Magic Bleeds

"Magic Bleeds" on neljäs osa Ilona Andrewsin Kate Daniels -sarjasta. Ihastuin sarjaan kunnolla vasta kolmannen kirjan kohdalla ja tämä neljäs osa oli aivan mahtava!

Atlantan väkeä uhkaa tällä kertaa tuhansia vuosia vanha "mies hupullisessa viitassa", joka on vaikuttanut historian aikana monen sodan lopputulokseen levittämällä tauteja valloitettaviin kaupunkeihin. Katen ystävät ovat syystäkin hermostuneita, sillä nämä lumotut taudit iskevät myös parantumiskyvystään tunnettuihin muodonmuuttajiin. Lisäksi kaikki hupulliseen tyyppiin törmänneet muodonmuuttajamiehet ovat menneet järjiltään - peruuttamattomasti.

Jännitystä, vauhtia ja toimintaa oli siis jälleen luvassa, mutta Katen taistelutaidot eivät tällä kertaa olleet minulle se kohokohta. Katen ja Curranin välillä kipinöi ja nautin täysin siemauksin näiden kahden yhteenotoista. Katen ja Curranin ei voi sanoa käyttäytyvän edes kuin teinit, koska tempaukset ovat vielä lapsellisempia. Kuvitelkaa Vaahteramäen Eemeli, joka on joutunut teinihormonien hyökkäyksen kohteeksi - ja kohdannut vertaisensa. Juuri näin pitää romanssi kirjoittaa urbaanissa fantasiassa! XD

Ainoa, mikä nyt pelottaa, on jatko. Miten tästä voi enää vetää paremmaksi? Saa nähdä, lässähtääkö kuvio seuraavissa kirjoissa...

Kapinalliset

Julie Kagawan Talon-sarjan avaus ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta kiinnostukseni tarinan jatkoa kohtaan kuitenkin heräsi ja lainasin nyt toisen osan "Kapinalliset" kirjastosta.

Ember otti Rileyn (vai Cobaltin?) avulla hatkat Talonista ja on nyt pakomatkalla tämän edellä mainitun hottiskapinallisen kanssa. Pakomatka täytyy kaiken huipuksi aloittaa murtautumalla Pyhän Yrjänän veljeskunnan tukikohtaan ja hakea sieltä yksi näistä lohikäärmeitä metsästävistä sotilaista ennen kuin tämä teloitetaan petturina. Emberin kaksoisveli Dante on edelleen vannoutunut talonilainen ja joutuu nyt osoittamaan uskollisuutensa palauttamalla sisarensa takaisin järjestön huomaan.

En taida pitää yhdestäkään tämän sarjan hahmosta. Ember haluaa vain leikkiä ja ihmetellä nähtävyyksiä kuin pikkulapsi, vaikka kaikkien henki on vaarassa. (Ymmärrän täysin, miksi Riley/Cobalt lähtee salaisiin tapaamisiinsa yksin ja komentaa muut pysymään piilossa.) Garret taas vaikuttaa välillä sellaiselta vähän tylsältä pökkelöltä.

Emberin, Garretin ja Riley/Cobaltin välisessä kolmiodraamassa vastustan edelleen jyrkästi viimeksi mainittua, koska olen niin tympääntynyt nahkatakkiin pukeutuviin, moottoripyörällä ajaviin pahapoika-kliseisiin. Ennustin kyllä jo ensimmäisen kirjan jälkeen, että Ember todennäköisesti päätyy yhteen Cobaltin kanssa, koska he ovat samaa lajia ja kilpakosija Garret pelkkä ihminen. Tässä toisessa kirjassa nautin suuresti Emberin ja Garretin herkistä hetkistä, koska arvon kova pahapoika sai silloin nenilleen, mutta pelkään pahoin, että viimeisessä kirjassa Ember ja Cobalt lentävät yhdessä auringonlaskuun...

Ensimmäisen kirjan jälkeen en pitänyt Dantesta lainkaan, mutta nyt hän aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita. Inhoan häntä, koska hän petti sisarensa. Samalla kuitenkin tavallaan arvostan hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan ja pyrkimyksiään päästä korkeammalle pallille. Dantesta tulikin yllättäen yksi kiinnostavampi hahmo.

"Kapinalliset" ei edelleenkään tehnyt vaikutusta, mutta oli tämä ihan kivaa, kevyttä ja nopeasti etenevää luettavaa. Hahmot eivät ole ihastuttaneet, mutta olen kyllä ihan kiinnostunut selvittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. (Tämän kirjan lopussa tuli taas aika jännä yllätys.)

Nukketalo

Kristina Ohlssonin uusien teosten mainoksia on osunut silmääni joka puolella ja olen jo pitkään halunnut tutustua näin hypetetyn ruotsalaisdekkaristin tuotoksiin. Nyt sitten löysin kirjailijan esikoisteoksen "Nukketalon" kirjastosta ja iskin kiinni.

Pikkutyttö katoaa kesken junamatkan ja tapausta ryhtyy tutkimaan iäkkäämpi, urallaan mainetta kerännyt komisario Alex Recht. Alaisina hänellä on näyttämisenhaluinen ylikonstaapeli Peder Rydh sekä kriminologi Fredrika Bergman, jolla on akateemista koulutusta, mutta ei kokemusta poliisin työstä. Alex ja Peder ovat vakuuttuneita siitä, ettei Fredrikasta ole poliisin hommiin pelkkien papereiden voimalla.

Olen jo ihastunut useampaan naapurimaan dekkaristiin ja ennakko-odotukseni Ohlssonia kohtaan oli aika skeptinen; "Tuskinpa tämä on läheskään yhtä hyvä kuin Läckberg ja Jungstedt ja..."

No, kyllä vaan oli yhtä hyvä - vähintään. Camilla Läckberg on edelleen hauskin lukemani ruotsalaisdekkaristi, mutta Kristina Ohlssonin rakentama juoni oli nerokas. Ohlsson osasi vihjailla kaikenlaista, hämmentää lukijan täysin ja sitten yllättää lopussa. Kun pääsin vauhtiin tämän kirjan kanssa, en olisi millään halunnut irrottaa katsettani tekstistä ennen viimeistä sivua.

Myös hahmot olivat loistavia. Varsinkin Peder oli todella raivostuttava ja paheksuttava, mutta kuitenkin täysin uskottava ja ymmärrettävä hahmo inhimillisine heikkouksineen. Fredrikasta pidin ja haluan ehdottomasti tietää, miten hänen hieman sekava yksityiselämänsä sujuu jatkossa - seuraavaa tapausta tutkiessa, tietysti.

Kesän miekka

Rick Riordanin Percy Jackson -sarja valloitti minut aikoinaan ja olen sen jälkeen lukenut ahkerasti kaikki mieheltä suomeksi ilmestyneet kirjat. "Kesän miekka" aloittaa Magnus Chasesta kertovan uuden sarjan, jossa sankarille ongelmia aiheuttaa tällä kertaa viikinkien jumalmaailma.

Emmin tällä kertaa aika pitkään ennen kuin lainasin tämän kirjastosta - ja vielä lainattuanikin mietin, haluanko oikeasti lukea tämän. Riordan kirjoittaa tarinansa niin kieli poskessa, että nauramisen sijaan huomaan pyöritteleväni silmiäni kuin mikäkin tiukkapipo. (Täytyy kyllä myöntää, että ne alkuperäiset tarutkin ovat aika käsittämättömiä eli tavallaan Riordan vain kunnioittaa niitä.) Lisäksi minulla on kesken suorastaan törkeä määrä sarjoja eikä sen vuoksi ehkä kannattaisi koko ajan aloittaa jotain uutta...

Skandinaavinen tarusto oli kuitenkin liian suuri houkutus ja lisäksi tiesin, että Riordanin kirjat ovat todella kevyttä ja nopeaa luettavaa. Aloinkin lukea tätä juuri ennen yövuoroja ja voin sanoa, että yölukemiseksi "Kesän miekka" sopi loistavasti. Tarina oli juuri sopivan kevyttä ja kiinnostavaa pitääkseen minut hereillä hiljaisina hetkinä. Alun epäilyjen jälkeen huomasin pitäväni Magnus Chasesta ja tarinan ärhäkästä naispääosan esittäjästä. (Samirahilla on muuten harvinaisen kiinnostava tausta.)

En varmaan jaksaisi lukea Riordanin kirjoja montaa peräkkäin tai ottaa innokkaita uusintakierroksia kuten silloin nuorempana, mutta "Kesän miekka" oli tällaisena välikevennyksenä todella hyvä kirja. Erityisesti innostuin, kun Magnus paljastui Annabethin serkuksi! (Kannattaa siis lukea Percy Jacksonit ennen tähän tarttumista.)

Suunnitelmissa on siis tämän(kin) sarjan parissa jatkaminen.

A Crown of Swords

Ajan Pyörän seitsemäs kirja "A Crown of Swords" on taas ollut pitkä projekti kevyempien ja nopealukuisempien kirjojen lomassa. Moneen otteeseen turhauduin, kun se maailmanlopun taistelu ei tunnu tulevan yhtään lähemmäksi eivätkä asiat etene. Pienen tauon jälkeen oli sitten kuitenkin pakko jatkaa lukemista, koska tämä tämä tarina on kokonaisuutena niin paljon vaikuttavampi ja huikeampi kuin kevyiden urbaanin fantasian kirjojen tarjoamat seikkailut.

Rand joutui edellisessä kirjassa Elaidan häijyjen sisarten vangiksi ja vaikka pakeneminen suoritettiin tyylikkäästi, Randin maine ja vaikutusvalta liittolaisten keskuudessa koki pahan kolauksen. Ja vaikka muutama Aes Sedai jäikin vangiksi ja muutama vannoi uskollisuutta Randille, vapaana juoksee edelleen iso joukko mahtia käyttäviä naisia, joiden todellisista aikeista ja päämääristä ei aina ota selvää. Eivätkä ne mahtia käyttävät miehetkään ole välttämättä kaikkein turvallisinta ja luotettavinta seuraa, kun kuka tahansa Rand mukaan lukien saattaa pimahtaa hetkenä minä hyvänsä.

Elayne ja Nynaeve etsivät edelleen sitä säitä hallitsevaa vatia ja käyttäytyvät samalla lapsellisemmin kuin koskaan. (Olen kyllä itse todella ylpeä ja itsepäinen, joten pystyn hyvin samaistumaan Nynaeven ahdistukseen, kun hänen pitäisi myöntää olevansa väärässä.)

Matilla on jälleen ongelmia naisten kanssa, kun kuningatar Tylin innostuu lähentelemään häntä. Perrinin ja Randin vaikeudet ihastustensa kanssa kyllä kalpenivat Matin koettelemusten rinnalla - ja lukijalla oli hauskaa.

Lan teki paluun, mikä taisi olla minulle tämän kirjan kohokohta <3

Kiteytettynä sanon, että "A Crown of Swords" junnasi turhauttavasti paikoillaan kaikkien turhien yksityiskohtien vuoksi, mutta kun on näin pitkälle päästy, on pakko jatkaa ja katsoa tarina loppuun asti.

Magic Strikes

"Magic Strikes" on Ilona Andrewsin Kate Daniels -sarjan kolmas osa. Kaksi ensimmäistä kirjaa kuuluivat kategoriaan "ihan kiva", mutta nyt tuntuu, että olen oikeasti päässyt sisälle tähän monipuoliseen maailmaan. Kate ei ole minulle enää mikään Anita Blaken korvike, vaan huomasin pitäväni hänestä ihan Katena.

Tällä kertaa Katen muodonmuuttajaystävät sekaantuvat kiellettyihin gladiaattoripeleihin - häviäjien kohtalo on luonnollisesti sama kuin muinaisessa Roomassa. Kate joutuu tietysti tunkemaan mukaan säpinään pelastaakseen ystävänsä.

Katen veressä ja syntyperässä on jotain todella erityistä ja ehdottoman salaista, mutta tarkempaa tietoa lukijalle ei ole tarjottu ennen kuin vasta nyt. Samalla selvisi, miksi Kate suunnittelee Rolandin, ikivanhan ja mahtavan "kuolemanherran" tappamista.

Katen ja Curranin välinen suhde on ihastuttanut minua alusta asti ja tämä kolmas kirja vain lisäsi vettä myllyyn. Curran sinänsä edustaa juuri sitä raivostuttavan ylimielistä ja aivan liian itsevarmaa paranormaalin romantiikan sankarityyppiä, jota tavallaan aina välillä inhoa, mutta tämän kaksikon vuorovaikutus yksinkertaisesti toimii. (Tai siis ei toimi, mikä aiheuttaa mielettömän hauskoja tilanteita.)

Toiminnan ja vauhdin puolesta Kate Daniels edustaa sellaista tavallista urbaania fantasiaa ja oikeastaan Katekin on ärhäkkään asenteensa ja taistelutaitojensa perusteella yhtä kliseinen hahmo kuin Currankin. Andrewsin tyyli, huumori ja kaikki pienet hauskat yksityiskohdat jostain tarkemmin määrittämättömästä syystä vain uppoavat minuun paremmin kuin monen muun. (Rottien alfa kosiskeli ihastustaan tunkemalla karkkia tämän patjaan.)

Olen siis varsin ihastunut ja tilasin hirveällä kiireellä jatko-osia ennen kuin olin edes ehtinyt tämän kirjan loppuun asti ^^

Kapteeni Nemo

Rakastin Jules Vernen kirjoihin perustuvia piirrettyjä lapsena ja olen jo monta vuotta halunnut lukea itse kirjoja. Klassikot saavat minut yleensä juoksemaan karkuun, mutta nyt yllätin itseni (ja varmaan kaikki blogiani seuranneet) tarttumalla "Kapteeni Nemoon".

Ennakkotietoni Kapteeni Nemosta oli, että hänellä on Nautilus-niminen sukellusvene aikana, jolloin sellainen oli todella ihmeellinen härveli. Tarinan varsinainen idea oli kuitenkin täysin hämärän peitossa ja halusinkin selvittää, mitä ja miksi se Nemo oikein touhusi Nautiluksensa kanssa.

Eletään 1800-luvun puoliväliä. Omituinen syvyyksien otus, todennäköisesti valtava sarvivalas, moukaroi laivoja. Professori Pierre Aronnax liittyy retkikuntaan, joka lähtee metsästämään tätä tuntematonta eläintä. Lopulta retkikunnan laiva sitten törmää tähän "merihirviöön" eli Nautilukseen. Aronnax ja pari muuta mukana ollutta miestä tipahtavat rytäkässä laidan yli ja päätyvät näin vahingossa kapteeni Nemon "vieraiksi".

Salaperäisellä kapteenilla ei ole aikomustakaan päästää vieraitaan takaisin ihmisten ilmoille levittämään tietoa Nautiluksesta. Aronnax kumppaneineen pääsee siis tutustumaan vedenalaiseen maailmaan Nautiluksen kulkiessa tropiikista jäätiköille ja takaisin.

Tämä (ilmeisesti) pojille suunnattu seikkailutarina on mahdollisimman kaukana urbaanista fantasiasta, mitä olen viime aikoina ahminut, ja koin eron aika virkistävänä. Professori Aronnax kuulosti suorastaan huvittavan jäykältä menneiden aikojen herrasmieheltä. Miten joku voi pysyä tilanteessa kuin tilanteessa niin äärimmäisen kohteliaana? Ero modernien fantasiatarinoiden (ja nuortenkirjojen) rääväsuisiin sankareihin oli suorastaan häkellyttävä. Olisi hauskaa lisätä tällainen hahmo jokaiseen kirjasarjaan, mutta tuskin nämä nuoret kirjailijat osaisivat edes kirjoittaa näin vakuuttavaa herrasmiestä.

Maisemat "Kapteeni Nemossa" olivat uskomattomat ja ajattelin koko ajan, että tästä saisi nykyteknologialla huikean elokuvan; jäävuoria, merenalaisia tunneleita, eksoottisia mereneläviä...

Se mikä minua häiritsi oli luonnontieteilijä Aronnaxin suhtautuminen eksoottisiin eläimiin. Nykyään luonnonsuojelu on iso juttu, mutta kohdatessaan harvinaisia lintuja Aronnax vain haaveili paratiisilinnusta tehdystä paistista! O.O

Sen verran viihdyttävä kokemus "Kapteeni Nemo" oli, että ahmittuani taas vähän urbaania fantasiaa ja hömppää voisin lukea lisää Vernen tarinoita ^^

Halfway to the Grave

Jeaniene Frostin "Halfway to the Grave" kuuluu näihin Goodreadsin kautta löytyneisiin tapauksiin. Tarinan sankaritar on vaihteeksi puoliverinen vampyyri Catherine Crawfield. Catherine sai alkunsa, kun vampyyri raiskasi hänen äitinsä. Äiti on luonnollisesti inhonnut verenimijöitä tästä lähtien ja opettanut tyttärensäkin vihaamaan isänpuoleista sukua. Poikkeuksellisen vahva ja nopea Catherine onkin äitinsä yllyttämänä leikkinyt Buffy vampyyrintappajaa teini-ikäisestä asti.

Eräänä iltana Catherine sitten kohtaa Bonesin, vampyyrin, joka toimii palkkionmetsästäjänä. (Kohteena ovat tietysti ilkeät vampyyrit ja näiden ahneet ihmiskumppanit.) Bones pakottaa Catherinen yhteistyöhön, mutta ensin Catherinen taistelutaidot tarvitsevat hiomista. Aluksi Caherine on yllättynyt, ettei päädy Bonesin ateriaksi, mutta sitten hän alkaa kiinnittää vähän liikaakin huomiota uuden kumppaninsa komeaan ulkonäköön...

Goodreadsin käyttäjien arvioiden perusteella odotukseni olivat ehkä liian korkealla; Bonesin piti muistuttaa Buffy vampyyrintappajan Spikea, joka on, btw allekirjoittaneen hottisvampyyrilistan ehdoton ykkönen.

Alku oli todella lupaava; Catherine pääsi heti vauhtiin. Sitten Bones tuli kuvioihin ja tarina junnasi hetken siinä Catherinen koulutusvaiheessa. "Menkää nyt jo tappamaan jotakin!" teki mieli huutaa. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen Catherine ja Bones lähtivät vihdoin takaisin kentälle metsästämään niitä pahoja vampyyreja ja siitä loppuun asti toimintaa oli taas mukavasti.

"Buffy vampyyrintappaja kohtaa hömppäromaanin", on arvioni pähkinänkuoressa. Bones ikävä kyllä ei brittiaksentista ja upeasta takapuolesta huolimatta tuonut mieleeni Spikea vaan pikemminkin Edward Cullenin, joka yritti esittää pahaa poikaa. Nyt päästäänkin siihen liian korkeiden ennakko-odotusten aiheuttamaan ongelmaan; Bones oli hyvä, seksikäs sankari, mutta kun odotin sitä Spikea... (Voisi kuvitella, että näin monta kirjaa lukeneena ymmärtäisi jo lähestyä jokaista uutta kirjaa ja sarjaa yksilönä eikä jonkin suosikin korvikkeena.)

Catherinesta pidin heti kättelyssä ja vielä enemmän, kun lakkasin vertaamasta häntä Buffyyn. Catherine ei (vielä) ole yhtä kovanaamainen narttu kuin joidenkin genren kirjojen sankarittaret, mutta hänellä on aivan loistava heittokäsi veisten kanssa! Hauskakin tämä tyttö osasi olla heti kun pääsi pahimmasta ujoudestaan. (Ja Bones väänsi omalta osaltaan lisää vettä myllyyn... vaikkei ollutkaan Spike...)

Sivuhenkilöiden suhteen olisin toivonut enemmän; uhrit, perheenjäsenet, kaverit, poliisit ja muut olivat kuin sopuleita, jotka välillä viuhahtivat Bonesin ja Catherinen jalkojen ohi. Parin viikon kuluttua en muista näistä satunnaisista sivuosan esittäjistä nimeä tai ulkonäköä puhumattakaan mistään erityisistä luonteenpiirteistä, joista ei kyllä kerrottukaan mitään tarkemmin.

Olen varmaan aiemminkin sanonut, mutta minusta on hauskempaa, kun tarinassa on täytteenä kiehtovia sivuhenkilöitä ja ehkä vähän monimutkaisempia suhdekiemuroitakin. Bonesin ja Catherinen romanssi kun oli minun makuuni vähän turhankin suoraviivainen.

Kirjan loppu lupaili kuitenkin kaikenlaista vauhdikasta toimintaa jatkossa, joten toivottavasti saan käsiini myös sarjan seuraavat osat. Suosittelisin sarjaa Wardin Mustan tikarin veljeskunnan lukijoille. Vaikka Ward ei omaan suosikkilukemistooni kuulukaan, tämän kirjan pääparin suhde toi mieleeni Wardin hahmojen puuhat.

Kivisydän

"Kivisydän" jatkaa "Petturin" aloittamaa trilogiaa rikoskomisario Charlotta Lugnista ja asianajaja Shirin Sundinista. Pieni dekkaripuute vaivasi edelleen, joten tartuin tähän kun se nökötti niin sopivasti kirjaston hyllyssä ^^

Tällä kertaa Charlotta ja Shirin pääsevät selvittämään ravistellun puolivuotiaan tyttövauvan tapausta, mikä karmivuudessaan herätti kiinnostukseni tehokkaammin kuin edellisen osan jalkapalloa pelaava aikamies.

"Kivisydän" on siinä mielessä vähän erilainen dekkari, että rikollisen löytämisen ja pidättämisen sijaan tarina keskittyi pahoinpitelystä syytetyn syyllisyyden todistamiseen eli oikeussalissa ja kuulusteluhuoneissa saatiin viettää aikaa.

Kuulostiko tylsältä? No, ei muuten ollut. Gloria-vauvan tarina oli todella juuri niin karmiva kuin takakannen perusteella odotinkin ja silmät suurina tämä paatunut kauhu- ja toimintaleffojen ystävä luki lastenlääkärin tuomiota.

Pelottavinta "Kivisydämessä" oli se, ettei pahantekijä ollut sekopäinen sarjamurhaaja vaan kaikki kirjan hahmot olivat aivan tavallisia ihmisiä. Tällaista voisi oikeasti tapahtua - ja ilmeisesti ikävä kyllä tapahtuukin!

Glorian tapauksen lisäksi myös Charlottan ja Shirinin henkilökohtaisia asioita puitiin ja lukija sai vähän lisätietoa hahmojen perhesuhteista. Shirinin parisuhdekriisikin tuntui vain yltyvän. (Shirinin mies Fredrik tuntui aikamoiselta mäntiltä, kun ei viitsinyt edes kuunnella kun Shirin halusi puhua ahdistavista jutuista!)

Kokonaisuutena pidin "Kisydämestä" enemmän kuin "Petturista" ja aion todennäköisesti lukea sarjan viimeisenkin osan kunhan se ilmestyy; varsinkin Shirinin parisuhdejutut jäivät tämän kirjan lopussa niin sanotusti herkulliseen kohtaan.

Itämeren Auri

"Itämeren Auri" on Johanna Valkaman ensimmäinen historiallinen romaani. Siitä asti, kun kuulin tästä kirjasta, se on häirinnyt mieltäni kuin avonainen piparipurkki pöydällä. Hankin "Itämeren Aurin" itselleni joululahjaksi ja nyt on "piparipurkki tuhottu" :P

Auri on nuori neito, joka on viettänyt koko elämänsä pienessä kylässä keskellä pronssikauden Suomen metsiä ja soita. Aurin äiti "tuli raskaaksi puolukasta" ja katosi heti perään jättäen tytön isoäidin kasvatettavaksi. Isoäiti on maineikas parantaja ja Auri on lapsesta asti halunnut seurata tämän jalanjäljissä. Vaimon osa kun tuntuu olevan pelkkää miehen palvelemista ilman omaa kunniaa.

Erinäisten kommellusten kautta ryöstöretkelle lähtenyt viikinki Haakon päätyy Aurin kotikylään. Komea muukalainen pakottaa Aurin pohtimaan tarkemmin tulevaisuudensuunnitelmiaan. Haakon ei tosin ole yksin syypää siihen, että Auri tempautuu hiljaisesta kylästään jännittävään viikinkiseikkailuun.

Odotin viihtyväni hyvin "Itämeren Aurin" parissa; luvassa oli sentään viikinkejä, parantajanainen ja historiallista hömppää! Meinasin sitten tukehtua heti alussa, kun Aurin mystinen alkuperä selitetään. Ajattelin heti, että nyt on tyttö keksinyt harvinaisen villin tarinan pelastaakseen maineensa vahingon tapahduttua. Eniten nauroin tietysti pronssikauden taikauskoiselle väelle, joka nieli tarinan pureksimatta :D

Selvittyäni hengissä tästä kohtauksesta, ihastelin pronssikauden elämän ja uskomusten kuvausta. En ole mikään asiantuntija, mutta Valkama tuntuu tehneen taustatyönsä. Arkisten asioiden kuvausta oli juuri sopivasti, jotta historiallinen miljöö tuntui todelliselta, mutta tarina kulki kuitenkin kevyesti eteenpäin.

Haakonin ilmestyessä kuvaan pelkäsin hetken, että tarina muuttuisi liiankin hömpäksi. Haakon on mielestäni aika perinteinen historiallisen hömpän sankari; iso, vahva, komea ja itsevarma soturi. Haakon ja Auri iskevät silmänsä toisiinsa ehkä vähän liiankin helposti, mutta toisaalta tylsässä pikkukylässä eläneen tytön ihastuminen jännittävään muukalaiseen on suorastaan väistämätöntä.

Kierot ja kateelliset ihmiset tekivät juonesta kuitenkin kiinnostavan. Fantasiatarinoiden soturineitojen ja noitien sijasta oli vaihteeksi hienoa, että sankaritar on aivan tavallinen nainen. Oli jännittävää seurata, miten Auri selviytyi pelkän nokkeluutensa ja parantajantietojensa avulla.

"Itämeren Auri" on hieno lisäys kotimaisten historiallisten viihderomaanien joukkoon ja suosittelen tätä esimerkiksi Kaari Utrion kirjoihin ihastuneille. Aion ehdottomasti tarttua Valkaman seuraavaankin tuotokseen ^^

Lohikäärmeet

Julie Kagawan nuorten fantasiaromaani "Lohikäärmeet" tuo nämä fantasiatarinoiden klassikko-olennot keskelle nykypäivää. Rakastan lohikäärmeitä, joten tiesin heti tästä kirjasta kuultuani, että pakko se on lukea.

Pyhän Yrjänän veljeskunta on jo satojen vuosien ajan metsästänyt lohikäärmeitä. Lohikäärmeet olivat jo sukupuuton partaalla, kun Arkkilisko päätti yhdistää epäsosiaaliset lajitoverinsa ja perusti järjestön nimeltä Talon. Talon kouluttaa nuoria lohikäärmeitä soluttautumaan ihmisten joukkoon ja taistelemaan systemaattisesti Pyhän Yrjänän fanaatikkoja vastaan.

Ember on nuori lohikäärme, joka kirjan alussa pääsee kaksosveljensä Danten kanssa ensimmäistä kertaa soluttautumaan tavallisten ihmisnuorten keskelle. Tarinan toinen päähenkilö on Garret, Pyhän Yrjänän veljeskunnan teini-ikäinen sotilas, joka lähetetään samaan kaupunkiin kuin Ember etsimään ihmiseksi tekeytyneitä lohikäärmeitä.

Se, miten Emberin ja Garretin tuttavuus etenee, ei tullut varmaan kenellekään yllätyksenä. Pakkaa tosin sekoittaa kuuma, Talonin vaikutusvallan alta karannut luopiolohikäärme Cobalt, joka iskee silmänsä Emberiin. Saimme siis oikein klassisen kolmiodraaman.

Ember, Garret ja Cobalt olivat kaikki kuin suoraan "Näin kirjoitat kliseisen nuortenkirjan sankarin" -oppikirjasta. Ember on se seikkailunhaluinen, auktoriteetteja vastaan kapinoiva sankaritar, Cobalt se vaarallinen, mutta pohjimmiltaan niin ihana paha poika ja Garret se söpö ja mukava poika, joka sattumalta on päätynyt vihollisen riveihin. (Cobalt ja Garret eivät yleensä esiinny samassa tarinassa tai ainakaan ole saman tytön perässä.)

Näissä stereotyyppisissä sankareissa minua ärsytti oikeastaan vain Cobalt. Olen niin täydellisen kyllästynyt näihin komeisiin, vähän sankaritarta vanhempiin, kokeneempiin ja isompiin komistuksiin, jotka päättävät yhdellä vilkaisulla, että se sankaritar on hänen ikioma naaraansa. Kai tietty itsevarmuus miehessä on seksikästä, mutta nämä nuortenkirjoissa ja jopa aikuisten hömppäromaaneissa usein esiintyvät omistushaluiset "pahat pojat" saavat minut kiemurtelemaan vain turhautumisesta.

Näin ollen olen ehdottomasti Team Garretin jäsen. Pelkään vain vähän, että Team Garret tulee häviämään, koska Garret on ihminen ja Ember ja Cobalt lohikäärmeitä...

Cobaltin lisäksi muutama epäuskottavuus häiritsi minua matkan varrella. (Ihmishahmossa kulkevat lohikäärmeet ovat siis täysin uskottavia!) Ensinnäkin Emberin haluttomuus riisua vaatteensa muiden nähden; tyttöhän on oikeasti lohikäärme, joten mitä ujostelemista siinä ihmisruumiissa on? Vaatteiden riisuminen muodonmuutosta varten pitäisi olla Emberille samanlainen kokemus kuin takin riisuminen tavalliselle ihmistytölle (olettaen, että takin alla on kiva paita).

Toinen epäuskottava kohta oli Veljeskunnan varovaisuus lohikäärmeiksi epäiltyjen ihmisten kimppuun käymisessä. Viattomien ihmisten tappamista vältetään viimeiseen asti, minkä vuoksi mahdollisia lohikäärmeitä vakoillaan pitkään ja ahkerasti, jotta nämä paljastaisivat todellisen olemuksensa. Kuvittelisin, että oikeasti Pyhän Yrjänän Veljeskunta tappaisi ensin ja kyselisi sitten ja moni tavallinen ihminen päätyisi matkan varrella katuojaan saatuaan veitsestä kylkeen "taskuvarkaan uhrina" tai muulla helposti selitettävällä tavalla.

Viimeisenä häiritsevänä asiana oli Garretin käyttäytyminen kirjan lopussa. En vain voi uskoa, että Garretin taustalla ja koulutuksella varustettu nuori toimisi niin vastaavassa tilanteessa.

Tämän paasauksen jälkeen joudun nyt tunnustamaan, että viihdyin "Lohikäärmeiden" parissa silti. Se oli nopeaa ja kevyttä luettavaa ja loppua kohti suorastaan jännittävä. Sen verran kiinnostavaksi tilanne kehittyi, että seuraava osa on varmaan pakko lukea ^^

Lord of Chaos

Uusi vuosi, mutta vanhat sarjat edelleen kesken: sain vihdoin luettua Robert Jordanin Ajan Pyörän kuudennen kirjan "Lord of Chaos". Olen siis ahertanut tämän 986 sivuisen mötikän kanssa jo pidempään pari lukua kerrallaan ja välillä hengähtänyt kevyempien kirjojen parissa.

Rand asettelee takamustaan useammallekin valtaistuimelle yrittäessään yhdistää kansat Viimeistä Taistelua varten. Samalla se alkuperäinen, hulluksi tullut Lohikäärme Lews Therin Telamon sopottaa vainoharhaisia mielipiteitään Randin päässä ja uhkaa ajaa nuorenkin sankarin hulluksi.

Sekä Elaidan johtamat häijyt että Salidariin paennet ehkä hieman kunniallisemmat Aes Sedait juonittelevat Randin pään menoksi. (Se Alannan tempaus sai minut kihisemään kiukusta! Saakutin narttu! Räyh!)

Elayne ja Nynaeve opiskelevat Salidarin Aes Sedain parissa ja tekevät huikeita löytöjä. Osa kunniasta kuuluu tosin tyttöjen vankina pitämälle vanhalle pahikselle, mutta tämä on niitä salassa pidettäviä asioita... Nynaeven työskentelyä häiritsee lisäksi edelleen hänen kyvyttömyytensä kanavoida Mahtia muuten kuin vihaisena. Sisarilta löytyy ikävä kyllä toinen toistaan parempia ideoita tämän "lukon" poistamiseksi...

Egwene muuttuu päivä päivältä enemmän Aieliksi opiskellessaan Viisaiden parissa, mutta sitten Aes Sedait järjestävät aikamoisen yllätyksen. (No, Egwenen kohtalo oli varmaan ennakoitavissa, mutta kun ajatukset harhailevat jatkuvasti kuten minulla, se tuntui yllätykseltä...)

Jotkut väittävät Randin murhanneen kuningatar Morgasen, mutta oikeasti hän on Valkoviittojen "vieraana". (Voisiko joku supersankari käydä potkimassa näihin tekopyhiin öykkäreihin vähän oikeaa nöyryyttä, kiitos!)

Alan ilmeisesti ymmärtää Aielien huumoria, sillä Sulinin mekkoepisodi aiheutti äkillisiä hengitysvaikeuksia :D

Enkä voi vieläkään uskoa, että Nynaeve oikeasti potkaisi Matia! Välillä Nynaeven temperamentti tuntuu jo vähän yliampuvalta, mutta ainakin tämä kohtaus oli hulvaton ^^

Ja kaiken jännityksen ja hauskojen kommellusten keskellä ikävöin jatkuvasti Moirainea. (Suoraan sanottuna odotin koko ajan Ajan Pyörän heittävän hänet esiin jostain pusikosta...)

Ilokseni Perrin puolestaan teki paluun - no, hän olikin vain mennyt naimisiin, ei kuollut. Perrin on ihanan järkevä ja rehti tyyppi. Välillä tuntuu, että hän on ainoa, jolla ei ole salaperäisiä motiiveja. En ole vielä päättänyt, pidänkö Failesta, mutta ainakin kaksikko täydentää toisiaan lukijaa huvittavalla tavalla :D

Tiivistetysti sanon, että "Lord of Chaoksessa" oli hienoja, yllättäviä ja välillä hauskoja käänteitä, mutta sekaan oli tungettu tarpeettomia yksityiskohtia ja sivupolkuja, joiden vuoksi tarina tuntui välillä polkevan paikoillaan. Kokonaisuus tässä sarjassa on niin valtava, että voin vain ihmetellä Jordanin kykyä pitää kaikki langat ojennuksessa!

Petturi

Dekkarinälkä alkoi taas vaivata ja onnekseni kirjaston hyllyssä sattui odottamaan Katarina Wennstamin "Petturi" aivan joutilaana. "Petturi" aloittaa rikostutkija Charlotta Lugnista ja asianajaja Shirin Sundinista kertovan trilogian.

Suosittelen aloittamaan Wennstamin edellisestä, syyttäjä Madeleine Edwardsista kertovasta trilogiasta, koska osa tämän kirjan hahmoista pääsi osalliseksi jo noihin aiempiin tapahtumiin. Täytyy myöntää, että koska tuon edellä mainitun trilogian lukemisesta on vierähtänyt aikaa, yksityiskohdat olivat hämärtyneet ja suurimmaksi osaksi kadonneet täysin muistista. Mutta hyvin "Petturin" lukeminen silti sujui :D

Murhatutkinta lähtee käyntiin, kun jalkapalloilija Sebastian Lilja löytyy kotoaan pahasti viilleltynä. Veitsellä on isketty niin antaumuksella, että tekijällä täytyi olla jotain henkilökohtaista uhria vastaan. Charlottan, muiden poliisien sekä tietysti lehdistön ja yleisön mielestä murha oli jalkapallohuligaanien työtä. Sebastian kun oli tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen ja vaihtanut seuraa saadakseen lisää peliaikaa!

No, voin paljastaa, että Sebastianin murhaan johtaneet tapahtumat olivat vähän jalkapalloa kimurantempeja, minkä poliisi tietysti lopulta tajuaa.

En ole mikään urheilun ystävä; kuntoilen kantamalla kirjoja kirjastosta kotiin ja takaisin ja penkkiurheilua harrastan kääntelemällä näiden kirjojen sivuja :D Näin ollen se jalkapallo ja yhden pelaajan kuolema ei niin hirveästi kiinnostanut minua tässä kirjassa.

Onneksi Wennstam osaa (ruotsalaiseen tyyliin) luoda kiinnostavia hahmoja. Varsinkin iranilaisten vanhempien kasvattaman Shirinin perhe ja parisuhdeongelmat toivat jännittävää lisämakua tarinaan. Ja kirjan lopussa, kun tapaus oli ratkaistu, tuli aika herkullinen (karmaisevalla tavalla) käänne, minkä takia se seuraava kirja on pakko lukea.

Yksi edellisen trilogian pääkonnista, Jonas Wahl, pääsi merkittävään sivuosaan tämänkin trilogian avauksessa. (Olin siis todellakin unohtanut suurimman osan, mutta pääsin nopeasti kärryille niistä tärkeimmistä faktoista.) Jonas on siinä mielessä hienosti kirjoitettu hahmo, että tavallaan hän on todella ällöttävä niljake, mutta välillä huomasin myös sääliväni tyyppiä.

Muuten hahmokaartista löytyi hieno valikoima niitä niljakkeita ja sitten todella luttania tyyppejä ^^