Magician

Raymond E Feistin teokset tuntuvat kuuluvan jo fantasiakirjallisuuden klassikoihin, joten luonnollisesti minun oli pakko selvittää, mistä näissä sarjoissa oikein on kyse. "Magician" on ensimmäisen, Riftwar-nimisen sarjan avausosa. Pönäkkyyden vuoksi tämä ensimmäinen kirja on jaettu kahtia ja teos "Magician" sisältää kirjat "Magician: Apprentice" ja "Magician: Master".

Tarina kertoo orpopoika Pugista, joka pääsee herttuan hovivelhon oppipojaksi. Varsinainen seikkailu alkaa, kun Pugin keskiaikaiselta näyttävään maailmaan saapuu sotaisia valloittajia toisesta ulottuvuudesta.

Maailmanrakennuksesta annan "Magicianille" täydet pisteet; suhtauduin aluksi hieman epäluuloisesti tällaiseen vieraita ulottuvuuksia sisältävään soppaan, mutta lopputulos oli kiehtova eikä mitenkään sekava tai "älytön".

Jotenkin tarina hahmoineen toi minulle jatkuvasti mieleen "Tarun sormusten herrasta". Rohkeita ja reippaita prinssejä, kauniita ja jaloja haltioita, avuliaita kääpiöitä, viisaita, parrakkaita ja hieman salaperäisiä vanhoja velhoja... Hahmot olivat ehkä turhankin yksinkertaisia sankareita verrattuna tänä päivänä suosittuihin antisankareihin.

Oikeastaan moitin Feistiä kuitenkin vain naishahmojen puutteesta. Tarinan muutaman nuoren neidon tehtävä oli vain hämmentää rohkeiden sankareiden ajatuksia kauneudellaan ja pienellä oikuttelulla sekä tulla pelastetuksi.

Kokonaisuutena voin suositella fantasian ystäville "Magiciania". Väitän, että tässä on maailma, joka kestää aikaa ja jaksaa innostaa lukijoita kaikkien uusien fantasiakirjojen lomassa. Suunnitelmissani on jatkaa Feistin kirjojen parissa. (Niitä on paljon!)

Age of Assassins

To catch an assassin use an assassin.

Heti kun kirjoitin tämän kirjan nimen, tuli mieleen, että näiden fantasiakirjojen nimissä tosiaan pyöritellään samoja sanoja uudelleen ja uudelleen :P

Kaikki haluavat nitistää häijyn nuoren prinssin ennen kuin tästä tulee hallitsija ja nyt joku on ollut tarpeeksi rohkea pistääkseen toimeksi ja palkatakseen salamurhaajan. Kuningatar värvää vastavuoroisesti oman salamurhaajan etsimään prinssin henkeä uhkaavan hahmon. Näin myös tarinan sankari, salamurhaajan nuori oppipoika Girton, joutuu keskelle hovielämää esittämään aatelispoikaa.

R J Barkerin "Age of Assassins" löytyi jälleen kerran Goodreadsin avustuksella. Odotin sellaista synkempää "grim dark fantasy" seikkailua, mutta oikeastaan tämä muistutti suuresti Robin Hobbin "Assassin's Apprenticea". Nuuskimisen lomassa Girton opettelee ystävystymään ikäistensä poikien kanssa - joista suurin osa inhoaa häntä heti kättelyssä - ja tutustuu tietysti myös söpöön tallityttöön. Oikein suloinen sankari siis ja vastapainona meillä on se perusääliö prinssi.

Kirjan maailmaan olisin mielelläni tutustunut vähän paremmin. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa ei esitelty oikeastaan muuta kuin ratsuina käytettävät komeat lentävät petoeläimet.

Tarina eteni mukavan vauhdikkaasti ja prinssin salamurhaajan arvoituksen ratkaisu miellytti minua. Viihdyttävyydestään huolimatta kirjasta puuttui "se jokin" enkä ainakaan tällä hetkellä tunne pakottavaa tarvetta jatkaa sarjan parissa.

Age of Iron

Angus Watsonin "Age of Iron" flirttaili minulle pitkään Goodreadsissa kunnes vihdoin tartuin haasteeseen ja tilasin kirjan itselleni.

"Age of Iron" on historiallista fiktiota ja sitä "dark fantasya", jota olen viime aikoina oppinut rakastamaan. Se lupaa kertoa, mitä oikeasti tapahtui, kun roomalaiset marssivat Britanniaan.

Tarinan sankari Dug Sealskinner on varsin tavallinen tällaisen fantasiaseikkailun hahmo; vanheneva soturi, jonka perhe on surmattu. Nyt Dug kiertelee maata, joka kuohuu roomalaisten uhan alla. Pienet kuninkaat ja kierot druidit taistelevat keskenään ja Dugin järkevänä tavoitteena on pestautua taistelussa aina vahvemman armeijan riveihin.

Asiat eivät tietenkään ikinä mene niin kuin toivoisi ja pian Dug on keskellä epätoivoista kamppailua seuranaan omituinen pikkutyttö ja kaunis soturinainen, joka janoaa kostoa Britannian mahtavimmalle kruunupäälle.

"Age of Iron" oli aivan loistava. Kirjan alapäähuumori sai minut tikahtumaan ja pari druidien touhuihin liittyvää kohtausta olivat puolestaan niin hirveitä, että meinasi tulla huono olo. Toimintaa oli runsaasti ja tarina eteni huomattavasti vauhdikkaammin kuin esimerkiksi Hobbin kirjoissa, mikä sopii tällaiselle kärsimättömälle lukijalle paremmin kuin hyvin.

Lisäksi yhtenä pienenä yksityiskohtana pidin siitä, että sankarin valittuna aseena oli vasara perinteisempien teräaseiden sijasta; Dug osasi vielä perustella niin hyvin, miksi vasara on lähitaistelussa paljon teräasetta parempi.

Haluan ehdottomasti sarjan seuraavatkin osat hyllyyni. Suosittelen "Age of Ironia" kaikille, jotka pitävät synkemmästä fantasiasta - törkeillä vitseillä kevennettynä.

Fool's Assassin

Robin Hobb on yksi kaikkien aikojen lempifantasiakirjailijoistani. Onkin siis aika ihmeellistä, että tähän hänen uusimpaan sarjaansa tarttuminen vei näin kauan. (Väliin on mahtunut kaikkea kiinnostavaa luettavaa.)

"Fool's Assassin" vie meidät takaisin Fitzin luokse Kuuteen herttuakuntaan. Fitz, minä ja varmaan kaikki muutkin lukijat kuvittelivat entisen kuninkaan äpärän ja salamurhaajan päässeen jo eläkkeelle; Kuuden herttuakunnan asukkaat elävät rauhassa Kettrickenin ja tämän pojan kuningas Velvollisuuden oikeudenmukaisen hallinnon alaisina ja Fitz saa vihdoin elää rakastamansa Mollyn rinnalla maalaiskartanoa isännöimässä. Chade tietysti keksii jatkuvasti kaikenlaista touhua ja yrittää parhaansa mukaan vetää Fitzin mukaan valtakunnan politiikkaan.

Sanon suoraan, että pari ensimmäistä lukua eivät innostaneet. Tuntui, että Fitz olisi todellakin pitänyt päästää laitumelle ja keksiä uusia sankareita uusiin seikkailuihin. Pelkäsin, että Hobb halusi vain jatkaa vanhojen rakastettujen hahmojen kanssa, mutta ideat kunnon seikkailuihin puuttuivat. Kirjan alku oli sellaista jaarittelua, muistelua ja pientä, merkityksetöntä puuhastelua.

Kadonnutta Narria etsiviä omituisia hiippareita hortoili välillä paikalle, mutta nämäkään eivät tuoneet kauheasti potkua tarinaan.

Tilanne onneksi korjaantui välittömästi, kun uusi ihana sankaritar Bee ilmestyi kuvioihin. Hobb onnistui jälleen luomaan kiehtovan ja samalla hurjan suloisen hahmon. Muista hahmoista sanon, että Shun oli ärsyttävyydessään virkistävä lisäys tarinaan.

Myös jännitystä alkoi löytyä, kun pahoinpidelty viestintuoja tempaisi Fitzin ja Been syvemmälle Narrin arvoitukseen. Kirjan loppu jätti tarinan todella kiperään tilanteeseen, joten suosittelen varaamaan seuraavan osan ulottuville ennen tämän lukemista. Uskoisin, että luvassa on hieno seikkailu ^^

Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkaman viikinkien ja parantajien aikaan sijoittuva "Itämeren Auri" ihastutti minua niin kovasti, että nyt historiallista viihdettä kaivatessani lainasin kirjastosta tämän sarjan toisen osan "Linnavuoren Tuuli".

Tällä kertaa sankarittarena on Aurin neitoikään ehtinyt tytär Tuuli. Auri toivoisi tyttärestään parantajaa ja isä Haakonille riittää, kunhan tytär käyttäytyy neidolle sopivasti ja menee naimisiin sopivan sankarin kanssa.

Ikävä kyllä Tuulin ääni ei sovi loitsujen laulamiseen eivätkä naisten näpertelyt muutenkaan kiinnosta ärhäkkää nuorta naista. Hän haluaa lähteä veljensä kanssa taistelemaan tarinoiden kilpineitojen tavoin. (Jostain syystä tämä kuvio kuulosti hirveästi nuorten fantasiakirjan juonelta.)

Mukana oli jälleen vanhaan kansanperinteeseen pohjautuvia yliluonnollisia uskomuksia ja elementtejä. Edellisen osan lukemisesta on jo aikaa enkä muista kaikkea tarkasti, mutta tuntuu, että nyt liikuttiin pariin otteeseen paljon aiempaa syvemmällä siellä tietäjien jännittävässä ulottuvuudessa.

Romanssiaste "Linnavuoren Tuulissa" menee "Itämeren Aurin" tavoin suoraan sinne historiallisen hömpän luokkaan; toivottomia ihastumisia, lapsuuden ystäviä ja - ehdoton suosikkini - naimakauppoja löytyi kaikkia.

Valkaman kerronta oli jälleen helppolukuista ja sopivan vauhdikasta. Parasta tässä toisessa osassa oli mielestäni Alvan kohtaaminen. Odotan erittäin uteliaana sarjan seuraavaa osaa ^^

Hiljaiset huvimajat

Lukumieltymykseni vaihtelevat selvästi kausiluonteisesti ja nyt kaipaan historiallista viihdettä. Kaari Utrion kirjoja pitää säästellä myöhempää tarvetta varten, joten piti etsiä jotain muuta. Olen vuosia sitten lukenut yhden sarjan Pirjo Tuomiselta ja nyt päätin kokeilla Tuomisen uudempaa tuotantoa. (Uudet kirjat ovat aina niin vastustamattoman näköisiä.)

"Hiljaiset huvimajat" kertoo aikuisuuden kynnyksellä olevasta Mariasta 1900-luvun alussa, kun teollisuus valtaa alaa ja Venäjä ja muut isot kuhisevat levottomasti.

1900-luku tehtaineen, telefooneineen ja automobiileineen on minusta tylsän lähellä nykypäivää ja pelkäsin pitkästyväni tämän kirjan parissa. Varsinkin kun muistelin aiemmista kirjoista, ettei Tuominen olisi aivan yhtä hulvaton tarinoitsija kuin suosikkini Kaari Utrio.

Nyt voin todeta hyvillä mielin, että "Hiljaiset huvimajat" oli sekä sivistävä että viihdyttävä lukukokemus. Pääsankaritar Maria oli itsenäisen suomalaisen naisen mallikuva; hykertelin tyytyväisenä, kun neito antoi rukkasia innokkaille nuorillemiehille. (Maria ei fiksuna tyttönä halunnut luovuttaa itseään ja omaisuuttaan edes mukavanoloisen miehen käsiin, kuten tuohon aikaan avioituessa tapahtui.) Muuten hahmokaartista löytyi sopivan värikästä porukkaa; ahneita ja täysin itsekeskeisiä sukulaisia ja rasittavuudessaan huvittava hemmoteltu Ellinora-täti.

Historia ei ole vahva lajini. (Rakastan kyllä dinosauruksia.) Voin siis vain uskoa, että Tuomisen kuvaamat asiat pitivät paikkansa. Tylsää kirjan parissa ei tullut ja innostuin päin vastoin muistelemaan muinaisia historiantunteja, sillä monet asiat kuulostivat hämärästi tutuilta.

"Hiljaisissa huvimajoissa" parasta oli se, ettei se ollut pelkkä historiallinen romanssi, vaan ennemminkin tarkka kuvaus naisen asemasta aikana, jolloin mies vielä omisti kaiken ja nuoret naiset vasta aloittelivat itsenäistä työuraansa.

Ruma kreivitär

Augusta on kaunis, rikas ja ylhäinen. Carolina on kaunis ja rikas, mutta ei ylhäinen. Dorotea on kaunis ja ylhäinen, mutta ei rikas. Julia on ylhäinen, mutta ei kaunis eikä rikas. Jokaisen on löydettävä aviomies empireajan Helsingistä.

Kaari Utrion kirjat ovat minulle sellaisia erityisiin vapaapäiviin säästettyjä herkkuja, joten kun tunsin kaipaavani historiallista viihdettä, kaivoin hyllystä tällä kertaa 1800-luvulle sijoittuvan "Ruman kreivittären". (Olen hautonut opusta siitä asti, kun uusi pokkariversio ilmestyi pari vuotta sitten.)

Tarina oli oikein perinteistä historiallista hömppää; lauma ahneita ja ylimielisiä hyväosaisia ja pulaan joutunut mukava ja järkevä eikä oikeasti edes mitenkään ruma sankaritar. Sankari oli myös oikein miellyttävä ja oikeudenmukainen persoona, vaikka hänellä olikin suorastaan ihastuttava juoni mielessään.

En millään jaksa lukea niitä "normaaleja" viihdekirjoja (teiniversiot jostain syystä uppoavat), missä sankarin ja sankarittaren tietää päätyvän onnellisesti yhteen jo ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien. Utrio osaa kuitenkin kirjoittaa hahmonsa oikeasti hauskasti ja ihmisluonnon heikkoja puolia kunnioittaen.

En suosittelisi tätä ystävälleni, joka juuri valitti, ettei tällä hetkellä siedä minkäänlaista romantiikkaa kirjoissa, mutta minä rakastin "Rumaa kreivitärtä". Loistavaa viihdettä, joka jätti hymyn huulille ^^