Julie Murphyn nuortenromaani "Dumplin" on yksi niistä tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista (alkuperäisteos ilmestyi 2015), jotka olen ehdottomasti halunnut lukea.
Willowdean on teinityttö pienestä texasilaisesta kylästä Clover Citystä. Hiljaisen Clover Cityn isoimmat jutut ovat jalkapallo ja vuotuinen Miss Teen Blue Bonnet -kauneuskilpailu. Willowdeanin äiti voitti missikisat aikoinaan ja johtaa nykyään kilpailun järjestelytoimia ylpeänä siitä, että mahtuu yhä leninkiin, jossa esiintyi iltapukukierroksella.
Willowdean puolestaan... on läski, kuten hän itse asian ilmaisee heti kättelyssä. Äiti on vuodesta toiseen patistanut, komentanut ja ei niin kovin hienovaraisesti vihjailemalla kannustanut Willowdeania laihduttamaan, mutta Willowdean on tyytyväinen juuri sellaisena kuin on - kunnes hän tutustuu läheisemmin työpaikan komeaan Bohon ja kaikki menee sekaisin.
Willowdeanin näköiset tytöt eivät seurustele Bon näköisten poikien kanssa ja yllättäen tarinan pääosassa ovatkin Willowdeanin selkä- ja kylkiläskit.
Sana "läski" saa ihmiset vaivautuneiksi. Mutta ensimmäinen silmiinpistävä asia minussa on vartaloni. Joka on läski. Kyllähän minäkin huomaan, jos joillain tytöillä on isot tissit, kiiltävät kutrit tai pattipolvet. Sellaisia huomioita on luvallista laukoa ääneen. Mutta minua parhaiten kuvastava sana "läski" saa ilmeet happanemaan ja posket kalpenemaan.
Mutta sellainen minä olen. Läski. Se ei ole kirosana. Se ei ole loukkaus. Eikä varsinkaan silloin, kun käytän sitä sanaa itse. Siksi olen aina halunnut tehdä niin heti kättelyssä.
Todistaakseen läskien oikeutta toteuttaa itseään ja olla onnellisia Willowdean päättää ilmoittautua missikisoihin.
Olen ehkä aiemminkin maininnut, että minusta on todella tylsää, kun kirjoissa, olivat ne sitten nuorten fantasiaa tai aikuisten hömppää, naisilla on yleensä kaksi ruumiinrakennetta: hoikka ja erityisen laiha. Rinnuksen koolla ja säärten pituutta vaihtelemalla saadaan myös eroteltua hahmoja. Tämän vuoksi halusin ehdottomasti lukea vaihteeksi pyöreästä sankarittaresta.
Toisaalta tuhtien sankarittarien ongelma on monesti se, että he ovat sitten kunnolla lihavia ja se lihavuus on se iso ja merkittävä juonikuvio, koska eihän ihminen voi olla ylipainoinen ja viettää silti aivan tavallista, onnellista elämää.
Pelkäsin vähän, että miten "Dumplin" läskiä lähestyy, mutta huoleni haihtui nopeasti ja nautin tarinasta. Läski sai ison roolin, mutta ehti Willowdean siinä välissä käydä treffeillä, töissä, uimassa sekä riidellä ja ystävystyä ihmisten kanssa.
Pidin Willowdeanin tavallaan rempseästä asenteesta, mutta se miten hän kutsuu itseään läskiksi, jotta muut eivät voi käyttää sitä solvauksena, särähti korvaan. Nerokas taktiikka ehdottomasti, mutta surullista, että lihavien täytyy suojella itseään vitsailemalla läskeistä. Ei minunkaan tarvitse kehitellä hauskoja juttuja likinäköisyydestä kehdatakseni kulkea julkisilla paikoilla silmälasit päässä.
No, läskeistään huolimatta Willowdean ehti myös sotkeentua perinteiseen teinikirjan (ja aikuistenkin hömppäkirjojen) kolmiodraamaan. Yllätin itseni ihastumalla kumpaankin Willowdeanin poikaystäväehdokkaaseen, joten seurasin tilanteen kehittymistä jännittyneenä, koska Willowdeanin päätöksistä seuraisi väistämättä myös pieni pettymys :D
Willowdeanin ja hänen parhaan ystävänsä Ellenin välinen suhde oli hienosti laadittu. Kaikki kaksikon ystävyyteen liittyvät kommellukset kuulostivat todella uskottavilta. Monesti teki mieli sännätä sekaan korjaamaan asioita.
Muutenkin pidin "Dumplinin" hahmoista. Tim, Mitch ja erityisesti Lucyn ystävät kuulostivat mahtavilta tyypeiltä ja Willowdeanin äitiäkin oli helppo ymmärtää, vaikka hänen käyttäytymistään välillä paheksuikin.
Kai tällä kirjalla oli jokin suuri ja hieno sanoma itsensä hyväksymisestä ja oikeudesta nauttia elämästä vinoista hampaista ja selkäläskeistä huolimatta, mutta minä onnistun jälleen kerran vain toteamaan, että olipa viihdyttävä nuortenkirja (sopii myös aikuisille) Suosittelen lämpimästi kaikille viihteen ja hömpän ystäville ^^
