tiistai 21. elokuuta 2018

Legend

Gemmellin teokset ovat ihastuttaneet minua jo useaan otteeseen ja nyt sain käsiini Drenai-sarjan avauksen "Legendin". Tarina kertoo tällä kertaa vanhasta sankarista Drussista. Druss on oikeastaan jo lopettanut sankaroimisen ja vetäytynyt piilopirttiin aukomaan päätään kuolemalle, mutta kun vanhan ystävän linnoitus joutuu piiritetyksi, Druss marssii paikalle polvet ja selkä valittaen. Vanhuuteen kuoleminen on paljon pelottavampaa kuin ylivoimaisen vihollisen kohtaaminen kirves miehekkäästi kädessä.

"Legend" oli jälleen tällainen ihana sankarifantasia, jossa miehet ovat toinen toistaan kunniallisempia ja uskollisempia. Jostain syystä Gemmellin tyyli uppoaa minuun kuin kuuma veitsi jäätelöön, vaikka äsken antamani kuvauksen perusteella ei uskoisi minun kiinnostuvan tällaisesta menosta. Piiritys tarjosi sekä hulvatonta miehistä pullistelua, kun Druss uhosi viholliselle, että jännittäviä hetkiä salamurhaajien iskiessä. Mukavan lisämausteen tarjosivat omituiset munkit yliluonnollisine kykyineen.

Reippaita sankarinaisia olisin katsellut enemmänkin. Virae oli ihan mukavan ärhäkkä soturineito, mutta hän jäi hieman sulhasensa varjoon. Metsärosvo Caessa puolestaan oli todella kiehtova hahmo, jolla oli poikkeuksellisen jännittävä historia. Ikävä kyllä Caessankin suurin sankariteko oli toimia niiden miespuolisten sankareiden kainalosauvana. Se täytyy kyllä Gemmellin kunniaksi sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut mitään niin romanttista kuin Drussin kommentti edesmenneestä vaimostaan <3

"Legend" vakuutti minut lopullisesti siitä, että haluan lukea kaikki Gemmellin fantasiaseikkailut ja olenkin jo tilannut ison liudan jatko-osia. Nämä Gemmellin kovapäisen uskolliset, vahtikoiraa muistuttavat sankarimiehet tuovat aivan ihanaa vaihtelua nykyään muodissa oleviin kieroihin antisankareihin ^^

perjantai 10. elokuuta 2018

Mifongin aika

Aloitin J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan silloin joskus ensimmäisen osan ilmestyttyä, mutta sitten... ilmestyi kaikkea muuta luettavaa ja ajan kuluessa kiinnostus tämän sarjan jatko-osia kohtaan hiipui. Nyt innostuin sitten lainaamaan yövuoroon hätävaralukemiseksi sarjan toisen osan "Mifongin aika".

Vuosien jälkeen muistin ensimmäisestä osasta, että nuori sankaritar Ardis joutui naimisiin aika ällöttävän mahtimiehen kanssa, rakastui matkan varrella itseään huomattavasti vanhempaan vierasmaalaiseen sankariin Danteen. Ardis ehti saada kaksoset, mutta sitten saatiin sitä äksöniä, johon liittyivät jotenkin mifongit, lohikäärmettä muistuttavat olennot, ja kirjan lopussa sankaritar olikin pakomatkalla jälkikasvunsa kanssa.

Näistä lähtökohdista oli jännittävää hypätä "Mifongin aikaan". Olin erityisen hämmentynyt tarinan pahisten suhteen, kun minulla ei ollut mitään muistikuvia sarjan pikkupahiksista. Sankareiden reaktioista piti nyt vain päätellä, kuka oli tehnyt jotain inhottavaa edellisessä kirjassa.

Muistan, että silloin ensimmäistä osaa lukiessa, Ardisin ja Danten romanssi ärsytti minua hirveästi, koska se oli kuin suoraan jostain lehtipisteen pikarakkausromaanista. (Tämän takia varmaan tuomitsin sarjan liian höttöiseksi ja pitäydyin "kunnon" fantasiassa".) Näin ollen odotukseni eivät olleet kovin korkealla.

Sain siis yllättyä, kun tämä neljän mifongin asuttama maailma paljastui todella kiehtovaksi. Kiinnostuin myös Ardisin ja hänen kaksostensa kohtalosta. Danten ja Ardisin romanssista en edelleenkään innostunut, mutta eipä se häirinnytkään.

Danten isosisko Linnin osuudet eivät alussa innostaneet minua lainkaan. Hän metsästää isoveli Arranin murhaajaa innokas rakastaja kannoillaan. En muistanut velipoikaa, murhaa, murhaajaa tai edes sankarittaren koiranpentumaisen sinnikästä ihailijaa, joten halusin vain hoidella nämä kohtaukset nopeasti pois alta. Linn tuntui minusta liian ärhäkältä ja agressiiviselta. Aivan kuin kirjailija olisi yrittänyt epätoivoisesti monipuolistaa hahmokaartia kovapintaisella, taistelutaitoisella naisella. Vasta kirjan lopussa Linn törmää kiinnostaviin voimiin ja minäkin heräsin.

Kiteytettynä sanoisin, että Meresmaa on luonut hienon maailman, joka sopii loistavasti kevyemmästä fantasiasta pitäville. Tällä hetkellä suunnittelen seuraavan osan varaamista kirjastosta. (Jostain syystä lähikirjastoni on haalinut hyllyynsä kaikki muut osat paitsi kolmannen.) Haluan nähdä, miltä maailma näyttää tämän kirjan lopputoimien jälkeen ja mitä Ardisin lapsille käy seuraavaksi. 

tiistai 7. elokuuta 2018

One Dark Throne

Luin monia maailmoja sitten Kendare Blaken nuorille suunnatun fantasiakirjan "Three Dark Crowns". Ilmeisesti pidin kirjasta, mutta olen välillä laiska lukemaan jatko-osia, joten asia vain jäi, kunnes tarina unohtui niin suurelta osin, ettei jatko-osaan enää viitsi tarttua... Nyt halusin lepuuttaa päätäni uusilta maailmoilta ja lompakkoa uusilta kirjoilta, joten lainasin kirjastosta tämän unohtuneen tarinan toisen osan.

Muistin ensimmäisestä kirjasta sen taikasaaren, jossa kuningatar synnyttää kolmostytöt. Tytöt kasvatetaan erillään kolmen eri "puolueen" toimesta ja teini-ikäisinä heille annetaan sitten vuosi aikaa tappaa sisarensa niin että jäljelle jää vain yksi kuningatar. En muistanut yhdenkään hahmon nimeä ja tyttöjen kyvyistäkin muistin ainoastaan sen, että yksi oli perehtynyt myrkkyihin, muttei ollut niin vahva kuin olisi pitänyt. Näillä tiedoilla hyppäsin iloisesti toiseen kirjaan :D

Ja hyvin sujui. Pääsin kevyesti mukaan tarinaan, vaikka ne edellisen kirjan suuret paljastukset ja juonenkäänteet olivatkin unohtuneet. Onneksi ensimmäisissä luvuissa tuli selville, että myrkkyprinsessa Katharine oli lentänyt lumottuun pöheikköön petollisen ihastuksen toimesta ja eläinprinsessa Arsinoe olikin siskoksista se, joka on immuuni myrkyille. Samalla selvisi muutenkin se, kuka oli ihastunut kehenkin.

Näiden oleellisten yksityiskohtien selvittyä viihdyin kirjan parissa mainiosti. Saari ja sen asukkaat olivat kiehtovia ja jännittäviä kaikkine salaisuuksineen. Monesti nuorille suunnatut kevyemmät fantasiakirjat eivät ole minulle tarpeeksi julmia ja häijyjä, mutta Blake osaa onneksi kirjoittaa niin, ettei tarina kuulosta pikkutyttöjen nukkeleikiltä :D

Tarinan kulkua kritisoin, sillä kuningatarkokelaat seurueineen tuntuivat siirtyvän monta kertaa edestakaisin kuin jumittuneessa lautapelissä. Ensin yksi lähtee jahtaamaan toista, joka piiloutuu, minkä jälkeen kaikki palaavat asemiinsa kunnes kolmas lähtee liikkeelle. Hetkittäin tuli sellainen tunne, ettei tarinakaan päässyt etenemään.

Minulla oli niin hauskaa sukeltaessani tällaisen merkittäviltä osin unohtuneen sarjan keskelle, että taidan kokeilla tätä jatkossakin; näitä ensimmäiseen osaan jääneitä unohtuneita sarjoja taitaa nimittäin allekirjoittaneella riittää :P

lauantai 4. elokuuta 2018

Midnight Falcon

David Gemmellin Rigante-sarjan avaus "Sword in the Storm" ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut ja nyt tartuin uteliaana sarjan seuraavaan osaan "Midnight Falcon".

Olin aluksi yllättynyt ja hieman pettynyt, kun sankarina ei jatkanutkaan Connavar; mielestäni Connavarin asiat jäivät aika kiehtovaan solmuun ja olisin halunnut jatkaa niiden setvimistä. Nyt seikkailemaan lähtevät Connavarin poika Bane ja hänen ystävänsä, Vornan poika Banouin Juniori.

Gemmell keskittyi jälleen kerran enemmän hahmoihin kuin suureen eeppiseen taisteluun. Yleensä en jaksa hirveästi lukea sankareiden mielenliikkeistä, mutta Gemmell osaa kehittää kiehtovia persoonia. Bane oli sellainen tyypillinen sankarinuorukainen; kovapäinen, rehvakas ja hieman katkera isälleen, mutta pohjimmiltaan todella jalo ja kunniallinen. Banouin puolestaan oli sellainen surkea pelkuri, jolla oli nerokkaat puolustuspuheet toimilleen - tai siis toimimatta jättämisilleen.

Muidenkin hahmojen ajatuksia päästiin välillä kurkistamaan. Banouinin lisäksi turhauduin Meriaan, joka ei edes hengenhädässä suostunut pyytämään apua ihmisiltä, joita syytti - perusteettomasti - joistain vanhoista kuvitelluista loukkauksista. Oli sitten aivan mahtavaa seurata, miten Merian sopuisa ja hiljainen miniä sai lopulta tarpeekseen ja otti ohjat omiin käsiinsä.

Connavarin asiat jäivät ensimmäisen kirjan lopussa kesken muun muassa velipuoli Braefarin suhteen. Olinkin iloinen, että huolimatta Connavarin sivuosasta, Braefar palasi kuvioihin sen verran, että tämä varsin jännittävä tilanne saatiin selviteltyä.

Sellaista oikein suurta ja eeppistä pääjuonta ei tälläkään kertaa tuntunut olevan, mutta kaikkea pientä jännittävää toimintaa riitti mukavasti. Bane päätyi jopa gladiaattoriksi taistelemaan yleisön eteen! Lisäksi Gemmell osoitti jälleen kykynsä kiepauttaa sankareiden polku äkkiä aivan eri suuntaan kuin mihin olisin odottanut.

Sarjan ensimmäinen osa jätti minut pohtimaan, että pidinkö kirjasta ja miten paljon. Tästä toisesta osasta uskallan sanoa pitäneeni ja olen nyt innokas tutustumaan Gemmellin muihinkin tuotoksiin ^^

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Rise of Empire

"Rise of Empire" sisältää Michael J. Sullivanin Riyria Revelations -sarjan kolmannen ja neljännen kirjan. (Yhdistämällä kaksi aika lyhyttä fantasiakirjaa saatiin kätevästi yksi oikean fantasiakirjan näköinen opus.)

Reipas maalaistyttö julistettiin edellisessä kirjassa jumalkuninkaan perijättäreksi ja näin ollen uudeksi keisarinnaksi. Ikävä kyllä tyttösen nimissä valtaa käyttävät samat vanhat vallanhimoiset miehet kuin ennenkin.

Naapurimaassa keisarinnan takapirujen vallantavoittelu huolestuttaa vanhaa ystäväämme prinssi Alricia ja hänen noitasiskoaan Aristaa. Arista lähtee omatoimisesti selvittämään asioita ja etsimään oikeaa perijää - keisarinnaksi kruunattu tyttö ei ilmeisesti sittenkään ole oikea tyyppi.

Royce ja Hadrian pestataan luonnollisesti mukaan menoon etsimään mystistä perijää ja jahtaamaan Roycen entistä ystävää ja nykyistä vihamiestä.

Viimeksi moitin Sullivanin hahmoja turhan kilteiksi, mutta nyt minua ei häirinnyt se, miten ihmeellisen mukavia Amalia ja Arista ja muut sankarit olivat. Tällä kertaa minua häiritsi Hadrianin synkistely; Hadrian halusi irrottautua kaikesta juonittelusta ja tappamisesta ja tehdä jotain merkityksellistä. Mikseivät mestarivarkaat voi vain olla ylpeitä ja onnellisia taidoistaan? Sellainen itsensä piiskaaminen ja täydellisen kunniallisen elämän tavoitteleminen alkaa olla vähän liian tuttu ja puiseva teema sankareiden keskuudessa.

Lisäksi pitkästyin hieman siinä toisen kirjan aikana, kun Hadrian ja Royce lähtivät sitä katkeraa hyypiötä metsästämään. En oikein ymmärtänyt, miksi sitä Merrick-kaveria piti jahdata maailman toiselle puolelle, ja olin tässä vaiheessa paljon kiinnostuneempi palatsin tapahtumista onnettoman pikku keisarinnan ja hänen reippaan palvelustyttönsä suhteen. Toisaalta siellä "maailman toisella puolella" oli kyllä kaikenlaista kiehtovaa ja jännittävää vastassa.

Taas tuli valitettua kauheasti, mutta suoraan sanottuna olen nyt lämmennyt tälle alun perin "ihan kivana" pitämälleni sarjalle. Mielestäni tässä on oikein hieno ja viihdyttävä fantasiaseikkailu monipuolisella maailmalla ja mukavilla hahmoilla. Loppu jäi tällä kertaa niin törkeän kammottavasti kesken, että seuraavaan osaan on pakko päästä käsiksi vielä joskus.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Godsgrave

Jay Kristoff teki sellaisen vaikutuksen "Nevernightilla" - ja jätti Mian tarinan kutkuttavaan kohtaan - että piti heti varata kirjastosta sarjan toinen osa "Godsgrave".

Tarina etenee kahdessa aikatasossa; "nykyhetkessä" seuraamme Mian matkaa gladiaattoriksi ja välillä hyppäämme ajassa hieman taaksepäin selvittämään, miten näin pääsi käymään ja miksi Mialla on taustatukenaan niin järkyttävän odottamaton henkilö.

"Nevernight" oli hyvä. "Godsgrave" lumosi minut. Edes se ärsyttävä alaviitteiden viljely ei häirinnyt, kun tarina tempaisi mukaansa heti ensimmäisistä hämmentävistä minuuteista lähtien. Gladiaattorit ja oikeasti veriset taistelut areenoilla ovat aina mahtavaa viihdettä. Kun tähän lisättiin vielä muut juonenkäänteet, salaisuudet, yllätykset ja harvinaisen värikäs ja typerryttävän odottamaton romanssi, lopputulos oli loistavaa viihdettä.

"Godsgrave" sopii niille, jotka haluavat toimintaa, seksiä ja yllättäviä käänteitä ilman liiallista hempeää höttöä. Nopeatempoisuuden ja sankarittaren iän puolesta tämä sarja sopii nuorten fantasiaa lukeville, mutta uskon monen raskaampiakin fantasiaopuksia pitävän tästä.

lauantai 21. heinäkuuta 2018

Nevermoor: Morriganin koetukset

Jessica Townsendin uusi nuorille suunnattu fantasiakirja "Morriganin koetukset" on herättänyt suurta ihastusta ja saanut jonkinlaisen maineen uutena Harry Potterina. Rakastin Pottereita ja kasvoin niiden ansiosta fantasiafriikiksi, joten uteliaisuus "Morriganin koetuksia" kohtaan oli suunnaton. Toisaalta taas pelotti tarttua tähän kirjaan. Uskoin, että "Morriganin koetukset" olisi hyvä - jopa yhtä hyvä tai parempi kuin Potterit, mutta pelkäsin olevani jo liian vanha nauttimaan tällaisesta.

Yksitoistavuotias sankaritar Morrigan on sattunut syntymään huonona päivänä ja on siksi kirottu. Häntä syytetään kaikesta epäonnesta huonoista sadoista sairaskohtauksiin. Pahinta on, että hän tulee kuolemaan ajan viimeisenä iltana. (Kirjassa on kiehtova ajanlasku.)

Morriganin kuoliniltana omituinen, mutta mukavanoloinen mies Jupiter tulee hakemaan häntä toiseen valtioon ja toiselle aikavyöhykkeelle. Jupiter tarjoaa Morriganille tilaisuutta liittyä ihmeelliseen Meineikkaaseen seuraan - tai siis seuran pääsykokeisiin. Sadat lapset osallistuvat neljään koetukseen, joiden perusteella seura valitsee yhdeksän uutta jäsentä.

Yllätyksekseni - ja suureksi helpotuksekseni - tarina tempaisi minut mukaansa kuten mikä tahansa jännittävä ja hyvin kirjoitettu kirja. Odotin innolla, miten Morriganille kävisi koetuksissa. (Vaikka tietysti uskoin koko ajan, että loppu olisi onnellinen sankarittaren ja hänen ystäviensä kannalta.)

Tarinan pahis oli ujutettu mukaan hienosti ja hänellä oli jännittäviä näkemyksiä itsestään ja Morriganista.

Lempihahmoni oli varmaan Pihlaja, koska kuka voi vastustaa iloista keppostelijaa?

Muuten maailma oli värikäs ja hauskan taianomainen. Monet asiat olivat lastenkirjaan tyypillisellä tavalla hupsuja.

Olen uskomattoman onnellinen siitä, että pidin tästä kirjasta. En varmaan enää tänä päivänä jaksaisi lukea yksinomaan tällaista fantasiaa, mutta raskaampien kirjojen lomassa nautin tästä suuresti. Kiinnostuin hahmoista ja tarinasta oikeasti ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa. Ihanaa, etten olekaan liian vanha viihtyäkseni hyvän nuortenkirjan parissa. Suosittelen lämpimästi kaikille uusille ja vanhoille Potter-faneille ^^

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Nevernight

Odotellessani tilaamiani kirjoja jatkoin kirjaston valikoiman penkomista ja lainasin Jay Kristoffin "Nevernightin".

Sankaritar Mia oli kymmenenvuotias, kun hänen isänsä teloitettiin petturina, koska tämä sattui kannattamaan väärää puoluetta. Koko perhe menetti samalla asemansa. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin Mia pyrkii sisään ammattitappajien järjestöön kostaakseen miehille, jotka tuomitsivat isän.

Ongelmani nuorille suunnattujen fantasiakirjojen kanssa on monesti se, etteivät ne ole tarpeeksi verisiä ja häijyjä. "Nevernightin" kanssa ei tullut tätä ongelmaa. Päähenkilö Mia oli teini-ikäinen, mutta meno oli kuin aikuisten kirjassa. Väkivaltaa riitti ja mukana oli myös loistavaa kaksimielistä huumoria. Kuvailisin tätä lyhyesti Harry Potterin grim dark -versioksi.

Mia joutuu harjoittelemaan ja opiskelemaan selviytyäkseen kokeista, joiden perusteella järjestö valitsee uudet jäsenet. Kuolemantapauksia ja vihamielisiä kilpakumppaneita mahtuu matkan varrelle. Pari kuolemantapausta sattuu koetusten ulkopuolella aiheuttaen hämmennystä.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat ne lopussa tulevat yllätykset, kun asiat alkavat paljastua. Muutenkin Mia teki lopulta jännittäviä valintoja.

Hauskaa oli myös Mian alituisena seuralaisena oleva varjokissa, joka saa voimaa syömällä Mian pelkoja. Tämä "ei-kissa" osasi laukoa mahtavia kommentteja.

Romanssienkaan suhteen "Nevernight" ei ollut turhan siirappinen tai noudattanut perinteistä nuortenkirjan kaavaa. "Yllättävä" kuvaa hyvin tätäkin osa-aluetta.

Se mistä en pitänyt, olivat lukuisat alaviitteet. Monet maailmaa tai henkilöiden menneisyyttä valottavat selitykset oli tekstin sijaan sijoitettu - monesti humoristisiin - alaviitteisiin. Tyyli ärsytti minua, koska alaviitteiden etsiminen tuntui aina katkaisevan lukemisen.

Suosittelen tätä kaikille, jotka pitävät hieman häijymmistä fantasiaseikkailuista ^^

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Cruel Beauty

Rosamund Hodgen nuorten fantasiaromaani "Cruel Beauty" on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta.

Aloitan sanomalla, että "Cruel Beauty" on mahdollisimman kaukana siitä fantasiatyypistä, joka yleensä innostaa minua eniten. Kaunotar ja hirviö ei ole ikinä ollut lempisatuni; lempielokuvani oli Kaunotar ja kulkuri, joten olin syvästi loukkaantunut, kun melkein samannimisessä tarinassa ei sitten seikkaillutkaan ihania koiria vaan joku muija ja harvinaisen karvainen miehenkuvatus.

"Cruel Beauty" löytyi kuitenkin sopivasti ja kirjastosta ja luotettavat lähteet ovat kehuneet sitä, joten päätin kokeilla jotain uutta. Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle sellaista jännittävän tuntematonta maastoa.

Nyxin isä teki aikoinaan sopimuksen maata piinaavan demoniprinssi Ignifexin kanssa ja lupasi tyttärensä tälle vaimoksi. Seitsemäntenätoista syntymäpäivänään Nyx sitten matkaa demoniprinssin linnaan suunnitelmanaan tappaa tämä.

No, suloinen YA-romanssihan siitä syttyi tietysti...

En itse asiassa valita. Nyxin ja Ignifexin nahistelu oli oikeasti huvittavaa luettavaa, maailma arvoituksineen oli kiehtova ja se romanssi oli aika ihana. Tajusin Shaden ja Ignifexin salaisuuden melko pian ja tunsin itseni tosi älykkääksi. Sitten aloin miettiä, että ehkä kaksikkoa yhdistävä suuri salaisuus olikin sellainen itsestäänselvyys, mikä piti ymmärtää heti kättelyssä :P

Tällä hetkellä olen innostunut lukemaan sarjan seuraavan osan, mutta maailma on niin täynnä tuntemattomia fantasiakirjoja, että saa nähdä...

tiistai 10. heinäkuuta 2018

The Darkness that Comes Before

Goodreads uskoi minun pitävän R. Scott Bakkerin fantasiaromaanista "The Darkness that Comes Before", joten päätin kokeilla onneani.

Tällä kertaa ei osunut ihan nappiin. "The Darkness that Comes Before" oli raskas luettava. Kirjan pääjuoni oli sota, mutta en nyt ole ihan varma, sotivatko höyrähtänyt keisari ja fiksumpi prinssi oikeaa vihollista vastaan. Kirjassa oli useita eri valtioita, vielä useampia heimoja ja hallitsijoita, useampia velhojärjestöjä ja ilmeisesti pari eri kirkkoa.

Esinäytöksestä en saanut selkoa, mutta siitä tuli mieleen Jään ja tulen laulu ja ne Muurin takana väijyvät zombit. Tarinan edetessä velho Achamian onneksi selitti asioita niin että tällainen yksinkertainenkin lukija suunnilleen ymmärsi mitä tapahtuu.

Isänsä luokse matkaava prinssi Kellhus puolestaan jäi loppuun asti isoksi arvoitukseksi. Ei mies tainnut itsekään tietää, miksi hän oli menossa määränpäähänsä. Ja mikä Kellhus loppujen lopuksi on? Toivottavasti en ole oikeasti näin tyhmä, vaan asia paljastetaan vasta seuraavissa kirjoissa.

Hahmot olivat todella mielenkiintoisia ja hienosti rakennettuja enkä pitänyt maailmaakaan mitenkään tylsänä paikkana. Taisteluiden ja armeijoiden etenemistä kuvaavat kohdat puolestaan tuntuivat välillä puuduttavilta. Lisäksi asioita olisi pitänyt esitellä jotenkin selkeämmin.

Näin ollen minulla on nyt hirveä ongelma yrittää arvioida tätä kirjaa. Lukeminen kävi työstä, mutta minua melkein houkuttaisi tarttua seuraavaan osaan. Haluttaisi tietää, mitä Kellhus oikein aikoo tehdä ja mikä hän ylipäätään on ja miten muille hahmoille käy. Jatko-osien lukeminen ei ehkä olisi yhtä hankalaa, kun maailmaan ja hahmoihin on jo tutustunut.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Shadows on the Moon

Zoë Marriottin "Shadows on the Moon" odotti pitkään hyllyssä ennen kuin loman kunniaksi uskalsin tarttua siihen.

Tämä nuorille suunnattu fantasiaromaani kertoo Suzumesta, jonka isä tapetaan epäiltynä petoksesta. Suzume on pelkkä tyttö miesten hallitsemassa, muinaista Japania muistuttavassa maailmassa. Suzumen ainoa keino kostaa isänsä murhaajalle on vietellä prinssi taikavoimiensa avulla.

Kirjan kannessa mainitaan Tuhkimo, mutta aika vaikea tästä tarinasta on löytää yhteyksiä tuohon satuun. Suzume piileskelee yhdessä vaiheessa tuhkan peittämänä keittiöpiikana ja hän joutuu osallistumaan "tanssiaisiin" herättääkseen prinssin huomion. Ilman kannen Tuhkimo-kommenttia en olisi edes yrittänyt keksiä yhteyksiä...

Satuviittauksia enempää pohtimatta ihastuin tähän tarinaan niin paljon, että toivon päässeeni eroon minua pitkään vaivanneesta inhosta nuorten fantasiakirjallisuutta kohtaan.

Kirjan juoni tempaisi mukaansa ja suorastaan ahmin sivuja halutessani tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suzumen kielletty romanssi oli aika perinteinen söpö nuortenkirjatapaus, mutta muuten meno oli monesti synkkää ja häijyä ja loppuun asti sai jännittää, miten sankarittaren suunnitelmat etenisivät. Kano Akira oli hahmona aivan ihana ja hänen salaisuutensa oli mahtava. Aasialaisesta kulttuurista piirteitä saanut maailma toimi hyvin tarinassa.

Suosittelen "Shadows on the Moonia" kaikille nuorten fantasiaa lukeville ^^

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Sword in the Storm

David Gemmell ihastutti minut Troy-trilogiallaan - kolmas osa odottaa jo valmiina hyllyssä! Tässä välissä tuli kuitenkin pakottava tarve tutustua Gemmellin fantasiatarjontaan; Gemmell on ilmeisesti varsin suosittu ja maineikas "sankarillisen" fantasian saralla.

"Sword in the Storm" aloittaa Rigante-sarjan. Tarina on juuri sellaista tuttua perusfantasiaa: pienen kylän poika Connavar pelkää kuollakseen pelkurin mainetta ja päätyy sen vuoksi tekemään välillä suorastaan typeriä ja uhkarohkeita sankaritekoja. Vuosien varrella hänestä sitten tulee kylänsä suuri sankari.

Gemmell käytti runsaasti aikaa hahmojen ja hahmojen välisten suhteiden rakentamiseen. Suurin osa miehistä oli juuri sellaisia vanhanaikaisia kunnon sankareita, jotka tekevät oikein, koska miehen kunnia on hänen arvokkain omaisuutensa. En valita, koska näistäkin lähtökohdista saatiin kiehtovia kuvioita, kun kateus ja naisongelmat sekoittivat soppaa. Valitan sitten siitä, että naiset jäivät pahasti sivuosaan. Naisten tehtävä oli odottaa kotona, kun miehet lähtivät etsimään kunniaa taistelukentiltä.

Juonen suhteen Gemmell ei myöskään ollut parhaimmillaan; ensimmäiset pari sataa sivua kului pikkukylän arkisissa touhuissa, teinipoikien kilvoitteluissa ja vanhempien parisuhdeongelmia märehtiessä. Sitten hypättiin äkkiä tien päälle seikkailemaan ja saatiin pari veristä kohtausta niin yllättäen, että ihan häkellyin. Sitten oltiin taas kotikylässä kosiskelemassa tyttöjä ja ärhentelemässä kilpakosijoille. En tainnut missään vaiheessa tajuta, mikä kirjan iso pääjuoni oikein oli.

Kokonaisuus jäi vähän sekavaksi, mutta kiinnostuin sen verran, että haluan lukea seuraavan osan ja selvittää, lähtisikö tarina kulkemaan sujuvammin.

torstai 28. kesäkuuta 2018

The Surface Breaks

Ihmeitä tapahtuu; olin kirjastossa etsimässä jotain kevyttä ja helppoa luettavaa yövuoroon, kun silmäni osuivat Louise O'Neillin uutuuskirjaan "The Surface Breaks". Tämä pienen merenneidon uudelleenkerronta ilmestyi vasta hetki sitten Goodreadsin mainoksiin ja blogeihin ja ajattelin odotella vielä pitkään ennen kuin edes katsoisin, löytyisikö se kirjaston valikoimasta. Tällä kertaa odotus loppui lyhyeen ^^

Tarinan tapahtumat noudattavat alkuperäisen sadun käänteitä, mutta sanoma on varsin kaukana ainakin siitä suloisesta Disneyn versiosta. Tyttöjen ja naisten asema niin meren alla kuin maan pinnalla on nimittäin surkea ja rakkauden löytämisen sijasta pieni merenneito etsiikin lopulta vapautta itselleen ja sisarilleen.

Tämä oli nyt toinen nuorten fantasiakirja putkeen, josta pidin kovasti. Kirjan loppuratkaisu jännitti minua hirveästi, koska H. C. Andersen ja Disney olivat jo esittäneet kaksi vaihtoehtoa, odotin nyt suuren yllätyksen tarjoavaa kolmatta versiota.

Minua ehkä hieman häiritsi se, miten ärhäkän feministinen näkökulma kirjassa oli. Eikö mukaan olisi saatu ujutettua edes pari mukavaa ja fiksua miestä ja joku onnellinen heteropari sinne taka-alalle?

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille - paitsi ehkä sen Disneyn version uskollisimmille kannattajille, koska "The Surface Breaks" ei ole söpö.

Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle aika tuntematonta maastoa, mutta tämän kokemuksen jälkeen voisin tutustua muihinkin ^^

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Tuhat kerrosta; Huipulla

Katharine McGeen "Tuhat kerrosta" -sarjan toinen osa on vilahdellut blogeissa ja mainoksissa ja kun näin sen nököttämässä sopivasti lähikirjaston hyllyssä, oli ihan pakko napata se mukaan.

Ensimmäisen osan tavoin myös tämä toinen kirja, "Huipulla", alkaa esinäytöksellä, jossa yhdelle tytölle käy köpelösti. Olikin sitten hauskaa lähteä lukemaan miettien, kuka tämä tyttö on ja mitkä tapahtumat johtavat lopputilanteeseen.

Meno on jälleen kuin Gossip Girlin scifiversiossa. Tunnustan avoimesti, että olin unohtanut lähes kaikki yksityiskohdat ensimmäisestä kirjasta. (En edes muistanut, kuka tönäisi kenet alas tornista ja miksi.) Tämä ei onneksi haitannut, koska asiat palautuivat nopeasti mieleen.

"Huipulla" oli yhtä koukuttava ja nopealukuinen kuin sarjan ensimmäinen kirja - ja Gossip Girl. Avery oli ihanan raivostuttavan lapsellinen ja itsekeskeinen. Leda tuntui alussa hirveältä nartulta, mutta tarinan edetessä hänestä tulikin ehkä lempihahmoni. Watt oli sellainen mukava tyyppi, mutta Nadia teki hänen osuuksistaan kiinnostavia. Uusi tyttö Calliope toi tarinaan jännitystä. Hänellä kun oli paljon salaisuuksia ja kaiken huipuksi hän iski silmänsä Atlasiin. Muiden draamailun rinnalla Rylinin touhut olivat minusta hieman tylsiä ja halusin aina vain päästä nopeasti eteenpäin seuraamaan, kuka lähtee juhlista kenen kanssa.^

Viime aikoina nuorten dystopioiden synkät maailmat eivät ole innostaneet minua yhtään. McGeen maailma vaikuttaakin onnekseni valoisalta paikalta; perinteinen pihvi on harvinaista herkkua, mutta muuten ruokaa ja puhdasta vettä tuntuu riittävän ja saasteetkin ovat ilmeisesti kadonneet jonnekin (uusien energianlähteiden ansiosta?). Ihastuin erityisesti niihin vedenalaisiin perunaviljelmiin.

Tarina jäi useammaltakin osalta herkulliseen ja hämmentävään kohtaan ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa ^^

torstai 21. kesäkuuta 2018

Traitor's Blade

Goodreads on tuputtanut minulle sinnikkäästi Sebastien de Castellin Greatcoats-sarjaa ja vihdoin ehdin tarttua sarjan avausosaan "Traitor's Blade".

Kuningas on mestattu vallanhimoisten herttuoiden toimesta. Aiemmin rahvaan oikeuksia valvoivat kuninkaan huolella valikoimat sotilaat, "greatcoats", mutta aateliston vallankaappauksen jälkeen näistä kuninkaan miehistä ja naisista on tullut halveksittuja hylkiöitä.

Falcio Val Mond oli aikoinaan ensimmäinen greatcoat, mutta nyt hän kiertää maata kahden kumppanin kanssa ja yrittää epätoivoisesti toteuttaa edesmenneen kuninkaansa viimeistä tahtoa.

Falcio on sankarina äärimmäisen kunniallinen ja oikeudenmukainen mies, joka on kokenut julmia menetyksiä, mutta jatkaa silti matkaa yhtä jalona kuin satujen ritarit. (Luttana ja ihana mies, toisin sanoen.) Falcion ja hänen kumppaniensa välinen huulenheitto oli hauskaa luettavaa.

Juoni oli hieno. En ehtinyt pitkästyä, kun tasaisin väliajoin joku osoitti sankareita jonkinlaisella aseella. Loppua kohti tuli myös käänteitä, jotka yllättivät minut täysin. Voin vain todeta erehtyneeni parin hahmon suhteen oikein kunnolla!

Maailman yliluonnollista puolta ei hirveästi esitelty tässä ensimmäisessä osassa, mutta juoni oli muuten niin viihdyttävä, etten koe tätä hirveänä puutteena.

Erityiskiitokset annan mahdollisesti inhottavimmasta kelmistä, jonka olen koskaan kirjassa kohdannut; herttuatar Patrionaa vihasin niin antaumuksella, että kiemurtelin tuolillani.

Nyt pitäisi saada jostain sarjan seuraava osa, jotta selviää, mitä Falciolle ja kaikille hänen ihanille ystävilleen seuraavaksi tapahtuu. Uskon, että luvassa on kaikkea jännittävää ^^

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

The Tethered Mage

Goodreads vilautteli minulle Melissa Caruson uudehkon kirjasarjan avausosaa "The Tethered Mage". Kyseessä on seikkailu maailmassa, jossa kaikki velhot "rengastetaan" eli heidän voimansa kahlitaan ja valjastetaan hallitsijoiden määräämiin tehtäviin.

Tarinan sankaritar on Amalia, hallituksessa istuvan naisen tytär ja perijätär, joka on ikävä kyllä kiinnostuneempi kirjoista kuin politiikasta. Eräänä päivänä hän törmää kadulla toiseen nuoreen naiseen, Zairaan, joka on onnistunut piilottamaan taikavoimansa tähän asti. Sattuman oikusta Amalia ja avoimen vihamielinen Zaira joutuvat nyt yhdessä liekaan.

Kirjan ajatus kuulosti todella hyvältä, mutta alkaessani lukea tajusin, että tämähän onkin ya:ta... O.O Mielenkiintoni meinasi lyssähtää alkuunsa, kiitos tämän asenneongelmani. Keskityin kuitenkin sinnikkäästi lukemaan eteenpäin ja pääsin kuin pääsinkin tarinaan sisään ja huomasin kiinnostuvani häijystä prinssistä ja Zairan ja Amalian ongelmista.

Juoni oli hyvä, kun vain annoin tarinalle mahdollisuuden. Velhojen kerääminen yhteen ja valjastaminen hallituksen aseiksi kuulosti kovasti Robert Jordanin Ajan Pyörän seanchanilaisten tyyliltä. Muuten kirjan tyylistä tuli mieleen Marie Rutkoskin suosittu Winner's-sarja. Juonessa oli mukavasti jännittäviä käänteitä ja yllätyin ihan kunnolla, kun pari pahista paljastui. Olen ihan kiinnostunut lukemaan, miten Amalialle ja Zairalle seuraavaksi tapahtuu.

Romanttista puolta pitää aina muistaa kommentoida; tällä kertaa mentiin sellaisella söpöllä ja herttaisella linjalla. Amalian romanssin esteenä on tietysti iso luokkaero. Ei minulla kuitenkaan ole valittamista; mukava pari. Zairan ihastumisissa oli vähän enemmän väriä ja pohdittavaa lukijalle. Uskon kyllä, että moni lukija arvaa Zairan romanssin suunnan ennen loppuhuipennuksia.

Suosittelen "The Tethered Magea" erityisesti nuorille suunnatun fantasian ystäville ^^

torstai 14. kesäkuuta 2018

Theft of Swords

Michael J. Sullivanin kirjoja Goodreads on tyrkyttänyt minulle niin sinnikkäästi, että tartuin vihdoin kirjailijan ensimmäisten tuotosten yhteisniteeseen "Theft of Swords".

Tarinan sankarit, Hadrian ja Royce, ovat maineikkaita ammattivarkaita, joita rikkaat aateliset palkkaavat varastamaan asioita muilta rikkailta. Kaksikko joutuu pahaan pulaan, kun he kompastuvat vastamurhatun kuninkaan tuoreeseen ruumiiseen kesken hämärän toimeksiannon.

Juoni itsessään oli aika perinteinen ja suoraviivainen fantasiaseikkailu; vallantavoittelijoita, muinainen hirviö, salaperäinen ikivanha velho ja kadonnut prinssi...

Hadrian ja Royce olivat hauska parivaljakko. Toisin kuin synkemmissä fantasiatarinoissa, sankarit ja suurin osa muista hahmoista, olivat todella mukavia ja kunniallisia henkilöitä. Mukana oli muutama häijympi ja ahneempi vihollinen, mutta aika kiltiksi seikkailuksi tämä jäi. Hienoa oli mielestäni riittävä naisedustus; merkittäviin tekijöihin kuuluivat niin noidaksi syytetty prinsessa kuin herttainen maalaistyttökin.

Sullivan oli tehnyt hienoa työtä luomansa maailman historian ja jumaltaruston kanssa. Haltia- ja kääpiönaapurit kuulosti ensin vähän turhan klassiselta ratkaisulta, mutta siitä tulikin lopulta kiehtova kokonaisuus.

"Theft of Swords" oli hyvä ja viihdyttävä fantasiakirja enkä koe tuhlanneeni aikaa tätä lukiessa. Olisin ehkä kaivannut hieman häijympiä vastustajia, hieman suurempia persoonallisuuksia hahmoihin ja hieman tyrmäävämpiä koukkuja juoneen. Lopussa paljastui pari jännittävää yksityiskohtaa ja saatan hyvinkin jatkaa sarjan parissa selvittääkseni, mitä näille sankareille vielä tapahtuu.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Emperor of Thorns

"Emperor of Thorns" on kolmas osa prinssi (sittemmin kuningas) Jorgista kertovasta trilogiasta.

Jorgilla on nyt kruunu ja kuningatar ja jopa liittolaisia sukulaisten keskuudessa, mutta rauhassa hän ei saa olla. Katherine-täti, Jorgin suuri ihastus, piinaa hänen uniaan ja koko ihmiskuntaa uhkaa Kuollut Kuningas zombiarmeijoineen.

Ensimmäisen kirjan perusteella en olisi uskonut, että tarina kääntyisi vielä tällaiseksi. Jorghan raivasi tiensä kuninkaaksi vain siksi, että kaikki sanoivat hänelle, ettei hän pystyisi siihen tai ettei hänen pitäisi tehdä sitä. Nyt Jorg ryhtyy toimeen - vanhalla väkivaltaisella tyylillään tietysti - pelastaakseen ihmiskunnan Kuolleelta Kuninkaalta.

Rakastan nekromantikkoja ja herätettyjä ruumiita, joten pidin hurjasti Kuolleen Kuninkaan ja hänen armeijansa tarjoamasta uhasta. Toinen mahtava osuus juonikuvioista oli Jorgin kyky yllättää minut toistuvasti! Luulin jo tuntevani hänen toimintatapansa, mutta aina hänen tekonsa saivat silmäni pullistumaan epäuskoisina.

Se muinainen, unohdettu teknologia sitten ei kiinnostanut minua lainkaan. (Olen jo aiemminkin valittanut siitä, etteivät tuliaseet mielestäni sovi korkeaan fantasiaan.) Välillä pitkästyin myös niihin pitkiin, aluksi turhanpäiväisiltä vaikuttaviin matkoihin.

Innokkaimpana taisin itse asiassa odottaa sitä, miten Jorgin jokseenkin mielenkiintoiset naisasiat järjestyisivät. Ajattelin, että toisen tytöistä täytyisi pudota pelistä kuolemalla... O.O

No, loppuratkaisu ei ollut se, mitä ehkä olin kuvitellut, eli pisteet siitä. Suunnitelmissa on tutustua Lawrencen muihin sarjoihin - kunhan kerkiän! ^^

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Red Seas Under Red Skies

"Red Seas Under Red Skies" on toinen osa Scott Lynchin ammattivaras ja -huijari Locke Lamorasta kertovasta sarjasta.

Ensimmäinen kirja "Locke Lamoran valheet" päättyi siihen, että Locke joutui pakenemaan kotikaupungistaan uskollisen kumppaninsa Jeanin kanssa. Toinen kirja alkaa siitä, että Lockella on nuolenkärki painettuna kurkkua vasten. Tästä lähdemme sitten seuraamaan parin vuoden takaisia tapahtumia, jotka johtivat tähän jännittävään umpikujaan.

Lynch osaa kehittää pitkiä, monipuolisia juonia; Lockella on menossa jokin nerokas suunnitelma, joka vaatii lukemattomia mystisiä hankintoja ja huijauksia. (Huomautettakoon, ettei lukijalla ole selvyyttä lopullisesta päämäärästä ennen kuin se on käsillä.)

Locken epäonneksi hän ei saa keskittyä työhönsä rauhassa, vaan kolmas osapuoli haluaa sekoittaa hänet ongelmiinsa. Tämä uusi työnantaja osaa olla sen verran häijy, ettei sankareilla ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua toimittamaan tämän asioita.

Joskus liian pitkät ja moniosaiset juonet alkavat pitkästyttää, mutta tällä kertaa tarina piti minut otteessaan alusta loppuun. Jatkuvasti tapahtui jotain jännittävää, odottamatonta tai muuten vain kiinnostavaa. Tapahtumapaikkana oli ensin Tal Verrar, uusi ja ihmeellinen kaupunki, ja myöhemmin päästiin merelle seikkailemaan, joten hienoja juttuja riitti. Lisäksi täytyy kehua, että Locke on hauska. Hänen huomautuksensa (ja myös Jeanin) ovat suorastaan loistavia. Merimiesten ja kissojen välinen suhde oli myös mahtava keksintö.

"Locke Lamoran valheet" teki ihan positiivisen vaikutelman, mutta nyt lämpenin tälle sarjalle oikein kunnolla ^^

torstai 31. toukokuuta 2018

King of Thorns

Pitkän ja hartaan odottamisen jälkeen sain kirjastosta luettavakseni järkyttävän häijystä prinssi Jorgista kertovan trilogian toisen osan "King of Thorns".

Ensimmäisessä kirjassa Jorg kirjaimellisesti leikkasi, poltti ja murskasi tiensä valtaistuimelle ja nimesi itsensä kuninkaaksi - vain siksi, koska hänelle sanottiin, ettei se onnistuisi. Nyt hänen pitäisi vanhalla, hyväksi havaitulla tyylillään pysyä valtaistuimella.

Tarinaa kerrotaan jälleen kahdessa aikalinjassa. Nykyaika on neljä vuotta ensimmäisen kirjan loppumisen jälkeen ja siinä eletään itse asiassa Jorgin hääpäivää!!! O.O (Olin uskomattoman innoissani tästä kuviosta.) Välillä palataan kuningas Jorgin hallinnon ensimmäiseen vuoteen taistelemaan ruumiita vastaan ja tapaamaan muita hallitsijoita ja ylipäätään selvittämään, miten nykyhetken kiperä tilanne pääsi syntymään.

Ensimmäistä kirjaa lukiessani pidin Jorgista, koska hän oli ällöttävyydessään niin virkistävä päähenkilö. Nyt huomasin pitäväni häntä ainoastaan todella värikkäänä ja kiehtovana persoonana. Pikkulasta ei voi vihata, jos se ymmärtämättömyyttään rikkoo jotain. Samalla tavalla Jorgin teot tuntuvat välillä sellaisilta pikkulapsen päähänpistoilta. Hän ei aina mieti tarkasti tekojensa seurauksia tai motiiveja, vaan toimii, jos ajatus sattuu sillä hetkellä tuntumaan hyvältä. Toisinaan Jorg sitten saattaa käyttäytyä todella mukavasti, täydellisen sankarin tavoin.

Pala palalta paljastuva juoni toimi hyvin ja tarjosi kivoja pikku käänteitä. Yleensä tykkään siitä, että asiat kerrotaan ihan järjestyksessä, mutta se olisi varmaan pilannut suuren osan tämän tarinan jännityksestä ja kaikista arvoituksista. Meinasin pitkästyä siellä soilla vaelteluun, mutta muuten tarina eteni mukavasti.

Odotan innolla, mitä Jorgille tapahtuu seuraavaksi ^^

perjantai 25. toukokuuta 2018

Lord of the Silver Bow

Goodreads suositteli minulle David Gemmellin fantasiakirjoja, mutta selaillessani kirjailijan tuotantoa iskinkin silmäni hänen Troy-trilogiaansa, joka kertoo pronssikauden Kreikasta myytteineen ja taruineen. Muinainen Kreikka on yksi niistä asioista, joista jaksan aina innostua, joten oli aivan pakko tilata sarjan ensimmäinen osa "Lord of the Silver Bow" testattavaksi.

Kirjan takakansi lupasi jännittävää juonittelua ja romantiikkaa ja odotukseni olivat korkealla. Jo ensimmäisten lukujen jälkeen tunsin, että olin löytänyt jotain todella upeaa.

Tapahtumia seurataan usean eri hahmon näkökulmasta. Yksi on suurena ja onnekkaana seikkailijana tunnettu prinssi Helikaon. Toinen on pakkoavioliittoon tuomittu nuori papitar Andromache. Lisäksi mukana on suloinen, ensimmäiselle merimatkalleen päässyt laivapoika ja lukuisia entisiä ja nykyisiä prinssejä ja prinsessoja.

Julmuutta ja verisiä tekoja muinaisesta Kreikasta löytyi tarpeeksi. Juonenkäänteet olivat jännittäviä ja sitä juonittelua oli mielestäni juuri sopivasti. Romantiikkaakin todella löytyi, mutta kaiken silpomisen ja selkään puukottamisen lomassa se ei tuntunut yhtään liian siirappiselta, vaan päin vastoin täydensi tarinan loistavasti.

Tarina jäi kirjan lopussa kutkuttavaan kohtaan useammankin hahmon osalta, joten minun oli pakko tilata heti seuraava osa ja nyt odotan sitä innolla.

Tämä oli ehkä enemmän historiallista fiktiota kuin fantasiaa - myytit ja yliluonnolliset jutut olivat enemmänkin sivumakuna - mutta suosittelen tätä sarjaa kaikille korkean fantasian ystäville. Minä ainakin lumouduin ^^

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Keskiyön kruunu

Jos Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarja kuuluu suosikkeihisi, suosittelen häipymään vikkelästi, koska minulla on selvästi paha asenneongelma tämän sarjan suhteen.

Jos tämä sarja olisi ilmestynyt silloin, kun olin yläasteella, olisin varmasti rakastunut tähän tarinaan kauniista salamurhaajatytöstä, jonka perässä juoksee peräti kaksi komeaa sankaria.

Tänä päivänä taas... Anteeksi, mutta minut valtasi heti "Keskiyön kruunua" aloittaessani mielikuva tyttölapsesta, joka leikkii barbeillaan Game of Thronesia. En sitten millään pystynyt suhtautumaan hahmoihin ja tapahtumiin vakavasti.

Minua häiritsi jo sarjan ensimmäisessä osassa se, että Celaena on viettänyt vuoden vankileirillä pahoinpideltävänä, mutta kylvyn ja kampaamisen jälkeen hän on valtakunnan kaunein neito - pikkuisen laiha vain. Hiuksetkin ovat jostain ihmeen syystä yllättäen pitkät ja kiiltävät.

Lisäksi minua häiritsi tässä toisessa kirjassa erityisesti se, että Celaena on taitava mestarisalamurhaaja vain silloin, kun näyttävät elkeet sopivat juoneen. Välillä hän on sitten kömpelö kuin ensimmäistä kertaa aseeseen tarttunut hovineito. Lisäksi hänen huomiokykynsä ja valppautensa ovat niin ala-arvoisia ettei sellaisilla kyvyillä voi selvitä hengissä alamaailmassa. Celaena voisi hieman murjotummalla naamalla esittää uskottavasti salamurhaajan oppilasta, muttei ikinä valtakunnan taitavinta tyyppiä.

Positiivisena asiana mainittakoon, että seuraan todella kiinnostuneena sitä Celaenan, Chaolin ja Dorianin muodostamaa kolmiodraamaa XD

Jos varoituksesta huolimatta luit tänne asti, ihmettelet varmaan, miksi ylipäätään tartuin "Keskiyön kruunuun". Vastaus on yksinkertainen; olen todella utelias (fantasiakirjojen suhteen) ja kaikki tuntuvat ihastuneen Maasin kirjoihin ja väittävät, että meno vain paranee kirja kirjalta.

Lopussa itse asiassa kiinnostuin siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun Celaena lähtee seikkailemaan uusiin paikkoihin. Pitäisi vain päästä eroon tästä kirotusta asenneongelmastani! :P

torstai 17. toukokuuta 2018

Fool's Quest

"Fool's Quest" on toinen osa Robin Hobbin Fitz and the Fool -trilogiasta.

Sarjan ensimmäinen kirja loppui jännittävään kohtaan, kun valkoiset muukalaiset sieppasivat pienen Been kuvitellen tämän olevan ennustusten poika. Odotin suurella innolla jännittävää pelastusoperaatiota ja lisätietoa näistä omituisista sieppaajista.

No, aivan ensimmäiseksi sain jälleen todeta, ettei Hobbilla ole kiire mihinkään; Fitziltä vei kaksisataa sivua saada tieto tyttärensä katoamisesta. Näiden kahdensadan sivun aikana kuningatar Elliania tosin järjesti hauskan esityksen. Ajattelin jo ennen Velvollisuuden ja Ellianian häitä, että tämä tyttö aiheuttaisi vielä säpinää. Elliania on tuomittu ikuiseen sivuosaan, mutta tämän kirjan aikana hänestä tuli yksi lempikuningattaristani. Toinen suosikkikuningattareni on tietysti Kettricken, joka oli jälleen yhtä uskomattoman ihana kuin aina.

Saatiin tarinaan lopulta toimintaakin takaa-ajojen ja taisteluiden merkeissä, mutta kiehtovinta olivat ne uudet palaset, joita tästä mahtavasta maailmasta paljastui. Narrin alkuperästä ja näistä kiehtovan salaperäisistä Valkoisista kuultiin vihdoin lisää - vaikka Narri pihtaakin kipeitä muistoja piinallisen sinnikkäästi. Kirjan lopussa päästiin yhteen vanhaan tuttuun paikkaan ja Fitz onnistui tekemään jotain todella ihmeellistä ja odottamatonta. Kaikkien edellisten kirjojen langanpäät tuntuvat etsivän toisiaan ja minä olen suorastaan typertynyt ihastuksesta ja uteliaisuudesta.

Onneksi seuraava kirja, "Assassin's Fate", odottaa jo omassa hyllyssä, joten voin koska tahansa jatkaa seikkailua ^^

lauantai 12. toukokuuta 2018

Viimeinen valtakunta

Brandon Sandersonin laaja tuotanto on ollut lukulistalla jo pitkään. Stormlight Archives -sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovatkin jo ehtineet valloittaa minut täysin ja nyt ehdin vihdoin tutustua Usvasyntyinen -sarjan ensimmäiseen osaan "Viimeinen valtakunta". (Kirja on käännetty suomeksi, joten se oli helposti saatavilla kirjastosta.)

Maailma on jatkuvan tuhkasateen tuhrima, joten värikkäät kukat ja vihreät kasvit ovat ihmisten mielestä satujen höpinöitä. Väestö on jaettu aatelisiin, jotka nauttivat jumalaa vastaavan Lordihallitsijan suosiosta, sekä skaaorjiin, joita kohdellaan julmemmin kuin eläimiä. Skaaväestön joukossa kytee kuitenkin kapinahenki, kun liian monesti potkitut alkavat kyseenalaistaa Lordihallitsijan jumaluuden.

Sanderson osaa totisesti kehittää kiehtovia ja omaperäisiä maailmoja. Metalleihin perustuva taikasysteemi oli kiva ja erityisesti kandroista ja inkvisiittoreista annan täydet pisteet.

Hahmojen suhteen mentiin mielestäni aika perinteisellä, ehkä enemmän nuortenkirjaan sopivalla mallilla. Tästä huolimatta Vinia ja Kelsieria oli hauska seurata ja se välttämätön romanssinpoikanen sopi kuvioon ihan söpösti. Ja se Kelsierin nerokkaan juonen loppuhuipennus oli suorastaan tyrmäävä!

"Viimeinen valtakunta" oli selvästi yksinkertaisempi ja helppolukuisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani Stormlight Archives -sarja, joten uskallan suositella tätä sellaisillekin, jotka eivät jaksa keskittyä niihin kaikkein paksuimpiin fantasiamötiköihin. Vauhdikkuudesta ja aika suoraviivaisesta juonesta huolimatta uskoisin kuitenkin myös niiden raskaampien fantasiakirjojen ystävien viihtyvän. (Itse asiassa todella vaikea sanoa, onko tämä nyt nuorten vai aikuisten fantasiaa.)

Pitää ehdottomasti lukea seuraavatkin osat ^^


keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Sins of Empire

Brian McClellan yllätti minut totaalisesti Powder Mage -trilogiallaan. Yksi vallankumous ja sota saatiin päätökseen trilogian viimeiseen osaan mennessä ja "Sins of Empire" aloittaa aivan uuden seikkailun samassa maailmassa, osittain tuttujen hahmojen kanssa, mutta eri valtiossa tällä kertaa.

Tarinaa kerrotaan kolmen sankarin toimesta. Yksi on paikallisen, sangen pahamaineisen poliisin agentti. Toinen on hallituksen potkima vanha sotilas. Kolmas on edellisen sarjan sankarin Tanielin entinen morsian Vlora.

Pidin jokaisesta päähenkilöstä. Varsinkin hurjapäinen sotilaanjärkäle, joka kuljetti mukanaan pikkutyttöä oli aivan ihana tapaus. (Ei häirinnyt yhtään, että tällaisia parivaljakoita näkee usein.) Vlora jäi minulle hyvin etäiseksi (ja aika tylsäksi) hahmoksi ensimmäisessä sarjassa, mutta nyt pidin tästä tiukasta palkkasoturijoukon johtajasta.

Juoni oli loistava; tarina koostui valtion sisäisistä taisteluista, ulkopuolelta tulevasta sotilaallisesta uhasta ja todella jännittävien jumalkivien arvoituksesta. Vauhtia ja yllätyksiä oli sopivasti ja toisin kuin Anthony Ryanin kanssa, McClellan ei koskaan tipauta minua kärryiltä, joten pystyin oikeasti nauttimaan niistä hienoista juonenkäänteistä.

Olen jo tilannut seuraavan kirjan, mutta ikävä kyllä se on niin painotuore, että joudun odottelemaan sen tuloa kauppoihin.

Suosittelen McClellanin kirjoja kaikille fantasian lukijoille; hahmot ovat sympaattisia, juonet vauhdikkaita ja hienosti punottuja ja yliluonnollinen aines tarjoaa kiehtovia yllätyksiä.

lauantai 5. toukokuuta 2018

The Cruel Prince

Holly Blackin "The Cruel Prince" herätti kiinnostukseni heti kun kuulin tästä, vaikka suhtaudun kroonisen epäluuloisesti nuorille suunnattuun fantasiaan. Joskus monesti on kuitenkin pakko tarttua tällaisiin hypetettyihin tapauksiin. Jälleen kerran suositun kirjan valitseminen oli hyvä idea.

Jude on ihmistyttö, joka yhdessä sisartensa kanssa siepattiin lapsena keijujen maailmaan. Keijut suhtautuvat helposti hajoaviin kuolevaisiin alentuvasti ja jopa vihamielisesti, minkä lisäksi keijujen maailman taikuus on monesti vaaraksi ihmisille. Kaiken huipuksi keijukuninkaan nuorin poika Cardan inhoaa Judea aivan erityisesti ja pyrkii kiusaamaan tätä aina tilaisuuden tullen.

Ihmistytöt komeiden keijupoikien keskellä vaikutti alkuun tuhoon tuomitulta, aivan liian kuluneelta ja ennalta-arvattavalta ajatukselta. Holly Black onnistui kuitenkin pyörittämään hahmojaan varsin yllättäviin kuvioihin. Olisi varmaan pitänyt ymmärtää heti alusta lähtien, kuka on ihastunut keneenkin, mutta onneksi minua on helppo harhauttaa ja viihdyin mainiosti näiden ihastumissotkujen parissa :D

Romanssien lisäksi mukana oli ihanan häijy ja verinen juoni kruunun anastamiseksi. Tässä taistelussa nähtiin hienoja ja yllättäviä käänteitä, vaikka tapahtumien lähdettyä kunnolla vyörymään osasin kyllä aavistaa, miten kruunulle lopulta kävisi.

Kokonaisuutena "The Cruel Prince" oli vetävä fantasiaseikkailu, joka jätti minut odottamaan innolla jatkoa ^^

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

The Waking Fire

Rakastan lohikäärmeitä, joten Anthony Ryanin "The Waking Fire" on houkutellut minua jo pitkään. Tarina sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeiden veren nauttiminen antaa osalle ihmisistä yliluonnollisia voimia. Lohikäärmeitä kasvatetaan kuin karjaa veren saamiseksi, mutta vankeudessa elävät lohikäärmeet ovat heikkoja ja kitukasvuisia ja niiden veren voima laimenee hälyttävästi. Metsästys on harventanut villinä elävien lohikäärmeiden joukkoa ja niiden metsästäminen ja veren kerääminen on haastavaa.

Tavallisten punaisten, mustien, vihreiden ja sinisten lohikäärmeiden lisäksi huhutaan valkoisesta lohikäärmeestä. Yksikään elävä ihminen ei ole nähnyt sitä eikä kenelläkään ole tietoa, millaisia voimia sen veressä mahdollisesti olisi - jos se on olemassa.

Tutkimusryhmä lähtee etsimään myyttistä olentoa syvältä viidakosta villien lohikäärmeiden ja yhtä verenhimoisten, epämuodostuneiden villi-ihmisten keskeltä.

Maailma ja alkuasetelma olivat todella kiehtovia ja juoni, kun se lopulta valkeni kaikkine käänteineen oli hienosti laadittu. Hahmoissakaan ei ollut valittamista; tarinan kolme sankaria olivat sellaisia perus suoraselkäisiä tyyppejä, joiden toimia on mukava seurata.

Mutta... Anthony Ryan ei ole yhtään hauska. Lisäksi kirjassa oli runsaasti aseita ja koneita eli sellaista "poikien höpinää", mikä ei jaksanut kiinnostaa minua. Jonkinlainen sotakin siellä oli tuloillaan/menossa tai ainakin meritaisteluita käytiin, mutta joudun tunnustamaan, etten oikein päässyt kärryille tästä kuviosta. Ihmettelin itse asiassa melkein koko kirjan ajan, miten merellä seikkaileva Hilemore liittyi koko tarinaan, jonka pääajatuksena oli se valkoinen lohikäärme.

Minulla on näin ollen ristiriitaiset ajatukset tästä kirjasta; juoni ja maailmanrakennus olivat vaikuttavia. Kehun Ryania erityisesti myös runsaasta naisenergiasta hahmokaartissa. Toteutus oli kuitenkin vähän kuiva. Tekisi mieli tarttua seuraavaan osaan, kun en voi uskoa, että teksti tuntui oikeasti niin puuduttavalta.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Magician

Raymond E Feistin teokset tuntuvat kuuluvan jo fantasiakirjallisuuden klassikoihin, joten luonnollisesti minun oli pakko selvittää, mistä näissä sarjoissa oikein on kyse. "Magician" on ensimmäisen, Riftwar-nimisen sarjan avausosa. Pönäkkyyden vuoksi tämä ensimmäinen kirja on jaettu kahtia ja teos "Magician" sisältää kirjat "Magician: Apprentice" ja "Magician: Master".

Tarina kertoo orpopoika Pugista, joka pääsee herttuan hovivelhon oppipojaksi. Varsinainen seikkailu alkaa, kun Pugin keskiaikaiselta näyttävään maailmaan saapuu sotaisia valloittajia toisesta ulottuvuudesta.

Maailmanrakennuksesta annan "Magicianille" täydet pisteet; suhtauduin aluksi hieman epäluuloisesti tällaiseen vieraita ulottuvuuksia sisältävään soppaan, mutta lopputulos oli kiehtova eikä mitenkään sekava tai "älytön".

Jotenkin tarina hahmoineen toi minulle jatkuvasti mieleen "Tarun sormusten herrasta". Rohkeita ja reippaita prinssejä, kauniita ja jaloja haltioita, avuliaita kääpiöitä, viisaita, parrakkaita ja hieman salaperäisiä vanhoja velhoja... Hahmot olivat ehkä turhankin yksinkertaisia sankareita verrattuna tänä päivänä suosittuihin antisankareihin.

Oikeastaan moitin Feistiä kuitenkin vain naishahmojen puutteesta. Tarinan muutaman nuoren neidon tehtävä oli vain hämmentää rohkeiden sankareiden ajatuksia kauneudellaan ja pienellä oikuttelulla sekä tulla pelastetuksi.

Kokonaisuutena voin suositella fantasian ystäville "Magiciania". Väitän, että tässä on maailma, joka kestää aikaa ja jaksaa innostaa lukijoita kaikkien uusien fantasiakirjojen lomassa. Suunnitelmissani on jatkaa Feistin kirjojen parissa. (Niitä on paljon!)

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Age of Assassins

To catch an assassin use an assassin.

Heti kun kirjoitin tämän kirjan nimen, tuli mieleen, että näiden fantasiakirjojen nimissä tosiaan pyöritellään samoja sanoja uudelleen ja uudelleen :P

Kaikki haluavat nitistää häijyn nuoren prinssin ennen kuin tästä tulee hallitsija ja nyt joku on ollut tarpeeksi rohkea pistääkseen toimeksi ja palkatakseen salamurhaajan. Kuningatar värvää vastavuoroisesti oman salamurhaajan etsimään prinssin henkeä uhkaavan hahmon. Näin myös tarinan sankari, salamurhaajan nuori oppipoika Girton, joutuu keskelle hovielämää esittämään aatelispoikaa.

R J Barkerin "Age of Assassins" löytyi jälleen kerran Goodreadsin avustuksella. Odotin sellaista synkempää "grim dark fantasy" seikkailua, mutta oikeastaan tämä muistutti suuresti Robin Hobbin "Assassin's Apprenticea". Nuuskimisen lomassa Girton opettelee ystävystymään ikäistensä poikien kanssa - joista suurin osa inhoaa häntä heti kättelyssä - ja tutustuu tietysti myös söpöön tallityttöön. Oikein suloinen sankari siis ja vastapainona meillä on se perusääliö prinssi.

Kirjan maailmaan olisin mielelläni tutustunut vähän paremmin. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa ei esitelty oikeastaan muuta kuin ratsuina käytettävät komeat lentävät petoeläimet.

Tarina eteni mukavan vauhdikkaasti ja prinssin salamurhaajan arvoituksen ratkaisu miellytti minua. Viihdyttävyydestään huolimatta kirjasta puuttui "se jokin" enkä ainakaan tällä hetkellä tunne pakottavaa tarvetta jatkaa sarjan parissa.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Age of Iron

Angus Watsonin "Age of Iron" flirttaili minulle pitkään Goodreadsissa kunnes vihdoin tartuin haasteeseen ja tilasin kirjan itselleni.

"Age of Iron" on historiallista fiktiota ja sitä "dark fantasya", jota olen viime aikoina oppinut rakastamaan. Se lupaa kertoa, mitä oikeasti tapahtui, kun roomalaiset marssivat Britanniaan.

Tarinan sankari Dug Sealskinner on varsin tavallinen tällaisen fantasiaseikkailun hahmo; vanheneva soturi, jonka perhe on surmattu. Nyt Dug kiertelee maata, joka kuohuu roomalaisten uhan alla. Pienet kuninkaat ja kierot druidit taistelevat keskenään ja Dugin järkevänä tavoitteena on pestautua taistelussa aina vahvemman armeijan riveihin.

Asiat eivät tietenkään ikinä mene niin kuin toivoisi ja pian Dug on keskellä epätoivoista kamppailua seuranaan omituinen pikkutyttö ja kaunis soturinainen, joka janoaa kostoa Britannian mahtavimmalle kruunupäälle.

"Age of Iron" oli aivan loistava. Kirjan alapäähuumori sai minut tikahtumaan ja pari druidien touhuihin liittyvää kohtausta olivat puolestaan niin hirveitä, että meinasi tulla huono olo. Toimintaa oli runsaasti ja tarina eteni huomattavasti vauhdikkaammin kuin esimerkiksi Hobbin kirjoissa, mikä sopii tällaiselle kärsimättömälle lukijalle paremmin kuin hyvin.

Lisäksi yhtenä pienenä yksityiskohtana pidin siitä, että sankarin valittuna aseena oli vasara perinteisempien teräaseiden sijasta; Dug osasi vielä perustella niin hyvin, miksi vasara on lähitaistelussa paljon teräasetta parempi.

Haluan ehdottomasti sarjan seuraavatkin osat hyllyyni. Suosittelen "Age of Ironia" kaikille, jotka pitävät synkemmästä fantasiasta - törkeillä vitseillä kevennettynä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Fool's Assassin

Robin Hobb on yksi kaikkien aikojen lempifantasiakirjailijoistani. Onkin siis aika ihmeellistä, että tähän hänen uusimpaan sarjaansa tarttuminen vei näin kauan. (Väliin on mahtunut kaikkea kiinnostavaa luettavaa.)

"Fool's Assassin" vie meidät takaisin Fitzin luokse Kuuteen herttuakuntaan. Fitz, minä ja varmaan kaikki muutkin lukijat kuvittelivat entisen kuninkaan äpärän ja salamurhaajan päässeen jo eläkkeelle; Kuuden herttuakunnan asukkaat elävät rauhassa Kettrickenin ja tämän pojan kuningas Velvollisuuden oikeudenmukaisen hallinnon alaisina ja Fitz saa vihdoin elää rakastamansa Mollyn rinnalla maalaiskartanoa isännöimässä. Chade tietysti keksii jatkuvasti kaikenlaista touhua ja yrittää parhaansa mukaan vetää Fitzin mukaan valtakunnan politiikkaan.

Sanon suoraan, että pari ensimmäistä lukua eivät innostaneet. Tuntui, että Fitz olisi todellakin pitänyt päästää laitumelle ja keksiä uusia sankareita uusiin seikkailuihin. Pelkäsin, että Hobb halusi vain jatkaa vanhojen rakastettujen hahmojen kanssa, mutta ideat kunnon seikkailuihin puuttuivat. Kirjan alku oli sellaista jaarittelua, muistelua ja pientä, merkityksetöntä puuhastelua.

Kadonnutta Narria etsiviä omituisia hiippareita hortoili välillä paikalle, mutta nämäkään eivät tuoneet kauheasti potkua tarinaan.

Tilanne onneksi korjaantui välittömästi, kun uusi ihana sankaritar Bee ilmestyi kuvioihin. Hobb onnistui jälleen luomaan kiehtovan ja samalla hurjan suloisen hahmon. Muista hahmoista sanon, että Shun oli ärsyttävyydessään virkistävä lisäys tarinaan.

Myös jännitystä alkoi löytyä, kun pahoinpidelty viestintuoja tempaisi Fitzin ja Been syvemmälle Narrin arvoitukseen. Kirjan loppu jätti tarinan todella kiperään tilanteeseen, joten suosittelen varaamaan seuraavan osan ulottuville ennen tämän lukemista. Uskoisin, että luvassa on hieno seikkailu ^^

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkaman viikinkien ja parantajien aikaan sijoittuva "Itämeren Auri" ihastutti minua niin kovasti, että nyt historiallista viihdettä kaivatessani lainasin kirjastosta tämän sarjan toisen osan "Linnavuoren Tuuli".

Tällä kertaa sankarittarena on Aurin neitoikään ehtinyt tytär Tuuli. Auri toivoisi tyttärestään parantajaa ja isä Haakonille riittää, kunhan tytär käyttäytyy neidolle sopivasti ja menee naimisiin sopivan sankarin kanssa.

Ikävä kyllä Tuulin ääni ei sovi loitsujen laulamiseen eivätkä naisten näpertelyt muutenkaan kiinnosta ärhäkkää nuorta naista. Hän haluaa lähteä veljensä kanssa taistelemaan tarinoiden kilpineitojen tavoin. (Jostain syystä tämä kuvio kuulosti hirveästi nuorten fantasiakirjan juonelta.)

Mukana oli jälleen vanhaan kansanperinteeseen pohjautuvia yliluonnollisia uskomuksia ja elementtejä. Edellisen osan lukemisesta on jo aikaa enkä muista kaikkea tarkasti, mutta tuntuu, että nyt liikuttiin pariin otteeseen paljon aiempaa syvemmällä siellä tietäjien jännittävässä ulottuvuudessa.

Romanssiaste "Linnavuoren Tuulissa" menee "Itämeren Aurin" tavoin suoraan sinne historiallisen hömpän luokkaan; toivottomia ihastumisia, lapsuuden ystäviä ja - ehdoton suosikkini - naimakauppoja löytyi kaikkia.

Valkaman kerronta oli jälleen helppolukuista ja sopivan vauhdikasta. Parasta tässä toisessa osassa oli mielestäni Alvan kohtaaminen. Odotan erittäin uteliaana sarjan seuraavaa osaa ^^

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Hiljaiset huvimajat

Lukumieltymykseni vaihtelevat selvästi kausiluonteisesti ja nyt kaipaan historiallista viihdettä. Kaari Utrion kirjoja pitää säästellä myöhempää tarvetta varten, joten piti etsiä jotain muuta. Olen vuosia sitten lukenut yhden sarjan Pirjo Tuomiselta ja nyt päätin kokeilla Tuomisen uudempaa tuotantoa. (Uudet kirjat ovat aina niin vastustamattoman näköisiä.)

"Hiljaiset huvimajat" kertoo aikuisuuden kynnyksellä olevasta Mariasta 1900-luvun alussa, kun teollisuus valtaa alaa ja Venäjä ja muut isot kuhisevat levottomasti.

1900-luku tehtaineen, telefooneineen ja automobiileineen on minusta tylsän lähellä nykypäivää ja pelkäsin pitkästyväni tämän kirjan parissa. Varsinkin kun muistelin aiemmista kirjoista, ettei Tuominen olisi aivan yhtä hulvaton tarinoitsija kuin suosikkini Kaari Utrio.

Nyt voin todeta hyvillä mielin, että "Hiljaiset huvimajat" oli sekä sivistävä että viihdyttävä lukukokemus. Pääsankaritar Maria oli itsenäisen suomalaisen naisen mallikuva; hykertelin tyytyväisenä, kun neito antoi rukkasia innokkaille nuorillemiehille. (Maria ei fiksuna tyttönä halunnut luovuttaa itseään ja omaisuuttaan edes mukavanoloisen miehen käsiin, kuten tuohon aikaan avioituessa tapahtui.) Muuten hahmokaartista löytyi sopivan värikästä porukkaa; ahneita ja täysin itsekeskeisiä sukulaisia ja rasittavuudessaan huvittava hemmoteltu Ellinora-täti.

Historia ei ole vahva lajini. (Rakastan kyllä dinosauruksia.) Voin siis vain uskoa, että Tuomisen kuvaamat asiat pitivät paikkansa. Tylsää kirjan parissa ei tullut ja innostuin päin vastoin muistelemaan muinaisia historiantunteja, sillä monet asiat kuulostivat hämärästi tutuilta.

"Hiljaisissa huvimajoissa" parasta oli se, ettei se ollut pelkkä historiallinen romanssi, vaan ennemminkin tarkka kuvaus naisen asemasta aikana, jolloin mies vielä omisti kaiken ja nuoret naiset vasta aloittelivat itsenäistä työuraansa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Ruma kreivitär

Augusta on kaunis, rikas ja ylhäinen. Carolina on kaunis ja rikas, mutta ei ylhäinen. Dorotea on kaunis ja ylhäinen, mutta ei rikas. Julia on ylhäinen, mutta ei kaunis eikä rikas. Jokaisen on löydettävä aviomies empireajan Helsingistä.

Kaari Utrion kirjat ovat minulle sellaisia erityisiin vapaapäiviin säästettyjä herkkuja, joten kun tunsin kaipaavani historiallista viihdettä, kaivoin hyllystä tällä kertaa 1800-luvulle sijoittuvan "Ruman kreivittären". (Olen hautonut opusta siitä asti, kun uusi pokkariversio ilmestyi pari vuotta sitten.)

Tarina oli oikein perinteistä historiallista hömppää; lauma ahneita ja ylimielisiä hyväosaisia ja pulaan joutunut mukava ja järkevä eikä oikeasti edes mitenkään ruma sankaritar. Sankari oli myös oikein miellyttävä ja oikeudenmukainen persoona, vaikka hänellä olikin suorastaan ihastuttava juoni mielessään.

En millään jaksa lukea niitä "normaaleja" viihdekirjoja (teiniversiot jostain syystä uppoavat), missä sankarin ja sankarittaren tietää päätyvän onnellisesti yhteen jo ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien. Utrio osaa kuitenkin kirjoittaa hahmonsa oikeasti hauskasti ja ihmisluonnon heikkoja puolia kunnioittaen.

En suosittelisi tätä ystävälleni, joka juuri valitti, ettei tällä hetkellä siedä minkäänlaista romantiikkaa kirjoissa, mutta minä rakastin "Rumaa kreivitärtä". Loistavaa viihdettä, joka jätti hymyn huulille ^^

perjantai 30. maaliskuuta 2018

The Belles

Kuusitoistavuotias Cameille elää maailmassa, jossa ihmiskunta on kirottu rumiksi, harmaiksi olennoiksi. Kauneuden jumalatar on kuitenkin lahjoittanut ihmisten avuksi bellet, jotka ovat kauniita ja värikkäitä - ja pystyvät voimillaan muokkaamaan harmaita ihmisiä kuin taideteoksia tehden näistäkin hetkeksi kauniita.

Cameille on belle ja kilpailee nyt viiden sisarensa kanssa paikasta kuningattaren suosikkina. Ikävä kyllä hovista löytyy häijyjä ja kieroja vallan (eli kauneuden) tavoittelijoita. Pikku hiljaa myös Cameillen omaan alkuperään liittyviä synkkiä salaisuuksia alkaa paljastua...

Suhtaudun edelleen hieman nihkeästi nuorille suunnattuun fantasiakirjallisuuteen. Dhonielle Claytonin "The Belles" oli tullut vastaan Goodreadsin mainoksissa, muttei herättänyt silloin mitään ylitsevuotavaa innostusta. Nyt törmäsin tähän sattumalta kirjastossa, kun tarvitsin hätäisesti jotain viihdettä yövuoroihin. Jälleen kerran toistan itseäni ja totean: "Onneksi!"

"The Belles" oli oikeasti kiehtova, sopivan vauhdikas ja jopa jännittävä. Saattaa johtua siitä, että luin tätä väsyneenä, mutta kehuisin tarinaa suorastaan poikkeuksellisen ovelaksi - ollakseen nuorten fantasiakirja. (Levänneenä olisin kyllä varmaan arvannut aiemmin, kenellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissa ja kuka rakastuisi kehenkin ja niin edelleen...)

Maailma oli erikoinen yhdistelmä historiallista pukuloistoa ja ihmeellisiä fantasiaolentoja ja -kojeita - en tiedä, olinko vain liian väsynyt, mutta olisin ehkä kaivannut välillä hieman enemmän kuvailua ja selostuksia näiden otuksien ja härveleiden suhteen :D

Haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, kunhan seuraavia osia ilmestyy ja suosittelen kaikkia fantasian ystäviä tutustumaan bellejen maailmaan ^^

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Locke Lamoran valheet

Olen useampaankin otteeseen aikonut tarttua Scott Lynchin "Locke Lamoran valheet" -fantasiakirjaan, mutta jotenkin aina ajatellut, etten pitäisi tästä. "Veijariromaani" varasjoukkiosta ei kuulostanut yhtään minun kirjaltani...

"Locke Lamoran valheet" on kuitenkin saanut niin paljon positiivisia arvioita että lopulta minun oli pakko tyydyttää uteliaisuuteni. Jälleen kerran; onneksi tartuin suosittuun kirjaan ennakkoluuloista huolimatta.

Tarina kertoo Locke Lamoran vaiheista pienestä katupojasta pienen, mutta taitavan varasjoukkion johtajaksi. Tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Camorr, joka kanavineen muistuttaa historiallista Venetsiaa. Camorrissa varkailla on tiukka nokkimisjärjestys, jonka huipulla on Capa Barsavi. Varkaiden ja aatelisten välillä vallitsee rauha, jonka rikkomisesta Capa rankaisee ankarasti.

Locken ongelmana on lapsesta asti ollut turhankin nerokas ja kekseliäs mieli yhdistettynä kunnianhimoon. Nyt hänen hieno huijausoperaationsa vaarantuu, kun kaupunkiin saapuu salaperäinen Harmaa Kuningas uhkailemaan Capa Barsavia.

Kirjaa aloitellessani minua häiritsi hieman se, miten kerronta hyppeli välillä ajassa edestakaisin. Ihastuin kuitenkin välittömästi Lockeen ja tarina tempaisi nopeasti mukaansa. "Locke Lamoran valheet" oli todella viihdyttävä yhdistelmä huumoria ja jännittäviä käänteitä. Locke-parka joutui moneen tiukkaan tilanteeseen ja useammin kuin kerran yllätyin siitä, miten tapahtumat etenivät.

Ärsyttävää, ettei sarjaa ole suomennettu enempää; kirjastosta löytyy vain pari kappaletta englanninkielistä jatko-osaa ja ne tuntuvat olevan ahkerassa käytössä. Haluaisin kovasti tietää, mitä Lockelle seuraavaksi tapahtuu ja haluan ehdottomasti tutustua siihen salaperäiseen naiseen, jolle Locke on menettänyt sydämensä!

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Words of Radiance

"Words of Radiance" on toinen osa Brandon Sandersonin Stormlight Archives -sarjasta, jonka ensimmäisen osan "The Way of Kings" sain jokin aika sitten luettua. Ensimmäinen kirja meinasi tyrmätä minut heti kättelyssä silkalla pönäkyydellään ja toinen osa oli vielä hieman paksumpi O.O

Olen lukenut "Words of Radiancen" useammassa erässä, kun välillä on pitänyt hotkaista kirjaston löytöjä eikä kärsivällisyyteni riitä paneutumaan vain yhteen kirjaan niin pitkään kuin tällaisen mötikän selvittämiseen menee :D

Ennen kuin kukaan saa väärää käsitystä; "Words of Radiance" ei pituudestaan huolimatta ole mitenkään puuduttavaa luettavaa. Ensinnäkin Sandersonin luoma maailma on ihmeellinen. Uskoisin, etten ole vielä koskaan tutustunut näin kiehtovaan maailmaan.

Myös Sandersonin hahmot ovat ihania ja Shallanin, Kaladinin ja Adolinin kohtaaminen oli minusta aivan mahtavaa. Shallanin ja Kaladinin yhteenotot olivat oikeasti nokkelia ja hauskoja. Myös Witin ja vanhan kärttyisän asemestarin tokaisut olivat nerokkaita.

Juonesta sanon, että salaisuudet paljastuvat piinallisen hitaasti ja yllätyksiä tulee juuri kun luulee tietävänsä missä mennään.

"The Way of Kings" teki minuun vaikutuksen ja tästä toisesta osasta nautin itse asiassa vielä enemmän (vaikka lukeminen kestikin). Tarinaan oli varmaan helpompi uppoutua, kun hahmot ja maailma alkoivat olla tuttuja.

Nyt odottelen mukavanhintaista pokkariversiota sarjan kolmannesta osasta ^^

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Prince of Thorns

Mark Lawrencen "Prince of Thorns" on loikkinut lukulistallani edes takaisin. Aluksi kiinnostuin tästä symkempää fantasiaa edustavasta kirjasta. Sitten luin useampia negatiivisia kommentteja, joiden mukaan kirja on pelkkää tarkoituksetonta väkivaltaa, kiduttamista ja raiskaamista.

Onneksi päätin lopulta tarttua tähän prinssi Jorgista kertovaan sarjaan. Hädin tuskin neljätoistavuotias prinssi Jorg on siis jostain syystä päätynyt isänsä palatsista tien päälle likaisen rosvojoukon johtohahmoksi.

Ennakkotietojeni mukaisesti tarinan "sankari" on erittäin epämiellyttävä tyyppi. Jorgilla on valtava vihanhallintaongelma ja hän nauttii tappamisesta ja toisten kärsimyksestä.

Olen lukenut niin paljon perinteisistä, ihanteellisista fantasiasankareista, että sadistinen kauhukakara Jorg osoittautuikin ihanan virkistäväksi päähenkilöksi. Juoni ei ollut mitenkään poikkeuksellisen monimutkainen, mutta tarina oli rakennettu hienosti ja seurasin kiinnostuneena Jorgin vaiheita. Kirja tietysti loppui herkulliseen kohtaan ja nyt odotan kärsimättömänä, että kirjasto hankkisi valikoimaansa sarjan seuraavan osan. (Kaikki muut Lawrencen teokset tuntuvat löytyvän, mutta tämän trilogian keskimmäinen osa puuttuu!)

"Prince of Thorns" on vauhdikas ja viihdyttävä fantasiaseikkailu niille, jotka ovat kyllästyneet liian söpöihin ja kunniallisiin sankareihin.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Bitterblue

Tarkoitukseni oli uusiin sarjoihin tutustumisen lomassa saada luettua vanhojakin sarjoja ja Kristin Cashoren Graceling-sarjan päätösosa "Bitterblue" sopi tähän tavoitteeseen loistavasti.

Sarjan toinen osa "Fire" ihastutti niin paljon, että odotin kolmannelta kirjalta vielä enemmän. Olinkin sitten erityisen pettynyt ja tympääntynyt, kun tarinan ensimmäinen neljännes ei tuntunut menevän oikein minnekään. 

Nuori kuningatar Bitterblue päättää yllättäen alkaa selvittää "totuutta". Kaikkien tuntema totuushan on se, että Bitterbluen edesmennyt isä Leck oli sadisti, joka ryösti ja kidutti kansaa huvin vuoksi. En jaksanut millään ymmärtää, miksi tätä asiaa piti väännellä ja käännellä ja kaivaa julmia yksityiskohtia Leckin touhuista. Ymmärrän sen, että Bitterblue halusi mahdollisuuksien mukaan palauttaa Leckin varastamia tavaroita ja tämän vuoksi uhrien selvittäminen oli tärkeää, mutta muuten se koko "totuudenetsijöiden" salaseura tuntui täysin naurettavalta. Kaduilla valeasussa hiippaileva teinikuningatar ja komeaan nuoreen varkaaseen tutustuminen sai kirjan tuntumaan lastensadulta. Pari kapakkatappelua ja omituinen sieppausyritys eivät varsinaisesti parantaneet tilannetta.

Teki mieli luovuttaa kirjan suhteen ja tarttua johonkin aikuisten fantasiakirjaan, mutta olin jo yli sata sivua lukenut ja halusin saada sarjan päätökseen. Onneksi Po ja Katsa saapuivat paikalle, Bitterbluen neuvonantajat alkoivat käyttäytyä omituisesti ja lisäksi komea varas aiheutti ongelmia. Näin ollen tarinassa olikin äkkiä sisältöä.

Viimeiset pari sataa sivua olivat ihan kiehtovaa luettavaa, kun kaikenlaista alkoi paljastua. Tosin yksi hahmo olisi voinut olla vähän vähemmän epäilyttävä, jotta olisi saatu vielä isompi yllätys. Lisäksi innostuin hurjasti vanhojen hahmojen mukaan tulosta; teki heti mieli palata sarjan toisen osan pariin. Kuitenkin tarinasta puuttui se isompi, merkittävä ajatus. Nyt kokonaisuus jäi sellaiseksi nyhertämiseksi kuolleen diktaattorin karmaisevan päiväkirjan ympärillä.

Positiivisina puolina mainitsen Katsan ja Pon, jotka olivat hauska pariskunta. Lisäksi huomasin pitäväni Giddonista, joka ensimmäisessä kirjassa tuntui harvinaisen rasittavalta tyypiltä.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Promise of Blood

Goodreads on tyrkyttänyt minulle Brian McClellanin "Promise of Bloodia" jo pidemmän aikaa. Tarinaa on kuvattu "Ranskan vallankumoukseksi velhoilla". Se alkaa, kun ruutivelho Tamas syrjäyttää hölmön kuninkaan muutaman muun vaikutusvaltaisen henkilön kanssa.

Olen syrjäyttänyt tämän kirjan monesti, koska en pidä tuliaseista ja toisaalta taas rakastan kruunupäitä. Suhtauduin siis todella negatiivisesti ajatukseen kirjasta, jossa miehet ammuskelevat innoissaan mestattuaan kaikki siniveriset.

Taas kerran saan todeta, että onneksi tartuin kirjaan ennakkoluuloista huolimatta; tarina oli jännittävä ja vauhdikas ja maailma todella kiehtova ja hienosti rakennettu. Ruutia käyttävien ja hallitsevien ruutivelhojen lisäksi mukana oli useampia erilaisia velhoja ja erityiskykyjä omaavia hahmoja. Siinä vaiheessa, kun alettiin vihjailla jumalten saapumisesta, meinasin pissata housuun innosta.

Sankarit olivat sympaattisia ja heidän matkassaan oli mukava kulkea. Lisävärinä oli pari ihanan salaperäistä naista, Rozalia ja Ka-Poel. Eritasoisia pahiksia oli useampia ja jokainen oli sopivan halveksittava tyyppi. Lempihahmoni oli ehdottomasti kokki - anteeksi keittiömestari - Mihali. Näin äkkiseltään on vaikea keksiä yhtä mahtavaa hahmoa <3

Toisin sanoen ihastuin tähän sarjaan kunnolla. Ainoana heikkoutena mainitsen turhan vähäisen naisnäkökulman. Toisaalta McClellanin luoma maailma vaikutti uskomattoman tasa-arvoiselta; merkittävä osa sotilaista ja vartijoista oli naisia.

Aion ehtiä lukea seuraavankin osan jossain välissä ^^

torstai 8. maaliskuuta 2018

Dead Man's Steel

Luke Scullin "Sword of the North" oli niin mahtava, että halusin heti lisää. Onneksi ainakin yksi joku lähikirjastoni asiakkaista ilmeisesti lukee myös kunnon fantasiaa ja hyllyssä odotti ihan valmiina tämän sarjan kolmas osa "Dead Man's Steel". (Kirja kun ei ikävä kyllä vielä korista omaa hyllyäni.)

Vanhat sankarit ovat edelleen suurimmaksi osaksi hengissä. Pääsemme todistamaan liikuttavia jälleennäkemisiä ja opimme, miksi jumalten kukistaminen oli todella huono idea. Ihmiskunta on nyt kahden mahtavan vihollisen välissä ja joukkotuho uhkaa.

"Dead Man's Steel" oli sarjan ensimmäisten osien tapaan kirja, jota ei malttaisi laskea käsistään, kun on alkuun päässyt. Tällä kertaa minua tosin häiritsi se, että mukaan tuli scifiltä haiskahtavia elementtejä; pidän eniten ihan rehellisestä miekka ja magia seikkailusta ja lentohärvelit ja aivoihin istutetut implantit pilaavat herkästi tunnelman.

Onneksi kaikkien synkkien uhkakuvien lomaan Scull oli onnistunut ujuttamaan täydellisesti ajoitettuja pissataukoja ja muuta huvittavaa, joten huumorin suhteen tämä sarjan päätösosa ei tuottanut pettymystä.

Myös hahmot ihastuttivat minua yhtä paljon kuin aiemminkin. Kayneen ihastuin heti kättelyssä, mutta esimerkiksi Colen täytyi vähän kasvaa ensin. Tämä nuori sankari yllätti minut edellisessä kirjassa muuttumalla täydestä pellestä turhankin vakavamieliseksi oikeuden puolustajaksi. Tässä sarjan päätösosassa Cole oli ehdottomasti parhaimmillaan. Hän oli selvästi saanut takaisin osan siitä nuoren miehen egostaan, mutta mukana oli myös sinnikkyyttä ja tervettä järkeä hillitsemässä niitä pahimpia ylilyöntejä hölmöilyn saralla. Tuloksena oli mukava ja reipas nuorukainen, jolla tosin oli aikamoinen taakka kannettavanaan.

"Dead Man's Steel" lopetti Grim Company -sarjan komeasti, mutta... En taida pitää näistä lopuista. Tuli samanlainen olo kuin keksipaketin viimeisiä muruja katsellessa. Olisin myös toivonut vähän erilaisia ratkaisuja joidenkin hahmojen kohtalojen suhteen. Tai tarkemmin ajateltuna minun versioni olisi ollut paljon tylsempi, joten todetaan vain, että hieno lopetus ^^

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Sword of the North

Abercrombien Ensimmäinen laki -sarja innosti minut palaamaan Luke Scullin Grim Companyn pariin. Sarjan toinen kirja "Sword of the North" odotti onneksi valmiina omassa kirjahyllyssäni.

Vanha soturi Brodar Kayne on lähtenyt uskollisen ystävänsä Jerekin kanssa pelastamaan perhettään sadististen barbaarikuninkaiden, shamaanien ja noitien keskeltä.

Nuori sankari Davarus Cole - jonka luulin itse asiassa kuolleen edellisen kirjan lopussa! - on joutunut vankileirille kävelevien ruumiiden piinaamalle saarelle.

Jumalat kukistaneet ikivanhat, mutta eivät täysin kuolemattomat velhot selvittävät edelleen keskinäistä arvojärjestystään, mutta ihmisiä vanhempi ja mahtavampi kansa tekee paluuta ja muidenkin sankareille tuntemattomien rotujen jäseniä putkahtelee esiin. Iso ja ilkeä demonikin on pistänyt lusikkansa soppaan.

"Sword of the North" tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisistä luvuista lähtien ja jännitys vain tiivistyi uusien asioiden paljastuessa tästä kiehtovasta maailmasta. Tarina on loistava sekoitus rehellistä miekka- ja nyrkkitappelua ja kutkuttavia yliluonnollisia salaisuuksia.

Jörö, mutta sisältä kuitenkin aika pehmeä Kayne ihastutti persoonallaan vähintään yhtä paljon kuin sarjan avausosassa.

Davarus Cole, joka oli ennen ärsyttävä ja naurettava nuori kukonpoika puolestaan yllätti minut. Ensimmäinen yllätys oli tietysti se, että poika oli edelleen hengissä. Suurempi yllätys oli se, että hän alkoi oikeasti kuulostaa sankarilta. Ja liittyi häneen vielä yksi, juonen kannalta melko jännittävä yllätyskin...

Ensimmäisen kirjan narttuhirviö Yllandris osoittautui myös varsinaiseksi takinkääntäjäksi; hän vaikutti nyt pikemminkin sankarittarelta kuin kierolta noita-akalta.

Grim Company on ehdottomasti lukemisen arvoinen fantasiasarja ja luettuani tämän toisen kirjan tuli kiire päästä käsiksi seuraavaan osaan. Jos olet pitänyt Abercrombien kirjoista, suosittelen tarttumaan seuraavaksi Scullin tuotoksiin ^^

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

The Gray Wolf Throne

"The Gray Wolf Throne" on kolmas osa Cinda Williams Chiman nuorille suunnatusta fantasiasarjasta. Vähän epäilytti tarttua tähän heti Abercrombien kirjojen jälkeen, mutta olin varannut tämän kirjastosta niin ei siinä sitten ollut vaihtoehtoja :P

Nämä Chiman kirjat ovat huomattavasti "söpömpiä" kuin nuo edellä mainitut Abercrombien teokset; reipas nuori prinsessa ja katupoika asettuvat yhdessä häijyä vanhaa velhoa vastaan pelastaakseen valtakunnan ja viattomat kansalaiset.

Tällaiseksi kevyemmäksi fantasiaksi "The Gray Wolf Throne" oli kuitenkin todella hyvä; mukavasti toimintaa ja jännittäviä hetkiä. Maailma hallitsijoineen ja historioineen on kiehtova ja tuntuu selkeältä ja loppuun asti mietityltä. (Vähän ehkä ihmettelen sitä, miksi velhot eivät osaa tehdä taikuuteen tarvitsemiaan amuletteja ja klaani puolestaan ei pysty käyttämään valmistamiaan velhoamuletteja.)

Myös hahmot ovat kiinnostavia, vaikka ovatkin hieman puhtoisempia kuin joissain aikuisten kirjoissa.

Ihastuin Hanin ja Raisan romanssiin jo edellisessä kirjassa ja nyt kannatan tätä paria vain entistä enemmän. (Voisiko joku pian mukiloida sen ääliö Micahin ja humauttaa itsevarman virneen sen ärsyttävän ylimielisen Reidinkin naamalta?)

Micahin ja hänen sisarensa Fionan mahdolliset tavoitteet ja suunnitelmat herättävät runsaasti kysymyksiä ja odotan innolla, saadaanko tästä kaksikosta vielä isompaakin harmia. Prinsessa Mellony on toistaiseksi jäänyt pieneen sivuosaan ja odotan myös, mitä hän mahdollisesti keksii jatkossa.

Olen onnellinen, että innostuin jatkamaan Chiman kirjojen parissa. Tämä sarja tuntuu vain paranevan edetessään. Aion ehdottomasti lukea viimeisenkin osan ja suunnittelin jopa kirjailijan uusimpaan Shattered Realms -sarjaan tutustumista; se käsittääkseni on jatkoa tälle sarjalle.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Ennen hirttämistä

En sitten malttanut odottaa Joe Abercrombien Ensimmäinen laki -sarjan jatkamista, kun toinen kirja "Ennen hirttämistä" lojui niin houkuttelevasti lähikirjaston fantasiahyllyssä :D

Tein selvästi oikean valinnan, sillä pidin tästä toisesta kirjasta jopa enemmän kuin ensimmäisestä. Toiminnasta ja vitseistä oli ehkä helpompi nauttia, kun hahmot olivat tuttuja.

Ihan ensimmäisen kirjan alussa ajattelin Gloktan olevan tarinan ei ehkä isoin, mutta kuitenkin merkittävä pahis. Mielipiteeni hahmon suhteen alkoi muuttua kirjan loppua kohti ja nyt tässä toisessa osassa Glokta oli aivan mahtava tyyppi. Glokta on vähintään yhtä hauska kuin tohtori House, mutta jonkin verran julmempi ja häijympi. Ystävänä Glokta olisi hyödyllinen, mutta ei ajatella liikaa joidenkin vihollisten kohtaloita...

Jezal, ensimmäisen kirjan hulvaton keikari, muuttui hurjasti. Aloin pitää häntä suorastaan suloisena kaverina. Hänen paikalleen suurimmaksi nauruja aiheuttavaksi riikinkukoksi pääsi prinssi Ladisla. Ladisla oli ehkä realistisin versio ylellisyydessä kasvaneesta siniverisestä, johon olen ikinä törmännyt. Unohdetaan ne nuortenkirjojen älykkäät, jalot ja urheat komistukset. Ladislan kaltaisia hemmoteltuja typeryksiä palatsien suojissa oikeasti kasvaa :D

Sarjan aloitusta moitin vahvojen naishahmojen puutteesta ja tilanne onneksi tuntui paranevan nyt matkan edetessä. Ferrosta kuoriutui kiehtova tyyppi, kun hän - ainakin ajoittain - hellitti hieman siitä nurkkaan ajetun vesikauhuisen rotan tyylistään.

Lisäksi tutustuimme aivan uuteen, mutta ihanan reippaaseen nuoreen naiseen Cathiliin, joka tarpeen vaatiessa osoitti osaavansa heiluttaa vasaraa tehokkaasti.

Vauhdikkaita ja verisiä hetkiä oli jälleen mukavasti huumoria unohtamatta eikä tylsää hetkeä tullut. Bayazin suuren suunnitelman käänne kirjan lopussa loksautti leukani odottamattomuudellaan.

Se minua vain ihmetyttää, että kuka sivistymätön urpo päätti, ettei tätä mahtavaa fantasiasarjaa suomenneta toista osaa pidemmälle? Löysin onneksi nettikaupasta koko trilogian alkuperäiskielellä ihanana pakettina <3

Jos kaipaat fantasiaseikkailua rehellisillä ja realistisilla sankareilla, suosittelen tarttumaan Abercrombien kirjoihin ^^

torstai 22. helmikuuta 2018

Ase itse

Olen jo vuosia onnistunut välttelemään Joe Abercrombien Ensimmäinen laki -sarjaa. Kävelin kirjojen ohi kirjastossa ajatellen jo nimien perusteella, etteivät "Ase itse" ja "Ennen hirttämistä" kuulosta kovin kivoilta. Sitten luin Abercrombien uudemman, nuorille suunnatun Särkynyt meri -trilogian, mikä sai minut kiinnostumaan kirjailijan muistakin tuotoksista. Lisäksi luin todella positiivisia arvioita näistä vanhemmista aikuisemmalle lukijakunnalle sopivista kirjoista. Synkempi fantasia on viime aikoina ihastuttanut minua kovasti, joten tuli pakottava tarve tutustua Ensimmäinen laki -sarjan avausosaan "Ase itse".

Tarina edustaa sellaista perusfantasiaa; ahneita hallitsijoita, yliluonnollisia voimia, omituinen, ilmeisesti suorastaan muinainen tietäjä ja salaperäinen tehtävä.

Sankarina on kovia kokenut barbaari Logen Yhdeksänsormi ja ymmärsin nopeasti, miksi tämä arpinen hahmo on hurmannut lukijat. Toivottomalta vaikuttavasta tilanteesta huolimatta Logen jaksaa puskea eteenpäin. Lisäksi hän osaa pitää päänsä kylmänä ja toisaalta syöksyä innokkaasti taisteluun. Logenin huomiot maailmasta olivat taas jatkuva hilpeyden aihe :D

"Ase itse" on sopivan synkkä ja häijy fantasiaseikkailu; mukana on lukuisia hahmoja, joista ketään ei voi pitää täydellisenä, säihkyvänä sankarina. Inkvisiittori Glokta esimerkiksi on kidutettu julmaksi, mutta tarkemmin katsottuna aika kiinnostavaksi ja jopa sympaattiseksi hahmoksi.

Ferro, jonka merkitys jäi vielä kutkuttavaksi arvoitukseksi, vaikutti puolestaan mielipuoliselta. Hänenkin taustaltaan löytyy paljon julmaa kohtelua ja siihen nähden hänen raivokas äkkipikaisuutensa ja tasainen vihamielisyytensä kuulostivat uskottavilta. (Itsekseni kuitenkin kiljuin häntä käyttäytymään järkevästi.)

Näiden vastapainona oli sitten piristävästi nuori, huvittelulle ja omalle peilikuvalleen omistautunut nuori aatelismies Jezal. Suureksi harmikseen hänen täytyy osallistua miekkailukilpailuun ja harjoitella ankarasti tätä varten, jotta isäpappa ei katkaise rahahanoja. Miksi se tietäjä kiinnostui Jezalista, en tiedä, mutta nuorukainen on niin hauskan naurettava tyyppi, että odotan vain innolla asioiden selviämistä jatko-osissa :D

Abercrombie yhdisti hienosti verisen toiminnan ja huumorin ja aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Olisin tosin kaivannut vahvempia naishahmoja, mutta ehkä tilanne kehittyy vielä... ^^