Tidal

"Tidal" on Amanda Hockingin Watersong-sarjan kolmas osa eli suoraa jatkoa romaaneille "Wake" ja "Lullaby".

Teinityttö Gemma on muuttunut vastoin tahtoaan verenhimoiseksi merenneidoksi ja yrittää nyt siskonsa Harperin ja tämän poikaystävän Danielin kanssa keksiä keinon perua ikivanha kirous ja muuttua takaisin ihmiseksi.

Seireenijoukon johtajanarttu Penn on kypsynyt Gemman asenteeseen lopullisesti. Hän aikoo korvata Gemman eli yksinkertaisesti ilmaistuna tappaa tämän ja muuttaa jonkun toisen tytön merenneidoksi. Lisäksi Penn on iskenyt silmänsä Danieliin, joka on jostain käsittämättömästä syystä immuuni Pennin ja muiden yliluonnollisten kaunotarten lumovoimille.

Tässä sarjan kolmannessa osassa nähdään myös palasia neljän alkuperäisen merenneidon elämästä historian hämärässä. Seireenejä tulee koko ajan olla neljän hengen jengi, joten Pennin murhattua sisariaan hänen on täytynyt värvätä ensin Lexi ja nyt Gemma näiden menetettyjen jäsenten tilalle.

Nämä historiakatsaukset selittävät Pennin ja Thean motiiveja myös nykyajassa. Pennistä tosin ei saa millaan kovin mukavaa kuvaa, vaan hän tuntuu kaikesta huolimatta aika itsekeskeiseltä nartulta. Pidin kuitenkin siitä, miten hienosti Penn osaa sekoittaa pakkaa tässä kolmannessa kirjassa. En haluaisi tavata neitoa henkilökohtaisesti, mutta kirjan sivulla hänen edesottamuksiaan on jännittävä seurata.

Vauhdikas ja nopeatempoinen, kuten teinifantasian kuuluukin olla. Ei ehkä sellainen kirja, mitä hehkutetaan vuodesta toiseen, mutta tarpeeksi viihdyttävä yhdelle lukukerralle. Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa, koska "Tidalin" loppuessa tilanne käy aika kuumana. 

Painajaisten lintukoto

Siiri Enorannan "Painajaisten lintukoto" lämäytti heti ensimmäisillä sivuilla "missä", "miten" ja "miksi" kysymyksiä vasten näköä.

Päähenkilö on Lunni niminen poika, jonka unet eivät ole tavallisen ihmisen unia. Hän pystyy nukkuessaan tekemään ja syömään toffeeta oikeasti tai uneksimaan itsensä aivan toiseen paikkaan. Vaarana tässä hienossa kyvyssä on tosin se, että jos hän nukahtaa liian syvälle, hän ei enää herää.

Lunni kertoo heti kirjan alussa paenneensa jostakin jostain syystä. Hän puhuu useammastakin sisaruksesta, jotka kaikki uneksivat asioita todellisiksi.

"Ajattelin sisartani Sinikukua ja sitä kuinka hän oli aina halunnut kissanpentua. Taloon, joka oli täynnä lintuja! Mutta hän ei ollut luovuttanut. Hän oli puhunut siitä jatkuvasti ja uneksinut siitä niin kauan, että eräänä aamuna hänen tyynyllään oli kehrännyt pieni raidallinen kissa. Sinikukun itsensä tekemä. Eikä hän ollut osannut tehdä sitä oikein. Sillä kissa ei herännyt. Se nukkui kolme päivää ennen kuin uskoimme, että se ei ollut todellinen, se ei ollut valmis, se oli harha. Kehräävä, pehmeä harha. Pian sen jälkeen Sinikuku laitettiin pois."

Lunni haluaa palata sisarustensa luokse, mutta hän ei yrityksistään huolimatta pysty uneksimaan itseään takaisin. Hän kesyttää pikkulinnun ja lähtee sitten etsimään Palila-nimiseltä noidalta eliksiiriä, jolla kasvattaa tavallisesta pikkulinnusta suuri ja älykäs ratsu. Maksuksi eliksiiristä Palila vaatii Lunnia pelastamaan konetyttö T23:n.

Lunni ihastuu konetyttöön ensisilmäyksellä, mutta ikävä kyllä koneella ei ole tunteita. T23 ajattelee pitävänsä Lunnista, mutta hän ei tunne sitä.

"Painajaisten lintukoto" on nuorten fantasiaa, mutta ei sellainen vampyyrien ja/tai ihmissusien maustama teinidraama. Lunni kyllä esitti oikein reippaasti teinien kuohuvia tunteita, mutta maailma oli kuin jostain sadusta tai raskaan sarjan fantasiakirjasta.

Ennen kirjan aloittamista pelkäsin, että matkustelu unien ja valveen välillä sekoittaisi pääni oikein kunnolla. Tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa uhannut pudottaa lukijaa kärryiltä. Ajattelin myös, että T23 ärsyttäisi pelkästään siksi, että sattuu olemaan kone. (Rakastan jääkaappiani ja jumitan mielelläni netissä, mutta muuten "koneet" eivät ole ikinä kiinnostaneet minua.) Itse asiassa T23 oli oikein kiehtova hahmo.

Rakastan vaihtelua, mutta nyt täytyy tunnustaa, että meno oli minulle välillä turhan verkkaista. Tuntui, että henkilöt viettivät monta sivua vain istuskelemalla ja vaeltelemalla edestakaisin tyhjiä metsäteitä pitkin. Laskeskelin moneen otteeseen, että miten monta sivua vielä oli jäljellä. (Enorannan tyyli ei taida sopia minulle, koska "Omenmean vallanhaltijaakin" olisin lyhentänyt reippaasti.)

Yllätyksiä haudan takaa

Eli Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjan toinen osa.

Harper siis etsii työkseen kuolleita. Häneen osui 15-vuotiaana salama, minkä jälkeen hän on pystynyt aistimaan lähellä olevat ruumiit ja näkemään, miten nämä ovat kuolleet. Suurin osa ihmisistä pitää Harperia huijarina ja kaikkien mielestä hän on ahne vaatiessaan rahaa palveluksistaan. Tällä kertaa Harper joutuu poliisin hiillostettavaksi, koska sattuu löytämään vanhalta hautausmaalta tuoreita, murhattuja ruumiita.

"Yllätyksiä haudan takaa" oli... täynnä yllätyksiä. *Heh heh...* Kirja on todella nopealukuinen ja koko ajan tapahtuu jotain, joten tylsistymään ei pääse. Tämä oli ainakin minulle sellainen "vielä pari sivua" -kirja, koska halusin tietää, kuka on murhaaja ja miksi. Lisäksi seurasin kiinnostuneena Harperin räpiköintiä epäluuloisten poliisien, toimittajien, omaisten ja ties minkä yksityisetsivien keskellä.

Takakannessa Harper Connelly -sarjaa ennustetaan Harrisin suisituinta sarjaa. Mainitsin jo ensimmäisestä osasta kirjoittaessani, että taidan pitää Harper Connellysta enemmän kuin aiemmin lukemastani Sookiesta ja vampyyreista kertovasta sarjasta, ja nyt olen entistä enemmän tällä kannalla.

Kääpiöiden koti

"Aavekuninkaan" tilasin syksymmällä englanninkielisenä ihan oman hyllyn koristukseksi, mutta nyt päätin säästää lompakkoa (ja luontoa) ja lainasin R. A. Salvatoren "Kääpiöiden kodin" kiltisti kirjastosta.

Musta haltia Drizzt ja kääpiökuningas Bruenor lähtevät etsimään kääpiöiden muinaista kotia Gauntlgrymiä. He uskovat voivansa löytää myös "Aavekuninkaan" lopussa kuolleiden Catti-brien ja Regisin sielut.

"Kääpiöiden kotia" lukiessa tuli heti alussa haikea olo, kun monille vanhoille ystäville sanotaan hyvästit. Samalla olin kuitenkin hirveän utelias näkemään, ketä uusia henkilöitä ja otuksia Drizztin tielle nyt osuisi. Kyseessä on 17. Drizztistä kertova kirja, jos en aivan väärin laskenut, joten ehkä tässä oli jo aikakin päivittää henkilökaartia...

Yhtenä uusista henkilöistä esitellään nuori haltia Dahlia, jolla oli yllättävän rankka menneisyys. Ilmeisesti näiden kovien kokemusten vuoksi hän on ajautunut pahojen velhojen seuraan. Näillä pahoilla velhoilla on omat motiivinsa etsiä legendaarista Gauntlgrymiä ja sen uumeniin vangittua mahtia. Kirjan alussa Dahlia vaikuttaa hyvin julmalta ja häijyltä olennolta, mutta tapahtumien edetessä hänestä löytyy yllättäen omatunto ja kunniallisuutta.

Drizztin "alkuperäinen" arkkivihollinen, salamurhaaja Artemis Entreri on kuollut ja kuopattu, mutta nyt näyttämölle astuu hänen kollegansa Barrabus Harmaa, joka ainakin minun mielessäni muistuttaa kovasti edeltäjäänsä. Barrabus ei tosin ole julistautunut Drizztin viholliseksi, mutta samanlainen turhia ja tuskallisia kuolemia inhoava yliluonnollisen taitava palkkamurhaaja hän tuntuu olevan.

Näissä Salvatoren suomennoksissa hoetaan jatkuvasti, mielestäni aivan turhaan ja väärissä paikoissa, "niin" ja "sitten". Olen ilmeisesti järkyttävän ahdasmielinen välimerkin ihastelija, mutta tämä ylimääräisten sanojen viljeleminen ärsyttää ihan järjettömästi. Se taitaa olla suurin syy siihen, etten ole viime vuosina enää ahminut Salvatoren kirjoja kuten teini-ikäisenä. Jos virkkeen aloittaa näin, niin kyllä se "niin" on aika turha pikkusana...

Näistä kielellisistä erimielisyyksistä huolimatta minun on kuitenkin lopulta aina pakko selvittää, mitä Drizztille seuraavaksi tapahtuu ^^

Kuiskauksia haudan takaa

Olen lukenut Charlaine Harrisin Sookie Stackhousesta kertovan vampyyrikirjasarjan ja nyt lainasin saman kirjailijan Harper Connelly -sarjan ensimmäisen osan hätävaralukemiseksi yövuoroja varten.

Salama iski Harperiin teini-ikäisenä ja siitä lähtien hänellä on ollut kyky tuntea lähellä olevat vainajat ja nähdä, miten kyseiset henkilöt ovat kuolleet. Velipuolensa Tolliverin avulla Harper matkustaa kaupungista toiseen etsimässä kadonneita ruumiita rahaa vastaan. Ikävä kyllä ihmiset pitävät Harperia huijarina, joka tienaa epätoivoisten asiakkaidensa surulla.

Tässä sarjan avausosassa Harper päätyy selvittämään teinipariskunnan kuolemia. Tyttö on kadonnut ja pojan oletetaan tappaneen ensin tyttöystävänsä ja sen jälkeen itsensä. Harperin ja Tolliverin tapana on poistua paikalta heti kun rahat on saatu, mutta tällä kertaa heidät vedetään mukaan outojen kuolemien tutkintaan.

Pidin Sookiesta, mutta vampyyrit ja ihmissudet alkoivat jo ehkä vähän kyllästyttää, koska nyt sanoisin pitäväni Harper Connelly -sarjasta enemmän. Saattaa johtua siitäkin, että pidän dekkareista.

"Kuiskauksia haudan takaa" oli nopea ja kevyt luettava - sivumäärä ja suomenkielinen teksti varmaan vaikuttavat vertailuuni paksujen englanninkielisten fantasiapläjäysten jälkeen. Tapahtumat etenevät tarpeeksi ripeästi ja samalla päästään kurkistamaan Harperin karmaisevaan lapsuuteen alkoholisoituneiden vanhempien hoivissa.

Minua alkoi kuitenkin hieman vaivata se, miten negatiivisen kuvan Harris antaa valtaväestöstä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki päähenkilön kohtaamat ihmiset tuntuvat olevan todella kylmiä ja ahdasmielisiä. Ehkä Harperilla ja Tolliverilla vain on todella huono tuuri törmätä juuri näihin ikäviin tyyppeihin. Ja jos kaikki ihmiset olisivat hauskoja ja mukavia, ei tästäkään tarinasta olisi syntynyt vauhdikasta murhamysteeriä... :P

Lullaby

Halusin tietää, miten Harperin ja Gemman käy verenhimoisten merenneitojen kanssa, joten lainasin Amanda Hockingin Watersong-sarjan toisen osan "Lullaby".

Merenneidot muuttivat Gemman kaltaisekseen ja pakottivat hänet mukaansa. Kotona Gemman isosisko Harper ja poikaystävä Alex työskentelevät löytääkseen hänet ja keksiäkseen keinon tappaa hänen sieppaajansa.

"Thunder boomed in the distance, and Harper watched the approaching storm. She thought back to what Alex had said about the sirens, and she couldn't shake her new fears.

She didn't believe that Gemma had hurt anybody. At least not yet. But if the sirens were monsters, how long would it be before her sister acted like a monster, too?"

Merenneitojen täytyy syödä ihmislihaa pysyäkseen kunnossa ja Gemma alkaa olla erittäin nälkäinen. Hänen pitkäaikaissuunnitelmiinsa kuuluu koko merenneitojoukon johdattaminen sukupuuttoon, mutta ensin hänen täytyy keksiä keino pitää hampaansa irti tarjolla olevista komeista miehistä...

Huomaan monesti ihastuvani johonkin hulvattomaan sivuhenkilöön ja tässä sarjassa kunnia lankesi Harperin työkaverille Marcylle. Marcy on ihmisiä kammoava kirjastonhoitaja, joka pyrkii piilottelemaan kirjaston asiakkailta ja vie keskusteluja välillä ihan omille teilleen. (Taisin samaistua tyyppiin...)

Zaida ja lumienkeli

Loikkasin fantasian ja murhien jännittävästä maailmasta suomalaiseen peruskouluun Saku Heinäsen lastenkirjan merkeissä. Tätä kevyttä lastenkirjaa voisi kuvailla ajankohtaiseksi ja kantaaottavaksi, koska koulunkäyntiä seurataan 2-vuotiaana Suomeen adoptoidun Zaidan näkökulmasta.

Zaidan kouluelämää häiritsevät samalla luokalla olevat ilkeät kaksoset Janika ja Stiina, jotka ovat jatkuvasti kiusaamassa häntä. Zaida joutuu pettymään myös omiin ystäviinsä, kun he eivät koulun pihalla nouse puolustamaan häntä, vaan antavat kaksosten soittaa suutaan.

Eräänä iltana Zaidan koira Ludwig johdattaa hänet puistoon salaperäisen tytön Ainun luokse. Tässä vaiheessa tarina luiskahtaa ehkä hieman fantasian puolelle, sillä Zaidan uusi ystävä ei ole kuka tahansa tyttö eikä puistokaan pysy öisin ihan kasassa.

Vaikea sanoa, mitä olisin lapsena tästä kirjasta ajatellut. Näin aikuisena jaksoin hyvin lukea tämän fantasiakirjojen lomassa (siihen meni yksi vapaailta). Luulen, että pienempänä olisin saattanut pitää kirjan kauniita mustavalkoisia kuvia uhkaavina ja synkkinä ihan vain värityksen puutteen vuoksi. Toisaalta kyseessähän on nimenomaan kummitustarina... :P

Wake

Hyppäsin jälleen teinifantasian pariin, kun kirjastossa eteen osui sopivasti Amanda Hockingin "Wake".

Teini-ikäisten siskosten Harperin ja Gemman kotikaupunkiin saapuu neljä kaunista tyttöä Penn, Lexi, Thea ja Arista. Tyttöjä pidetään lomailevina elokuvatähtinä, mutta siskosten mielestä heissä on jotain epäilyttävää. Yksi neljästä muukalaisesta katoaa jo ennen tarinan varsinaista alkua ja jostain syystä Harper ja Gemma ajattelevat heti kolmen muun tappaneen Aristan.

Harperin ja Gemman äiti loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa yhdeksän vuotta aiemmin ja Harper on siitä lähtien yrittänyt ottaa liikaakin vastuuta perheestä ja erityisesti pikkusiskostaan. Gemma suhtautuu elämään huolettomammin ja rakastaa käydä öisin uimassa, vaikka teini-ikäisiä poikia katoaa tasaiseen tahtiin.

Harperin huolet vain lisääntyvät, kun Gemma alkaa kulkea heidän lapsuudenystävänsä, naapuripoika Alexin kanssa. Lisäksi Penn on päättänyt kiskoa Gemman osaksi ystäväpiiriään.

Harper noticed that when Penn's dark eyes latched onto Gemma's, her sister lifted her chin higher, as if defying her in her some way. Then Harper saw something that made her blood run cold - Penn's eyes changed, shifting from nearblack to an odd golden color, reminding Harper of a bird.

Teinifantasian sääntöihin kuuluu, ettei sankarittaria jätetä paritta. Gemman kuherrellessa Alexin kanssa Harperin tielle pelmahtaakin veneessä asuva Daniel. Opintoihin ja töihin panostava Harper pitää Danielia hyvännäköisenä, kelvottomana ja ärsyttävänä vetelehtijänä (ja mahdollisesti vähän pervona tyyppinä). Danielin hyväksi on kuitenkin sanottava, että hän tuntuu pystyvän vastustamaan Pennin joukkion lumovoimia.

"Wake" on nopeatempoinen nuortenkirja aika tavanomaisilla teinifantasian ihmissuhdekuvioilla. Parin paksun "kunnon" fantasiakirjan jälkeen oikein hämmästyin, miten nopeasti tällainen kevyt teinifantasia tulee luettua. Harperissa ja Gemmassa tai varsinkaan heidän söpöissä ihastuksissaan ei ollut mitään mullistavaa (mukavia hahmoja kaikki), mutta ne verenhimoiset merenneidot antoivat tarinalle potkua. Sarjan seuraava osa on suorastaan pakko lukea, jotta saan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Goddess

Fiona McIntoshin Percheron-trilogian toinen osa "Emissary" loppui kesken myöhäisen aterian. Olin onneksi varautunut ja lainannut päätösosan jo valmiiksi. Suu täynnä ruokaa vaihdoin siis sulavasti "Goddessiin".

Ana on raskaana ja Lyanaa palvovan kapinallisjoukkion vankina. Joukon johtaja Arafanz aikoo surmata Anan miehen Boazin, Percheronin hallitsijan, ja nostaa Anan syntymättömän lapsen valtaistuimelle. Arafanzin tavoitteena on kasvattaa uusi hallitsija Lyanan palvojaksi ja saada näin koko Percheron seuraamaan jälleen jumalatarta.

Samaan aikaan Galinsean sotalaivasto saapuu piirittämään Percheronin satamaa...

"Goddess" oli jälleen monisivuinen mötikkä, mutta tylsyys ei ehtinyt iskeä kertaakaan tämän urakan aikana. Juoni oli täynnä yllätyksiä, huonosti toteutettuja murhayrityksiä ja suuria paljastuksia Anan syntymättömästä lapsesta.

Herezah vaikutti sarjan alussa häijyltä, vallanhimoiselta, itsekeskeiseltä nartulta, mutta käytyään aavikolla hän on muuttunut edukseen. "Goddessissa" Herezah on ihailtavan suoraselkäinen ja rohkea kuningataräiti. Huomasin kannustavani häntä jopa silloin, kun hän lähenteli Lazaria! :D

Haluan ehdottomasti tutustua muihinkin McIntoshin sarjoihin, koska Percheron-trilogia oli juuri sellaista fantasiaa, josta pidän; sopivasti vauhtia, jännitystä, odottamattomia kuolemia ja pelastumisia ja kimurantteja henkilöitä ja suhteita.

Emissary

Fiona McIntoshin Percheron-sarjan ensimmäinen osa "Odalisque" sieppasi minut mukaansa ja nyt oli pakko päästä käsiksi seuraavaan osaan "Emissaryyn".

Ana yrittää sopeutua elämään haaremin suljetussa maailmassa uskoen rakastamansa miehen kuolleen. Nuori hallitsija Boaz taas kasvattaa selkärankaansa, mutta hänen läheisimmäksi neuvonantajakseen on noussut valepukuinen Maliz-demoni, joka on tarinan sankarijoukon suuri vihollinen. Boazin äiti Herezah tuntee himoitsemansa vallan lipuvan ulottuviltaan ja juonittelee kostonhimoisesti Anan pään menoksi.

Vihamielisesti Percheroniin suhtautuvassa Galinseassa puolestaan on kuultu, että Percheronin hallitsija on tapattanut Galinsean prinssi Lucienin (tunnetaan paremmin Percheronin kunnioitettuna vartiopäällikkö Lazarina).

"Emissary" oli yhtä valloittava kuin sarjan edellinenkin osa. Kuten kaikissa hyvissä kirjoissa, juoni oli niin kiinnostava, että lukemista oli vain pakko jatkaa aina seuraavalle sivulle ja seuraavaan kohtaukseen. Jännittävät hetket ja ihmepelastumiset seurasivat toisiaan niin reippaassa tahdissa, ettei tämän 560 sivuisen teoksen lukeminen käynyt tylsäksi.

Erityisesti haluan kehua "Emissarya" siitä, että Maliz-demoni, tarinan isoin pahis, vaikutti itse asiassa oikein sympaattiselta ja kiehtovalta hahmolta. Kirjan loppua kohden aloin pitää myös Herezahista. Eunukkien ällöttävä pomo Salmeo taas oli jopa aiempaakin ällöttävämpi (mikä tietysti on positiivinen asia ja osoitus McIntoshin taidoista).

Suosittelen muuten hankkimaan kolmannen osan "Goddessin" ENNEN kuin "Emissary" on loppu; tarina jää nimittäin pahaan paikkaan :P

The Glasswrights' Journeyman

Palasin Mindy L. Klaskyn Rani Traderista kertovan sarjan pariin sarjan kolmannen osan "The Glasswrights' Journeyman" merkeissä.

Morenian pääkaupunki on tuhoutunut tulipalossa, joka ei välttämättä ollut onnettomuus. Kylmästä ja nälästä kärsivää kansaa uhkaa tappava keuhkotauti, mutta valtion kirstuista ei löydy rahaa. Nuoren kuningas Halaravillin on siis unohdettava omat toiveensa ja lähdettävä kosiskelemaan Liantinen prinsessa Berylinaa isojen myötäjäisten toivossa. (Liantine sattuu myös olemaan juuri se maa, jonne sarjan edellisestä kirjasta tutut lapset on myyty orjiksi.)

Kauppiassukuun syntynyt Rani lähtee Halaravillin mukaan neuvottelemaan sekä prinsessan kädestä (ja isoista myötäjäisistä) että lapsiorjien vapauttamisesta. Perillä Ranin huomion varastaa kuitenkin näyttelijäryhmä, joilla on kaunista lasia. Ranin unelmanahan on rakentaa lasintekijöiden kilta uudestaan sarjan ensimmäisen osan hävityksen jäljiltä.

"The Glasswrights' Journeymanissa" tutustutaan myös Liantinen rikkaimpaan ja vaikutus-valtaisimpaan kiltaan. Kilta kasvattaa myrkyllisiä hämähäkkejä, joiden kutomasta seitistä tehdään arvokkaita silkkejä. Hämähäkkikillan harjoittelijatyttö Mareka pelmahtaa sattumalta Ranin ja Halaravillin tielle ja tuo yleiseen juonitteluun lisäväriä omilla suunnitelmillaan.

Sanoisin, että pidin tästä kolmannesta kirjasta jopa enemmän kuin aikaisemmista. Sopivasti ahnetta valtapeliä ja kieroilua sekä kiinnostavia romanttisia ongelmia. Kirjan alussa ajattelin Ranin ja Halaravillin muistuttavan jonkin Disneyn elokuvan paria, mutta loppua kohti olin aivan ihastunut kaksikon väliseen suhteeseen. Ja prinsessa Berylinaan rakastuin heti kättelyssä! <3 (Ymmärrän kyllä, miten Berylina saa läheisensä - ja kosijansa Halaravillin - turhautumaan.)

Jatkoa odotellessa ^^

Odalisque

Alison Goodmanin "Eon" oli niin mahtava löytö, että uskaltauduin tutkimaan kirjaston englannin-kielistä fantasiahyllyä tarkemmin. Täytyy myöntää, että Fiona McIntoshin "Odalisquen" lainasin lähinnä siksi, että kirjan kannessa lukee Robin Hobbin julistaneen: "A bold new voice in high fantasy". Kiinnostuin kirjasta myös takakannen perusteella, mutta tuo etukannessa ollut lainaus lopullisesti "pakotti" minut selvittämään, mistä tämän kirjailijan kirjoissa oikein on kyse.

Tapahtumapaikkana on Percheron, joka tuo mieleeni jonkin idässä ja/tai etelässä sijaitsevan eksoottisen valtion; toisella puolella satama ja meri, toisella tappava aavikko. Lisäksi hallitsijalla on haaremi eunukkeineen. Tarina alkaa, kun Percheronin hallitsija kuolee ja valtaan nostetaan hallitsijan lempivaimon Herezahin 15-vuotias poika Boaz. Herezah on kovalla työllä noussut seksiorjasta hallitsijan kunnioitetuksi äidiksi ja aikoo nyt pidellä Percheronin ohjia tiukasti omissa käsissään. Äidin lisäksi Boazin valtaa himoitsevat lähes kaikki ympärillä pyörivät miehet.

Boaz luottaa ainoastaan hullua hovinarria esittävään lyhytkasvuiseen Peziin ja kaupungin vartijoiden päällikköön Lazariin. Lazar on malliesimerkki fantasiatarinan sankarista: kunniallinen, turhia veritekoja inhoava ja uskomattoman taitava taistelija. Lisäksi hänen menneisyytensä on suuri, mahdollisesti synkkä mysteeri. (Tuli ihan Aragorn mieleen.) Tarinan suloinen sankaritar Ana löytyy, kun Herezah lähettää vastahakoisen Lazarin aavikolle etsimään tyttöjä uuden hallitsijan Boazin haaremia varten.

Tämä sankarijoukko joutuu sitten keskelle lähes unohtuneen jumalattaren ja demonin välistä kamppailua. (Koska pitihän se fantasiatarinan fantasiaosuus jostain repiä.)

"Odalisque" tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisistä luvuista lähtien. Olen varmaan lukenut liian vähän tällaista "korkeaa" fantasiaa, kun ihastun näin helposti. Ensimmäiseksi innostuin yksinkertaisesti siitä, että Percheronin maailma on niin kaukana tästä nykypäivän Suomesta ja siis omasta arjesta. Pidin myös kirjan sankareista. Joku voisi sanoa, että Lazar, Boaz ja Ana ovat liiankin stereotyyppisiä ja yllätyksettömiä fantasiatarinan henkilöitä, mutta minusta he olivat... mukavia ^^

Pahiksista sanoisin, että se heikkoluontoisia ihmisiä valtaava, jumalatarta vastaan taisteleva demoni ei herättänyt mitään suurempia tunteita (hahmo jäi vähän sivuosaan ainakin vielä tässä trilogian ensimmäisessä osassa), mutta eunukkien päällikkö Salmeo oli todella onnistunut ällöttävä, vallanhimoinen sadisti. *Brrr!*

Oli muuten mukavaa lukea auringon paahtamasta etelän kaupungista tähän aikaan vuodesta. Kesää varten pitää sitten etsiä jotain hyytävämpiä seikkailuja ^^

Eona: Return of the Dragoneye

Olen kahlannut läpi monia trilogioita, mutta vasta nyt törmäsin käsitteeseen "duologia". (Ehkä niitä trilogioita vain kirjoitetaan paljon enemmän kuin duologioita.) Termi tuli esille Alison Goodmanin kaksiosaisen sarjan (onko kaksi osaa "sarja"?) yhteydessä. Goodmanin fantasiatarinan ensimmäinen puolisko "Eon" oli ihan sattumalöytö kirjastosta, mutta koukutti minut ensimmäisestä luvusta lähtien, joten en hirveän kauaa malttanut odottaa duologian jälkimmäisen osan kimppuun pääsemistä.

Lordi Eonista saa vihdoin olla lady Eona, mutta nyt hän joutuu pakenemaan edellisen keisarin veljeä Sethonia eunukkivartija Rykon ja miehen ruumiiseen syntyneen lady Delan kanssa. Kymmenen kahdestatoista Dragoneyesta on murhattu ja laillinen hallitsija, edellisen keisarin 18-vuotias poika Kygo on kateissa ja mahdollisesti kuollut.

Eonan vaatimattomana tehtävänä on nyt selvitä itse hengissä, hillitä kaikkia Dragoneye-ihmistensä menettämisestä hämmentyneitä voimalohikäärmeitä ja auttaa prinssi Kygo takaisin valtaan.

Sanoisin, että "Eona" oli yhtä jännittävä kuin aiempikin osa ja Sethon oli ihanan karmiva sadisti pahiksen roolissaan. Muiden henkilöiden luotettavuus taas herätti välillä epäilyksiä ja tällainen yksinkertainen lukija sai ihan kiitettävästi yllätyksiä matkan varrella. Näin ollen valvoin eilen illalla ihan liian myöhään, kun en malttanut keskeyttää lukemista :P

Taivaallisen tulen kaupunki

Ihastuin Cassandra Claren Varjokaupungit-sarjaan saatuani naapurilta sarjan ensimmäisen kirjan ennakkopainoksen. Aloin tuolloin olla jo aika ennakkoluuloinen nuorille suunnattuja teinifantasia-kirjoja kohtaan ja ensimmäisten lukujen aikana ajattelin lähinnä: "Jaahas, taas yksi Twilight."

Sarjan päätähti on siis tyypillinen, arkiseen elämäänsä jännitystä kaipaava teinityttö Clary, joka sitten kohtaa komean, yliluonnollisen pojan Jacen. Jace ei Edward Cullenin tavoin ole sieluaan sureva vampyyri vaan enkeleistä polveutuva vampyyrinmetsästäjä. (Tosin Jace murehtii mahdollista sisäistä pahuuttaan ja pelkää satuttavansa Clarya.) Myöhemmin selviää, että myös Clary kuuluu tähän varjometsästäjien rotuun. Ja tietysti Clarylla on aivan tavallinen ihmispoika Simon parhaana ystävänään (ja suurena ihailijanaan). Kuulostaako "muutamalta" muulta teinifantasialta?

Silti jokin tässä sarjassa, sen vauhdikkaissa tapahtumissa, huumorissa ja mutkikkaissa perhesuhteissa on saanut minut lukemaan sitä innokkaasti tähän viimeiseen kirjaan asti.

Sanon suoraan, että vaikka sarjan alussa fanitin kovasti Claryn ja Jacen romanssia, "Taivaallisen tulen kaupunkia" lukiessani olen jo aika leipääntynyt sarjan lukuisiin heteropareihin. Sen sijaan yksi suhde on mielestäni aivan uskomattoman ihana. Kiintiöhomot ovat minun näkemykseni mukaan monesti aika tylsiä ja ainakin yhdessä nimeltä mainitsemattomassa tapauksessa suorastaan raivostuttavan tökeröjä lisäyksiä henkilökaartiin, mutta Clare on onnistunut luomaan sellaisen parin, jonka käänteitä jaksaa seurata sormet ristissä ja silmä kovana (välillä melkein henkeä pidätellen): Magnuksen ja Alecin <3 Pidin tästä parista jo aiemmissa kirjoissa, mutta nyt kun aloin lukea "Taivaallisen tulen kaupunkia" rakastuin jälleen.

"Taivaallisen tulen kaupunkia" kuvailisin vauhdikkaaksi ja paksuudestaan huolimatta kevyeksi luettavaksi. Mukaan mahtui jännittäviä hetkiä, jotka saivat kääntämään sivua innokkaasti (tai kiroamaan töiden alkamista, mikä aina häiritsee lukemista ikävästi).

Eon: Rise of the Dragoneye

Lainasin ihan vahingossa kirjastosta aika mahtavan fantasiakirjan: Alison Goodmanin "Eon: Rise of the Dragoneye".

Nyt ei seikkaillakaan keskiajan Euroopassa tai nykypäivän Amerikassa vaan tarinan kuvitteelliset maisemat ja kulttuuri ovat saaneet vaikutteita muinaisesta Kiinasta ja Japanista. Sieltä löytyy esimerkiksi keisari lukuisine haaremissa elävine jalkavaimoineen, eunukkeja, esi-isille rakennettuja alttareita ja paljon erilaisia kumarruksia henkilöiden arvojärjestyksestä riippuen.

"Dragoneye" on ihminen, joka on tehnyt sopimuksen yhden lohikäärmeen kanssa. Lohikäärmeitä on kaksitoista ja jokainen on aina yhden vuoden vahvimmillaan - kuten kiinalaisessa horoskoopissa. Kahdentoista vuoden välein, oman vuotensa alkaessa, lohikäärme valitsee itselleen uuden ihmisen 12-vuotiaista (eli edellisenä voimavuotenaan syntyneistä) pojista. Valituksi tullut opiskelee 12 vuotta oman lohikäärmeensä varsinaisen Dragoneyen alaisuudessa, minkä jälkeen oppipojasta tulee vihdoin Dragoneye ja hänet opettanut vanha Dragoneye jää eläkkeelle.

Eon(a) on 16-vuotias tyttö, joka esittää mestarinsa käskystä 12-vuotiasta poikaa tullakseen lohikäärmeen valitsemaksi. Eonalla on luonnostaan poikkeuksellisen vahva yhteys henkimaailmaan ja koska hän on tarinan päähenkilö, hän luonnollisesti onnistuu myös herättämään lohikäärmeen kiinnostuksen. Kaikki ei kuitenkaan mene juuri niin kuin Eonan mestari on suunnitellut, vaan äkkiä Eona on palatsissa keskellä vallanhimoisten miesten juonia.

Kamalan koukuttava kirja! Tämä oli ehdottomasti sellainen "pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu" -tapaus. Vauhdikkaan ja jännittävän juonen lisäksi ihastuin värikkäisiin henkilöihin ja aasialaisvaikutteiseen maailmaan. (Aloin epäillä, että olen lukenut liikaa niitä perusteinifantasioita, kun innostuin tästä niin hirmuisesti...)

Ja varoituksena kaikille tästä kirjasta kiinnostuneille: se jää pahasti kesken!

The Glasswrights' Progress

Luin vuosia sitten Mindy L. Klaskyn fantasiaromaanin "The Glasswrights' Apprentice". Tällä välillä kirjaston hyllyjä on käännelty ja väännelty useampaankin otteeseen ja nyt ihan sattumalta osuin Klaskyn kirjojen kohdalle ja päätin jatkaa tätäkin sarjaa eteenpäin.

Sarjan sankaritar on siis teini-ikäinen Rani Trader. Sarjan ensimmäisessä osassa Ranin vanhemmat maksoivat isot rahat lasintekijöiden killalle, jotta Rani pääsisi oppitytöksi ja saisi näin paremman aseman yhteiskunnassa. Rani joutui kuitenkin pakenemaan kaduille, kun lasintekijöiden kilta lavastettiin syylliseksi kuninkaalliseen murhaan.

"The Glasswrights' Progress" jatkaa tarinaa kaksi vuotta siitä, kun edellinen kirja loppui. Lasintekijöiden killan jäsenistä suuri osa tapettiin, kun heitä luultiin pettureiksi ja murhaajiksi, ja nyt jäljelle jääneet piileskelevät huolimatta uuden kuninkaan Halaravillin vakuutteluista, että he ovat turvassa. Rani elää Halaravillin hovissa, mutta on päättänyt rakentaa kiltansa uudestaan.

Rani ei kuitenkaan tässä kirjassa ehdi pahemmin pohtia hajotetun kiltansa tulevaisuutta, sillä naapurivaltion kuningas Sin Hazar kokoaa lapsiarmeijaa ja suunnittelee Ranin kotimaan Morenian valloittamista. Prinssi Bashanorandin, kuningas Halaravillin velipuolen ja kuningas Sin Hazarin siskonpojan, ansiosta Rani päätyy keskelle lapsiarmeijaa.

"The Glasswrights' Progress" ei ole mitenkään raskas tai haastava luettava. Juoni kaikkine juonitteluineen piti minut mukavasti hereillä yövuorossa istuessa. Poikkeuksena oikein perinteiseen ja painavaan klassiseen fantasiaan päähenkilöt ovat nuoria (Rani 15 ja Halaravilli 17-vuotias). Lisäksi tarinasta puuttuvat lohikäärmeet, haltiat, lumotut aseet ja se ikivanha velho. Morenia ahneine salaseuroineen ja naapurivaltioineen olisi voinut olla ihan oikea maa pimeällä keskiajalla.

Ihmettelen vain sitä, miksi aikoinaan keskeytin sarjan lukemisen heti ensimmäisen osan jälkeen...

PS. Klasky käyttää niin hienoja sanoja, että yövuorossa lukiessani, vieressä oli koko ajan netin sanakirja valmiina auttamaan :D

Mestarin kosto

Eoin Colferin Artemis Fowl kuuluu lempikirjasarjoihini. W.A.R.P on Colferin uusi sarja, jota nyt markkinoidaan Artemis Fowlin ystäville. Löysin tämän uutuussarjan kolmannen ja uusimman osan "Mestarin kosto" kirjastosta ja iskin heti kiinni.

W.A.R.P:n teini-ikäiset sankarit ovat nykyajasta kotoisin oleva FBI-agentti Chevie ja 1800-luvun lopulla syntynyt Riley. "Mestarin kostossa" Chevie ja Riley joutuvat vahingossa keskelle 1600-luvun noitavainoja. Päävainoajana toimii Rileyn entinen oppimestari, taikuri ja salamurhaaja Albert Garrick. Garrick on haaveillut Rileyn tappamisesta siitä asti, kun Riley sarjan ensimmäisessä osassa hankkiutui hänestä eroon madonreiän avulla.

"Mestarin kosto" on vauhdikasta ja kevyttä luettavaa, joka ei missään vaiheessa käy pitkäveteiseksi. Tyylilleen uskollisena Colfer on myös lisännyt tarinaan hulvattomia yksityiskohtia ja sivuhenkilöitä ja tietysti myös vähän suolikaasuja.

Sarjan ensimmäistä osaa hehkutettiin suureksi lohdutukseksi niille, jotka surivat Artemis Fowlin tarinan päättymistä. Samantyylinen ja oikein viihdyttävä sarja W.A.R.P. on, mutta... Artemis puuttuu silti! :P

"Meillä ei ole aavistustakaan siitä, mikä madonreikä on. Ei kenelläkään meistä. Joka muuta väittää, ei ajattele aivoillaan vaan jollakin muulla elimellä. Ja tarkoitan siis Einstein mukaan lukien. Siis miettikää nyt. Se mies ei ymmärtänyt edes sitä, miten hiusharja toimii."

Rajalla

Ally Condien tulevaisuuteen sijoittuva teinikolmiodraamatrilogia alkoi "Tarkoitetulla" ja nyt pääsin toiseen osaan "Rajalla". Kannessa kirjaa hehkutetaan Nälkäpelin seuraajana, mutta ensimmäisen osan perusteella olin vähän skeptinen.

"Tarkoitettu" päättyi siihen, että Cassian elämää suurempi ihastus Ky lähetettiin viranomaisten toimesta vaarallisiin ulkoprovinsseihin taistelemaan - ja todennäköisesti kuolemaan. "Rajalla" alkaa siitä, että Cassia on hankkiutunut työkomennukselle rajaprovinsseihin vakaana aikomuksenaan paeta ulkoprovinsseihin ja löytää Ky.

Moitin "Tarkoitettua" siitä, että se kävi välillä vähän tylsähköksi. "Rajalla" oli kevyt ja ihan kiinnostava luettava, vaikka en jotenkin päässyt heti alussa sellaiseen todella hyvän kirjan "pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu" -tunnelmaan. Ammuskelua ja toimintaa oli enemmän kuin sarjan avausosassa ja loppua kohti alkoi paljastua kaikkea jännittävää. Sarjan kolmiodraamakin sai vähän lisäväriä.

Cassian ja Kyn suhde vaivasi minua kovasti. Mielestäni heidän romanssinsa ensimmäisen kirjan pohjalta oli pelkkä nuorten ihastus, joka perustui yhteisiin jännittäviin salaisuuksiin. Tällaisen ihastuksen ei uskoisi saavan Cassian tapaista kiltiksi kasvatettua tyttöä jättämään rakastavaa perhettä ja vaarantamaan koko elämäänsä. Sitten minulle viimein selvisi, että ehkä Ky olikin pelkkä tekosyy ja todellinen motiivi oli Cassian isoisä, joka oli kehottanut Cassiaa taistelemaan. Yhteiskuntahan kirjaimellisesti murhasi Cassian isoisän (kuten kaikki muutkin vanhukset näiden täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta). Siinä luulisi olevan tarpeeksi syytä kapinoida karkaamalla jännittävän ja ehdottoman kielletyn pojan perään.

Emily

Historiallisen hömpän saralla Catherine Cookson on ehdottomia suosikkejani. Tällä kertaa löysin ilokseni vuonna 1976 ensimmäisen kerran ilmestyneen "Emilyn". Kirja kertoo - yllätys - Emily-nimisestä tytöstä.

Tarinassa eletään 1900-luvun alkua. 15-vuotias Emily on juuri saanut koulunsa käytyä ja työskentelee palvelustyttönä Sep McGilbyn ja tämän sairaalloisen, uskontoon voimakkaasti tukeutuvan vaimon taloudessa. Emilyn isä on työnsä vuoksi kuukausia, jopa yli vuoden kerrallaan merillä, ja Emilyn lapsuudenkotia hallinnoi tällöin äitipuoli Alice. Emilyn pikkusisko Lucy asuu vielä kotona äitipuolen ja tämän lasten kanssa. Alice kohtelee Lucya kuten ilkeät äitipuolet saduissa ja vaatii lisäksi valtaosan Emilyn palkasta Lucyn elatusta varten.

Tämä ei ole tarina kauniista, avuttomasta neidosta, jonka komea ja rikas prinssi pelastaa kurjuudesta. Emily köyhä, mutta vahva ja hyväpäinen nuori nainen, joka työskentelee reippaasti auttaakseen itseään ja heiveröistä sisartaan. Itse asiassa Emily joutuu parisuhteessakin olemaan se vahvempi osapuoli ja tukemaan valitsemaansa miestä. Toisaalta yhdessä vaiheessa Emilykin on heikko juuri sen vuoksi, ettei pakkaa tavaroitaan ja jätä kelvotonta miestään.

" - Joskus tulee vielä se päivä jolloin naiset hallitsevat tätä maata. Ottavat käsiinsä vallan ja hoitavat kaikki ne toimet, joihin vaaditaan järkeä ja älyä. Katsos: naiset ovat niin paljon voimakkaampia kuin miehet.

Emily räpytti silmiään. Vaikka hän ei milloinkaan olisi rohjennut esittää näin äärimmäisiä ajatuksia, hän tiesi sisimmässään ajatelleensa - ja yhä ajattelevansa, että useimmissa asioissa naiset todella pystyivät ajamaan miesten edelle. Heille ei vain koskaan annettu tilaisuutta siihen."

Emilyn tarinaa vievät eteenpäin yllättävät vastoinkäymiset, joita seuraa aina tilanteen korjaava onnekas sattuma. Pidän Cooksonin kirjoissa eniten siitä, että ne eivät ole liian siirappisia ja ruusunpunaisia. Ihmisiä ei myöskään ole kuvattu liian mustavalkoisesti. Tarinan "pahikset" eivät ole yksinkertaisesti pahoja, vaan oikeissa olosuhteissa mukavia ja rakastavia henkilöitä. Cookson kuvaa suorastaan pelottavan uskottavasti ihmisluonteen heikkouksia, jotka ajavat hänen henkilönsä pahoihin tekoihin. Osa Cooksonin hahmoista tarvitsisi ihan mielenterveyspalveluita, mutta monet "Emilyssä" kuvatut henkilöt ovat yksinkertaisesti ahneita, kateellisia, ylpeitä ja niin edelleen.

Vaikka Cookson ei ole lorottanut "Emilyyn" liikaa siirappia, kirja ei todellakaan ole masentavaa tai raskasta luettavaa. Emilyn elämässä vilisee iso lauma myös niitä oikeasti mukavia ja ystävällisiä ihmisiä. Ihastuin välittömästi Emilyn Mary-tätiin, jolla on liuta lapsia ja homssuinen olemus. Mary-tädin ei niin kovin hienostunut ulosanti piristäisi mitä tahansa sukukokousta :D

Made For You

Ihastuin aikoinaan Melissa Marrin keijuista kertovaan Wicked Lovely -sarjaan ja nyt törmäsin kirjastossa saman kirjailijan teokseen "Made For You".

"Made For Youn" päähenkilö on teini-ikäinen tyttö, kuten "Wicked Lovelyssa", mutta tällä kertaa mukana ei ole keijuja tai muita fantasiaolentoja. Tarinan sankaritar Eva elää oikein amerikkalaista koulun suosituimman tytön elämää; hänellä on sekä näköä että nimeä ja ympärillään jatkuvasti muiden suosittujen nuorten piiri.

Poika, jonka henkilöllisyyttä ei paljasteta lukijalle, on rakastunut Evaan. Hän ei kuitenkaan saa Evalta vastakaikua tunteilleen, minkä vuoksi hän päätyy äärimmäiseen ratkaisuun; hän päättää "pelastaa" Evan turmeltuneelta suosittujen joukolta ajamalla tämän yli autolla. Eva ei tuntemattoman ihailijansa hämmästykseksi kuitenkaan kuole yliajossa, vaan joutuu sairaalaan kauhistelemaan tapahtunutta. Kaiken huipuksi Eva alkaa nähdä "hallusinaatioita" läheistensä tulevista kuolemista.

"Made For You" oli... koukuttava! Ehdottomasti sellainen kirja, jota ei malttaisi keskeyttää. Tarinaa kerrotaan välillä pakkomielteisen yliajajan näkökulmasta ja voin vain sanoa, että se tyyppi elää ihan omassa todellisuudessaan. Lukija ei voi kuin kääntää sivuja ja odottaa jännittyneenä, mitä se hullu keksii seuraavaksi. Ja isoin kysymys on jatkuvasti se, että kuka se yliajaja oikein on.

Jännittävän juonen lisäksi ihastuin myös henkilöihin. Eva oli mielestäni mukava, täyspäinen nuori, vaikka onkin elänyt prinsessan elämää. Pidin myös Evan ystävästä Gracesta. Evan poikaystävä Robert taas oli uskomaton törppö ja salaperäinen yliajaja tietysti karmivan sekaisin päästään.

Mahtava teinijännäri ^^

Omenmean vallanhaltija

Tuntuu, että luen pelkästään ulkomaalaista (amerikkalaista...) fantasiaa, joten ihan siitäkin syystä olen jo pitkään aikonut tutustua muun muassa Siiri Enorannan kirjoihin. Aloitin loogisesti ensimmäisestä teoksesta eli "Omenmean vallanhaltijasta". Jostain syystä tämän kirjan kannet teksteineen eivät ole ikinä jaksaneet herättää kiinnostustani. Olen aina kirjaan törmätessäni ajatellut, että enhän minä nyt tuollaista lue! Vampyyreja ja teini-ikäisten parisuhde- ja opiskeludraamaa sen olla pitää. Tuli kuitenkin pakottava tarve selvittää, että halusin tietää, mitä se Enoranta näin suomalaisena oikein kirjoittaa.

Jo muutaman sivun jälkeen ihmettelin, miksen ole lukenut tätä kirjaa aiemmin. Kirjan päähenkilö on kuvitteellisessa Omenmean maailmassa elävä 13-vuotias maalaistyttö Nezsandra, jonka paras ystävä on naapurimökissä asuva muutaman päivän nuorempi tyttö Ninir. Nez on kaksikosta se, joka keksii kaikkea ei aina niin kovin järkevää mutta sitäkin hauskempaa puuhaa. Yhtenä päivänä Nezin ideasta seuraakin Ninirin vakava loukkaantuminen. Pelastaakseen Ninirin Nez matkustaa muihin maailmoihin keräämään Ninirin parantamiseen tarvittavaa voimaa.

Mielestäni "Omenmean vallanhaltija" on jotenkin virkistävän sadunomainen fantasiaseikkailu. Veristen taisteluiden sijaan Nez kohtaa nuoremmillekin sopivia haasteita. Myös maailmat kuusijalkaisine hevosineen ja siivekkäine kettuineen sopisivat jonkin satukirjan sivuille.

Alun ihastuksen jälkeen taisin hieman kyllästyä näin viattomaan ja lapsenomaiseen seikkailuun. Luvut olivat lyhyitä ja teksti nopealukuista, mutta tuntui, että vieraiden maailmojen lukumäärä alkoi uuvuttaa, ja halusin vain saada tarinan äkkiä loppuun. (Jos haluaa seksiä ja väkivaltaa, ei kannata etsiä lukemista lastenosastolta...)

Sanoisin, että "Omenmean vallanhaltija" oli silti virkistävää vaihtelua siihen tavalliseen vampyyreja ja teinidraamaa sisältävään nuortenfantasiaan. ^^

Loppusoitto

Jaksoin vihdoin tarttua Becca Fitzpatrickin enkelisarjan neljänteen ja viimeiseen osaan "Loppusoitto".

Nora on nyt sitoutunut johtamaan isänsä kokoamaa nefiliarmeijaa. Jos Nora syrjäytetään tai jos hän luopuu itse vallasta, hän ja hänen äitinsä kuolevat. Nefilit uskovat Noran johtavan heidät voitokkaaseen taisteluun langenneita enkeleitä vastaan. Noran poikaystävä Patch puolestaan sattuu olemaan enkeli. Lisäksi Nora on tehnyt arkkienkeleiden kanssa sopimuksen rauhasta.

Tämän jännittävän alkuasetelman vuoksi halusin lukea "Loppusoiton", vaikka Noran ja Patchin välinen rakkaustarina on alusta asti jättänyt minut kylmäksi. Ajattelin tätäkin kirjaa lukiessani, että Noran kannattaisi jättää Patch ihan oikeasti. Patch tuntuu vain hankaloittavan Noran elämää ja kaiken lisäksi hän kohtelee Noraa todella alentuvasti. "Näytät söpöltä, kun yrität olla kova."

Pakko myöntää, että "Loppusoitto" ei ollut mitenkään tuskallinen luku-urakka. Jännitystä riitti kiitettävästi, Norassa oli mielestäni potkua ja Patchkin osoitti hyödyllisyytensä loppua kohden.

The Copper Gauntlet

Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisteriumin avausosa "The Iron Trial" ihastutti sen verran, että kävin heti käsiksi toiseen osaan "The Copper Gauntlet".

Harry Potter Callum Hunt on selviytynyt hengissä ensimmäisestä vuodestaan velhokoulussa, viettänyt kesäloman kotona ja haluaa nyt palata toiseksi vuodeksi Tylypahkaan Magisteriumiin. Callumin velhokoulua inhoava isä on kuitenkin valmis tekemään kaikkensa estääkseen poikansa lähdön. Lisäksi Callumin mielenrauhaa häiritsee tieto siitä, että hänen sisällään on Voldemortin Kuoleman Vihollisen sielu.

Callumin paras ystävä Aaron paljastui edellisessä kirjassa kaaoselementin hallitsevaksi velhoksi. Tämä harvinainen kyky on myös Kuoleman Vihollisella, joten Aaron on ainoa, joka pystyy taistelemaan tasavertaisesti häntä vastaan. Velhomaailma juhliikin Aaronia pelastajanaan. Kukaan ei tosin tiedä, että Kuoleman Vihollinen on jo vuosia sitten loikannut asuttamaan Callum-vauvan kehoa...

Näistä aineksista syntyi taas herkullinen soppa. Vauhtia ja yllätyksiä oli kiitettävästi eikä lukija oikein tiennyt, keneen uskaltaisi luottaa.

Nyt ei voi muuta kuin odottaa kärsimättömänä sarjan kolmatta osaa.

The Iron Trial

Cassandra Clare, yksi lempiteinifantasiakirjailijani, on yhdistänyt voimansa Holly Blackin (joka kirjoittaa käsittääkseni myös teinifantasiaa) kanssa ja rakentanut Tylypahkan uudestaan. Näin ajattelin heti, kun törmäsin Magisterium -sarjan ensimmäiseen osaan "The Iron Trial".

Sarjan päähenkilö on 12-vuotias Callum Hunt. Callumin ollessa vauva Voldemort Kuoleman Vihollinen tappoi Callumin äidin (ja useita muita). Callum ei saanut rytäkässä arpea otsaansa, vaan hänen jalkansa murtui pahasti, minkä vuoksi hän ontuu edelleen. Callumin velhoisä on opettanut poikansa pelkäämään taikuutta ja syyttämään taikuutta äidin kuolemasta, joten kun Callum kutsutaan Tylypahkan Magisteriumin pääsykokeeseen, hänen tavoitteenaan on luonnollisesti reputtaa kunnolla.

Harry Potterin tavoin Callumin sosiaalinen elämä ennen velhokoulua on ollut aika surkeaa. Callumin ongelmana eivät ole olleet rähjäiset vaatteet ja ilkeä serkku, vaan huono jalka. Poika, joka ei pysty pelaamaan ja juoksemaan muiden kanssa, on ollut helppo kohde kiusaajille. Tai ainakin kiusaajat ovat kuvitelleet näin. Raaka kouluelämä on tehnyt Callumista yksinäisen mutta ärhäkän otuksen, jonka harrastuksiin kuuluu tappelemisen lisäksi pienten eläinten vapauttaminen.

Magisteriumin opetussuunnitelma eroaa Tylypahkan versiosta enkä usko, että sivuhenkilöitäkään on tästä kuuluisasta opinahjosta rekrytöity. Kaaoksen riivaamat eläimet, joita vastaan Magisteriumin oppilaat taistelevat, tuovat mieleeni Jennifer Estepin Mythos Academyn. Tällaista kevyttä nuorten fantasiaa on kirjoitettu niin paljon, että ideoita tulee varmaan väkisinkin kierrätettyä.

"The Iron Trialissa" oli paljon kohtia, joissa Harry Potter tuli mieleeni, mutta en antanut sen häiritä. Huolimatta niistä muutamasta "hei, eikös tämä kuulosta tutulta" -kohdasta kirjaan mahtui useita virkistäviä yllätyksiä, kuten hyvään fantasiaseikkailuun kuuluukin.

Lapsenpiika

"Lapsenpiika" on Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan toinen osa. Päähenkilö on nuori Ida, joka pääsee piikana seuraamaan ihan oikeiden merkkihenkilöiden elämää 1800-luvun lopussa. Tässä sarjan toisessa osassa Ida on saanut lapsenpiian pestin Jean Sibeliuksen talouteen.

Epäröin sarjan ensimmäisen osan "Paimentytön" lukemista pitkään, koska sarjassa on niin paljon oikeasti eläneitä henkilöitä. Elän jotenkin sellaisessa kuvitelmassa, että kaikki oikeat henkilöt ja tapahtumat ovat äärettömän tylsiä. Uskon, että ainoastaan kuvitteellisille henkilöille kuvitteellisessa tilanteessa voi tapahtua jotain viihdyttävää. Jos en olisi lukenut (ja pitänyt) Mustosen aiempia kirjoja, en välttämättä olisi ikinä viitsinyt tutustua tähänkään sarjaan.

Tarvitseeko tässä muuta sanoa, kuin että "Lapsenpiika" on tarpeeksi kevyt ja viihdyttävä, jotta tällainen todellisuutta kammoava fantasiahirmukin jaksaa sen lukea?

Kaikissa lukemissani Enni Mustosen kirjoissa sankaritar on ollut reipas, nokkela, vaatimaton, mutta kuitenkin hiljaiseen suomalaiseen tapaan ylpeä ja itsevarma. Idakin saapuu ujona ja arkana uuteen huusholliin, mutta menneisyytensä arpia märehtimättä ryhtyy oitis töihin. Myöhemmin koppava keittäjä yrittää pompotella Idaa, mutta sisukas tyttö pistää vanhemman naisen ojennukseen. Olen itse malliesimerkki nykyajan veltosta uusavuttomasta, joten sisukas ja osaava Ida on minulle suurempi idoli kuin itse Buffy vampyyrintappaja :D

Tarkoitettu

10.05.2012 ostin Ally Condien trilogian ensimmäisen osan "Tarkoitettu". (Tiedän tämän, koska löysin haalistuneen kuitin kirjan välistä.) Trilogia herätti uteliaisuuteni heti ilmestyessään ja muistan etsineeni sitä alun perin kirjastosta. Lopulta päädyin sitten ostamaan pokkarin, koska uteliaisuus oli pakko päästä tyydyttämään.

En tiedä, kuinka monta kertaa olen päättänyt, että NYT on se hetki, kun perehdyn "Tarkoitettuun". Joka kerta olen jänistänyt ja lukenut jotain muuta, minkä takia kirja on nököttänyt koskemattomana yli kolme vuotta. Tarkennan vielä, että kyse ei ole ollut siitä, etten olisi halunnut lukea "Tarkoitettua". Minulla on vain paha tapa säästää niitä hyviä kirjoja "sitä oikeaa hetkeä" varten. Lisäksi haluni lukea kaikki kirjastosta löytämäni kirjat pois alta viivyttää aina omien kirjojen lukemista. Omaksi ostetut kirjat kun eivät katoa minnekään sieltä hyllystä, mutta kirjaston kirjoilla on laina-aikansa (ja muut innokkaat lukijansa).

"Tarkoitettu" kertoo tulevaisuudesta, jossa Yhteiskunta säätelee kansalaisten elämää rankalla kädellä. Ensisilmäyksellä elämä vaikuttaa oikeastaan todella hyvältä. Kaikki ihmiset syntyvät ja elävät terveinä, koska lisääntymistä valvotaan, säännöllinen liikunta on pakollista ja ateriat ovat ravitsemis-asiantuntijoiden valmistamia. Työttömyyttä ei ole, koska Yhteiskunnan viranomaiset poimivat nuoret suoraan koulun penkiltä sopivaksi katsomiinsa tehtäviin.

Tarina alkaa, kun 17-vuotias Cassia saa tietää tulevan puolisonsa, joka kaikkien yllätykseksi on naapurin poika Xander. Cassian saamaan Xanderia ja pariutumista koskevaan tietosiruun on kuitenkin lisätty toisen Cassialle tutun pojan Kyn kasvot. Teinimäinen kolmiodraama oudoissa puitteissa tästä syntyi.

Kirjan alku vastasi (korkeita) odotuksiani. Tulevaisuuden maailma on kiehtova ja tavallaan tietysti myös vähän kammottava. Haukuin juuri Aprilynne Piken keijusarjan kolmiodraaman, mutta "Tarkoitetun" kolmiodraamasta sitten jostain syystä pidin. Kirjan edetessä aloin kuitenkin kaivata enemmän säpinää. Tuntui, että alun jälkeen tarina alkoi junnata paikoillaan. Lopussa tapahtumat alkoivat sitten jälleen edetä.

"Tarkoitettu" oli jotenkin rauhallisempi ja hitaampi kuin odotin. Mielessäni taisi kangastella Nälkäpeli. Räiskinnän ja huimien takaa-ajojen puuttuminen ei estänyt minua pitämästä kirjasta. Luin sen - kuten kaikki lukemani kirjat - ihan viihteen vuoksi, mutta matkan varrella "Tarkoitettu" sai minut myös ajattelemaan tätä oikeaa maailmaa kirjojen ja tarinoiden ulkopuolella. "Tarkoitetun" Yhteiskunnassa nykyajan ongelmat on ratkaistu. Onnelliselta ja turvalliselta vaikuttava elämä on kuitenkin saavutettu viemällä kansalaisilta vapaus.

En kauhistele sitä, että työpaikat määrätään nuorille; olen sitä mieltä, että tylsäkin työ on parempi kuin työttömyys. En kauhistele edes niitä järjestettyjä avioliittoja; eikös se ole vain vähän järeämpi versio sarjasta "Ensitreffit alttarilla"? Se, mikä iski syvälle, oli se kansalaisten noudattama tiukka ruokavalio. Ihmisellä täytyy olla oikeus lysähtää töiden jälkeen sohvalle ja syödä kakkua. Ja lukea juuri sitä kirjaa, mitä mieli tekee!

Viivi Pusu ja säihkyvät sukset

Kun ei millään osaa päättää, mitä lukisi seuraavaksi... Kun hyllyt notkuvat uusista, tuntemattomista kirjoista, joita ei vain uskalla aloittaa, koska mitä jos se viereinen kirja onkin kiinnostavampi...

Tuttu tunne allekirjoittaneelle sekä kirjastossa että kotihyllyn ääressä. Yleensä tällaisina hetkinä turvaudun jonkin jo aloittamani sarjan seuraavaan osaan, koska minulla on pakkomielle lukea ne vähän tylsemmätkin sarjat loppuun asti.

Nyt en kuitenkaan halunnut tuhlata aikaa tylsän kirjan lukemiseen, joten ostin lisäaikaa sen jännittävän kirjan löytämiseen lainaamalla kirjastosta Tittamari Marttisen Viivi Pusu -sarjan seitsemännen osan "Viivi Pusu ja säihkyvät sukset". Nimestäkin voi päätellä, että kyseessä on hilpeä lastenkirja, jonka lukemiseen ei tuhlaannu liikaa aikaa.

Viivi Pusu on sellainen reipas varhaisteini, jolla on ilmiömäinen kyky eksyä hassuihin tilanteisiin. Mielestäni sarja on kuin junioriversio Sophie Kinsellan hömppäromaaneista. Sankaritar koheltaa jatkuvasti, mutta kaikki päättyy aina onnellisesti.

Sitä aloin pohtia, että olisinki pitänyt Viivi Pusu -kirjoista silloin 15 vuotta sitten, kun kuuluin kohderyhmään? Olisin kyllä saattanut kyllästyä hevosten ja taikaolentojen puuttumiseen. Nyt aikuisena Viivi Pusu toimii hyvin sellaisena väliaikakevennyksenä :P

Destined

Aprilynne Piken keijusarjan kolmas osa "Wild" jäi pahasti kesken, kun sankarijoukko nappasi kiinni vaarallisen voimakkaan villin keijun. Neljäs ja viimeinen osa "Destined" jatkaa suoraan siitä, mihin jäätiin.

Tällä kertaa aiempien kirjojen pienet taistelut leviävät oikeaksi sodaksi, kun keijujen kotimaasta Avalonista karkotettu luopiokeiju Callista hyökkää Avaloniin peikkoarmeijan kanssa.

Tästä viimeisestä osasta sanoisin, että ainakin se oli vauhdikas ja kevyt luettava. Keijutyttö Laurel ja hänen teini-ikäiset ihmisystävänsä joutuvat taistelemaan peikkoja vastaan ja heti perään pakenemaan myrkyllistä kaasua, joten en ehtinyt tylsistyä.

Kuten sarjan aiempien osien kohdalla, kritisoin jälleen Laurelin kyvyttömyyttä valita itselleen yhtä poikaystävää. Taisin kuitenkin keskittyä vain iloitsemaan siitä, että tämäkin sarja on kohta saatu luettua loppuun asti, koska en jaksanut ärtyä pahemmin Laurelin häilyvistä tunteista.

Toivoin ihan viimeisiin lukuihin asti, että Pike päättäisi sittenkin yllättää ja sotkea sankarijoukon rakkauskuviot kunnolla, mutta ei... Lopulliset pariskunnat muodostuivat juuri niin kuin saattoi odottaakin.

Unelmia ja yllätyksiä

Kaipasin pientä hengähdystaukoa teinifantasiaan ja samalla päätin tutustua ihan uuteen kirjailijaan. Nämä kriteerit täytti Simona Ahrnstedtin "Unelmia ja yllätyksiä". Kyseessä on siis historiallista romantiikkaa ruotsalaisittain.

1800-luvun loppuun sijoittuvan tarinan sankaritar on ahneen setänsä holhouksessa elävä Beatrice. Beatrice rakastuu kovalla työllä rikastuneeseen aatelittomaan Sethiin, joka on maksullisten naisten ahkera työllistäjä. Tutustuessaan Beatriceen Seth luonnollisesti huomaa, miten tylsiä hänen aiemmat naisystävänsä ovat ja päättää luopua ilotytöistä ja kosia Beatricea. Ikävä kyllä Beatricen setä on päättänyt pönkittää omaa asemaansa naittamalla Beatricen ällöttävälle, naisia halveksivalle kreiville. Seth ja Beatrice ovat siis sellainen oikein tavanomainen hömppäromaanin pariskunta, joiden onnellista pariutumista viivästyttävät sekä väärinkäsitykset että kierot ja ilkeämieliset sukulaiset.

En tiedä, mitä oikein odotin, mutta parin ensimmäisen luvun jälkeen ajattelin: "Voi ei! Harlekiini kovissa kansissa!" (Olen kyllä jokunen vuosi takaperin lukenut pari harlekiinin historiallista pikarakkauskirjaa ihan tyytyväisenä...)

Alussa, kun Seth "sytyttää" naurettavan ponnettomasti vastustelevan Beatricen, teki mieli hakata päätä jotain kovaa pintaa vasten, mutta ihan kiinnostava kertomus sieltä loppujen lopuksi kuoriutui. Kirja on kovien kansiensa sisällä lehtipisteen pikarakkausromaaneja paksumpi ja Beatrice ja Seth ehtivät pariinkin otteeseen suunnitella yhteistä karkumatkaa onnelliseen avioliittoon ennen kuin taas eroavat ja päättävät unohtaa toisensa niiden kuuluisien väärinkäsitysten vuoksi.

Loppujen lopuksi "Unelmia ja yllätyksiä" oli ihan mukava lukukokemus ja saatan tulevaisuudessa lukea muitakin Ahrnstedtin kirjoja.

Aaltojen kutsu

Lähdin kirjastoon vakaana aikomuksenani kokeilla jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Palasin lopulta kotiin Helen Dunmoren Ingo-sarjan viimeisen osan kanssa... Parempi lukea vanhat pois alta, ajattelin...

Ingo on se osa merestä, jonne tavallisilla maan pinnalla tallustelevilla ihmisillä ei ole pääsyä. Ingossa asuvilla ihmisillä on Merta veressään ja hylkeen pyrstö jalkojen tilalla. Sarjan päähenkilö on pienessä merenrantakylässä kasvanut tyttö Sapphire. Sapphiren isässä oli niin paljon Merta, että hän kuuli Ingon (tarkemmin sanottuna kauniin ingolaisnaisen) kutsun ja katosi mereen. Myös Sapphiren ja hänen veljensä Conorin veressä on Merta, minkä ansiosta he tutustuivat ingolaisiin nuoriin Faroon ja Elviraan pääsivät heidän kanssaan tutustumaan Ingoon.

Nyt sarjan neljännessä osassa "Aaltojen kutsu" pinnan alla niin sanotusti kuohuu, kun yksi ingolaismies haluaa nousta hallitsemaan koko Ingoa ja julistaa sodan Ilmaa vastaan. Tällaiset valtapelit ovat Ingossa ennenkuulumattomia, koska ingolaisilla on aina ollut pelkästään vartijoita ja neuvonantajia varsinaisten johtajien sijaan.

Säilyttääkseen rauhan niin Ingon sisällä kuin Ingon ja Ilman välillä, puoliveristen Sapphiren ja Conorin täytyy osallistua ingolaisnuorten kanssa "Ingon ylitykseen", eräänlaiseen ingolaisten aikuistumiskokeeseen.

Sarjan tapahtumat keskittyvät aina nimenomaan Ingoon ja koulu ja nuorten vaikeat romanssit on rajattu tarinan ulkopuolelle. Kuvailisin "Aaltojen kutsua" kevyeksi, nopeasti luettavaksi nuorten seikkailuksi. Ja siinä se :P

Wild

Päätin palata Aprilynne Piken keijusarjan pariin ennen kuin unohdan, mihin viimeksi jäätiin ja ennen kuin kirjasto päättää heittää kirjat poistettavien pinoon. Vuorossa on siis sarjan kolmas osa "Wild".

Sarjan toisessa osassa ihmisten kasvattama keijutyttö Laurel lähti opiskelemaan keijujen kouluun. Nyt kolmannessa kirjassa keijut valtaavatkin vuorostaan ihmisten koulun. Yliluonnollisten olentojen soluttautuminen ihmisteinien keskelle ei varsinaisesti ole mikään suuri neronleimaus, mutta ihan kiinnostavan juonen Pike on onnistunut kehittelemään. Kirjaa on pakko lukea eteenpäin, kun haluaa tietää, kuka se "villi" keiju loppujen lopuksi oikein on.

Kohtuullisen juonen pilasi minun osaltani kuitenkin - jälleen kerran - päähenkilö Laurel. Jos en aivan väärin muista, edellisessä kirjassa hän käski rakastuneen keijupoika Tamanin häipyä. Nyt Tamanin palattua Laurel on kuitenkin - jälleen kerran - aivan ihastuksissaan ja vihainen vain siitä, ettei Tamani ole ilmoitellut itsestään. Tamani ilmaisee oikein selvästi haluavansa olla Laurelin kanssa ja ärsyttää tarkoituksella Laurelin ihmispoikaystävää Davidia. Davidin osoittaessa mustasukkaisuutta Laurel suuttuu sitten Davidille. Kaiken huipuksi Laurel on itse mustasukkainen Tamanista aina kun tämä on muiden seurassa! Mielestäni Laurel käyttäytyy toisinaan niin petollisesti ja pikkumaisesti, että teki mieli ravistella arvon päähenkilöä oikein antaumuksella :P

En lyttää "Wildia" totaalisesti. Tamani ja Laurel ottivat päähän ajoittain, mutta ei kirjan lukeminen silti mitään pakkopullaa ollut. Loppua kohti tilanne äityi niin jännittäväksi, että seuraavaa osaa ei voi jättää lukematta.

Neidonpaula

Kristiina Vuori on paksuja kirjoja ahkerasti tuottava suomalaisen historian kuvailija. Uusin kirja "Neidonpaula" sijoittuu 1400-luvulle. Aikakausi on todellinen ja monet henkilöt ja paikat ovat oikeasti eläneet ja olleet olemassa. Itse tarina on kuitenkin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta (kuten hyvässä kirjassa mielestäni pitääkin).

Päähenkilö Trudan (Gertrude) äiti Kyllikki kuuluu tunnettuun tietäjäsukuun. Kyllikin yliluonnolliset kyvyt pelottavat ja inhottavat hänen hurskasta miestään. Kun parille syntyy kaksostytöt Truda ja Brita, isä rajoittaa ankarasti äidin ja lasten yhdessäoloa, jotta "paholaiselta tulevat" voimat eivät pilaisi tyttöjä.

Truda omaksuu isänsä asenteen äidin verenperintöä kohtaan eikä suostu kuuntelemaankaan äidin yrittäessä kertoa tietojaan eteenpäin. Trudan ja isän tietämättä äiti ehtii kuitenkin opettaa asioita vastaanottavaisemmalle Britalle.

Isä on Kyllikin noitavoimien paljastumisesta asti aikonut liittyä luostariin suojellakseen omaa sieluaan. Lasten synnyttyä hän on suunnitellut kummallekin nunnan uraa, jotta paha veri ei enää leviäisi ja tytöt olisivat turvassa. Kyllikin kuollessa tytöt ovat kaksitoistavuotiaita. Kyllikki onnistuu kuolinvuoteellaan saamaan mieheltään lupauksen, että toinen kaksosista saisi mahdollisuuden perustaa perheen ja kokea äitiyden ilot.

Brita ryhtyy nunnaluostarin noviisiksi ja Trudalle isä järjestää sulhasen. Varsinaista naimaikää odotellessa Truda muuttaa isän kanssa samaan luostariin, johon Britan on tarkoitus liittyä. Rauhaisa luostarielämä järkkyy, kun paikalle saapuu komea maalarikisälli Lukas. Jotta tarinasta tulisi mahdollisimman herkullinen ja koukuttava, sekä Truda että Brita rakastuvat tähän nuorukaiseen.

Pidin Vuoren aiemmistakin kirjoista ja "Neidonpaula" oli mielestäni vähintään yhtä hyvä, mahdollisesti jopa parempi kuin edeltäjänsä. Kirjassa on sivuja niin kuin kunnioitettavassa opuksessa tulee ollakin, mutta mikään raskas urakka sen lukeminen ei ollut. Sivut kääntyivät ihan huomaamatta, kun halusi selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Delfiinin saari

Tutun kirjailijan uusi sarja. Hyökkäsin siis viimein Michelle Paverin Pronssisoturien kimppuun. Pidin Paverin Muinainen pimeys -sarjasta kovasti, eikä "Delfiinin saari" tuottanut pettymystä. Kirja on ihana yhdistelmä pronssikauden Välimeren maisemia, vauhdikasta seikkailua ja vähän eläinsatuakin.

Seikkailu alkaa, kun oudot, tuhkalla ihonsa sotkeneet soturit hyökkäävät orvon, käytännössä asemattoman Hylas-pojan ja hänen siskonsa kimppuun. Samaan aikaan papittaren tytärtä Pirraa raahataan pakkoavioliittoon.

Pidän menneisiin aikakausiin sijoittuvista tarinoista, kunhan kirjoittaja on käyttänyt mielikuvitustaan henkilöiden ja tapahtumien keksimisessä. Lisäksi ihailen sitä hurjaa pohjatyötä, jonka Michelle Paver on tehnyt perehtyessään Kreikan maastoon ja delfiinien elintapoihin.

"Delfiinin saari" on kirja, jonka optimaalisissa olosuhteissa ahmii vuorokaudessa (tai joku ehkä nopeamminkin). Ja kuten kaikissa hyvissä kirjasarjoissa, tarina jäi pahasti kesken, ja nyt joudun odottamaan, että löydän kirjastosta seuraavan osan :P

Sattumalta sinun

Pidin pienen tauon fantasiasta ja luin Veera Vaahteran (eli Pauliina Vanhatalon) kirjan "Sattumalta sinun". Nimikin ehkä paljastaa, että kyseessä on aito hömppäviihdekirja (onko sellainen luokka olemassa?).

Päähenkilö on Karoliina Laajasalo, joka on juuri eronnut pitkästä suhteesta Villen kanssa ja yrittää nyt ansaita vakituisen työpaikan pistämällä yliopiston filosofian laitoksen asiat järjestykseen. Karoliina on ollut lapsesta asti kova murehtimaan asioita ja nyt hänen elämänsä on niin epävarman tuntuista, että hän on menettänyt yöunensa.

Kyllästyin jo vuosia sitten niihin lehtipisteiden pikarakkausromaaneihin, koska niissä tuntui aina olevan se tismalleen sama tarina photoshopatusta miehestä ja yhtä kiiltävästä naisesta.

Suomalaiset osaavat kuitenkin tehdä hömppäviihdettä, jonka hahmot muistuttavat oikeita ihmisiä. Henkilöt olivat tässäkin kirjassa mielestäni hauskan värikkäitä persoonia. Joskus hömppäviihde menee liian typeräksi ja naurettavaksi, mutta "Sattumalta sinun" pysyi loppuun asti pelkästään kevyenä ja viihdyttävänä. Lyhyeen, nopeasti luettavaan kirjaan mahtui sekä hulvaton anoppi että hassuja työkavereita ^^

Se pitää vielä sanoa, etten jaksaisi lukea montaa tämän kaltaista kirjaa putkeen. Toisaalta en kyllä jaksanut pelkkää fantasiaakaan tankata, kun piti välillä maistella kevyempää ihmissuhdesekoilua :P

Vastustaja

Ajattelin joskus, että kunnon fantasiakirjan tunnistaa siitä, että sen lukeminen on pitkä ja vaativa urakka. Aloin fiksusti heti yövuoron jälkeen, pienten päiväunien voimalla, lukemaan Erin M. Evansin "Vastustajaa". Piti keskittyä ja lukea ehkä normaalia hitaammin, ettei varmasti mene ohi, että kuka, missä, milloin ja miksi. :D

"Vastustaja" on samaa Forgotten Realms -sarjaa kuin jokin aika sitten lukemani R. A. Salvatoren "Aavekuningas". Kirjan maailma Faerun on siis minulle ennestään tuttu, mutta kertoja on täysin vieras.

Kunnon fantasiakirjan tavoin "Vastustaja" vilisee erirotuisia sankareita, konnia ja tapahtumien keskelle tahattomasti eksyneitä sivullisia. Päähenkilöksi erottaisin Fariden, nuoren naisen, joka on puoliksi paholainen ja puoliksi ihminen. Suojellakseen itseään ja kaksoissisartaan Havilaria hän tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Köpelöstihän siinä meinaa käydä, joten lukijalla riittää jännitettävää.

Kirjasta tavallaan puuttui se yksinkertainen "pahan jumalan seuraajat yrittävät valloittaa/tuhota maailman ja hyvän jumalan seuraajat estävät aikeet" -juoni. Tarinassa oli useampia paholaisia (ja pahoja ihmisiä), jotka kaikki ajoivat omia etujaan ja taistelivat niitä vastaan, joiden tavoitteet olivat ristiriidassa omien päämäärien kanssa. Paholaiset ja ihmiset tekivät tarinan edetessä sopimuksia, joiden sanamuoto oli tarkka kuin lakitekstissä.

Joudun tunnustamaan, että jopa pitkien yöunien jälkeen allekirjoittaneelta kesti jonkin aikaa ymmärtää, että mitä ne paholaiset oikein halusivat. Käsittääkseni heillä oli tehtävä, jonka piti epäonnistua - en uskalla sanoa, miksi. Syy epäonnistumisesta piti kuitenkin vierittää toisen niskoille, tai oma pää olisi pölkyllä.

En hauku kirjaa liian sekavaksi; se on loppujen lopuksi aika selkeä fantasiatarina, jossa pahikset tappavat surutta tielleen osuvia olentoja ja sankarit haluavat pelastaa ennen kaikkea läheisensä, mutta samalla myös kaikki viattomat sivulliset.

Pidin "Vastustajan" henkilövalikoimasta ja... Seuraavaksi pitää selvittää, onko kirjalle jatkoa!

Tämän tuhdin fantasiakirjan sivulukemisena meni Pia Hagmarin parin tunnin "Klara valmiina lähtöön". Klara-sarja on - kuvastakin voi päätellä - lasten hevoskirjasarja. Vaikka en enää kohderyhmään kuulukaan, Klara on niitä sarjoja, joiden uudet osat on vain pakko lukea. Ainakin ne toimivat kevyenä hengähdystaukona kaiken fantasian keskellä ^^

Hiljaisuus

Todistin jälleen itselleni, että kirjasarjat kannattaa lukea aika tiiviiseen tahtiin eikä jättää vuosia (ja lukuisia muita kirjoja) sarjan eri osien jälkeen. En edes muista, kuinka monta vuotta on siitä, kun luin Becca Fitzpatrickin teoksen "Langennut enkeli". Pari vuotta myöhemmin - ja useita vuosia sitten - luin sarjan seuraavan osan "Riitasointu".

Muistikuvani näistä kahdesta kirjasta olivat, että siellä oli teinityttö, joka rakastui enkeliin, mutta suhteen tiellä oli jotain sekavia ongelmia ja loppujen lopuksi minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarinan "hyvikset" ja "pahikset" oikein halusivat. Taisin jo ensimmäisen kirjan jälkeen tuomita koko sarjan tylsäksi "teinityttö rakastuu itsepäisesti komeaan yliluonnolliseen poikaan, josta on pelkkää harmia" -kertomukseksi.

Näin loistavista lähtökohdista aloin sitten uhmakkaasti lukea kolmatta kirjaa "Hiljaisuus". Päähenkilö Nora on sopivasti menettänyt muistinsa kahden aiemman kirjan tapahtumien ajalta, joten tällainen hajamielinen lukija tunsi heti olevansa kartalla.

Kirjan edetessä selvisi sekin, että "kiltti tyttö rakastuu pahaan poikaan" -juonen sivujuonena on nefileitä kiusaavat langenneet enkelit. Osa nefileistä on niin kypsyneitä langenneisiin enkeleihin, että turvautuvat itse paheksuttaviin keinoihin iskeäkseen takaisin.

Muistin myös syyn, miksi sarjan ajatteleminen sai minut haukottelemaan. Sarjan pääjuoni on tosiaan se, että kiltin ja tunnollisen koulutytön elämää elänyt Nora rakastuu oikein stereotyyppisen pahan pojan roolia vetävään Patch-nimiseen enkeliin. "Kiltti tyttö rakastuu pahaan poikaan" voi toimia ja joissain tapauksissa olen varmaan innoissani seurannut tällaisen parin tarinaa, mutta Patchin ja Noran tapauksessa... Patch on niin töykeä, että haluaisin käskeä Noraa lopettamaan sen säälittävän perässä juoksemisen ja etsimään itselleen jonkun mukavan pojan.

Onnistuin nyt kyllä haukkumaan "Hiljaisuutta" ja koko sarjaa ihan liikaa. Huolimatta ajoittaisista negatiivisista tunteista Patchia kohtaan, "Hiljaisuus" oli kevyt ja suhteellisen viihdyttävä luettava. Juontakin sarjasta löytyy - vaikka taisin sitä jossain vaiheessa epäillä. Kirja loppui sellaiseen kohtaan, että seuraava osa on pakko lukea. Eli huolimatta tuosta alkutekstin jupinasta olen sitä mieltä, että tässä sarjassa on paljon hyvää :P

Gregor ja salaisuuksien merkit

Suzanne Collins osui minun (ja varmaan monen muunkin) silmiin Nälkäpeli-trilogiallaan. Nälkäpelit on luettu (ja leffojakin katsottu) ja näin äkkiä mainittakoon, että pidin kirjoista kovasti.

Nyt ei kuitenkaan ole aikaa jaaritella niin kaukaisesta menneisyydestä, vaan saman kirjailijan Alismaan tarinat -sarjasta, jonka neljännen osan löysin juuri kirjastosta. Sarjan päähenkilö Gregor on pari vuotta nuorempi kuin teinisankarit, joiden seikkailuja yleensä tykkään seurata. Hän elää perheensä kanssa aivan tavallisessa nykyajan maailmassa, paitsi että pyykkituvasta löytyy ensimmäisessä kirjassa reikä tavallisen maailman alapuolella piilottelevaan Alismaahan, jota kansoittavat muun muassa jättiläisrotat, -lepakot ja -torakat. Alismaan ihmiset ovat kalpeita ja violettisilmäisiä ja heitä hallitsee - tietysti - Gregorin ikäinen prinsessa Luxa. Jonkinlaista romanssia olen tässä odotellut, mutta onneksi ja valitettavasti kyseessä ei ole sellainen todella omaperäinen "teini-ihminen rakastuu yliluonnolliseen olentoon" -juoni. Sarjassa pääpaino on siinä itse seikkailussa oudossa ympäristössä mielikuvituksellisten olentojen kanssa.

Tässä Alismaan tarinoiden neljännessä osassa seikkailu lähtee hiirten, eli "nakertajien" yhteiskuntien kohtaamista salaperäisistä vaaroista, joita sankarimme Gregor lähtee kuningatar Luxan kanssa selvittämään. "Gregor ja salaisuuksien merkit" on sarjan aiempien osien tapaan vauhdikas ja kevyesti luettava nuorten fantasiaseikkailu.

Kirja loppui, mutta tarina jäi kesken. Seuraava osa ilmestyy (suomeksi) joskus ensi vuoden puolella. Kirjasarjojen huono puoli on juuri siinä, että jos niitä alkaa lukea pian ilmestymisen jälkeen, joutuu odottamaan kärsimättömästi seuraavaa osaa. Jos taas odottaa, että joku pitkä kirjasarja ilmestyy viimeistä osaa myöten, ärsyttää, kun kaikki muut ovat jo lukeneet sarjaa ja itse on vielä ihan pihalla. Lisäksi niiden alkupään kirjojen löytäminen kirjastosta voi olla työlästä muutaman vuoden päästä.

Valkoinen kuningatar

Uuden kirjailijan teoksen lukeminen on aina jännittävä kokemus. Olen jo pitkään halunnut tutustua Philippa Gregoryn historiallisiin draamoihin ja nyt viimein avasin "Valkoisen kuningattaren". Takakansi lupailee oikein kiinnostavaa kuninkaallista juonittelua, mutta mistään ei voi olla varma, kun kyseessä on itselle tuntematon kirjailija. Pahimmassa tapauksessa edessä olisi monta sataa sivua puisevaa tekstiä.

Luettuani muutaman sivun "Valkoista kuningatarta" saatoin hyvillä mielin onnitella itseäni hyvästä kirjavalinnasta. Päähenkilö Elisabet on nuori nainen, joka onnistuu menemään naimisiin uuden kuninkaan kanssa. Vastassaan hänellä on häistä tuohtunut anoppi ja tietysti lauma hovin väkeä, joiden mielestä Elisabet on saanut liian mehevän palan kakkua.

Olen surkea historiassa, joten luin "Valkoista kuningatarta" yhtä suurella jännityksellä kuin mitä tahansa viihdekirjaa. Ja viihdekirjaa teksti muistuttaakin (tuo oli siis kohteliaisuus). Kyseessä ei todellakaan ole kuiva elämänkerta tai sotakertomus, vaikka tarina joitain faktoja noudattaakin.

Yleisesti ottaen kavahdan inhoten kauemmas heti, kun jossain kirjassa vihjaillaan oikeista historiallisista merkkihenkilöistä ja varsinkin oikeat sodat saavat minut kipittämään vikkelästi kevyemmän kirjallisuuden suuntaan. Haluan täysin keksittyjä ritareita ja prinsessoja. Sodatkin kiinnostavat, kunhan mukana on lohikäärmeitä ja örkkejä ja kääpiöitä ja niin edelleen. "Valkoisen kuningattaren" sotakuvaukset eivät häirinneet minua, mutta toisaalta sotaa ei ehkä kuvattukaan niin piinaavan tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuin jossain puhtaisiin faktoihin turvautuvassa historian oppikirjassa. Muutenkin näkökulma oli koko ajan naisellisesti niihin ihmissuhdedraamoihin keskittyneenä.

Taidanpa tutustua muihinkin tämän kirjailijan teoksiin ^^

Spells

Aprilynne Piken "Spells" sopii loistavasti "lue kaikki maailman (teini)fantasiakirjat" -tavoitteeseeni. Kirja on toinen osa sarjassa, jonka aloitti "Wings".

Sarjan pääosassa on teinityttö Laurel, joka ensimmäisessä osassa paljastui keijuksi. Keijuvauva Laurel oli siis sijoitettu lapsettoman ihmisparin kasvatettavaksi, jotta hän jonain päivänä perisi ihmisparin omistuksessa olevan, keijuille tärkeän maa-alueen.

Luin "Wingsin" todella monta kirjaa sitten ja mielikuvani nyt oli vain se, ettei kirja oikein sytyttänyt. Kirjaa kuvaillaan "uudenlaiseksi keijusaduksi" ja sitähän se tietyllä tapaa on. Sarjan keijut muistuttavat kukkia enemmän kuin ihmisiä. Tyttökeijujen selkään kasvaa säännöllisin väliajoin terälehtiä eli ne "siivet" ja jos poikakeiju tulee siihen lähelle pölisemään, syntyy siemeniä, joista sitten kasvaa kukkia, ja näistä kukista ilmestyy vauvakeijuja.

Tässä sarjan toisessa osassa Laurel palaa keijujen maahan opiskelemaan ja lukijallekin selviää lisää keijuista. Keijun ominaisuudet - ja näin ollen asema yhteiskunnassa - määräytyy syntymähetken perusteella. 80 % prosenttia keijuista on kevätkeijuja, jotka ovat nokkimisjärjestyksessä alimpina. 15 % on kesäkeijuja jo loput ovat sitten harvinaisia syyskeijuja ja vielä harvinaisempia (ja mahtavia) talvikeijuja. Laurel on syyskeiju eli niin sanotusti parempaa väkeä.

Ajatus keijuista kasvin kaltaisina olentoina, jotka kutsuvat ihmisiä halveksivasti eläimiksi, on loistava, mutta... Sekä ensimmäisessä että tässä toisessa kirjassa minua ärsyttää se, miten Laurel tuntee vetoa keijupoika Tamaniin. Laurel nimittäin seurustelee ja oikein rakastaa ihmispoika Davidia, joten mielestäni hänen pitäisi humauttaa rasittavaa Tamania naisellisesti avokämmenellä päin näköä ja käskeä tätä pysymään soveliaan välimatkan päässä. Tämän minun mielestäni asiallisen käytöksen sijaan Laurel livahtaa Davidille kertomatta tapaamaan Tamania, koska he ovat "ystäviä". Laurel ei kyllä taida edes itse uskoa, että hänen ja Tamanin välillä vallitsee molemminpuolinen ystävyys...

"Spells" ei siis pääse suosikkikirjojeni listalle, mutta oli siinä niin paljon hyvää, että pakko lukea sarjan seuraavakin osa.

Minun rakastajani

Kerroin tuossa jo aiemmin hieman ristiriitaisista tuntemuksistani J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa kohtaan. Nyt vain muutaman kirjan tauon jälkeen luen taas tätä sarjaa!

Menin siis sellaisena masentavana, työviikkoa edeltävänä sunnuntaina kirjastoon. Synkistelin vain sitä seuraavan aamun aikaista herätystä ja jokaisen kirjan kohdalla huokailin, kun mikään ei jaksanut kiinnostaa. Jotain lukemista oli kuitenkin pakko saada työpäivien lomaan. Tartuin siis Wardin sarjan kahdeksanteen osaan "Minun rakastajani", koska energia ei riittänyt minkään uuden sarjan aloittamiseen.

Mietin jo kirjastosta lähtiessäni, että oliko nyt ihan pakko taas lainata Mustan tikarin veljeskuntaa. Paksu kirja, jonka lukeminen on yksi pitkä ja turhauttava urakka... No, töiden jälkeen aloin lukea ja... heti teki mieli lukea vielä vähän pidemmälle. Ja sitten vielä muutama sivu.

Sarjan jokaisessa kirjassa keskitytään lähinnä yhteen pariskuntaan normaalin rakkausromaanin tapaan. Sarjan edetessä kirjoissa vilisee sen pääparin lisäksi vanhoja ja tulevia pariskuntia, joten ehkä se pitää mielenkiintoani paremmin yllä, kun ei tarvitse koko ajan lukea yksityiskohtaista kuvailua siitä, miten valtava uros ja hento naaras nuolevat toisiaan antaumuksella.

Lisäksi näiden ensimmäisten kirjojen hauraiden, naisellisten "pelasta minut" -sankarittarien sijaan tässä kahdeksannessa osassa sai seurata Xhexin touhuja. Xhex ja sivuosassa viuhahdellut Payne ovat sellaisia ihanan ärhäköitä narttuja.

Jos joku olisi joskus sanonut, että tykkäisin lukea Mustan tikarin veljeskuntaa...

Kirjoitusvirheistä voisin kyllä valittaa, mutta se nyt ei tietenkään liity millään tavalla arvon kirjailijaan, koska ihan suomalaista käännöstä pänttäsin.

Olin pari kirjaa sitten myös hieman pettynyt, kun Johnin ja Laylan välille ei syntynyt säpinää. (Anteeksi jos pilasin nyt jännityksen, mutta oli pakko sanoa!) Toisaalta "Minun rakastajani" osoitti, että Johnin ja Xhexin juttu toimi. (Vaikka olisi Laylastakin saanut hyvän parin Johnille!)

Sydämen valinta

Suuruudenhullu unelmani taitaa olla kaikkien varteenotettavien fantasiakirjojen lukeminen, mutta olen vuosien mittaan oppinut, että kirja ei välttämättä tarvitse kääpiöitä, höperöä velhoa tai edes pientä lohikäärmettä ollakseen hyvä.

Yllätin itsenikin tässä yhtenä aamuna kaivamalla hyllystä Philippa Carrin ja Victoria Holtin teoksen "Sydämen valinta". Löysin tämän kantensa kadottaneen kirjavanhuksen pari vuotta sitten kierrätys-keskuksesta niin naurettavaan hintaa, että tuntui kuin olisin ryöstänyt paikan. Takakansi teksteineen puuttui, joten ainoa ennakkotietoni kirjasta oli se, että olen pitänyt Victoria Holtin muista kirjoista. Kirjan nimen ja toisen kirjailijan perusteella odotin romanttista draamaa mahdollisesti historiallisissa puitteissa. (Olin muuten oikeassa! ^^)

Kirjan tarina alkaa siitä, kun teini-ikäinen Claudine pakenee Ranskan vallankumousta Englantiin äitinsä ja veljiensä kanssa. Äiti menee naimisiin rikkaan englantilaisen miehen kanssa ja - yllätys - miehellä on luonnollisesti komeat kaksospojat, jotka molemmat ihastuvat Claudineen. Jotta draama pääsisi vauhtiin, Claudine ihastuu kumpaankin poikaan. Tulinen pelimies Jonathan "sytyttää" Claudinen, kun taas järkevän ja luotettavan Davidin kanssa Claudine pystyy käymään kiehtovia keskusteluja. Ja hämmentynyt tyttöparka haluaa tietysti nauttia sekä ystävyydestä että niistä "aistillisista" nautinnoista.

Teini-ikäisenä ahmin yhdessä vaiheessa niitä lehtipisteen pikarakkausromaaneja niin innokkaasti, että olen vieläkin korviani myöten täynnä niitä. Näissä pikarakkausromaaneissa eniten alkoi ärsyttää se, miten komea (rikas) mies ja kaunis (laiha) nainen tapaavat, harrastavat seksiä, tappelevat ja aloittavat kirjan viimeisessä luvussa onnellisen loppuelämän rakastuneena parina.

"Sydämen valinta" on ainakin minun mielestäni huomattavasti kiinnostavampi kuin nämä matkalukemiseksi sopivat pokkarit. Claudinen valinta ja sen seuraukset eivät ole niin ilmiselviä ja odotettavia kuin näissä edellä mainituissa. Lisäksi se parinsadan vuoden takainen maailma tuo ihanaa lisäväriä oikeastaan mihin tahansa rakkaustarinaan.

Olympoksen veri

Teinifantasiaa on kuin hyttysiä kesämökillä. Kaikkien lukeminen taitaa olla mahdotonta, mutta yritys on kuitenkin ollut kova. Luultavasti juuri ankaran lukemisen vuoksi useimmat suositut teinifantasia-kirjat saavat minulta arviokseen olankohautuksen ja arvosanan "ihan kiva".

Nyt luin Rick Riordanin Olympoksen sankarit -sarjan viidennen (ja viimeisen?) osan "Olympoksen veri". Sarja on jatkoa Percy Jackson -sarjalle, johon siis alunperin ihastuin. Mielestäni Percy Jackson ja Olympoksen sankarit erottuvat edukseen tässä teinifantasiaviidakossa. Ehkä suurin syy tähän on se, että vampyyrien ja ihmissusien sijaan tarinan sankarit ovat puolijumalia. Kirjojen ideana on, että antiikin tarujen sankareiden nykyaikana elävät pikkuveljet ja -siskot taistelevat näitä muinaisia hirviöitä vastaan.

Toimintaa näistä kirjoista ei todellakaan puutu; persoonallisuushäiriöisiä jumalia ja vihollisia ilmestyy käytännössä katsoen jokaisen nurkan takaa. Meno on kaikissa kirjoissa ollut vauhdikasta, mutta ainakin "Olympoksen verta" lukiessa tuli välillä sellainen olo, että yksikin yllätys lisää, niin olisin itse tuupertunut uupuneena otsa kirjaa vasten.

Annan kirjailijalle kiitosta siitä, että hän on käyttänyt mielikuvitusta sankareiden aseiden kanssa. (Kiiltävä miekka himmenee palvikinkkuja sylkevän runsaudensarven rinnalla.) Lisäksi Leon keksinnöt tarjoavat niin yllätyksiä kuin viihdettäkin. Aloin kuitenkin jossain vaiheessa miettiä, että tarinassa taiteillaan välillä siellä naurettavan pelleilyn rajalla, mikä syö sitä suuren seikkailun vakavaa tunnelmaa. Esimerkiksi kohtaaminen voitonjumalan kanssa vaikutti enemmän jonkin piirrossarjan koomiselta sähläykseltä kuin kunnon fantasiakertomukselta. Tietysti jokaisella on oma tyylinsä ja mieltymyksensä ja Riordanin tyyliin kuuluvat hullunkuriset sivuhenkilöt ja huulenheitto täysin sopimattomassa tilanteessa.

Kannattaa ehdottomasti lukea, jos pitää vauhdikkaasta, kevyestä ja hauskasta fantasiasta ^^

Merenneito

Nyt ei puhuta lasten sadusta tai edes fantasiaolennosta, vaan viimeisimmän lempidekkaristini Camilla Läckbergin romaanista. "Merenneito" on kuudes osa pienessä Flälbackan kylässä tapahtuvista murhista kertovassa sarjassa.

Päähenkilöinä toimivat oikeista rikoksista kirjoittava Erica ja hänen poliisimiehensä Patrik. Lisäksi kirjoissa paneudutaan muiden poliisiaseman työntekijöiden ja tietysti käsillä olevaan rikokseen liittyvien henkilöiden elämään.

Riittääkö, jos sanon rakastavani Läckbergin kirjoja? Tempauduin tähänkin tapaukseen mukaan heti kirjan avattuani. Eniten pidän siitä, että kirjan henkilöt ovat aivan tavallisia ihmisiä - eivät mitään toimintaelokuvasta repäistyjä täydellisiä kiiltokuvia tai sitten liioitellun surkeita ja masentavan onnettomia olentoja. Juoni on sellainen, että kirjaa tulee helposti luettua pidempään kuin oli ajatellut. Läckberg on mestari panttaamaan niitä tiedonmurusia niin, että aina on luettava vielä muutama sivu.

Ja "Merenneidon" viimeinen kappale on sellainen, että teki mieli hyökätä välittömästi (keskellä yötä) seuraavan osan kimppuun. Kielsin kuitenkin itseäni tiukasti ahmimasta kaikkia Läckbergin kirjoja putkeen, koska pitäähän seuraavaa lomaakin varten säästää jotain hyvää ;)

Sateinen aamu pelastettu ^^

Aavekuningas

Huomasin jokin aika sitten pitäneeni useamman vuoden tauon yhden lempikirjasarjani kanssa. (Uusia kirjoja ja kirjailijoita puskee esiin kuin sieniä sopivan kosteissa olosuhteissa, minkä vuoksi en ole ehtinyt ikävöidä vanhaa suosikkia.) Tämä kyseinen sarja on kuitenkin ehtinyt minusta piittaamatta lisääntyä, joten nyt tuli sitten hirveä hätä päästä käsiksi näihin lukemattomiin kirjoihin. (Nehän saattavat vaikka mystisesti kadota ja loppua toimittajalta.)

R. A. Salvatoren suomennettu "Aavekuningas" olikin itse asiassa loppunut ainakin Suomalaisen kirjakaupan valikoimasta, mutta englanninkielinen pokkari kolahti postiluukusta ja herätti kesken päiväunien (olin yövuoroissa). Rehellisesti sanottuna olisin varmaan joka tapauksessa halunnut lukea "Aavekuninkaan" alkuperäiskielellä, koska mielestäni aiempien osien käännöksissä se kieli ei ole mitenkään erinomaista. (Juuri se huono käännös oli yksi syy jättää tämä sarja odottamaan.)

Sanoisin, että kyllä kannatti odottaa ja lukea useampi teinifantasiakirja ennen "Aavekuningasta". Aikoinaan alkoi nimittäin jo tuntua, että sarjan uusissa osissa tehtiin tikusta asiaa, jauhettiin samoja huolia ja ongelmia ja sodittiin ja sovittiin jatkuvasti samojen vihamiesten kanssa.

Kirjasarjan pääosaa ja tärkeintä sankaria esittää (melkein jokaisessa kirjassa) musta haltia Drizzt ja suoraan sanottuna hänen edesottamuksensa minua kiinnostavat aina eniten. Myös tyhmänrohkeasti tuntematonta vihollista päin syöksyvien kääpiösoturien seuraaminen on hauskaa. Ihmisvahvistuksista (Drizztin vaimoa Catti-brietä lukuun ottamatta) en ole ikinä oikein jaksanut innostua ja "Aavekuningastakin" lukiessa turhauttivat ne vauhdikkaat zombiarmeijan ja ihmissoturien väliset taistelut. Haluan tietää, mitä Drizztille tapahtuu!

Suunnilleen puolivälissä kirjaa muistin myös yhden asian, mikä silloin sarjaa ahkerasti ahmiessa alkoi jossain vaiheessa häiritä. Kirjan sankareiden voittoisat taistelut ylivoimaisia vihollisia vastaan on kuvattu todella mahtipontisesti. Tällä hetkellä sankareiden aseiden säihke ja lukemattomien vihollisten lakoaminen sankarin edessä kuulostaa suorastaan hienolta, koska olen ehtinyt lukea niin paljon teinifantasiaa, rakkausromaaneja ja dekkareita edellisten suurten taisteluiden jälkeen.

"The true warrior fights from a place of calm, of controlled rage and quelled fear. Every situation comes to sharpened focus, every avenue of solution shines its path clearly. And the hero goes one step beyond that, finding a way, any way, to pave a path of victory when there is no apparent route."

Parasta "Aavekuninkaassa" oli mielestäni (kääpiöiden taisteluinnon lisäksi) se, miten epätoivoiselta tilanne vaikutti. Kyllähän fantasiaa lukiessa aina luottaa siihen, että hyvä voittaa, mutta taas kerran jännitti, että miten ja mihin hintaan.

Nyt tuntuu siltä, että seuraavaa osaa en odota montaa vuotta ^^

Lumoava kaaos

Kävin pikaisesti kirjastossa ennen yövuoroja ja siinä tulikin perustelu tälle kirjalle. Kami Garcian ja Margaret Stohlin sarjan kolmas osa "Lumoava kaaos" tuli lainattua yölukemiseksi.

Kyseessä on siis fantasiakirja perinteisellä hyvän ja pahan välisellä taistelulla. Päähenkilö Ethanin tyttöystävä Lena kuuluu loihtijasukuun, jonka jäsenet "lunastetaan" 16-vuotiaina joko Kirkkauteen tai Pimeyteen. Mielestäni oikein toimiva ajatus laittaa taistelun kummatkin osapuolet saman perheen jäseniksi. Lisäksi tapahtumapaikkana toimivan pikkukaupungin "Tuulen viemää" -kirjan aikaan oikein kärjistetysti jämähtäneet asenteet ja perinteet tuovat omaa lisäväriään tähän moderniin fantasiaan.

Aamuvuoroon tullut työkaveri kysyi lukemastani kirjasta, jolloin työparini kommentoi, että kirjan täytyi olla hyvä, koska olin istunut nenä tiukasti siinä kiinni suurimman osan yötä.

En nyt rupea väittämään tätä sarjaa huonoksi, mutta sanotaanko, että pidän monesta muusta sarjasta enemmän. Lukuintoni ei tämän kirjan kohdalla perustunut haluun saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan pikemminkin ajattelin, että mitä nopeammin saan kirjan luettua, sitä nopeammin voin aloittaa jonkin toisen kirjan :D

Päähenkilö Ethan on sellainen todella perinteinen sankaripoika (mukava, kunniallinen, epäitsekäs ja tietysti reippaasti pelastamassa maailmaa). Lena taas on mielestäni ensimmäisestä kirjasta asti ollut... no, narttu. (Nautin suuresti, kun Liv tässä kirjassa sanoi Lenalle suorat sanat kirouksen vaikutuksen alaisena :P ) Lenan seireeniserkku Ridley ja koulun huutosakkilaiset olivat mielestäni "Lumoavassa kaaoksessa" parasta. Ja Ethanin ikivanhat tädit.

Piti odottaa ihan yövuoron jälkeiseen aamupuuroon, että sai kuvan :D

Hevostyttö loppuun asti

Kerroinkin jo, että Aku Ankan taskukirjat toimivat alkusysäyksenä lukuharrastukselleni. Uutta taskaria sai kuitenkin odottaa aina kuukauden (eikä äidinkielen opettaja ikinä muistanut lisätä Aku Ankkaa kirjalistoille...) joten seuraava suuri innostukseni olivat hevoshulluille tytöille suunnatut hevoskirjat.

Olen äärettömän itsepäinen persoona. Kun kerran pidän jostakin, en suostu muuttamaan mieltäni - ainakaan helposti. Ikää on tullut lisää, ratsastus jäänyt pois harrastuksista ja aikuisten romaanit vallanneet useamman hyllymetrin, mutta jaksan vieläkin kiinnostua kirjaston lastenosastolle ilmestyneistä uusista heppakirjoista.

Jokin aika sitten (viime vuonna ilmeisesti) törmäsin kirjastossa uuteen Hevostyttö Iitu -sarjaan. Nyt luin tämän Tiina Tanskasen sarjan kolmannen osan "Legendaarinen leirikesä".

Kokonaisuutena tämä satasivuinen kirja oli juuri sitä mitä odotinkin: yhdessä illassa luettava kevyt hevostelutarina. Henkilökaarti koostuu - yllättävästi - laumasta hevoshulluja, keskenkasvuisia tyttöjä. Päähenkilö on Iida, jonka kypsästä ja järkevästä käytöksestä pidän. En sitten tiedä, miten realistista moinen käytös on teini-ikäiseltä... Jokaiseen hevostyttökirjaan kuuluu tietysti se tallin ilkimys mahdollisine seurueineen ja Ellan käytös onkin juuri sellaista kuin kuuluu, mutta hänen ratsastuksenopettajaäitinsä Sannan lapsellinen valitus on jotenkin koomista. Tallinomistaja Kopperi taas on hauskan värikäs otus. Ainoastaan se söpö hevospoika jäi nyt tästä kirjasta puuttumaan.

En tiedä, miten kovasti olisin innostunut tästäkin kirjasarjasta silloin, kun kuuluin oikeasti kohderyhmään. Nykyään pidän tällaisia kirjoja "vain" hauskana vaihteluna raskaampien romaanien lomassa.

Vääränlaisia vampyyreja

Kenen mielestä vampyyrit ovat sieluttomia, ihmisverta himoitsevia petoja, joiden pahin vihollinen on puuvaarnalla aseistautunut teinityttö? Ja tietysti vampyyrien täytyy aina varoa myös vallanhimoisia lajitovereitaan ja kostonhimoisia puoliverisiä.

Fantasiakirjallisuudessa "faktat" ovat täysin kirjailijan käsissä. Hänellä on oikeus muokata jopa kansantarinoista tuttuja hahmoja mieleisikseen. Tietysti vaarana on se, että joku jääräpäinen lukija vetäisee kokonaisen hernepurkin nenäänsä.

Nyt en puhu auringossa kimaltavista vampyyreista, vaan J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunnasta. Veljeskunnan vampyyriurokset ovat fysiikaltaan ja asenteeltaan kuin suoraan sarjakuvasta repäistyjä supersankareita. He ovat siis toinen toistaan isompia sotureita, jotka taistelevat urheasti ällöttäviä hirviöihmisiä vastaan.

Luin sarjan ensimmäisen osan vuosia sitten, kun se ilmestyi käännettynä lähikirjaston hyllyyn. Nyt olen päässyt seitsemänteen osaan eli "Koston rakastajaan". Yleensä tykkään lukea kirjasarjan mahdollisimman nopeasti, lukematta eri osien välissä liian monta muuta kirjaa. (Pysyy paremmin kärryillä tapahtumista.) Mustan tikarin veljeskunnan vampyyreihin olen kuitenkin välillä tympääntynyt niin, että on tullut pidettyä pitkiäkin taukoja lukemisessa.

Se, mikä minua sarjassa nyppii, ei itse asiassa ole perinteisen vampyyrikäsityksen kääntäminen päälaelleen. Sota hyvien vampyyrien ja pahojen ihmisolentojen välillä on hurjan mielenkiintoista. (Sen vuoksi sarjan pariin on aina pakko palata.) Lisäksi koko vampyyrien yhteiskunta perinteineen ja sääntöineen on kiehtova.

Mutta... Miksi naiset ovat hentoja ja hauraita olentoja, jotka eivät ikinä tee mitään muuta kuin piileskelevät miestensä käskystä tarkasti vartioiduissa kartanoissa? No, kai se on kirjailijan käsitys romantiikasta. Ja onhan se söpöä, miten sekaisin "kiintyneet urokset" menevät rakastettunsa vuoksi. Silti se alkaa joskus ärsyttää ja sitten pitää lukea lukea pitkään muita sarjoja.

Toinen ärsyttävä asia on kaikkien miesten valtava koko! Tavallaan ymmärrän, että isoon kroppaan mahtuu isot lihakset ja näin ollen paljon voimaa puolustaa koko vampyyriyhteisöä, mutta eikö sinne olisi ihan vaihtelun vuoksi mahtunut edes yksi pieni suuri soturi, jolla olisi sitten jotain muita taitoja ja kykyjä kompensoimassa lyhyttä vartta?

Ja viimeisenä kerron vielä, että mielestäni on tylsää tietää heti ensimmäisten lukujen jälkeen, että tietyistä henkilöistä tulee tarinan edetessä pariskunta. (Tämän takia harvemmin luen montaa kunnon hömppärakkausromaania putkeen.)

Pelkäsin, että kyllästyisin "Koston rakastajaan" jo kauan ennen puoliväliä ja joutuisin sitten kahlaamaan väkisin loppuun asti. Pelkoni oli turha. Pitkään tuon tiiliskiven lukeminen on vienyt, mutta siitä syytän työkiireitä ja kaikkea muuta touhua, mikä on vienyt aikaa lukemiselta. Kirjassa tuntuu tapahtuvan koko ajan, joten en todellakaan ole ehtinyt pitkästyä sen parissa. Päällimmäisenä ajatuksena on koko ajan, että haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

En tiedä, onko kirja oikeasti aiempia osia vauhdikkaampi. Henkilöitä on ainakin kuin pienessä kylässä ja useampikin murhasuunnitelma menossa samaan aikaan. Naaraatkin tuntuvat saaneen enemmän päättäväisyyttä, itsenäisyyttä ja toimintaa kuin mitä muistan sarjan aiemmista kirjoista. Toisaalta olen ehkä pitänyt tästä kirjasta enemmän sen takia, että lukuaikaa on aina vain hetki kerrallaan. Maistuuhan suklaakin erilaiselta riippuen siitä, syökö sen pala kerrallaan vai ahmiiko koko levyn kerralla.

Nyt kun sain "Koston rakastajan" luettua, tuli mieleen... pitäisikö käydä lainaamassa seuraava osa? (Juttu jäi kesken!!!) :D