Midnight Crossroad

Kirjaston valikoimaa selatessani sain tietää, että Charlaine Harrisilta on ilmestynyt uusia kirjoja Sookie Stackhousen ja Harper Connellyn jälkeen. Lainasin innoissani lupaavalta yliluonnolliselta trilleriltä kuulostavan "Midnight Crossroadin".

"Midnight Crossroadissa" Harper Connelly -sarjasta tuttu meedio Manfred Bernardo muuttaa Midnight-nimiseen syrjäiseen pikkukylään, jonka kaikilla asukkailla tuntuu olevan synkkiä salaisuuksia. Poikkeuksen tarjoaa vain Manfredin naapuri Fiji, joka esiintyy aika avoimesti noitana.

Juoni oli hienosti rakennettu ja Audreyn mysteerin ratkaisu tuli ainakin minulle täytenä yllätyksenä.

Tarina kuitenkin tökki kohdallani pahasti. Aiemmista kirjoista poiketen Harris kertoi nyt tapahtumista kolmannessa persoonassa ja ehkä liian suuri henkilömäärä omine salaisuuksineen jätti hahmot sitten liian etäisiksi. Ne salaisuudet olivat todella kiinnostavia ja niiden paljastumista odotin innolla, mutta pitkästyin ja aloin laskea jäljellä olevia sivuja heti, kun keskustelu harhautui hetkeksikin johonkin epäolennaiseen.

Olisin kaivannut enemmän toimintaa ja huumoria niiden synkkien salaisuuksien joukkoon. Pari hienoa kohtausta kyllä löytyi; toisessa esiintyi varsijousi ja toisessa teinityttö esiintyi edukseen pesäpallomailan kanssa ^^

Olen tainnut aiemminkin valittaa tätä asiaa Harrisin kirjojen suhteen, mutta hänen luomansa maailmat tuntuvat kauhean masentavan harmailta. Midnightin kyläkin näyttäytyi minulle kaikista jännittävistä salaisuuksista huolimatta apaattiselta ja värittömältä ja suoraan sanottuna tylsältä.

Fijin oli varmaan tarkoitus olla hauska ja räiskyvä persoona, mutta lopputulos jäi paljon vaisummaksi kuin mihin moni muu genren kirjoittaja pystyisi. Yksikään hahmoista ei herättänyt kiinnostustani niin paljon, että tuntisin tarvetta lukea seuraavan osan.

Pitäisiköhän tässä pikkuhiljaa alkaa uskoa, ettei Harris ole minun kirjailijani? :D

First Grave on the Right

Darynda Jonesin "First Grave on the Right" oli alun perin sattumalöydös kirjastossa, mutta hylkäsin sen tuolloin, koska kirjasto oli laittanut sen hömppäkirjojen luokkaan. Sitten Goodreads suositteli tätä minulle ja uskalsin vihdoin lainata kokeiltavaksi :D

Charley Davidson on yksityisetsivä ja viikatemies - tai siis -tyttö. Hän pystyy näkemään ja keskustelemaan levottomien sielujen kanssa ja nämä puolestaan tuntevat vetoa "valoa loistavaan" Charleyyn, jonka läpi sielut pääsevät siirtymään toiselle puolelle. Charley on viisivuotiaasta auttanut ensin poliisi-isäänsä ja nyttemmin poliisisetäänsä murhatutkinnoissa - murhat on helppo ratkaista, kun voi haastatella uhria.

"First Grave on the Rightissa" Charley osallistuu kolmen asianajajan murhatutkintaan. Samalla häntä vainoaa järisyttävän komea kummitus - tai jokin muu yliluonnollinen olento.

Pidin siitä dekkarimaisesta osuudesta, kun Charley selvittää kolmoismurhaa setänsä ja muiden poliisien kanssa. Apuna häärää myös Charleyn avustaja ja paras ystävä Cookie, joka oli ehdoton lempihahmoni <3 (Ilahdun aina, kun sankarittarella on hauska, sympaattinen ystävätär.)

Reyesin tapaus puolestaan... No, olihan siinä ihan jännittävää arvailua ja ihmettelyä, mutta asioiden lopulta paljastuessa olin lähinnä pettynyt. Reyesin oli tarkoitus olla tarinan superhottis, mutta ikävä kyllä nätti naama ei nyt uponnut minuun, joten Charleyn kuolatessa allekirjoittanut haukotteli :P

Reyesin lisäksi kerronta tuotti minulle välillä ongelmia; Jones yritti ehkä olla vähän liiankin nokkela ja hauska. Pariin otteeseen sivuhuomautukset tiputtivat minut hetkeksi kärryiltä, kun en heti ymmärtänyt sarkastiseksi tarkoitettua kommenttia. (Tämä ongelma ei välttämättä siis johtunut kirjailijasta, vaan vieraalla kielellä lukemisesta.)

Romantiikan suhteen "First Grave on the Right" oli siis minulle täysi huti, mutta muuten viihdyin tarinan parissa niin hyvin, että voisin hyvinkin lukea seuraavan osan - vaikka joudunkin taas kohtaamaan Reyesin... :P

The Gathering Storm

Robert Jordan ei ehtinyt viimeistellä Ajan Pyörän viimeistä osaa, vaan tehtävä luotettiin Brandon Sandersonille. Tästä viimeisestä kirjasta piti tulla pönäkkä, mutta siitä tuli vieläkin pönäkämpi ja lopulta Sanderson sitten jakoi tarinan loppuhuipennuksen kolmeen osaan. "The Gathering Storm" on Ajan Pyörän kahdestoista kirja, tai sitten viimeisen osan ensimmäinen kolmannes, miten kukin asian haluaa ajatella.

Olen jo ennen Ajan Pyörän lumoihin joutumista silmäillyt Sandersonin kirjoja sillä silmällä, mutta en ole missään vaiheessa oikeasti lähestynyt yhtäkään näistä teoksista. Ainakin osa Sandersonin tuotoksista on... no, massiivisia, mikä on pelottanut.

Lähestyin "The Gathering Stormia" pelokkaasti, vaikka olin lukenut positiivisia kommentteja Sandersonin kädenjäljestä. Nyt voin itsekin todeta, että "The Gathering Storm" oli mahtava, huikea, eeppinen ja aivan uskomaton!

Tarina ja juonenkäänteet olivat mestari Jordanin nerokkuuden ansiota, mutta Sanderson osasi kertoa tapahtumat hienosti. (Tuntuu, etten ole muutamaan tuhanteen sivuun ollut niin hyvin kärryillä kuin tätä lukiessani!) Turhaa räpellystä ei ollut lainkaan, vaan ahmin sivuja kyltymättömänä alusta loppuun. Siinä vaiheessa, kun Mustan Ajahin jäseniä alkoi paljastua, piti kyllä pysähtyä, tuijottaa sivua jonkin aikaa tyrmistyneenä, lukea kohta uudestaan varmuuden vuoksi ja jatkaa sitten entistä suuremmalla innolla. En sentään pidättänyt henkeä, vaan selvisin hengissä loppuun asti!

Nyt kun tärkein on kerrottu, voin mainita, että Faile esiintyi oikein edukseen heti kirjan alussa. Faile on aiemmin ollut minulle aika mitäänsanomaton hahmo, mutta nyt ymmärrän, miksi Perrin ja Faile sopivat niin hyvin yhteen ^^

Myös Egwenen toiminta Valkoisessa Tornissa oli komeaa seurattavaa. Silloin ensimmäisessä kirjassa ihmettelin ehkä vähän, miksi Randin tyttöystävä piti raahata mukaan. Kyllä vaan piti, ehdottomasti.

Yksi suosikkipareistani, Siuan Sanche ja Gareth Bryne, sai myös omat pienet, mutta hauskat hetkensä kaiken taistelemisen lomassa :D

Tähän asti olen tuntenut hurjaa voitonriemua jokaisen luetun Ajan Pyörän möhkäleen jälkeen, mutta nyt tuli itse asiassa orpo olo; enää pari tuhatta sivua jäljellä ja sitten... Niin, mitäs sitten? O.O

Tietysti jatkan urbaanin fantasian ahmimista ja uusien nuorten fantasiakirjojen testailua, mutta niihin kyllästyy, jos ei välillä saa jotain "kunnon tavaraa". No, on minulla vielä Hobbia lukematta ja sitten pitää vain iskeä kiinni johonkin uuteen (tai mahdollisesti hyvinkin iäkkääseen) tuhtiin fantasiaan. (Ehdotuksia otetaan vastaan) ^^

Skinwalker

Hankin Faith Hunterin "Skinwalkerin" kuukausia sitten alennusmyynnistä - se taisi olla silloin, kun tämä jo jonkin aikaa kestänyt urbaanin fantasian himoni oli juuri puhjennut täysiin voimiinsa. Nyt onnistuin vihdoin selvittämään, millainen tämä lupaavalta kuulostanut pikkuopus oikeasti olisi.

Jane Yellowrock on skinwalker, suurimmalle osalle maailmaa täysin tuntematon muodonmuuttajalaji. Hän pystyy tiettyjä apuvälineitä käyttäen muuttumaan miksi tahansa eläimeksi. Vampyyrit ja noidat ovat tulleet kaapista, mutta skinwalkerit ovat niin harvinaisia, etteivät edes useimmat yliluonnolliset olennot tunnista Janea.

Monen muun urbaanin fantasian sankarittarien tavoin Jane metsästää vampyyreja ja muita hirviöitä palkkiota vastaan. Tällä kertaa työnantaja on itse vampyyri ja tehtävänä on pysäyttää hulluksi tullut vampyyri, joka mässäilee sekä ihmisten että vampyyrien sisäelimillä.

Jane osoitti heti ensimmäisestä luvusta lähtien, että hänellä on sopivan kieroutunut huumorintaju. Tai ehkä pitäisi sanoa, että hänen sisällään väijyvällä Pedolla on kissapedon käsitys hauskanpidosta. Lopullisen hyväksyntäni Jane ansaitsi kuitenkin teellä ja kaurapuurolla. Siis onko kukaan ikinä törmännyt teetä juovaan, kaurapuuroa syövään sankarittareen? Kahvi ja pikaruoka tuntuvat paljon normaalimmilta urbaanin fantasian hahmoille.

Haukuin Kelley Armstrongin bestselleriä "Bitteniä" naishahmojen puutteesta. Hunter ei onneksi ole sortunut tähän suhteellisen yleiseen virheeseen, vaan Janen paras ystävä on Molly-noita ja vampyyritappajaa jäljittäessään hän tutustuu prostituoituihin ja mukavan oloiseen naispoliisiin, jonka toivon esiintyvän jatkossakin - olettaen, että maltan tarttua jatko-osiin, kun vielä on iso valikoima täysin tuntemattomia kirjoja ja kirjailijoita kokeilematta :P

Romanssien suhteen Jane ei vielä kohdannut elämänsä suurta rakkautta. (Tai sitten tyyppi esiintyi tarinassa, mutta se meni minulta ohi, koska olen niin huono lukemaan asioita rivien välistä.) Pari komeaa ja kiinnostavan oloista kaveria pyöri Janen ympärillä välillä auttamassa ja toisinaan vain häiritsemässä, mutta paria kuumaa tanssia lukuun ottamatta tulevaisuus jäi vielä auki... ;)

Tämä on ehdottomasti sarja, jonka pariin voisi palata... kunhan ehdin... muutaman tuhannen sivun jälkeen...

The Rest Falls Away

Colleen Gleasonin "The Rest Falls Away" yhdistää historiallisen hömpän ja Buffy Vampyyrintappajan. Goodreads suositteli tätäkin neronleimausta minulle ja tartuin kirjaan samaan aikaan äärettömän uteliaana ja todella epäluuloisena. ("Vampyyrihömppä" kuulostaa niin kuluneelta aiheelta aikakaudesta riippumatta...)

Eletään siis 1800-lukua ja Victoria Cardella Grantworthin on aika astua seurapiireihin ja napata itselleen rikas ja mieluiten aatelisarvon omaava mies.

Pukujen, tanssiaisten ja kosijoiden lisäksi Victorialla on kiireitä opetellessaan venatoriksi, vampyyrinmetsästäjäksi, sillä tämä ammatti on kulkenut jo pitkään Cardellan suvussa.

Yllätyin siitä, miten paljon pidin tästä The Cardella Vampire Chronicles -sarjan avauksesta. Victorian ja komean markiisin seurustelua oli hauska seurata, kun vampyyrit ilmestyivät paikalle aina kriittisellä hetkellä. Victoria sai sitten keksiä kaikenlaisia verukkeita häätääkseen pahaa-aavistamattoman ihailijansa turvallisempaan paikkaan samalla kun yritti itse livahtaa vampyyrin perään.

Lisähupia tarjosi Victorian äiti ja tämän ystävättäret. Äidin päähän kun ei mahtunut mitään muuta kuin tyttären naittaminen mahdollisimman rikkaalle ja korkea-arvoiselle miehelle.

Juoni oli vampyyrien suhteen aika höttöinen, mutta Victorian rakkauselämä oli niin viihdyttävää, ettei se haitannut. Loppu oli minulle pienoinen yllätys. Olin jo ehtinyt ajatella tilanteen menevän ihan eri tavalla, vaikka alun perusteella olisi ehkä pitänyt tietää, etteivät asiat voi mennä sillä tavalla...

Historiallisuudesta sanon vielä sen verran, että se näkyi vain hienoina asuina ja tanssiaisina, kuten monissa historiallisissa hömppäkirjoissa.

Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka pitävät historiallisesta viihteestä ja vampyyreista ^^

PS. Tässä sarjassa vampyyrit posahtavat samalla tavalla kuin Buffy Vampyyrintappajassa, kun Victoria iskee vaarnan sydämeen :D

Shadow and Bone

Leigh Bardugo on yksi tämän hetken kuumista nimistä nuorten fantasiakirjallisuuden parissa, joten pakkohan minun oli selvittää, mistä oikein on kyse.

"Shadow and Bone" toi alussa voimakkaasti mieleen Victoria Aveyardin "Punaisen kuningattaren" - kummassakin ollaan sodassa ja armeijassa on iso lauma teinejä. Lisäksi kansalaiset on jaettu kahteen ryhmään; Bardugon sarjassa yliluonnollisia kykyjä omaavia ihmisiä kutsutaan Grishoiksi.

Tarinan sankaritar Alina on orpotyttö, joka harjoittelee kartanpiirtäjäksi armeijassa. Lentävien hirviöiden hyökkäys saa sitten hänen pitkään piilossa olleet grishavoimansa esiin. Alina ei edes ole mikään tavallinen Grisha, vaan hänen kykynsä on suorastaan legendaarinen ja hän on ainoa, joka voi pelastaa valtakunnan vihollisjoukoilta.

Sitten mukana oli sitä normaalia teinidraamaa; Alina on rakastunut lapsuudenystäväänsä Maliin, joka ei huomaa ruipeloa ystäväänsä sillä silmällä, vaan katselee ylimielisiä Grisha-tyttöjä. Alinan paljastuttua tärkeäksi Grishaksi kuviin astuu häkellyttävän komea, synkkä ja salaperäinen Darkling, jonka perään jokainen tyttö kuolaa. Darkling puolestaan osoittaa kiinnostusta ja ystävällisyyttä Alina-parkaa kohtaan. Sankarittaremme onnistuu jopa houkuttelemaan muutaman hymyn tältä pahamaineiselta olennolta. Ja tietysti menossa on mukana myös se ilkeä nätti tyttö Zoya, jonka elämäntehtävä on kiusata tarinan oikeaa sankaritarta.

Tätä oli ihan mukava lukea, mutta jotenkin ihmettelin koko ajan, että mikä tässä oli oikein ideana. Juu, siellä oli se sota, joka piti voittaa ja jota varten Alina harjoitteli voimiensa käyttämistä. Lisäksi oli se kolmiodraama, jonka suhteen saimme ihmetellä, tiesiko Mal olevansa osa sitä. Ehkä ne viholliset lymysivät niin kaukana, etten oikein saanut todellisesta vaarasta otetta. Sen takia sitten tuntui, että Alina vain touhusi vailla päämäärää.

Kevyestä tekstistä huolimatta oloni alkoi olla hieman epätoivoinen, kun se ihmeen hirvikin piti tunkea mukaan...

Olin varmaan niin väsynyt, että se jännittävä juonenkäänne onnistui oikeasti yllättämään minut. (Joku tarkkaavaisempi olisi varmaan - taas kerran - arvannut tämänkin kuvion jo aikoja sitten, kun taas minä laahustiin jossain vaaleanpunaisessa hattarassa Alinan kanssa.)

Yksi yllätys ei kuitenkaan riittänyt herättämään minussa suuria tunteita. Nuoremmat fantasianlukijat todennäköisesti saavat tästä enemmän irti. Minulle tämä meni välipalana, jonka jälkeen siirtyy mielellään seuraavan kirjan kimppuun. Ehkä minulla on jonain päivänä aikaa ja innostusta palata Bardugon kirjojen pariin, mutta nyt siirryn seuraaviin haasteisiin ;)

Narrin kohtalo

Harhauduin hetkeksi sivupoluille, mutta sitten oli pakko palata Robin Hobbin kolmannen trilogian Lordi Kultaisen pariin selvittämään, miten Fitzille ja muille käy.

Narseska Elliania vaati prinssi Velvollisuutta tappamaan Kaukosaarilla uinuvan vanhan lohikäärmeen osoittaakseen olevansa narseskan arvoinen mies. Näin ollen Velvollisuuden täytyy seurueineen lähteä vanhojen vihollisten keskelle suorittamaan hullua ja todennäköisesti vaarallista tehtävää. (Lohikäärmeen olemassaolo tosin kyseenalaistetaan useaan otteeseen.)

Lukijalle oli luultavasti alusta asti selvää, että Ellianian pyynnön motiivina ei ollut pelkkä nuoren tytön romanssinnälkä. Tytön perheen synkkä salaisuus paljastuukin vihdoin ja Fitz löytää jäätiköltä jotain paljon häijympää kuin vanha lohikäärme...

Meinasin hetkeksi pitkästyä matkan varrella, kun tuntui, että jäätikköä riitti kuljettavaksi, mutta se meni nopeasti ohi. Hobb ei ole mikään toimintakohtauksia liukuhihnalta suoltava kirjailija, vaan hänen vahvuutensa on hahmoissa. Lisäksi hän osaa punoa ovelia juonia ja kehittää hienoja fantasiamaisemia. (Arvasin tosin Elliania salaisuuden laadun ainakin suurimmaksi osaksi jo ennen kuin se paljastui Fitzille.)

Pidän itseäni jo parkkiintuneena fantasianlukijana, jota mikään ei liikuta, mutta Hobbin hahmot onnistuivat - jälleen kerran - uimaan suoraan sydämeeni. Varsinkin Fitz ja Narri saivat minut sekä itkemään että nauramaan, Nokkosen ja lohikäärmeiden touhut lähinnä naurattivat ja kun näimme taas Mielenmaltin ja Laceyn... Taas piti yrittää nauraa ja vollottaa samaan aikaan <3

Robin Hobb on mahtava! ^^

Bloodfever

"Bloodfever" on toinen osa Karen Marie Moningin Fever-sarjasta.

Keijujen alamaailma jatkaa maailmanvalloitustaan häiriintyneiden ihmisten suosiollisella avustuksella. Mac yrittää pelastaa ihmiskunnan, kostaa sisarensa murhaajalle ja löytää Sinsar-Dubhin, voimakkaan taikaopuksen, jonka kaikki jostain hämärästä syystä haluavat.

Alan oikeastaan pitää tästä sarjasta. Mac on sopivan sisukas, mutta kuitenkin mukava persoona. Suhtauduin alussa aika kielteisesti ajatukseen Macin ja Barronsin välille mahdollisesti kehittyvästä romanssista, mutta tämän toisen kirjan aikana aloin pitää näiden kahden välisestä välillä koomisesta kipinöinnistä. (Olen moneen kertaan vastustanut jyrkästi sellaista hömppäkirjojen machoilua, mutta Barronsin yksi kommentti sai minut kyllä huokaisemaan ihastuksesta - mutta tästä ei sitten puhuta!)

Isoja salaisuuksia Barronsilla on taustalla ja niistä paljastettiin oikeastaan vain sen verran, että lukija tietää niitä olevan vielä enemmän. Barronsin luotettavuus kyseenalaistetaan useaan otteeseen ja hänen motiivinsa ovat todennäköisesti synkkiä ja epäilyttäviä. Uskon, että Barrons kuitenkin lopussa paljastuu ihan kunnialliseksi tyypiksi.

Seksijumalakeijuprinssi V'lane vieraili jälleen Macin luona sekoittamassa pakkaa. V'lane alkoi kuulostaa sympaattiselta kaverilta. Ikivanhalla taikaolennolla on vain kovasti opettelemista ihmisten kanssa seurustelemisessa. Toivon, että häntä nähdään runsaasti jatkossakin ^^

Mac tapaa vihdoin myös muita sidhe-näkijöitä ja saa pieniä tiedonmurusia tältäkin suunnalta. Parasta tässä oli mielestäni se, että ensimmäisen kirjan suppea hahmokaarti sai lisäväriä. Vanhat viholliset ja näiden sukulaisetkin tekevät paluuta kosto mielessään. Lisäksi Mac törmää täysin vieraisiin tyyppeihin, joilla tuntuu olevan tietoja sekä Macista että hänen siskostaan.

Kokonaisuutena tilanne kirjan lopussa on kuitenkin se, että jännitys vasta tiivistyy ja paljon on vielä edessä.

Adorkable

Goodreadsin ansiosta, kirjaston suosiollisella avustuksella iskin kynteni - tai siis silmäni - Sarra Manningin teinidraamakomediaan "Adorkable".

Jeane Smith tekee ankarasti töitä ollakseen mahdollisimman outo ja vastustaa ärhäkästi kaikkea massakulttuuriin vivahtavaakin. Hänen Adorkable-bloginsa on tunnetuimpia lifestyleblogeja ja hänellä on tuhansia seuraajia twitterissä. Koulussa Jeane karkottaa räikeillä asuillaan ja synkällä ilmeellään tehokkaasti kaikki luotaan.

Komea ja urheilullinen Michael Lee kuuluu koulun suosituimpiin oppilaisiin. Hän opiskelee ahkerasti tasokokeita varten, ostaa vaatteensa samoista muotiliikkeistä kuin ystävänsä ja pyrkii olemaan ystävällinen ja kohtelias kaikille.

Sitten Jeanen poikaystävä ja Michaelin tyttöystävä ihastuvat toisiinsa. Jeane ja Michael eivät voi sietää toisiaan eikä heitä todellakaan yhdistä muu kuin jätetyksi tuleminen, mutta jostain syystä suuteleminen luonnistuu heiltä pelottavan hyvin...

Kuulostaa kliseeltä, tiedän, mutta tempauduin mukaan heti ensimmäisestä luvusta! Jeane ja Michael pääsevät vuorotellen ääneen ja ensimmäisessä luvussa Jeane esiintyy oikein fiksuna ja hurmaavan omaperäisenä persoonana. Heti toisessa luvussa Michael sitten osoittaa, miten karsea ämmä Jeane on. Kirjan edetessä selviää, että Jeane on sekä itsekäs ja ylimielinen narttu että herkkä teinityttö. Michael puolestaan on sellainen moderni satuprinssi, joka välillä osoittaa pieniä teiniangstitunteita, mutta tekee lopulta juuri niin kuin äidin kiltin pojan kuuluu.

Vähän puolenvälin jälkeen tarinassa tuli sellainen liian kliseinen käänne. Lisäksi se Andrew'n juttu oli mielestäni tarpeeton; miksi taustalle piti saada suuri tragedia hajottamaan perhe ja tekemään Jeanesta niin kauhean outo? Mikseivät vanhemmat voi vain kyllästyä toisiinsa ja erota ja alkoholisoitua ihan muuten vain? Ja miksei nuori voi haluta olla erilainen ja räväkkä ihan huvin vuoksi?

No, noita muutamaa kohtaa lukuun ottamatta kirja oli hyvä. Erityisesti pidin siitä, miten realistisesti ja samalla hauskasti seksuaalisuutta käsiteltiin. Mielestäni "Adorkable" on varsinainen helmi nuorten suhdekiemuroita käsittelevien kirjojen keskuudessa ^^

Narrin palvelija

Lukulistalla roikkuu vaikka mitä ja vielä lisää, mutta "Narrin matkan" luettuani en voinut tehdä muuta kuin kipittää äkkiä kirjastoon sieppaamaan tämän Robin Hobbin Lordi Kultainen -trilogian toisen osan "Narrin palvelija".

"Narrin matkan" lopputilanteen perusteella odotin hienoja hetkiä, enkä joutunut pettymään. "Narrin palvelija" oli ihana! <3

Rakastan näitä hahmoja! Fitz, Chade ja Kettricken eivät tunnu liian siirappisilta, vaikka edustavatkin sellaista aika klassista fantasiakirjallisuuden sankarityyppiä. Fitzin ihmissuhteet kuulostavat todella realistisilta, mikä on virkistävää vaihtelua hömpähtävään urbaaniin fantasiaan ja nuorten fantasiaan. Tunnustettakoon tässä välissä, että olen jo useamman kirjan ajan toivonut romanssia Fitzin ja Kettrickenin välille ;)

Narrista paljastui taas vähän lisää ja välillä näitä kohtauksia seuratessa tuntui kuin joku olisi kuristanut sydäntäni. Teki mieli syöksyä Peuralinnaan ja halata kaikkia - ja painaa käsi pöllähtäneen riidanhaastajan suulle ennen kuin loukkaavat sanat pääsevät ulos! (Tosin se mistä yksi hahmo otti nokkiinsa oli minusta ainoastaan todella koomista.)

Ihanien hahmojen kunniamaininnan annan tämän kirjan osalta Gilly-fretille <3

Innostuin jo "Narrin matkassa" siitä, että pääsin takaisin tuttujen hahmojen pariin. Nyt intoni pulppusi yli äyräiden, kun Liveship Tradersin tapahtumat ilmaantuivat kummittelemaan Kuuteen herttuakuntaan. (Mikä ihme näitä suomalaisia kustantamoita vaivaa, kun Näkijän tarun ja Lordi Kultaisen välistä jätetään kääntämättä yli kaksi ja puoli tuhatta sivua oleellista tietoa?)

Juoni oli oikein mallikasta fantasiaa; narseska Ellianialla, prinssi Velvollisuuden morsiamella oli salaisuuksia, joiden paljastumista odotin kärsimättömänä, Fitz yritettiin jälleen tappaa ja lohikäärmeet tekivät paluuta. Odotukseni viimeistä osaa kohtaan ovat korkealla ^^

Narrin matka

Kokeilin vaihteeksi lukea fantasiaa suomeksi, kun Hobbin Lordi Kultainen -trilogia löytyi sopivasti kirjastosta. "Narrin matka" jatkaa Fitzin tarinaa siitä, mihin "Assassin's Questissa" jäätiin. (Myös toistaiseksi suomentamaton Liveship Traders -trilogia kannattaa lukea ennen Lordi Kultaista.) Aluksi tuntui hassulta lukea suomeksi. Käännettyjen nimien tunnistaminen vaati vähän pähkäilyä ja jotkut lauserakenteet tuntuivat oudoilta, mutta totuin nopeasti ja koin äidinkielellä lukemisen lopulta ihanan helpoksi ja rennoksi verrattuna englantiin ^^

Fitzin salamurhaajaopiskelija-ajoista on kulunut vuosia ja hän elelee pienessä mökissä sutensa ja ottopoikansa Onnin kanssa. Fitzin, eli "Tom Mäyräviirun", hiljaisen elämän suurin huolenaihe on hankkia Onnille hyvä oppipojan paikka. Taito meinaa joskus kiskoa Fitzin mieltä harhateille, mutta senkin saa torpattua yrteillä.

Sitten vanhat ystävät tarvitsevat apua. Prinssi Velvollisuus katoaa juuri ennen kaukosaarelaisen morsiamen saapumista ja Fitzin on ystäviensä avulla tuotava nuorukainen takaisin ennen kuin naapurikansa loukkaantuu verisesti. Matkalla prinssin katoaminen paljastuu paljon vakavammaksi jutuksi kuin nuoren miehen kapinoinniksi...

Olipas ihanaa palata Kuuteen herttuakuntaan näiden vanhojen hahmojen pariin ja tutustua samalla moniin uusiin kumppaneihin. Kovia kokenut, mutta raivoisan uskollinen Fitz oli jälleen päähenkilö, mutta mukana kulki koko ajan Narri, joka hankki itselleen täysin uuden henkilöllisyyden Lordi Kultaisena - ja vetää roolia yhtä loistavasti kuin aikoinaan kuningas Ovelan narrina. Narria pitää kyllä seurata silmä tarkkana, koska uskon sieltä suunnalta tulevan vielä kaikkea jännittävää.

"Narrin matka" oli kiehtova fantasiaseikkailu ja hieno aloitus uudelle trilogialle; tilanne kirjan lopussa vihjaili, että kaikenlaista voi tapahtua ennen kuin maassa on taas rauha ;)

Juonen kannalta vähän epäolennaisena asiana haluan vielä ihastella Hobbin eläinhahmoja. Olin tyystin unohtanut, miten mahtavia huomioita Fitzin nyt jo iäkäs susiystävä Yönsilmä laukoo! Varsinainen kanavahti! XD En ole mikään kissaihminen - kasvatan kaneja, ja kissat pitävät niistä vähän turhankin paljon - mutta tässä kirjassa en voinut kuin huokailla ihastuksesta, kun se yksikin röyhkeä pieni karvapallo ilmoitti "Nyt minä kiipeän!" ja loikkasi Fitzin säärystimeen roikkumaan <3