Shadow's Edge

Häijy "jumalkuningas" Garoth Ursuul on valloittanut Cenarian. Hyökkäyksestä hengissä selvinneet aateliset ovat paenneet nuolemaan haavojaan ja suunnittelemaan vastaiskua.

Cenarian alamaailma kärsii valloittajien julmista otteista. Osa parhaista salamurhaajista on loikannut jumalkuninkaan riveihin. Kurtisaanien valtiattaren, alamaailman entisen johtajan Monna K:n tuella nuori Jarl alkaa järjestää armeijaa huorista ja katupojista.

Myös Kylar on paennut Cenariasta Elenen ja Ulyn kanssa. Hänen vakaa aikomuksensa on hylätä salamurhaajan ammatti täysin ja elää kaikessa rauhassa kunniallisena apteekkarina rakastamansa naisen kanssa.

Sitten paljastuu, että Logan, Kylarin ystävä ja Cenarian laillinen kuningas saattaa olla hengissä - Cenarian tyrmien synkimmässä Kuopassa...

Sain tuskallisen odottamisen jälkeen käsiini Brent Weeksin Night Angel -trilogian toisen osan "Shadow's Edgen" ja iskin heti kiinni.

Tässä välissä olin jo alkanut epäillä, oliko tämä sarja todella niin hyvä kuin ensimmäistä kirjaa hehkuttaessani ajattelin. Epäilys katosi jo parin ensimmäisen luvun jälkeen ja keskityin sitten vain ahmimaan tarinaa silmät suurina. "Shadow's Edge" kuuluu niihin kirjoihin, jota pitää lukea vielä muutama sivu, vaikka nukkumaanmenoaika meni jo.

Tietyllä tavalla Night Angel muistuttaa Martinin Tulen ja jään laulua; hahmot kuolevat ja pelastuvat täysin odottamatta. Martinin tavoin Weeks heittää kentälle lukuisia hahmoja, joista ei ensikohtaamisen perusteella pysty sanomaan, miten he lopulta vaikuttavat juoneen ja kenen puolella pelaavat. (Tai ainakin minulle tämä kirja oli täynnä jännittäviä yllätyksiä.)

Minun onnekseni Weeksin kirjat ovat kuitenkin... suppeampia kuin tuo maineikas Tulen ja jään laulu. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti eikä hahmojen sukulaisuussuhteiden ja liittolaisuuksien määrä saa edes minun päätäni sekaisin.

Kehuin Weeksin luomia hahmoja jo "The Way of Shadowsista" kirjoittaessani ja nyt teen sen taas. Erityisesti ihastuin Ulyyn ja hänen ihanan ja uskottavan lapsellisiin kysymystulviinsa sekä vanhaan Ariel-noitaan, jonka järki ja harkintakyky taisivat olla tämän fantasiakirjan yliluonnollisin piirre.

Loganin ja oikeastaan Kylarinkin rakkauselämä kuulosti "Shadow's Edgen" puolivälissä vielä vähän Disney-elokuvan materiaalilta. Täytyy myöntää, että nuorukaisten söpöt romanssit olivat mielestäni ihan positiivinen piirre, kun vastapainona toimi todella ällöttäviä tyyppejä - näistä pahin itse jumalkuningas. Loppua kohti tuli kuitenkin aikamoisia yllättäviä käänteitä, jotka lupaavat uskoakseni herkullisia tilanteita niin hömpän kuin jännityksenkin suhteen seuraavassa kirjassa.

"Beyond the Shadows" tänne ja heti, kiitos!

Maailmansilmä

Edellisessä postauksessani Robert Jordanin "Vaarojen taipaleesta" totesin todella älykkäänä, ettei tuossa Ajan Pyörän ensimmäisessä osassa päästy vielä kovin pitkälle... Aloin sitten lukea Ajan Pyörän "toista" osaa "Maailmansilmä" ja tajusin vihdoin, että nämä kaksi suomenkielistä kirjaa ovat yhdessä alkuperäisen englanninkielisen sarjan ensimmäinen kirja! Ei siis ihme, ettei matkan pää näkynyt vielä "Vaarojen taipaleen" lopussa...

Aina oppii uutta ja nyt tunnen itseni paljon aiempaa sivistyneemmäksi ^^

"Maailmansilmä" jatkaa tarinaa luvusta 24; trollokkien ja häiveiden hyökkäys on erottanut kumppanukset toisistaan. Rand, Mat ja leikari Thom seilaavat jokea pitkin laivalla. Perrin ja Egwene matkustavat susien ja iloisesti tanssivan, rauhaa rakastavan vaeltajakansan mukana. Kotikylän nuori, mutta sitäkin ärhäkämpi Viisaus Nynaeve puolestaan joutuu sietämään Moirainen ja Lanin seuraa.

Kolmen maalaispojan kintereillä pimeyden olentojen lisäksi nyt myös Valkoviittoja. Nämä valkoisista vaatteista helposti tunnistettavat sotilaat inhoavat Aes Sedaita ja ovat kärkkäitä tuomitsemaan viattomia kansalaisia pimeänkulkijoiksi. Jos jonkun epäillään harhautuneen Valkeudesta, Valkoviitat kiduttavat onnetonta henkilöä kunnes saavat tunnustuksen.

Moirainella on siis kiire koota joukkionsa taas yhteen - varsinkin, kun Mat on onnistunut varastamaan jotain erittäin vaarallista...

Ja ehti Jordan ujuttaa mukaan vähän söpöä romanssinpoikastakin; saa nähdä, mitä hahmojen välisistä suhteista loppujen lopuksi kehkeytyy, kun ihmistä suuremmat voimat pakottavat rakastavaisia eri suuntiin.

Tässä ensimmäisen kirjan jälkimmäisessä puoliskossa törmätään myös ihmisten maailman kruunupäihin. Uskoisin, että näistä prinsessoista, prinsseistä ja "kruunaamattomista kuninkaista" saadaan vielä hienoja juonikuvioita sarjan seuraavissa osissa.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että "Maailmansilmään" oli säästetty ne ensimmäisen kirjan parhaat palat ja uskon tarttuvani piakkoin seuraavaan osaan! ^^

Vaarojen taival

Robert Jordanin Ajan Pyörä -sarja kuuluu fantasiakirjallisuuden klassikoihin. Olen joskus teininä lukenut sarjan pari ensimmäistä opusta, mutta sitten... aloin ilmeisesti lukea jotain muuta ja homma jäi kesken :P

Nyt päätin sivistää itseäni ja tartuin Ajan Pyörän ensimmäiseen osaan "Vaarojen taival" jälleen kerran. Muistikuvani ensimmäiseltä lukukerralta olivat liian hatarat, jotta olisin voinut iskeä ensimmäiseen lukemattomaan kirjaan.

Päähenkilö Rand al'Thor on isänsä kanssa hiljaisella maaseudulla elelevä poika, joka ystäviensä kanssa on pienestä asti haikaillut pienen kylän ulkopuolisen maailman tarjoamista seikkailuista.

Kylän rauha rikkoutuu kevätjuhlien kynnyksellä, kun lauma tarinoiden hirviöitä rynnistää paikalle etsimään kolmea tiettyä nuorukaista: Randia ja hänen kahta parasta ystäväänsä. Rand ystävineen joutuu pakenemaan yön selkään kahden muukalaisen, Moiraine Sedain ja tämän vartijan Lanin kanssa. Eikä kenelläkään ole aavistustakaan siitä, mitä Pimeyden valtias pojista oikein haluaa.

Miesten käyttämä taikuus on jo pitkään ollut saastunutta, joten ainoastaan naiset, Aes Sedai, pystyvät koskettamaan taikuutta tulematta hulluiksi. Silti myös naispuolisia taiankäyttäjiä pelätään ja jahdataan. Moiraine sisarineen saattaa olla ainoa, joka voi suojella Randia ja tämän ystäviä Pimeyden valtiaalta, mutta ihmisten ennakkoluulot vaikeuttavat joukkion matkaa.

"Vaarojen taival" on todellakin vasta pitkän matkan alku, joten kauhean kauas ei vielä päästy. Olen kauhean hätäinen ja kärsimätön lukija, mutta en silti pitkästynyt, vaikka Jordan ei älytöntä toimintaa ja taistelua viljellytkään. Matkan varrella sankarit tutustuvat jännittäviin historiallisiin paikkoihin ja kohtaavat muutakin ihmeellistä.

Sanoisin, että paikat olivat ehkä tämän tarinan parasta antia; ahmin kirjan sivuja samalla tavalla kuin maalaispojat uusia maisemia. Mielestäni myös Jordanin keksimät trollokit ovat hienoja; valtavia miehiä, joilla on suden kuono, nokka tai vastaava ja osalla vielä sorkat jaloissa.

PS. Muistin ensimmäiseltä lukukerralta parhaiten Baerlonin majatalon kylpyammeet ja sen, miten Rand sekosi askelissa joutuessaan tanssilattialla vastakkain Moirainen kanssa. Osaan todellakin keskittyä olennaiseen lukiessani :D

Porto Francon vartija

Näin kesällä tuntuu, että kirjaston dekkarihyllyssä on tavallista isompia aukkoja, mutta onnistuin nappaamaan Ann Rosmanin dekkarisarjan kolmannen osan "Porto Francon vartija".

Rikostutkija Karin Adler hälytetään töihin kesken veneilyn, kun suolta löytyy naisen ja vastasyntyneen ruumiit. Pian selviää, että ruumiit ovat odottaneet suossa aika kauan.

Suon vainajien arvoitus on vielä täysin auki, kun Karin joutuu palaamaan samalle saarelle tuoreen kuolemantapauksen takia. Kuolema vaikuttaa onnettomuudelta, mutta uhrin lähipiiristä löytyy useampikin henkilö, joka toivoi tämän poistuvan kuvioista.

Välillä kurkistetaan 1700-luvun loppuun, kun nuori Agnes pukeutuu mieheksi ja pakenee kotoa välttyäkseen pakkoavioliitolta. Yrittäessään tulla toimeen miehen vaatteissa Agnes joutuu törmäyskurssille häikäilemättömien salakuljettajien ja merirosvojen kanssa.

"Porto Francon vartija" oli pienoinen yllätys kahden aiemman osan jälkeen. Odotin, että Karinin ja erityisesti Saran henkilökohtaisia asioita puitaisiin jälleen murhatutkinnan rinnalla, mutta kaksikko jäikin nyt täysin sivuosaan.

En kuitenkaan valita, sillä Agnesin seikkailut menneisyydessä olivat jännittävää luettavaa. Tuntui kuin tämän kirjan sisään olisi referoitu kokonainen historiallinen romaani. Lopussa sitten paljastui, miten vanhat tapahtumat liittyivät nykyajassa toraileviin ihmisiin.

"Porto Francon vartija" ei ollut mikään perinteinen dekkari, mutta Rosman kertoi tämän monesta palasesta koostuvan tarinan hienosti ^^

Ylpeys ja ennakkoluulo

Onnistun välillä kaivamaan esiin kirjoja, joista kukaan ei ole kuullutkaan, mutta tämänkertainen teos ei isompia esittelyjä kaipaa. Kyseessä on siis "Ylpeys ja ennakkoluulo", Jane Austenin romanttinen klassikko kahden sadan vuoden takaa.

Jaksan harvoin lukea hömppäromaaneja ja nyt tartuin tähän oikeastaan vain siksi, etten keksinyt, mitä lukisin seuraavaksi. Itse tarina oli minulle tuttu elokuvan perusteella, joten odotin kyllästyväni lukemiseen jo parin luvun jälkeen. (Sitten olisin hyökännyt hurjalla innolla jonkin fantasiajärkäleen kimppuun.)

Vaan toisin kävi; muutaman luvun jälkeen olin aivan Bennetin perheen lumoissa. Austen kuvailee rouva Bennetin suorasukaisesti älyn lahjoilta heikoksi naiseksi, jonka ainoa päämäärä on saada viisi tytärtään hyviin naimisiin. Herra Bennet puolestaan suhtautuu ihanan rauhallisesti ja sarkastisesti vaimonsa hermoromahduksiin.

Herra Bennet suhtautui asiaan toisin. "Vai niin, Lizzy", sanoi hän eräänä päivänä, "huomaan, että sisarellasi on sydänsuruja. Onnittelen häntä. Lähinnä naimisiinmenoa tyttö nauttii eniten särkyneestä sydämestä. Se antaa ajattelemisen aihetta ja suo hänelle erikoisaseman hänen ystäviensä piirissä. Milloin sinä seuraat esimerkkiä? Tuskin maltat kauan olla Janea huonompi. Nyt on sinun vuorosi. Merytonissa on riittävästi upseereja murskaamaan vaikka koko kreivikunnan neitosten sydämet. Valitse sinä Wickham. Hän on hauska poika ja pettäisi sinua taatusti."

"Kiitoksia vain, isä, mutta vähemmänkin miellyttävä mies riittäisi minulle. Ei kaikilla voi olla niin hyvää onnea kuin Janella."

"Totta", sanoi herra Bennet, "mutta on lohdullista tietää, että kävipä sinulle kuinka tahansa, sinulla on hellä äiti, joka aina tekee asiasta mahdollisimman suuren numeron."

Tekisi mieli kirjoittaa tähän kaikki herra Bennetin kommentit; hän oli niin mainio! Hupsuun vaimoonsa hän lankesi tämän kauneuden vuoksi ja meni naimisiin nuoruuden innolla. Myöhemmin hän oppi sitten huvittumaan vaimon höpsöistä jutuista.

Elizabeth, "Lizzy", on perheen toiseksi vanhin tytär ja isänsä mukaan pesueen älykkäin. Kolmea nuorinta tytärtään herra Bennet kutsuu rouva Bennetin kauhistukseksi toivottoman typeriksi ja hupsuiksi olennoiksi. (Olen muuten asiassa samaa mieltä herra Bennetin kanssa.)

Austen on onnistunut luomaan laajan kaartin ei niin kovin välkkyjä hahmoja, joiden luonteenpiirteitä kirjailija on hilpeästi kärjistänyt lukijan suureksi iloksi.

Ja herra Darcy... En ole ihastunut yhteenkään modernin hömppäromaanin rikkaaseen ja komeaan sankariin samalla kuten nyt tähän hellyyttävän jäykkään mieheen. Huokailin ihastuksesta, kun Darcy alkoi kiinnostua Lizzystä. Innostustani tämän romanssin suhteen ei yhtään laimentanut se, että tarina oli ennestään tuttu!

Pohdin pitkään, miksi ihastuin Darcyyn, kun uudempien hömppäromaanien rikkaat, komeat ja raivostuttavan itsevarmat sankarit saavat minut vain turhautumaan (ja vaihtamaan johonkin mukavan veriseen toimintajännäriin). "Ylpeys ja ennakkoluulo" voittaa monet nykypäivän lehtipisteissä myytävät pikarakkausromaanit siinä, että näissä uusissa tarinoissa sen rikkaan ja komean miehen röyhkeyttä ja ylimielisyyttä kuvataan äärimmäisen seksikkäänä ja vetovoimaisena ominaisuutena. Darcy puolestaan saavuttaa Elizabethin kiintymyksen vasta voitettuaan ylpeytensä.

"Ylpeyden ja ennakkoluulon" klassikkoasemaa ei kannata pelästyä. Tämä on todella kevyttä ja hauskaa luettavaa, joka ei ota maailmaa liian vakavasti.

Eragon

Aloin kaivata lohikäärmeitä ja ensiavuksi kävin lainaamassa kirjastosta Christopher Paolinin "Eragonin". Olen itse asiassa lukenut kirjan joskus teininä ja jopa muistin karkeasti, mistä oli kyse. Tarpeeseen tämä uusintakierros kuitenkin tuli, jos aion lukea sarjan jatko-osat!

Kauan sitten mahtavat lohikäärmeratsastajat suojelivat valtakuntaa. Nyt lohikäärmeet ovat kuolleet melkein sukupuuttoon ja maata tyrannisoi kuningas Galbatorix, hulluksi tullut entinen lohikäärmeratsastaja.

Eräänä päivänä nuori maalaispoika Eragon löytää metsästä lohikäärmeen munan. Eragon yrittää pitää lemmikkilohikäärmeensä salassa, mutta kuninkaan kätyrit ilmestyvät läheiseen kylään kyselemään karanneen munan perään.

Eragon ja Saphira-lohikäärme joutuvat jättämään rauhalliset maalaismaisemat ja lähtemään kohti suuria seikkailuja. Mukaansa keskenkasvuinen parivaljakko saa vanhan tarinankertoja Bromin, jolla on paljon enemmän tietoja ja taitoja kuin normaalilta tarinankertojalta voisi odottaa.

Tästä tuli väkisinkin mieleen Sormusten herra; Saphira esitti pahisten himoitsemaa sormusta ja Galbatorixin kätyrit - ra'zacit - Sauronin sormusta nuuskivia aaveita.

Pidinköhän tästä silloin ensimmäisellä kerralla? Nyt kirja ei nimittäin tehnyt suurta vaikutusta. Ajatus lohikäärmeratsastajista ja hullusta kuninkaasta, joka haluaa kaikki munat itselleen oli mahtava, mutta toteutus ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä.

Yksi ongelma oli se, että monet asiat tuntuivat sujuvan kuin lastensaduissa; pidin aika epäuskottavana esimerkiksi sitä, miten hienosti maalaispoika Eragon oppii miekkailemaan ja käyttämään taikuutta. Ei kai tarinan sankarin tarvitse ihan kaikessa loistaa? Ja aika helposti tyrmästäkin löydettiin kavereita ja paettiin.

Taisin myös kärsiä jonkinlaisesta verenhimosta tätä nuorille mielille sopivaa seikkailua lukiessani. En siis ottanut sankareiden kintereillä vyöryvää hirviöarmeijaa tosissani, vaan meinasin lähinnä pitkästyä. (Eksyin katselemaan Game of Thronesin ensimmäistä kautta välillä...)

"Eragon" oli ihan mukavaa ja kevyttä luettavaa näin kesäpäivien ratoksi, mutta pidän paljon enemmän Dragon Lancen lohikäärmeistä :P

The Serpent Bride

Goodreadsin houkuttelevassa maailmassa seikkaillessani ruudussa viuhahti Sara Douglassin fantasiaromaani "The Serpent Bride". Kuvaus kuulosti jännältä, joten löytäessäni kirjan edullisesti, päätin hankkia sen hyllyyni. (On se ainakin komean näköinen hyllynkoriste!)

Alussa oli Pimeys, Kaaos nimeltään Kanubai. Pimeys sai kaksi toveria; Valon ja Veden. Sattumalta Valo ja Vesi yhdistyivät ja syntyi Elämä. Kanubai tunsi olonsa hyljeksityksi, koska sillä ei ollut mitään osaa Elämään. Kanubai yritti kateudenpuuskassaan murhata Elämän, mutta Valo ja Vesi suojelivat lastaan ja sulkivat Pimeyden taikuuden avulla pois maailmasta.

Nyt Pimeys on heräämässä...

Valoa edustavaa Käärmettä palvova kultti ottaa Ishbelin suojiinsa, kun tämän koko perhe kuolee ruttoon. Ishbel nousee nopeasti ylipapittareksi ja oppii lukemaan tulevaisuutta ihmisten sisälmyksistä. (Tämä ihmisuhreja vaativa ennustaminen on ansainnut järjestölle todella huonon maineen kaikkien kansojen parissa...)

Etelän mahtavan valtakunnan tyranni Isaiah suunnittelee liittoa pohjoisessa lymyilevien hirviöiden kanssa. Tarkoituksena on rusentaa pienemmät keskivaltiot kahden armeijan väliin.

Suuri Käärme näyttää Ishbelille tämän kaikkia kansoja uhkaavan vaaran. Ratkaisu ongelmaan on yllättävä ja täysin käsittämätön; Ishbelin on mentävä naimisiin pienen ja velkaantuneen keskivaltion Escatorin kuninkaan kanssa.

Tiedättekö ne fantasiakääreisiin piilotetut hömppäromaanit? Niihin on lisätty linnoja, ritareita, demoneita, noitia ja muuta hauskaa, mutta pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, että komea mies ja kaunis nainen rakastuvat heti ensi tapaamisella ja elävät lopulta elämänsä onnellisina loppuun asti.

Ishbelin ja kuningas Maximilianin suhde tuntui olevan suoraan hömppäromaanista; vastahakoinen ihastuminen, epäluuloja, lämpimiä tunteita, väärinkäsityksiä... "Muinainen pahis yrittää muutaman ilkeän kätyrin avulla valloittaa maailman" -juoni näytti olevan mukana vain tuomassa kirjaan lisämassaa. Lämpimän kesäpäivän lukuhetki uhkasi muuttua päiväuniksi.

Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tilanne alkoi näyttää paljon paremmalta.

Douglass on luonut upean ja kiehtovan fantasiamaailman; puhuvia sormuksia, siivekkäitä ihmisiä ja pyramidi, joka nousee omatoimisesti hiekasta ja kasvattaa itselleen komeat lasiseinät. Juonikaan ei lopulta ollut niin puiseva kuin alussa vaikutti; murhia, sieppauksia, salaisuuksia, hämmentäviä liittolaisuuksia... Lukija joutui ihmettelemään, kuka tässä nyt loppujen lopuksi vehkeili Pimeyden hyväksi.

Kirjassa oli ihanan ovelia käänteitä niin veristen kuin romanttistenkin kuvioiden suhteen, mutta tarina ei jotenkin onnistunut täysin imaisemaan minua mukaansa. Lisäksi minulle selvisi jo lukemisen aloitettuani, että "The Serpent Bride" on jatkoa Douglassin aiemmin kirjoittamille sarjoille. Olisin voinut nauttia tarinasta enemmän, jos olisin tutustunut maailmaan ja hahmoihin aiempien osien merkeissä. Hupsista! :P

The Way of Shadows

Goodreadsin suosituksen yllyttämänä intouduin tilaamaan itselleni Brent Weeksin fantasiaromaanin "The Way of Shadows".

Katupoika Azothin ainoa keino pelastaa itsensä ja ystävänsä on päästä kaupungin maineikkaimman salamurhaajan Durzo Blintin oppipojaksi. Blint ei kuitenkaan ole halukas opettamaan Azothille taitojaan ja kamalia asioita tapahtuu ennen kuin Azoth ansaitsee paikkansa oppipoikana.

Elämä salamurhaajan oppipoikana ei sekään ole helppoa, vaan Azoth joutuu koville niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tuntemattoman elämän vieminen ei ole niin yksinkertaista, kuin Azoth ehkä kuvitteli.

Kaduilla kasvanut Azoth joutuu omaksumaan kokonaan uuden henkilöllisyyden köyhänä pikkuaatelisena Kylarina. Kauneudestaan kuuluisa, nyt jo varsinaisesta asiakaspalvelusta vetäytynyt, kurtisaanien valtiatar Gwinvere opettaa Kylarille niin lukutaitoa kuin yhteiskuntaoppiakin.

Mahtava kirja! Valtaa pitävien juonittelut ja Kylarin kohtaamat haasteet takasivat sen, ettei tätä lukiessa tullut tylsää. Pitkin kirjaa paljastui kaikkea yllättävää ja hahmojen hengen puolesta sai pelätä ihan oikeasti. Lisäksi Weeks on osannut luoda niin sympaattisia hahmoja, että heidän kohtalostaan jaksaa kiinnostua ja välittää.

Pidin Weeksin tyylistä käsitellä väkivaltaa; hahmoja pahoinpidellään ja tapetaan, mutta Weeks ei mässäile yksityiskohdilla ällöttävästi. Tästä "siisteydestä" huolimatta Weeks onnistui luomaan todella ällöttävän pahiksen kiusaamaan tarinan sankareita. Sadistisempaa tyyppiä saa etsiä! O.O

Ihastuin erityisesti siitä, että jännityksen lisäksi "The Way of Shadows" tarjoaa myös huumoria. Hahmot osaavat soittaa suutaan ja laukoa valloittavia kommentteja. Ja voi millainen kuningas tässä maassa on! Meinasin tukehtua, kun höperö kruunupää keikisteli pakarat paljaana valtaistuinsalissaan. (Blint oli piilottanut neulan valtaistuimen tyynyyn.)

Yllätyin siitä, miten hienosti Weeks oli ujuttanut romantiikkaa tähän suhteellisen julmaan fantasiamaailmaansa. Tällainen hömppäromaaneihin tympääntynyt ei voinut kuin huokailla ihastuksesta tässä kirjassa esiintyneille rakkaudentunnustuksille ^^

Saisinko seuraavan osan, kiitos!

Lumottu sormus

Kävin lainaamassa Katharine Kerrin Deverryn tarun toisen osan "Lumottu sormus" kirjastosta heti, kun olin saanut "Hopeatikarin" luettua.

Eeppinen kolmiodraama Deverryn myyttisessä maassa jatkuu; riideltyään veljensä kanssa Rhodry joutuu kiertelemään maata halveksittuna palkkasoturina. Apuna entisellä prinssillä on rakastettunsa Jill. (Ja apua ylpeä, rahasta ymmärtämätön nuorukainen tarvitseekin!)

Vanha tietäjä ja parantaja Nevyn, joka satoja vuosia sitten oli prinssi Galrion, jahtaa Deverryssä kierteleviä huumekauppiaita ja pimeän dweomerin (taikuuden) käyttäjiä. Nevyn on jo monen elämän ajan yrittänyt saada Jilliin asettuneen sielun toteuttamaan kohtaloaan dweomerin käyttäjänä, mutta Jill vaikuttaa yhtä hankalalta tapaukselta kuin edeltäjänsä. Jill toivoo vain, että hänen yliluonnollinen lahjansa katoaisi pikkuhiljaa, jos hän jättää sen huomiotta.

Välillä hypätään ajassa muutama sukupolvi taaksepäin seuraamaan Jillin ja Rhodryn edellisten inkarnaatioiden Gweniverin ja Ricynin kamppailua sisällissodan ravistelemassa Deverryssä. Gweniver ryhtyy pyhäksi soturipapittareksi pelastaakseen perheensä. Papittaret antavat siveyslupauksen, jonka rikkominen olisi kohtalokasta. Jännitystä siis piisaa, koska paikalla on mies, jonka sielu on jo monen elämän ajan himoinnut Gweniverin kantamaa sielua...

Ja löytyi "Lumotusta sormuksesta" niitä luvattuja sormuksiakin: salaperäinen muukalainen antoi aikoinaan Rhodryn haltijaisälle yhden sormuksen, joka tämän pitäisi antaa pojalleen. Tarkempaa selitystä lahjan antaja ei tarjonnut, mutta haltijaisä, jonka olemassaolosta Rhodry ei edes tiedä, otti tehtävän vakavasti ja lähtee nyt ihmisten joukkoon etsimään puoliveristä poikaansa.

Toinen sormus puolestaan on rehellisesti kähvelletty kuninkaan kätköistä ja päätyy monen sattumuksen kautta Jillin taskuun. Ikävä kyllä tämä sormus, joka on oikeasti puhuva, muotoaan muuttava jalokivi, houkuttelee häikäilemättömiä pimeän dweomerin taitajia kovemmin kuin uutuuskirjat himolukijaa...

"Lumottu sormus" etenee edellisen osan tavoin sopivan joutuisasti, vaikka menneisyydessä on kerrottavaa kymmenien vuosien ajalta. Juonessa pysyin ihan hyvin kärryillä. (En jäänyt liikaa märehtimään eri klaanien poliittisia näkemyksiä...)

Häijyjen pimeän dweomerin käyttäjien lisäksi osa "tavallisista" ihmisistä sortuu välillä ahneuden ja kateuden vuoksi tekoihin, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Suurin osa hahmoista oli kuitenkin kunniallisia ja mukavia kuin lasten satukirjassa - ja ainakin yksi "he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" romanssikin tämän kirjan sivupoluilta löytyi.

Sen ensimmäisestä kirjasta alkaneen kolmiodraaman loppuhuipennusta odotan kiinnostuneena; Galrion oli kihloissa Brangwenin (Jillin) kanssa, mutta myös Blaen (Rhodry) rakasti neitoa. Takapiruna jokaisella aikakaudella vaanii Brangwenin veljen uudelleen syntynyt hahmo, joka on aina sellaisessa asemassa, että Brangwenin himoitseminen on ehdottoman kiellettyä.

Varsinaisesti Jillin ja Rhodryn romanssin suhteen en ole jaksanut innostua, mutta onneksi nuorten välinen rakkaustarina on vain yksi pieni pala paljon isommasta kuviosta. Odotin ilmeisesti sarjan pyörivän pelkästään näiden uudelleen syntyvien sielujen välisen draaman ympärillä ja yllätyin siksi, kun kuvioon ilmestyi "ihan oikeita pahiksia". :D