tiistai 29. marraskuuta 2016

Halki puolen maailman

"Halki puolen maailman" on toinen osa Joe Abercrombien uudesta Särkynyt meri -trilogiasta. Pidin ensimmäisestä osasta kovasti ja olisin silloin halunnut heti käydä tämän jatko-osan kimppuun, mutta tämän uuden kirjan ilmestyminen kirjastoon kesti tietysti aikansa ja ehdin sitten odotellessani löytää kaikkea jännittävää... Kun "Halki puolen maailman" oli lopulta saatavilla, tallustelin useampaankin kertaan sen ohi, kun ei enää innostanut. Nyt otin sen käsittelyyn vähän sellaisena "pakkopullana", kun onhan sarjat pakko lukea loppuun (elleivät ole aivan kamalia).

No, ei tarvinnut montaa lukua lukea, kun tarina oli tempaissut minut mukaansa ja nautin matkasta täysin siemauksin ^^

Edellisen kirjan päähenkilö Yarvi esitti nyt vain merkittävää sivuosaa ja valokeilaan pääsivät Thorn, soturiksi haluava tyttö, jonka ärhäkkä asenne aiheuttaa ongelmia, sekä Brand, myös soturiksi pyrkivä poika, joka puolestaan joutuu ongelmiin, koska haluaa aina tehdä oikein.

Naisten ei ole soveliasta taistella, joten Gettlannin sotureita kouluttava vanha sovinisti Hunnan pitää huolen siitä, että kaikki harjoituksiin eksyneet tytöt lähtevät itkien takaisin äidin helmoihin. Thorn, joka haluaa kunnioittaa soturi-isänsä muistoa, on ollut ainoa kyllin kovapäinen ja pahansisuinen jatkaakseen vuodesta toiseen. Viimeisessä kokeessa ennen kuninkaan sotaretkelle valitsemista hän kuitenkin vahingossa surmaa toisen soturikokelaan. (Oli muuten Hunnanin syytä!) Tuomio on kuolema, mutta ovelalla Yarvilla on käyttöä sekä Thornille että liian rehelliselle Brandille.

"Halki puolen maailman" on kevyttä ja nopeatempoista korkeaa fantasiaa. (Voidaan tietysti väitellä aiheesta, saako tällaista nuorille suunnattua tarinaa kutsua "korkeaksi" fantasiaksi.) Juoni oli oikein viihdyttävä, vaikka aika perinteisellä fantasiatarinan kaavalla mentiinkin. Yarvin puuhat jaksoivat ihastuttaa allekirjoittaneen kieroilua rakastavaa mieltä. Loppuratkaisu ei muuten mennyt tismalleen sillä tavalla kuin olin ajatellut, eli pisteet siitä :D

Romanssienkin suhteen juttu meni todella tutulla nuortenkirjan kaavalla (ei kolmiodraamaa!), mutta sitä oli silti hauska seurata.

Thorn oli mielestäni alussa todella rasittava tyyppi, kun hänen oli pakko jatkuvasti ärhennellä ja haastaa riitaa jokaisen vastaantulijan kanssa. Teki mieli ravistaa tyttöä ja käskeä tätä käyttäytymään edes hetken kunnolla. Brand puolestaan vaikutti vähän tylsän yksinkertaiselta. Opin kuitenkin pitämään molemmista päähenkilöistä ja soturijoukon yhteishengen muodostuminen oli aivan mahtavaa <3

Nyt odotellaan sitä viimeistä osaa ^^

lauantai 26. marraskuuta 2016

Vendela

Tarkoitukseni oli siis lukea suomalaista kirjallisuutta ja erityisesti jotain muuta kuin vanhaa suosikkiani kuin Kaari Utriota, mutta sitten löysin kirjastosta 1989 ilmestyneen "Vendelan" tänä vuonna julkaistun todella komeakantisen uusintapainoksen...

Tällä kertaa Kaari Utrio esittelee lukijalleen 1300-luvun loppupuoliskoa. Aika oli hurja, kuten voimme monista historiallisista sarjoista ja kirjoista olettaa; isännät saivat ruoskia palvelijoita vapaasti, aviomiehen oikeuksiin kuului kurittoman vaimon pahoinpiteleminen ja aatelismiehet määräsivät tielleen osuneita hirsipuuhun. Ainoastaan papin tappamisesta ei selvinnyt sakoilla.

Vendela Dalhus on kaunis, mutta varaton orpotyttö, jonka hienot sukulaiset eivät halua luopua kolikoistaan järjestääkseen hänelle säätyläisneidolle sopivaa avioliittoa.

Ritari Hartman Garse puolestaan on komea, varakas ja hienon sukunsa viimeinen jäsen, jonka ympärillä pyörii jatkuvasti niin rikkaita porvaristyttöjä kuin köyhiä aatelisneitojakin.

Vendela ja Hartman törmäävät, kun Hartman pakenee jälleen yhtä himokasta perijätärtä ja tästä kohtaamisesta käynnistyy väärinkäsityksiä ja juonittelevia kilpakosijoita pursuava tarina.

Myönnän auliisti, että sekä lähtötilanne että lopputulos "Vendelassa" ovat kuluneemmat kuin maratoonarin vanhat sukat, mutta se miten Utrio pyörittää hahmojaan siinä välissä oli jälleen kerran aivan mahtavaa viihdettä!

Päähenkilönä Vendela oli aivan ihana; sisukas ja nokkela pienestä koostaan ja huonoista lähtökohdistaan huolimatta. Juuri sellainen sankaritar, jollaista aina odotan suomalaisilta historiallisilta romaaneilta. Hartman puolestaan oli juuri sellainen mies, jollaisia miehet Utrion kirjojen perusteella ovat; kunniallinen, mutta aika yksinkertainen ja täysin himojensa vietävissä ja näin ollen avuton kuin vastasyntynyt kauniimman sukupuolen edessä :D

Muuten "Vendelan" hahmot olivat ihanan värikäs joukko todella suloisia olentoja (Greta Dume, palveluspoika Yö, pappi Henrik Helko...), täysin normaaleja, fiksuja ihmisiä, vähän kieroja opportunisteja sekä tietysti niitä järkyttävän häijyjä tyyppejä (Iliana ja Herman Winholt).

Pakko mainita tähän loppuun vielä se, että meinasin oikeasti tukehtua, kun se hieman seniili munkki loikkaa Hartmanin niskaan ja raivostunut ritari karjuu aseenkantajalleen: "Poika, ota se pois minun niskastani! Mikä se on?" :D

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Witch Hunter

Virginia Boeckerin "Witch Hunter" oli taas yksi sattumalöydös kirjastosta. Tämä nuorille suunnattu fantasiaseikkailu sijoittuu 1500-luvun Angliaan (oletin sen tarkoittavan Englantia).

Kirjan tapahtumia on edeltänyt rutto, joka verotti Anglian väestöä reippaasti ja surmasi myös vanhan kuninkaan. Valtaistuimelle nousi edellisen hallitsijan kaksitoistavuotias poika, josta on nyt kasvanut metsästyksestä ja naisista kiinnostunut huvittelunhaluinen nuorukainen. Nuoren kuninkaan ohjaajana (eli todellisena hallitsijana) häärää setä.

Ruton puhkeamisesta syytetään velhoja, joten nykyään taikuuden harjoittaminen missä muodossa tahansa on kuolemalla rangaistava teko. Taikuuden kieltävää lakia valvomaan kuninkaan setä on kouluttanut joukon nuoria "noidanmetsästäjiä".

Päähenkilö on 16-vuotias Elizabeth Grey, yksi noidanmetsästäjistä. Noitien ja velhojen pyydystäminen on ollut jännittävää, mutta todella pelottavaksi Elizabethin elämä muuttuu, kun hänen hallustaan löydetään kiellettyjä yrttejä. Elizabethin pitäisi liittoutua vihollisen kanssa selviytyäkseen elävänä kuninkaan vankilan kylmästä sellistä...

Ajatus historiallisesta miljööstä ja noitia jahtaavien näkökulmasta kerrotusta tarinasta herätti uteliaisuuteni, mutta en sitten kuitenkaan syttynyt tälle kirjalle. Hahmot eivät olleet mitenkään mieleenpainuvia ja juoni tuntui olevan "nuoret leikkivät pukuleikkejä erilaisissa tanssiaisissa ja törmäävät sattumalta tärkeisiin asioihin samalla kun vanhukset lepuuttavat niveliään kotona". (Pitäisikö lopettaa nuortenkirjojen lukeminen kokonaan, kun en näköjään voi sietää sitä, että aikuiset lähettävät lapset pelastamaan maailman?) Se keskiaikakaan ei mielestäni näkynyt kovin vahvasti ja taikamaailma vaikutti ainakin minusta sellaiselta huolimattomasti kokoon kursitulta tilkkutäkiltä.

Eniten minua taisi ärsyttää se, ettei kukaan ollut muka tajunnut sen tarinan isoimman konnan teoissa mitään ihmeellistä. Siis miten typeriä ne kaikki sotilaat, aateliset, palvelijat ja noidanmetsästäjät oikein olivat?

Positiivista "Witch Hunterissa" oli nopea- ja helppolukuisuus (kuten nuortenkirjoissa yleensä). Lisäksi Elizabeth oli aika hauska juotuaan petollisen tujua olutta kirjan alussa. Pakollisen kolmiodraaman lopullisen parinmuodostuksen taisin tajuta vasta lähempänä kirjan puoliväliä eli pisteet myös siitä! :D


maanantai 21. marraskuuta 2016

Calling on Dragons

Kaipasin yövuoroihin jotain kevyttä ja helppoa viihdettä, joten tartuin Patricia C. Wreden Lumotun metsän kronikat -sarjan kolmanteen osaan "Calling on Dragons".

Velhot ovat taas vauhdissa ja yrittävät ryöstää Mendanbarin ja Cimorenen valtakunnan, Lumotun metsän, taikuuden. Tällä kertaa kelmit onnistuvat näpistämään Mendanbarin taikamiekan. Miekka on olennainen osa koko metsän taikuutta, joten tilanne on vakava.

Tarinan päähenkilönä on tällä kertaa Morwen-noita, joka tuntuu olevan melkein yhtä epäsovinnainen omalla alallaan kuin Cimorene omallaan. Morwen kieltäytyy käyttämästä ammattiinsa kuuluvaa suippoa hattua ja yhden mustan kissan sijasta hänellä on yhdeksän kirjavaa seuralaista.

Lumotun metsän kronikat on alusta asti leikkinyt perinteisillä, tunnetuilla saduilla ja paljastanut tosiasioita satukirjojen tapahtumien ulkopuolelta. Tällä kertaa lukijalle selviää, miten Tähkäpää oikeasti päätyi asumaan noidan torniin.

Tässä kirjassa pidin eniten Morwenin suulaasta kissajoukosta ja siitä, että hahmokaartiin saatiin lempieläimeni kani - puhuva, apilaa himoitseva ja vähän turhan moneen kertaan lumottu luttana otus <3

Sen Morwenia kiusaavan ahdasmielisen hyypiön kohtalo oli myös aivan loistava :D

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

The DUFF: Designated Ugly Fat Friend

Kody Keplingerin nuortenromaani "The DUFF: Designated Ugly Fat Friend" kertoo seitsemäntoistavuotiaasta Biancasta, jolla on kaksi tyrmäävän näköistä ystävää. Biancan ollessa ystäviensä kanssa ulkona iltaa viettämässä, koulun komein ja ylimielisin pelimies Wesley istahtaa Biancan viereen tekemään tuttavuutta. Wesley kertoo Biancalle, että tämä on DUFF, kaveriporukan mitättömimmän näköinen tyyppi, jota raahataan mukana, jotta muut näyttävät upeilta. Lisäksi Wesley paljastaa vilpittömästi aikeensa päästä Biancan ystävien pöksyihin Biancan avulla; Wesleyn teorian mukaan tytöt kiinnostuvat pojista, jotka ovat mukavia heidän "duffilleen". Bianca reagoi oikein mallikkaasti eli viskaa juomansa päin Wesleytä, mutta ikävä kyllä pojasta ei pääse eroon niin helpolla.

"DUFF" saattaa olla joillekin tuttu elokuvana. Muistan nähneeni DVD:n kaupassa jokin aika sitten, mutta en tietenkään viitsinyt tuhlata rahoja johonkin leffaan. Kirjaan tartuin ihan summamutikassa kirjastossa enkä heti tajunnut yhteyttä elokuvaan. Ajattelin, että samasta aiheesta on vain kehitelty useita eri tarinoita :D No, taas olen sivistyneempi ^^

"DUFFin" idea tosiaan on todella kulunut: järkevä, arkisennäköinen tyttö joutuu törmäyskurssille komean pahan pojan kanssa. Lopputulosta ei hitaammankaan lukijan tarvitse kauaa jännittää.

Kuluneesta juonesta huolimatta ihastuin "DUFF:iin". Keplinger osasi mielestäni kertoa tarinan omaperäisesti ja matka sitä tuttua lopputulosta kohti oli viihdyttävä. Bianca oli ihanan... öö... reipas ja oma-aloitteinen sankaritar verrattuna monen muun nuortenkirjan hissukoihin seinäruusuihin. Biancan ja Wesleyn välisen suhteen koko motiivi oli virkistävän erilainen. Pidin myös siitä, että kirjassa teini-ikäisillä on seksielämää. (Teinit nimittäin saattavat joskus touhuta "aikuisten juttuja" ihan oikeassakin elämässä.) Olen varmaan lukenut vain nuoremmille nuorille suunnattuja kirjoja, kun tämä kirja tuntui niin erikoiselta juuri sen seksin takia :D

Keplinger kirjoitti kirjan muuten seitsemäntoistavuotiaana, mikä tuntuu aika huikealta saavutukselta. Ehkä siinä on yksi syy, miksi tämä kolmiodraama on niin virkistävän erilainen... Varoitan silti vielä kerran siitä kuluneesta pahapoikakuviosta, mikä saattaa ottaa päähän.

Olisi kiva katsoa se elokuvakin - sitten joskus ^^

perjantai 18. marraskuuta 2016

Nutcase

Laura Lähteenmäen uusi nuortenkirja "Nutcase" kertoo viisitoistavuotiaasta Saimista. Saimi asuu pienessä maaseutukylässä ja isoveli Juho on ollut hänen paras ystävänsä koko elämän ajan. Saimi ja Juho ovat olleet läheisiä kuin kaksoset. Juhon ja tämän parin kaverin lisäksi Saimi ei ole koskaan kokenut tarvitsevansa muiden nuorten seuraa.

Tarina - ja Saimin ongelmat - alkaa, kun Juho muuttaa kaupunkiin opiskelemaan. Äkkiä Saimi jää yksin, sillä luokan tyttöjen jutu eivät ole koskaan kiinnostaneet häntä. Lisäksi Juhon ystävät, joille Saimi on kuvitellut olevansa kuin pikkusisko, eivät enää halua häntä seuraansa. Juho puolestaan alkaa muuttua kaupungissa aivan tuntemattomaksi nuoreksi mieheksi. Uudet kuviot tempaavat Juhon mukaansa eikä velipoikaa huvittaisi tulla viikonlopuiksi kotiin tai edes pitää pahemmin yhteyttä siskoon.

Juhon tietokonetta vakoillessaan Saimi löytää erikoisen blogin, jolla tuntuu olevan jotain tekemistä Juhon kanssa. Netin salaperäisten nimimerkkien takana olevia henkilöitä saakin sitten arvuutella.

Lähteenmäen kirjoja ei voi kehua hauskoiksi ja kevyiksi, vaan ne herättävät ainakin minussa välillä turhankin vakavia ajatuksia. Oli turhauttavaa seurata, miten vaikeaa Saimin on selviytyä Juhon etääntymisestä ja löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Saimin alkaessa vihdoin ottaa kontaktia luokan tyttöihin mietin hetken, oliko hänellä oikeasti jokin sosiaalista kanssakäymistä vaikeuttava sairaus vai oliko kyse pelkästä harjoituksen puutteesta.

Minä sekä pidin että en pitänyt "Nutcasesta". (Samaa mieltä olen tainnut olla kaikista Lähteenmäen kirjoista.) Pidän yleensä iloisemmista ja "kivemmista" tarinoista, mutta toisaalta ihailen Lähteenmäen kykyä kuvailla niitä synkempiäkin puolia elämästä. Olen itse asunut aina kaupungissa ja kuvitelmissani maaseudun lapset leikkivät iloisesti aurinkoisilla pelloilla sisaruslauman ja koiran- ja kissanpentujen kanssa. "Nutcase" pakotti ajattelemaan tilannetta vähän eri tavalla. (Ja kyllä se tunnelma loppua kohti muuttuu Lähteenmäenkin kirjoissa ihan positiiviseksi.)

Suosittelen Lähteenmäen kirjoja niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin. North End -sarjaa suosittelen kaikille dystopioiden ystäville; Nälkäpeli on sen rinnalla kuin riehakas kesäleiri.

torstai 17. marraskuuta 2016

Sammakkoprinsessa

"Ofelia, maailmassa on vain yksi poika, jota sinä voit suudella. Kaikki muut pojat muuttuvat sinun suudelmistasi sammakoiksi."

Ofelia saa neljätoistavuotissyntymäpäivänään tietää, että hänen äitinsä on keijuprinsessa ja Ofelia itsekin on perinyt keijujen isot korvat, taikavoimat ja heikkoudet. Ofelian erityiskyky on Rakkauden Tunteminen, eli hän voi suudella turvallisesti vain sitä yhtä todellista rakkauttaan. Tämä "lahja" on Ofelialle paljon pahempi kolaus kuin nolot korvat, sillä Ofelia on jo pitkään haaveillut poikaystävästä ja kielisuudelmista.

Anna Hallavan "Sammakkoprinsessa" on roikkunut lukulistallani siitä asti, kun näin sen ensimmäisen kerran. En ole kuitenkaan uskaltanut aiemmin tarttua siihen, koska olen ajatellut, että se on minulle liian kepeän höpsöä ja lapsellista viihdettä. Onneksi tämä vastapuhjennut intoni kartoittaa suomalaista fantasiakirjallisuutta pakotti minut viimein lukemaan "Sammakkoprinsessan"!

Kiteyttäisin "Sammakkoprinsessan" seuraavasti: Prinsessapäiväkirjat kohtaa Lumotun metsän kronikat - suomalaisittain. Tyylilajiltaan "Sammakkoprinsessa" muistuttaa kovasti myös Kerstin Gierin kirjoja; kevyttä ja hilpeää koheltamista. (Taisin kyllä pitää Hallavasta jopa enemmän kuin Gieristä.)

Hallava ei yritä takertua Kalevalaan ja tonttuihin ja muihin vanhoihin suomalaisiin tarinoihin kuin taapero äitinsä helmoihin ensimmäisenä tarha-aamuna, vaan "Sammakkoprinsessassa" keijujen maailma on lapsiystävällinen versio tämän päivän ulkomaalaisista (amerikkalaisista) urbaanin fantasian kirjojen maailmoista.

Mainitsin tuossa aiemmin suomalaisuuden ja mielestäni kirjan suomalaisuus näkyy Ofelian jenkkakahvoissa. Amerikkalaisissa kirjoissa tuntuu tytöillä olevan vain kaksi vartalomallia: laiha ja vielä laihempi. Jos joku on vähän pönäkämmässä kunnossa, siitä tehdään iso numero - monesti ne ylimääräiset kilot ovat silloin se koko tarina. Hallava osaa kuitenkin - suomalaiseen tyyliin - liittää ne jenkkakahvat vain pieneksi yksityiskohdaksi täysin normaalin teinin tavoin käyttäytyvään sankarittareen.

On yleisesti tunnustettu tosiasia, että jos vyötärösi on yhtä iso kuin puunrungot suojellussa metsässä, kasvojesi tulee olla täydelliset.

Ennakkoluuloistani huolimatta ihastuin "Sammakkoprinsessaan". Arvuuttelin innolla sitä Ofelian tosirakkautta - melkein kuin murhaajaa hyvässä dekkarissa. Aion ehdottomasti lukea seuraavankin osan ^^

tiistai 15. marraskuuta 2016

Veden vihat

Paula Havasteen Vihat-sarja sai tänä vuonna jatkoa kolmannella osalla "Veden vihat". Havaste yhdistää jälleen historiallisen maiseman, vanhaan kansanperinteeseen kuuluvat taiat ja uskomukset sekä vauhdikkaan seikkailun.

Edellisen kirjan lopussa tarinan tomera sankaritar Kertte joutui pakenemaan Tokholmista iskettyään puukolla pervoa kirkonmiestä. Kauppias ja merenkulkija Osmi pelasti Kerten laivaansa ja lupasi viedä tämän takaisin kotimaan rannalle.

"Veden vihat" alkaa vauhdikkaasti, kun merirosvot hyökkäävät Osmin laivan kimppuun. Hurjan taistelun jälkeen Osmi ja Kertte joutuvat Suomen rannikon sijaan pelastautumaan Osmin kotikylään Koluvaniin (muinaista Viroa, jos oikein ymmärsin).

Osmin kotona matkan ryvettämällä Kertellä on vastassaan mustasukkainen Pärn. Pärnillä tosin on piilopirtissä myös nainen ja pari lasta, joista Osmi puolestaan on kateellinen. Kertteä miesten suhde ei jaksaisi kiinnostaa; hän kaipaa takaisin omaan pirttiinsä turvallisen Larrin luokse.

Jännitystä ja toimintaa "Veden vihoissa" oli mielestäni juuri sopivasti; pari hurjaa kohtausta tekivät väkivallan uhan todelliseksi, mutta pääosin lukija ehtii ihmetellä menneen ajan markkinoita ja arjen omituisuuksia. Havaste osaa kertoa menneestä maailmasta kiinnostavasti eikä lainkaan puuduttavasti. Myös Havasteen luomat hahmot ja ihmissuhdekuviot tarjoavat pähkäiltävää. Arvasin muuten Kerten lapsen sukupuolen paljon ennen synnytystä! :D

En osaa nyt muuta kuin kehua "Veden vihoja". Tämä saattaa hyvinkin olla suosikkini Havasteen tähänastisesta tuotannosta. Sivut kääntyivät joutuisasti ja Kertteen ihastuin persoonana entistä kovemmin. Aiemmin tämä ihanan nokkela ja voimakastahtoinen sankaritar on välillä toiminut typerästi; esimerkiksi Arimon kanssa sählääminen sai minut kurtistelemaan kulmiani paheksuvasti. "Veden vihoissa" Kertte on oppinut virhearvioinneistaan ja käyttäytyi nyt koko ajan "järkevästi". Edelleen Kertte oli tietysti ylpeä, ovela ja halukas pärjäämään omillaan miesten maailmassa. Lisäksi Kertte on aina ollut valmis auttamaan onnettomia ihmisiä - olivat nämä sitten eläviä tai vainajia.

"Veden vihat" löytyi kirjastosta todella hyvään aikaan. Tajusin nimittäin suureksi häpeäkseni, että mainostan blogissa jatkuvasti lähinnä ulkomaalaisia, yleensä vielä englanninkielisiä kirjoja. Ruokakaupassa yritän aina valita Suomessa valmistettuja tuotteita, vaikka hinta olisikin vähän korkeampi. On sitten aika tekopyhää tukea vain ulkomaalaisia tarinankertojia! En aio boikotoida jatkossa näitä englanninkielisiä seikkailuja (isohko tilaus saapui juuri useammassa eri erässä...) mutta aion ehdottomasti tutkia enemmän myös kotimaisia (fantasia)teoksia! Tällä hetkellä, jos joku hyökkäisi kimppuuni keskellä yötä ja tivaisi hyviä suomalaisia kirjailijoita, en varmaan äkkiseltään osaisi änkyttää kuin Kaari Utrion ja Mauri Kunnaksen! (Ja nyt tietysti muistaisin myös Havasteen, joka on ehdottomasti lempikirjailijoitani...) O.O

Havasteen seuraavaa mestariteosta odotellessani aion nyt siis ujuttaa englanninkielisten halpispokkarien lomaan muitakin suomalaisen mielikuvituksen helmiä, koska kyllä mekin osaamme kirjoittaa jännittäviä tarinoita! ^^

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

The Fires of Heaven

Matkani Robert Jordanin Ajan Pyörän kanssa jatkui sarjan viidenteen kirjaan "The Fires of Heaven". Päädyin tosiaan hankkimaan näitä kirjoja englanniksi, koska näitä löytyi edullisesti ja ne ovat kaiken lisäksi tosi söpöjä pehmeäkantisia mötiköitä <3 Jos olet lukenut sarjaa suomeksi, tarkista sisältä, missä kirjassa mennään :D

Rand johdattaa Aiel-joukkonsa autiomaasta sivistyksen pariin. Mahdin kanavoimista opettamaan hän on kiristänyt yhden Hyljätyistä, mikä pitää luonnollisesti salata kaikilta. Moiraine yrittää epätoivoisesti valmistaa Randia tulossa olevaa Viimeistä Taistelua varten ja kaksikon välinen suhde heittää kärrynpyörää. Aviendha ja Keihään Neidot puolestaan tarjoavat Randille runsaasti naisongelmia.

Sotimisen ja oikukkaiden naisten lisäksi Randia ja Matia vaivaavat muinaisten sankareiden tiedot ja kokemukset, jotka pulpahtavat mieleen aivan kuin poikien omina muistoina.

Nynaeve ja Elayne kiiruhtavat kohti Tar Valonia ja Valkoista Tornia... kunnes se ei enää olekaan hyvä idea, sillä Aes Sedain pomon tuolilla istuu häijy Elaida. Vallasta syösty ja Mahdista erotettu Siuan on pakomatkalla Minin ja Leanen kanssa ja yrittää löytää Tornista paenneita Aes Sedaita liittolaisikseen.

Kuningatar Morgase on tahollaan myös pahassa pulassa; iso ja paha Hyljätty hallitsee Mahdin avulla Morgasea ja tämän hovia. Ellei Morgase pääse irti lumouksesta, Elaynella ei välttämättä ole valtaistuinta perittävänä.

Nopealukuisia nämä Ajan Pyörän mötikät eivät ole, mutta meno oli jälleen niin jännittävää, että sivut kääntyivät ihan huomaamatta. Aika yllättäviä ja hurjiakin hetkiä mahtui matkan varrelle ja melkein koko ajan oli sellainen "pakko tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu" -tunne. Loppumetreille Jordan oli säästänyt pommeja, jotka saivat ainakin tämän lukijan hieromaan silmiä ja lukemaan kohdan uudestaan, kun ei meinannut uskoa todeksi.

Mukana tarinassa kulkivat ihanasti myös ihmissuhdekiemurat ja huumori. Tällä kertaa naishuolia oli eniten Randilla ja parhaat naurut sain Aielin Viisaiden koulutusmenetelmistä sekä Nynaeven temperamentista ja taloustaidoista; haluan nähdä Lanin naaman, jos Nynaeve joskus kokkaa miehelle! :D

Pienenä pettymyksenä puolestaan tuli se, ettei Perrinin touhuista kerrottu nyt mitään. (Sepänkisälli taisi saada niin paljon sivuja edellisessä kirjassa...)

Johtui ehkä omista työkiireistä ja raa-an piparitaikinan yliannostuksesta, mutta en aina meinannut pysyä kartalla kaikista kaupungeista ja pieneen sivuosaan päässeistä lordeista. Lopulta päätin sitten vain olla Randin puolella ja jatkoin tyynesti lukemista :P

Tässä kirjassa hahmojen kohtalot näyttivät lähtevän ties minne ja matka jokaisen kohdalla tuntui jäävän vielä puolitiehen (jos sinnekään) joten seuraavaan osaan on taas pakko tarttua ^^

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Fated

Löysin kirjastosta Benedict Jackan "Fatedin", ja kun seuraavan kerran kävin goodreadsin sivuilla, sama opus löytyi minulle suositelluista kirjoista :D

"Fated" on urbaania fantasiaa, mikä tuntuu nyt viime aikoina olleen trendinä täällä blogini puolella. Tarinan sankari Alex Verus on velho, jonka taikavoimat liittyvät tulevaisuuden eri mahdollisuuksien näkemiseen. "Näkijät" eivät ole kovin arvostettuja velhoyhteisön keskuudessa, koska heidän voimillaan ei ole paljon hyötyä taistelussa, mutta ajan kanssa näkijä pystyy kaivamaan esiin vastustajansa kaikki synkimmät salaisuudet.

If there is one thing all diviners share, it's curiosity. We really can't help it; it's just part of who we are. If you dug out a tunnel somewhere in the wilderness a thousand miles from anywhere and hung a sign on it saying, 'Warning, this leads to the Temple of Horrendous Doom. Do not enter, ever. No, not even then', you'd get back from your lunch to find a diviner already inside and two more about to go in.

Come to think about it, that might explain why there are so few of us.

Velhot ovat jakautuneet kahteen leiriin; valoisiin ja pimeisiin. Alexilla on huonoja kokemuksia erityisesti entisestä mestaristaan, joka oli pimeä velho, mutta menneet tapahtumat saivat hänet pettymään myös valoisaan puoleen. Näin ollen hän on jo useamman vuoden keskittynyt välttelemään isoja velhoja ja pyörittämään taikapuotia Lontoossa.

Nyt esiin putkahtaa voimakas taikaesine, johon kaikki puolet haluavat päästä käsiksi - tai ainakin estää vastapuolta saamasta sitä hyppysiinsä. Esine on kuitenkin suojattu tehokkaasti ja suojausten ohittamiseksi tarvitaan näkijän kykyjä. Alexista tulee yllättäen vaarallisen suosittu.

Urbaanille fantasialle tyypillisesti "Fated" on mukavan reippaasti etenevää tekstiä. Alex ja hänen ystävänsä Luna saavat jatkuvasti paeta ja harhauttaa pimeitä velhoja. Jacka on keksinyt kaikenlaista jännittävää ja mielestäni osittain ihan omaperäisiäkin kuvioita normaalin maailman rinnalla olevalle fantasiamaailmalleen. Lunan kirous ja sen itse taikaesineen syvin olemus olivat minulle ne hienoimmat keksinnöt. Pidin myös Jackan rennon humoristisesta tavasta kertoa tarinaansa.

Viihdyin "Fatedin" parissa ihan mukavasti, mutta ei tästä(kään) tarinasta ja hahmoista jäänyt sellaista "pakko lukea seuraava osa" -tunnetta. Eikö tämä urbaani fantasia nyt enää uppoakaan minuun? :P

Romantiikan tai varsinkaan erotiikan ystäville tämä ei sovi - paitsi ehkä vaihteluna - mutta suosittelen niille, jotka kaipaavat nykyaikaan pujotettua nopeasti luettavaa fantasiataistelua ^^

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Joka yksin kulkee

Dekkarinälkä on kasvanut pikkuhiljaa aivan sietämättömäksi, joten lainasin kirjastosta Mari Jungstedtin uusimman "Joka yksin kulkee". Tämä on yhdestoista osa Anders Knutaksesta, Karin Jacobsonista ja muista poliiseista kertovassa sarjassa, jos laskin oikein.

Tällä kertaa poliisi joutuu selvittämään kolmevuotiaan Vilman katoamista. Lisäksi seurataan Davidin ja hänen vaimonsa Annan parisuhdeongelmia. Lukija saa jälleen pohtia kuumeisesti, miten nämä näennäisesti irralliset tapahtumat liittyvät yhteen.

Sarjan päähenkilöiden Karinin ja Knutaksen romanssi puolestaan tuntuu kehittyvän toivottuun suuntaan, mutta Knutas on osa-aikaisella sairaslomalla edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Lukemissani kirjoissa harvoin perehdytään aikuisten keski-ikäisten rakkauselämään, joten tässäkin mielessä "Joka yksin kulkee" tarjosi minulle sitä kaivattua hengähdystaukoa ja vaihtelua. Elämän ei tarvitse olla tylsää ja harmaata, vaikka olisi vakituinen työpaikka ja teini-ikäiset lapset! ;)

Tämä oli taas sellainen kirja, jonka ahmaisin vuorokaudessa. En olisi millään malttanut keskeyttää yöunien ja töiden ajaksi. Ihastustani tietysti lisäsi se, että kaipasin kovasti tarinaa tavallisista ihmisistä ilman ihmeellisiä taikaulottuvuuksia. (Yleensä hyvä tarina tarvitsee mielestäni lohikäärmeitä, mutta herkutkin alkavat tympiä liian isoina annoksina.) Osasin muuten epäillä oikeaa syyllistä, vaikka toki kaikenlaisia erilaisia kuvioita ehdin spekuloida ennen jännittävää loppujahtia ;)

Kirja loppuu muuten hurjaan kohtaan; Camilla Läckberg ainakin on harrastanut samanlaisia lopetuksia. Suosittelen kaikkia lukemaan tämän kirjan vasta kun seuraava osa on ilmestynyt, koska ainakin allekirjoittanut palaa halusta tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu! Raivostuttavaa! :D