King of Thorns

Pitkän ja hartaan odottamisen jälkeen sain kirjastosta luettavakseni järkyttävän häijystä prinssi Jorgista kertovan trilogian toisen osan "King of Thorns".

Ensimmäisessä kirjassa Jorg kirjaimellisesti leikkasi, poltti ja murskasi tiensä valtaistuimelle ja nimesi itsensä kuninkaaksi - vain siksi, koska hänelle sanottiin, ettei se onnistuisi. Nyt hänen pitäisi vanhalla, hyväksi havaitulla tyylillään pysyä valtaistuimella.

Tarinaa kerrotaan jälleen kahdessa aikalinjassa. Nykyaika on neljä vuotta ensimmäisen kirjan loppumisen jälkeen ja siinä eletään itse asiassa Jorgin hääpäivää!!! O.O (Olin uskomattoman innoissani tästä kuviosta.) Välillä palataan kuningas Jorgin hallinnon ensimmäiseen vuoteen taistelemaan ruumiita vastaan ja tapaamaan muita hallitsijoita ja ylipäätään selvittämään, miten nykyhetken kiperä tilanne pääsi syntymään.

Ensimmäistä kirjaa lukiessani pidin Jorgista, koska hän oli ällöttävyydessään niin virkistävä päähenkilö. Nyt huomasin pitäväni häntä ainoastaan todella värikkäänä ja kiehtovana persoonana. Pikkulasta ei voi vihata, jos se ymmärtämättömyyttään rikkoo jotain. Samalla tavalla Jorgin teot tuntuvat välillä sellaisilta pikkulapsen päähänpistoilta. Hän ei aina mieti tarkasti tekojensa seurauksia tai motiiveja, vaan toimii, jos ajatus sattuu sillä hetkellä tuntumaan hyvältä. Toisinaan Jorg sitten saattaa käyttäytyä todella mukavasti, täydellisen sankarin tavoin.

Pala palalta paljastuva juoni toimi hyvin ja tarjosi kivoja pikku käänteitä. Yleensä tykkään siitä, että asiat kerrotaan ihan järjestyksessä, mutta se olisi varmaan pilannut suuren osan tämän tarinan jännityksestä ja kaikista arvoituksista. Meinasin pitkästyä siellä soilla vaelteluun, mutta muuten tarina eteni mukavasti.

Odotan innolla, mitä Jorgille tapahtuu seuraavaksi ^^

Lord of the Silver Bow

Goodreads suositteli minulle David Gemmellin fantasiakirjoja, mutta selaillessani kirjailijan tuotantoa iskinkin silmäni hänen Troy-trilogiaansa, joka kertoo pronssikauden Kreikasta myytteineen ja taruineen. Muinainen Kreikka on yksi niistä asioista, joista jaksan aina innostua, joten oli aivan pakko tilata sarjan ensimmäinen osa "Lord of the Silver Bow" testattavaksi.

Kirjan takakansi lupasi jännittävää juonittelua ja romantiikkaa ja odotukseni olivat korkealla. Jo ensimmäisten lukujen jälkeen tunsin, että olin löytänyt jotain todella upeaa.

Tapahtumia seurataan usean eri hahmon näkökulmasta. Yksi on suurena ja onnekkaana seikkailijana tunnettu prinssi Helikaon. Toinen on pakkoavioliittoon tuomittu nuori papitar Andromache. Lisäksi mukana on suloinen, ensimmäiselle merimatkalleen päässyt laivapoika ja lukuisia entisiä ja nykyisiä prinssejä ja prinsessoja.

Julmuutta ja verisiä tekoja muinaisesta Kreikasta löytyi tarpeeksi. Juonenkäänteet olivat jännittäviä ja sitä juonittelua oli mielestäni juuri sopivasti. Romantiikkaakin todella löytyi, mutta kaiken silpomisen ja selkään puukottamisen lomassa se ei tuntunut yhtään liian siirappiselta, vaan päin vastoin täydensi tarinan loistavasti.

Tarina jäi kirjan lopussa kutkuttavaan kohtaan useammankin hahmon osalta, joten minun oli pakko tilata heti seuraava osa ja nyt odotan sitä innolla.

Tämä oli ehkä enemmän historiallista fiktiota kuin fantasiaa - myytit ja yliluonnolliset jutut olivat enemmänkin sivumakuna - mutta suosittelen tätä sarjaa kaikille korkean fantasian ystäville. Minä ainakin lumouduin ^^

Keskiyön kruunu

Jos Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarja kuuluu suosikkeihisi, suosittelen häipymään vikkelästi, koska minulla on selvästi paha asenneongelma tämän sarjan suhteen.

Jos tämä sarja olisi ilmestynyt silloin, kun olin yläasteella, olisin varmasti rakastunut tähän tarinaan kauniista salamurhaajatytöstä, jonka perässä juoksee peräti kaksi komeaa sankaria.

Tänä päivänä taas... Anteeksi, mutta minut valtasi heti "Keskiyön kruunua" aloittaessani mielikuva tyttölapsesta, joka leikkii barbeillaan Game of Thronesia. En sitten millään pystynyt suhtautumaan hahmoihin ja tapahtumiin vakavasti.

Minua häiritsi jo sarjan ensimmäisessä osassa se, että Celaena on viettänyt vuoden vankileirillä pahoinpideltävänä, mutta kylvyn ja kampaamisen jälkeen hän on valtakunnan kaunein neito - pikkuisen laiha vain. Hiuksetkin ovat jostain ihmeen syystä yllättäen pitkät ja kiiltävät.

Lisäksi minua häiritsi tässä toisessa kirjassa erityisesti se, että Celaena on taitava mestarisalamurhaaja vain silloin, kun näyttävät elkeet sopivat juoneen. Välillä hän on sitten kömpelö kuin ensimmäistä kertaa aseeseen tarttunut hovineito. Lisäksi hänen huomiokykynsä ja valppautensa ovat niin ala-arvoisia ettei sellaisilla kyvyillä voi selvitä hengissä alamaailmassa. Celaena voisi hieman murjotummalla naamalla esittää uskottavasti salamurhaajan oppilasta, muttei ikinä valtakunnan taitavinta tyyppiä.

Positiivisena asiana mainittakoon, että seuraan todella kiinnostuneena sitä Celaenan, Chaolin ja Dorianin muodostamaa kolmiodraamaa XD

Jos varoituksesta huolimatta luit tänne asti, ihmettelet varmaan, miksi ylipäätään tartuin "Keskiyön kruunuun". Vastaus on yksinkertainen; olen todella utelias (fantasiakirjojen suhteen) ja kaikki tuntuvat ihastuneen Maasin kirjoihin ja väittävät, että meno vain paranee kirja kirjalta.

Lopussa itse asiassa kiinnostuin siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun Celaena lähtee seikkailemaan uusiin paikkoihin. Pitäisi vain päästä eroon tästä kirotusta asenneongelmastani! :P

Fool's Quest

"Fool's Quest" on toinen osa Robin Hobbin Fitz and the Fool -trilogiasta.

Sarjan ensimmäinen kirja loppui jännittävään kohtaan, kun valkoiset muukalaiset sieppasivat pienen Been kuvitellen tämän olevan ennustusten poika. Odotin suurella innolla jännittävää pelastusoperaatiota ja lisätietoa näistä omituisista sieppaajista.

No, aivan ensimmäiseksi sain jälleen todeta, ettei Hobbilla ole kiire mihinkään; Fitziltä vei kaksisataa sivua saada tieto tyttärensä katoamisesta. Näiden kahdensadan sivun aikana kuningatar Elliania tosin järjesti hauskan esityksen. Ajattelin jo ennen Velvollisuuden ja Ellianian häitä, että tämä tyttö aiheuttaisi vielä säpinää. Elliania on tuomittu ikuiseen sivuosaan, mutta tämän kirjan aikana hänestä tuli yksi lempikuningattaristani. Toinen suosikkikuningattareni on tietysti Kettricken, joka oli jälleen yhtä uskomattoman ihana kuin aina.

Saatiin tarinaan lopulta toimintaakin takaa-ajojen ja taisteluiden merkeissä, mutta kiehtovinta olivat ne uudet palaset, joita tästä mahtavasta maailmasta paljastui. Narrin alkuperästä ja näistä kiehtovan salaperäisistä Valkoisista kuultiin vihdoin lisää - vaikka Narri pihtaakin kipeitä muistoja piinallisen sinnikkäästi. Kirjan lopussa päästiin yhteen vanhaan tuttuun paikkaan ja Fitz onnistui tekemään jotain todella ihmeellistä ja odottamatonta. Kaikkien edellisten kirjojen langanpäät tuntuvat etsivän toisiaan ja minä olen suorastaan typertynyt ihastuksesta ja uteliaisuudesta.

Onneksi seuraava kirja, "Assassin's Fate", odottaa jo omassa hyllyssä, joten voin koska tahansa jatkaa seikkailua ^^

Viimeinen valtakunta

Brandon Sandersonin laaja tuotanto on ollut lukulistalla jo pitkään. Stormlight Archives -sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovatkin jo ehtineet valloittaa minut täysin ja nyt ehdin vihdoin tutustua Usvasyntyinen -sarjan ensimmäiseen osaan "Viimeinen valtakunta". (Kirja on käännetty suomeksi, joten se oli helposti saatavilla kirjastosta.)

Maailma on jatkuvan tuhkasateen tuhrima, joten värikkäät kukat ja vihreät kasvit ovat ihmisten mielestä satujen höpinöitä. Väestö on jaettu aatelisiin, jotka nauttivat jumalaa vastaavan Lordihallitsijan suosiosta, sekä skaaorjiin, joita kohdellaan julmemmin kuin eläimiä. Skaaväestön joukossa kytee kuitenkin kapinahenki, kun liian monesti potkitut alkavat kyseenalaistaa Lordihallitsijan jumaluuden.

Sanderson osaa totisesti kehittää kiehtovia ja omaperäisiä maailmoja. Metalleihin perustuva taikasysteemi oli kiva ja erityisesti kandroista ja inkvisiittoreista annan täydet pisteet.

Hahmojen suhteen mentiin mielestäni aika perinteisellä, ehkä enemmän nuortenkirjaan sopivalla mallilla. Tästä huolimatta Vinia ja Kelsieria oli hauska seurata ja se välttämätön romanssinpoikanen sopi kuvioon ihan söpösti. Ja se Kelsierin nerokkaan juonen loppuhuipennus oli suorastaan tyrmäävä!

"Viimeinen valtakunta" oli selvästi yksinkertaisempi ja helppolukuisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani Stormlight Archives -sarja, joten uskallan suositella tätä sellaisillekin, jotka eivät jaksa keskittyä niihin kaikkein paksuimpiin fantasiamötiköihin. Vauhdikkuudesta ja aika suoraviivaisesta juonesta huolimatta uskoisin kuitenkin myös niiden raskaampien fantasiakirjojen ystävien viihtyvän. (Itse asiassa todella vaikea sanoa, onko tämä nyt nuorten vai aikuisten fantasiaa.)

Pitää ehdottomasti lukea seuraavatkin osat ^^

Sins of Empire

Brian McClellan yllätti minut totaalisesti Powder Mage -trilogiallaan. Yksi vallankumous ja sota saatiin päätökseen trilogian viimeiseen osaan mennessä ja "Sins of Empire" aloittaa aivan uuden seikkailun samassa maailmassa, osittain tuttujen hahmojen kanssa, mutta eri valtiossa tällä kertaa.

Tarinaa kerrotaan kolmen sankarin toimesta. Yksi on paikallisen, sangen pahamaineisen poliisin agentti. Toinen on hallituksen potkima vanha sotilas. Kolmas on edellisen sarjan sankarin Tanielin entinen morsian Vlora.

Pidin jokaisesta päähenkilöstä. Varsinkin hurjapäinen sotilaanjärkäle, joka kuljetti mukanaan pikkutyttöä oli aivan ihana tapaus. (Ei häirinnyt yhtään, että tällaisia parivaljakoita näkee usein.) Vlora jäi minulle hyvin etäiseksi (ja aika tylsäksi) hahmoksi ensimmäisessä sarjassa, mutta nyt pidin tästä tiukasta palkkasoturijoukon johtajasta.

Juoni oli loistava; tarina koostui valtion sisäisistä taisteluista, ulkopuolelta tulevasta sotilaallisesta uhasta ja todella jännittävien jumalkivien arvoituksesta. Vauhtia ja yllätyksiä oli sopivasti ja toisin kuin Anthony Ryanin kanssa, McClellan ei koskaan tipauta minua kärryiltä, joten pystyin oikeasti nauttimaan niistä hienoista juonenkäänteistä.

Olen jo tilannut seuraavan kirjan, mutta ikävä kyllä se on niin painotuore, että joudun odottelemaan sen tuloa kauppoihin.

Suosittelen McClellanin kirjoja kaikille fantasian lukijoille; hahmot ovat sympaattisia, juonet vauhdikkaita ja hienosti punottuja ja yliluonnollinen aines tarjoaa kiehtovia yllätyksiä.

The Cruel Prince

Holly Blackin "The Cruel Prince" herätti kiinnostukseni heti kun kuulin tästä, vaikka suhtaudun kroonisen epäluuloisesti nuorille suunnattuun fantasiaan. Joskus monesti on kuitenkin pakko tarttua tällaisiin hypetettyihin tapauksiin. Jälleen kerran suositun kirjan valitseminen oli hyvä idea.

Jude on ihmistyttö, joka yhdessä sisartensa kanssa siepattiin lapsena keijujen maailmaan. Keijut suhtautuvat helposti hajoaviin kuolevaisiin alentuvasti ja jopa vihamielisesti, minkä lisäksi keijujen maailman taikuus on monesti vaaraksi ihmisille. Kaiken huipuksi keijukuninkaan nuorin poika Cardan inhoaa Judea aivan erityisesti ja pyrkii kiusaamaan tätä aina tilaisuuden tullen.

Ihmistytöt komeiden keijupoikien keskellä vaikutti alkuun tuhoon tuomitulta, aivan liian kuluneelta ja ennalta-arvattavalta ajatukselta. Holly Black onnistui kuitenkin pyörittämään hahmojaan varsin yllättäviin kuvioihin. Olisi varmaan pitänyt ymmärtää heti alusta lähtien, kuka on ihastunut keneenkin, mutta onneksi minua on helppo harhauttaa ja viihdyin mainiosti näiden ihastumissotkujen parissa :D

Romanssien lisäksi mukana oli ihanan häijy ja verinen juoni kruunun anastamiseksi. Tässä taistelussa nähtiin hienoja ja yllättäviä käänteitä, vaikka tapahtumien lähdettyä kunnolla vyörymään osasin kyllä aavistaa, miten kruunulle lopulta kävisi.

Kokonaisuutena "The Cruel Prince" oli vetävä fantasiaseikkailu, joka jätti minut odottamaan innolla jatkoa ^^

The Waking Fire

Rakastan lohikäärmeitä, joten Anthony Ryanin "The Waking Fire" on houkutellut minua jo pitkään. Tarina sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeiden veren nauttiminen antaa osalle ihmisistä yliluonnollisia voimia. Lohikäärmeitä kasvatetaan kuin karjaa veren saamiseksi, mutta vankeudessa elävät lohikäärmeet ovat heikkoja ja kitukasvuisia ja niiden veren voima laimenee hälyttävästi. Metsästys on harventanut villinä elävien lohikäärmeiden joukkoa ja niiden metsästäminen ja veren kerääminen on haastavaa.

Tavallisten punaisten, mustien, vihreiden ja sinisten lohikäärmeiden lisäksi huhutaan valkoisesta lohikäärmeestä. Yksikään elävä ihminen ei ole nähnyt sitä eikä kenelläkään ole tietoa, millaisia voimia sen veressä mahdollisesti olisi - jos se on olemassa.

Tutkimusryhmä lähtee etsimään myyttistä olentoa syvältä viidakosta villien lohikäärmeiden ja yhtä verenhimoisten, epämuodostuneiden villi-ihmisten keskeltä.

Maailma ja alkuasetelma olivat todella kiehtovia ja juoni, kun se lopulta valkeni kaikkine käänteineen oli hienosti laadittu. Hahmoissakaan ei ollut valittamista; tarinan kolme sankaria olivat sellaisia perus suoraselkäisiä tyyppejä, joiden toimia on mukava seurata.

Mutta... Anthony Ryan ei ole yhtään hauska. Lisäksi kirjassa oli runsaasti aseita ja koneita eli sellaista "poikien höpinää", mikä ei jaksanut kiinnostaa minua. Jonkinlainen sotakin siellä oli tuloillaan/menossa tai ainakin meritaisteluita käytiin, mutta joudun tunnustamaan, etten oikein päässyt kärryille tästä kuviosta. Ihmettelin itse asiassa melkein koko kirjan ajan, miten merellä seikkaileva Hilemore liittyi koko tarinaan, jonka pääajatuksena oli se valkoinen lohikäärme.

Minulla on näin ollen ristiriitaiset ajatukset tästä kirjasta; juoni ja maailmanrakennus olivat vaikuttavia. Kehun Ryania erityisesti myös runsaasta naisenergiasta hahmokaartissa. Toteutus oli kuitenkin vähän kuiva. Tekisi mieli tarttua seuraavaan osaan, kun en voi uskoa, että teksti tuntui oikeasti niin puuduttavalta.