Tarkoitukseni oli siis lukea suomalaista kirjallisuutta ja erityisesti jotain muuta kuin vanhaa suosikkiani kuin Kaari Utriota, mutta sitten löysin kirjastosta 1989 ilmestyneen "Vendelan" tänä vuonna julkaistun todella komeakantisen uusintapainoksen...
Tällä kertaa Kaari Utrio esittelee lukijalleen 1300-luvun loppupuoliskoa. Aika oli hurja, kuten voimme monista historiallisista sarjoista ja kirjoista olettaa; isännät saivat ruoskia palvelijoita vapaasti, aviomiehen oikeuksiin kuului kurittoman vaimon pahoinpiteleminen ja aatelismiehet määräsivät tielleen osuneita hirsipuuhun. Ainoastaan papin tappamisesta ei selvinnyt sakoilla.
Vendela Dalhus on kaunis, mutta varaton orpotyttö, jonka hienot sukulaiset eivät halua luopua kolikoistaan järjestääkseen hänelle säätyläisneidolle sopivaa avioliittoa.
Ritari Hartman Garse puolestaan on komea, varakas ja hienon sukunsa viimeinen jäsen, jonka ympärillä pyörii jatkuvasti niin rikkaita porvaristyttöjä kuin köyhiä aatelisneitojakin.
Vendela ja Hartman törmäävät, kun Hartman pakenee jälleen yhtä himokasta perijätärtä ja tästä kohtaamisesta käynnistyy väärinkäsityksiä ja juonittelevia kilpakosijoita pursuava tarina.
Myönnän auliisti, että sekä lähtötilanne että lopputulos "Vendelassa" ovat kuluneemmat kuin maratoonarin vanhat sukat, mutta se miten Utrio pyörittää hahmojaan siinä välissä oli jälleen kerran aivan mahtavaa viihdettä!
Päähenkilönä Vendela oli aivan ihana; sisukas ja nokkela pienestä koostaan ja huonoista lähtökohdistaan huolimatta. Juuri sellainen sankaritar, jollaista aina odotan suomalaisilta historiallisilta romaaneilta. Hartman puolestaan oli juuri sellainen mies, jollaisia miehet Utrion kirjojen perusteella ovat; kunniallinen, mutta aika yksinkertainen ja täysin himojensa vietävissä ja näin ollen avuton kuin vastasyntynyt kauniimman sukupuolen edessä :D
Muuten "Vendelan" hahmot olivat ihanan värikäs joukko todella suloisia olentoja (Greta Dume, palveluspoika Yö, pappi Henrik Helko...), täysin normaaleja, fiksuja ihmisiä, vähän kieroja opportunisteja sekä tietysti niitä järkyttävän häijyjä tyyppejä (Iliana ja Herman Winholt).
Pakko mainita tähän loppuun vielä se, että meinasin oikeasti tukehtua, kun se hieman seniili munkki loikkaa Hartmanin niskaan ja raivostunut ritari karjuu aseenkantajalleen: "Poika, ota se pois minun niskastani! Mikä se on?" :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti