väärällä reviirillä) ja lähteä selvittämään tilannetta. Mukaansa Anita saa värikkään saattueen ihmissusia, -leopardeja ja vampyyreita.

Suoraan sanottuna olin jo ehtinyt toivoa, että tämä Anitan, Jean-Clauden ja Richardin välinen kolmiodraama olisi käsitelty loppuun. Jostain syystä kumpikaan komistus ei oikein innosta minua. Ja nyt Jean-Clauden kanssa seurusteleva Anita tulee jopa mustasukkaiseksi, kun käy ilmi, että Richard on ollut oikein aktiivinen etsiessään laumalleen uutta alfanarttua... Se oli tavallaan hauskaa, kunnes kaksikko alkaa tosissaan selvitellä tunteitaan.

Mielestäni kaikki muut Anitan ympärillä pyörivät söpöt urokset vain ovat paljon Richardia hauskempia; tässä kirjassa Nathaniel päättää keskellä lentokenttää riisua paitansa ja asettua Damianin arkun päälle poseeraamaan :D

Vauhtia ja toimintaa on huumorin lisäksi paljon, kuten sarjan aiemmissakin osissa. Anita saa jälleen paeta ja ampua henkensä ja koskemattomuutensa edestä. Lisäksi Anitalla on nyt ikioma leopardilauma, joiden puolustaminen vaatii useammankin tuliaseen heiluttelemista.

Väkivallan suhteen tämä ei ole missään vaiheessa ollut lastensarja, mutta olen unohtanut varoittaa, että seksi on myös rohkeasti edustettuna. Ja seksin suhteen tilanne tuntuu vain pahenevan kirja kirjalta - Anitan yliluonnolliset kyvyt kun ovat yhteydessä seksin tarjoamaan energiaan.

Osa varmaan tuomitsee tämän sarjan sen vuoksi, että sankaritarta piirittää joukko yliluonnollisia, hyvännäköisiä, usein puolialastomia miesstrippareita. Minua tympii oikeastaan vain Anitan ja Richardin välinen säätäminen, koska Richard on mielestäni niin toivottoman tylsä kaveri. Jasonin tai Damianin kanssa tilanteista uhkaa tulla paljon... herkullisempia ;)

Mitenköhän kauan jaksan odottaa ennen kuin hyökkään seuraavan osan kimppuun... 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Maaliskuun sarjakuvia

Olen aivan liian laiska tehdäkseni jokaisesta pienestä, hetkessä lukaistusta sarjakuvapokkarista oman tekstin, minkä takia en ole yleensä edes maininnut näitä "kirjoja". Nyt päätin kuitenkin listata tänne lukupäiväkirjaani tämän kuun kevennykset. (Minähän luen yleensä niin hirveän raskaita opuksia...)

Maaliskuussa ilmestyi toinen osa mangasarjasta "Häntä pystyyn". Käsikirjoitus Yuka Katano, piirustus Haruki Takakura ja alkuperäisteos Aki Hamanaka. Sarjassa seurataan eläinlääkärin urasta haaveilevaa opiskelijapoika Seijiä, joka on liittynyt rahavaikeuksista kärsivään koirakerhoon. Kerhon tarkoitus on pelastaa koiria.

Ostin ensimmäisen "Häntä pystyyn" -pokkarin hetken mielijohteesta ja nyt lukemista oli tietysti pakko jatkaa, vaikka tämä ei ihan lempimangakseni noussutkaan. "Häntä pystyyn" ei ole liian masentava tai synkkä, mutta käsittelee kuitenkin oikeita, vakavia asioita tarinoissaan. Pidän hauskemmista, vähän epärealistisista mangoista, joissa on naurettavia kohtauksia ja hahmoja.

Tässä toisessa osassa käsitellään steriloimattomien koirien vahinkopentuja ja sitä, miten näistä pennuista tulee helposti hylättyjä kulkukoiria. Lisäksi paljastuu, että yliopistolla käytetään koe-eläimiä (koiria tietysti) opiskelijoiden harjoitusmateriaalina.

Joka kuukausi pitää tietysti aina lukea uusin Aku Ankan Taskukirja. Nyt vuorossa oli numero 437 "Kultakylpy". Ei kai tästä tarvitse sanoa muuta kuin "kevyttä viihdettä". Meno taitaa pysyä samana vuodesta toiseen; Roope puolustaa omaisuuttaan, Aku pakenee velkojia, Musta Pekka ei osaa pitää näppejään kurissa, Karhukopla yrittää turhaan päästä käsiksi Roopen rahasäiliöön... Hauskaa kohellusta ^^

Viime aikoina ongelmani Aku Ankan suhteen on ollut se, etten millään tunnu löytävän sopivaa rakoa taskareiden lukemiseen. Koko ajan on muka niin hirveä kiire edetä niiden fantasiasarjojen kanssa. Yhden Aku Ankan Taskukirjan lukeminenhan voi viedä jopa pari tuntia... Monesti luen taskarin vasta aivan kuun lopussa, kun se on "pakko" saada pois alta ennen seuraavan ilmestymistä. Kyllä, elämäni on rankkaa ja täynnä suuria haasteita :D

torstai 17. maaliskuuta 2016

Liekehtivä leijona

"Liekehtivä leijona" on Michelle Paverin nuorille suunnatun historiallisen sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäisen osan "Delfiinin saaren" lukemisesta on vierähtänyt jo aikaa ja väliin on mahtunut turhankin monta muuta kirjaa. Olen nimittäin odottanut, että tämä sarjan toinen osa ilmestyisi spontaanisti lähikirjastoni hyllyyn. Lopulta, kun muistin "Delfiinin saaresta" enää päähenkilön nimen ja sen, että tämä ystävystyi delfiinin ja äidiltään karanneen tytön kanssa pronssikauden Kreikan pienellä saarella, aloin aktiivisesti metsästää "Liekehtivää leijonaa". Jouduin matkustamaan junalla ja kohtaamaan ihan oikeita, eläviä ihmisiä, mutta reippauteni palkittiin ja pääsin etenemään tämän tarinan kanssa ^^

Orpopoika Hylas etsii sisartaan, kun hänet siepataan kaivosorjaksi häijyjen Varisten valloittamalle saarelle. Varikset uskovat, että juuri Hylas pystyy tuhoamaan heidät yhden tietyn pronssitikarin avulla. Pronssitikari on nyt turvallisesti Varisten hallussa, mutta varmuuden vuoksi Hylas pitäisi tappaa - jos hänen olinpaikkansa paljastuu.

Ylipapittaren tytär Pirra pakeni jo "Delfiinin saaressa" äitinsä järjestämää pakkoavioliittoa, mutta vapautta kesti vain hetken. Sama kohtalo uhkaa häntä edelleen. Muutaman yrityksen jälkeen sinnikkyys palkitaan ja Pirra pääsee taas karkuun.

Edellisessä kirjassa Hylas ystävystyi delfiinin kanssa ja odotin delfiinin seikkailevan Hylaksen ja Pirran rinnalla koko sarjan ajan. (Paverin Muinainen pimeys -sarjassa päähenkilö löytää sudenpennun, joka kulkee loppuun asti mukana tapahtumissa.) "Liekehtivän leijonan" kolmas pääosa meni yllätyksekseni kuitenkin leijonanpennulle.

"Liekehtivä leijona" oli kevyt ja nopealukuinen kirja, mutta Michelle Paver on - jälleen kerran - tehnyt aivan käsittämättömän suuren työn tutkiessaan oikeiden leijonien käyttäytymistä ja Kreikan maastoa. Uskoisin, että "Liekehtivä leijona" on sellainen harvinainen kirja, joka on tarpeeksi kevyt ja vauhdikas nuorille, mutta kiinnostava vähän aikuisemmallekin lukijalle. Tai ainakin allekirjoittanut, jonka henkisestä iästä voidaan kiistellä, lukee tätä sarjaa oikein mielellään! ^^

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Burnt Offerings

Anita Blake -maratoni jatkuu, vaikka katkesikin useamman kirjan mittaiseksi ajaksi; luin siis tämän Laurell K. Hamiltonin sarjan seitsemännen osan "Burnt Offerings".

Anita ja Richard ovat eronneet, koska Richard söi paikallisen ihmissusilauman entisen johtajan. Nyt Anita seurustelee pelkästään kaupungin mestarivampyyrin Jean-Clauden kanssa.

Anitan ja ihmissusien uuden johtajan Richardin erosta huolimatta Anita joutuu jälleen puolustamaan lauman heikompia jäseniä ja heiluttamaan asetta kovapäisempien ihmispetojen kuonon edessä.

Lisäksi vampyyrien neuvosto lähettää vanhoja, mahtavia mestarivampyyreja terrorisoimaan Jean-Clauden väkeä. Anita sattui nimittäin tappamaan yhden neuvoston jäsenen...

Anita kerää pingviinipehmoleluja, mikä paljastui hänen poliisikavereilleen jokin aika sitten. Nyt poliisiasema on koristeltu pehmopingviineillä aina Anitan tullessa käymään ja Anita odottaa kauhulla vitsin loppuhuipennusta :D

Aloin lukea tätä vähän sellaisella pakko-saada-tätäkin-sarjaa-luettua -asenteella. (Omistamani pokkari on sivujen keltaisen sävyn perusteella odottanut lukemista jo muutaman vuoden. Kolmanteen lukuun päästessäni hengitykseni vinkui kuin poikabändin keskelle tipahtaneella teinitytöllä. Anita Blake on yksinkertaisesti mahtavaa viihdettä; voimakastahtoinen, suurisuinen hahmo, joka joutuu - joskus vahingossa, joskus tarkoituksella - jatkuvasti tilanteisiin, joissa tarvitsee hopealuodeilla ladattuja aseitaan.

Olen tainnut jo useampaan kertaan mainita, että olen täydellisen kyllästynyt ihmissusiin ja vähän vampyyreihinkin. Silti jaksan kirjasta toiseen (seitsemänteen) hehkuttaa tämän ihmissusia ja vampyyreita tulvivan sarjan viihdyttävyyttä. En itsekään oikein ymmärrä sitä. Ilmeisesti Hamilton osaa kirjoittaa pedoistaan sellaisia, että tällainen aiheella kyllästettykin lukija innostuu.

Yhdessä asiassa Hamilton tosin epäonnistuu minun suhteeni; Jean-Clauden pitäisi ilmeisesti saada (ainakin kaikki miehistä kiinnostuneet) kuolaamaan, mutta minut tämä käsittämättömän kaunis ilmestys jättää aika kylmäksi. *Heh heh* Richardin timmin vartalon ihasteleminenkaan ei oikein kiinnostanut allekirjoittanutta...

Onneksi lauman (laumojen) muut jäsenet olivat hauskoja. Stephenin voisin ottaa sylihauvaksi ja Jason-paran fobiat johtivat varsin viihdyttävään tilanteeseen :D


lauantai 12. maaliskuuta 2016

Miekkamyrsky

George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan perustuvaan tv-sarjaan pukkaa uutta tuotantokautta, joten allekirjoittaneelle tuli hirveä hätä jatkaa varsinaisten kirjojen kanssa. Olisihan se nyt aivan kamalaa nähdä joku sarjan traileri mainoskatkolla ja spoilaantua! O.O Aloin siis kahlata läpi sarjan kolmatta osaa "Miekkamyrskyä".

Joffrey, häijy poikakuningas, istuu edelleen kaikkien himoitsemalla rautavaltaistuimella. Meren takana Daenerys kasvattaa lohikäärmeitään ja kerää armeijaa päästäkseen itse kipuamaan tuolle piikikkäälle tuolille. Mance Rayder lähestyy Muuria pohjoisen villien heimojen kanssa. Päämääränä hänelläkin rautavaltaistuin.

Starkin lapset ovat hajallaan; Jon ratsastaa Mance Rayderin ja villien kanssa, vaikka on todellisuudessa uskollinen yövartiolle. Arya hortoilee pitkin metsiä edellisen kuninkaan äpäräpojan kanssa. Sansan tulevaisuus näyttää hetken aikaa valoisammalta, kun Joffreyn uuden morsiamen sukulaiset saapuvat sekoittamaan soppaa...

Olen hirveän kärsimätön ja vähän hajamielinen lukija, joten tällaisen valtavan kirjanmötikän lukeminen oli varsinkin alussa uuvuttava kokemus. En millään jaksanut pysyä kärryillä sen suhteen, kuka oli kenenkin vasalli ja kenen tädin miehen veljen tyttärenpoika oli kenenkin holhottina tai vankina... Urbaani fantasia ja nuortenkirjat ovat niin uskomattoman kevyitä suupaloja, että nyt piti oikein asennoitua siihen, että tätä tarinaa ei selvitetä päivässä tai parissa.

"Miekkamyrskyn" lukeminen kesti kauan, mutta tylsistyminen ei matkan varrella uhannut. Tapahtumia seurataan jälleen monen eri hahmon näkökulmasta. Monen luvun alussa mietin: "Ei taas tätä tyyppiä! Haluan tietää, mitä sille ja sille lempihahmolle kuuluu!" Pari sivua luettuani huomasin seuraavani jännittyneenä kyseisen hahmon edesottamuksia ja juuri, kun hän juhlii häitään tai uhkaa tulla hirviöiden syömäksi, luku loppuu ja aletaan seurata jonkun toisen puuhia...

Olen taas lukenut niin paljon nuortenkirjoja ja urbaania fantasiaa, että "Miekkamyrsky" teki suuren vaikutuksen. Pidin jo "Valtaistuinpeliä" mahtavana lukukokemuksena, mutta nyt taisin pitää tästä sarjan kolmannesta osasta vieläkin enemmän. "Miekkamyrsky" oli tulvillaan odottamattomia liittolaisuuksia ja niin järkyttäviä kohtaloita ja petoksia, etten välillä meinannut uskoa lukeneeni oikein.

Lempihahmojani sarjassa ovat alusta asti olleet Starkin lapset, Daenerys ja Joffreyn eno Tyrion. "Kuninkaiden koitos" sai minut lisäämään kivojen hahmojen joukkoon sipuliritari Davosin ja miehen vaatteissa viihtyvän Briennen. Danyyn ihastuin tässä kolmannessa kirjassa entistä pahemmin. Nyt päähenkilön rooliin pääsee ensimmäistä kertaa myös Joffreyn ei niin sympaattinen eno Jaime ja huomasin jossain vaiheessa löytäväni tästä kelmistä mukaviakin piirteitä.

Käytinkö jo sanoja "huikea" ja "eeppinen" kuvaamaan tätä tarinaa? ^^

Kohta pitää sitten alkaa venytellä sarjan neljättä kirjaa varten, koska tämä seikkailu on pakko katsoa loppuun asti :P

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Majakanvartija

Olen viime aikoina ahminut niin innokkaasti fantasiaa, että yksi ehdottomista lempikirjailijoistani on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Tartuin siis innoissani Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan seitsemänteen osaan "Majakanvartija".

Patrik on juuri palannut sairaslomalta, kun nuori ekonomi murhataan Fjällbackassa. Samaan aikaan nuori nainen pakenee pienen poikansa kanssa aaveistaan tunnettuun pikkusaareen.

Jännittävän murhamysteerin lisäksi "Majakanvartijassa" käsitellään sarjan aiemmista osista tuttujen hahmojen elämää; perheonnea sekä suuria menetyksiä ja surua.

Läckbergin kirjoissa ehkä parasta on hänen kykynsä ujuttaa murhien keskelle pieniä, hulvattomia arkielämän palasia; poliisipäällikkö Mellberg, innokas, mutta taitamaton isoisäpuoli, sai päähänsä soseuttaa tehosekoittimella hampurilaisateria vauvalle. Mellbergin naisystävä tuli kotiin juuri ajoissa ja hätisti miehen poliisiasemalle töihin. Tämä tietysti lisää Patrikin paineita murhatutkinnan suhteen:

Viimeiseksi muttei vähäisimmäksi Patrik kääntyi esimiehensä puoleen. Rutiineihin kuului nykyään, että Mellbergin haitallinen vaikutus tutkinnan kulkuun pyrittiin minimoimaan.

"Bertil", hän sanoi vakavana. "Sinua tarvitaan täällä asemalla huolehtimassa siitä, että kaikki sujuu. Olet meistä taitavin käsittelemään tiedotusvälineitä, eikä sitä koskaan tiedä, milloin toimittajat saavat vihiä tapahtuneesta."

Mellberg piristyi kuin taikaiskusta.

En osaa kuin hehkuttaa sitä, miten mahtava "Majakanvartija" ja koko Fjällbacka-sarja on! Alyson Noëlin teinifantasiakirjojen jälkeen Läckbergin tarinoiden ihanuus taisi oikein korostua... Ihailen sitä, miten Läckberg paljastaa tarinan lukuisia pieniä palasia yksitellen, mutta ei vahingossakaan möläytä koko kuviota. Tämän kirjan keskeyttäminen töiden ajaksi oli yhtä tuskaa, kun aina halusi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu! Nukkuma-ajan lähestyessä oli pakko lukea vielä yksi sivu... ja vielä yksi...

Pitää ehkä odottaa lomaa ennen kuin uskallan lukea seuraavan Läckbergin kirjan; sitten lukemista ei tarvitse keskeyttää töiden ja aikaisten aamuherätysten kaltaisten häiriötekijöiden vuoksi :D

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Shadowland

"Shadowland" on Alyson Noëlin Immortals-sarjan kolmas osa. Aloin lukea tätä, koska olin todella väsynyt enkä uskonut pystyväni sulattamaan mitään kevyttä teinifantasiaa haastavampaa.

Ever ja Damen eivät voi edes koskettaa toisiaan, koska Romanin myrkyn takia Everin DNA on Damenille kuolemaksi. Damen on satojen vuosien ajan nautiskellut yltäkylläisestä elämästä. Nyt hän uskoo, että häntä rangaistaan turhamaisuudesta. Damen yrittää hyvittää tilannetta luopumalla merkkivaatteistaan ja kulkemalla bussilla. Everiä Damenin teoria karmasta ei vakuuta eikä Damenin muutos ilahduta häntä. Ever on päättänyt saada vastalääkkeen myrkyn kehittäjältä Romanilta.

Roman jahtasi satoja vuosia Damenin entistä vaimoa Drinaa. Motiivina ei kuulemma ollut pelkästään Drinan kauneus, vaan tämän saavuttamattomuus. Drinalle kun ei kelvannut kukaan muu kuin Damen, vaikka tämä parin sadan vuoden suhteen jälkeen rakastui Everiin. Nyt Roman on iskenyt silmänsä Everiin, koska "helpompien" tyttöjen kanssa seurusteleminen käy tylsäksi kuolemattoman pitkän elämän aikana.

Taidan olla liian vanha nauttiakseni tästä sarjasta kunnolla. Ensinnäkin kiiltävien urheiluautojen ja muiden vastaavien materiasoiminen pelkän ajatuksen voimalla ja kirjojen tiedon omaksuminen kantta koskettamalla kuulostaa vähän sellaiselta lapselliselta päiväunelta. En väitä, ettenkö itsekin toivoisi pystyväni samaan, mutta Damen ja Ever pystyvät taikavoimillaan tekemään niin paljon niin vaivattomasti, että tarina menee vähän... tylsäksi. (Ei ihme, että Roman on kyllästynyt elämäänsä!) Jopa fantasiatarinassa sankareiden arkielämässä täytyy olla vähän enemmän haastetta. Taikuuden ei pitäisi olla "ilmaista" ja kaikkien ulottuvilla.

Lisäksi Noël sekoittaa joukkoon sitten ihan erilaista taikuutta, joka on paljon hankalampaa ja vaatii loitsukirjoja, rehuja ja kristalleja. Tuntui kuin hän olisi välillä katsonut muutaman jakson Siskoni on noita -sarjaa ja päättänyt maustaa maailmaansa vähän sieltäkin... Eikö yksi, yhtenäinen ja huolella rakennettu yliluonnollinen maailma olisi riittänyt?

Sarjan alussa Damenin tapa lintsata koulusta ja houkutella Ever mukaansa pitämään hauskaa turhautti ja taisin monesti toivoa, että Ever lemppaisi tyypin kokonaan. Nyt tämä "Shadowlandin" vakavampi, vastuullisempi Damen saa Everin turhautumaan, mutta minä puolestani pidän uutta Damenia todella mukavana kaverina :D

Ever käyttäytyy jälleen stereotyyppisen teinin tavoin ja panikoi, kun hänen tätinsä alkaa tapailla koulun historianopettajaa. Siis OMG! Maailmanloppu! :D

"Shadowlandissa" touhuttiin paljon kaikkea pientä, mutta olisin kaivannut jotain suurempaa taistelua tai jotain vastaavaa kunnon juonikuviota. Kiinnostavaa tässä ehkä vähän tapahtumaköyhässä tarinassa oli Juden ilmestyminen kuvioihin ja Everin edellisistä elämistä paljastuvat asiat. Myös Honorin, Everin pahimman kiusaajan seuraneidin, touhut ja motiivit herättivät uteliaisuuteni.