Aloin kaivata lohikäärmeitä ja ensiavuksi kävin lainaamassa kirjastosta Christopher Paolinin "Eragonin". Olen itse asiassa lukenut kirjan joskus teininä ja jopa muistin karkeasti, mistä oli kyse. Tarpeeseen tämä uusintakierros kuitenkin tuli, jos aion lukea sarjan jatko-osat!
Kauan sitten mahtavat lohikäärmeratsastajat suojelivat valtakuntaa. Nyt lohikäärmeet ovat kuolleet melkein sukupuuttoon ja maata tyrannisoi kuningas Galbatorix, hulluksi tullut entinen lohikäärmeratsastaja.
Eräänä päivänä nuori maalaispoika Eragon löytää metsästä lohikäärmeen munan. Eragon yrittää pitää lemmikkilohikäärmeensä salassa, mutta kuninkaan kätyrit ilmestyvät läheiseen kylään kyselemään karanneen munan perään.
Eragon ja Saphira-lohikäärme joutuvat jättämään rauhalliset maalaismaisemat ja lähtemään kohti suuria seikkailuja. Mukaansa keskenkasvuinen parivaljakko saa vanhan tarinankertoja Bromin, jolla on paljon enemmän tietoja ja taitoja kuin normaalilta tarinankertojalta voisi odottaa.
Tästä tuli väkisinkin mieleen Sormusten herra; Saphira esitti pahisten himoitsemaa sormusta ja Galbatorixin kätyrit - ra'zacit - Sauronin sormusta nuuskivia aaveita.
Pidinköhän tästä silloin ensimmäisellä kerralla? Nyt kirja ei nimittäin tehnyt suurta vaikutusta. Ajatus lohikäärmeratsastajista ja hullusta kuninkaasta, joka haluaa kaikki munat itselleen oli mahtava, mutta toteutus ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä.
Yksi ongelma oli se, että monet asiat tuntuivat sujuvan kuin lastensaduissa; pidin aika epäuskottavana esimerkiksi sitä, miten hienosti maalaispoika Eragon oppii miekkailemaan ja käyttämään taikuutta. Ei kai tarinan sankarin tarvitse ihan kaikessa loistaa? Ja aika helposti tyrmästäkin löydettiin kavereita ja paettiin.
Taisin myös kärsiä jonkinlaisesta verenhimosta tätä nuorille mielille sopivaa seikkailua lukiessani. En siis ottanut sankareiden kintereillä vyöryvää hirviöarmeijaa tosissani, vaan meinasin lähinnä pitkästyä. (Eksyin katselemaan Game of Thronesin ensimmäistä kautta välillä...)
"Eragon" oli ihan mukavaa ja kevyttä luettavaa näin kesäpäivien ratoksi, mutta pidän paljon enemmän Dragon Lancen lohikäärmeistä :P
Pidinköhän tästä silloin ensimmäisellä kerralla? Nyt kirja ei nimittäin tehnyt suurta vaikutusta. Ajatus lohikäärmeratsastajista ja hullusta kuninkaasta, joka haluaa kaikki munat itselleen oli mahtava, mutta toteutus ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä.
Yksi ongelma oli se, että monet asiat tuntuivat sujuvan kuin lastensaduissa; pidin aika epäuskottavana esimerkiksi sitä, miten hienosti maalaispoika Eragon oppii miekkailemaan ja käyttämään taikuutta. Ei kai tarinan sankarin tarvitse ihan kaikessa loistaa? Ja aika helposti tyrmästäkin löydettiin kavereita ja paettiin.
Taisin myös kärsiä jonkinlaisesta verenhimosta tätä nuorille mielille sopivaa seikkailua lukiessani. En siis ottanut sankareiden kintereillä vyöryvää hirviöarmeijaa tosissani, vaan meinasin lähinnä pitkästyä. (Eksyin katselemaan Game of Thronesin ensimmäistä kautta välillä...)
"Eragon" oli ihan mukavaa ja kevyttä luettavaa näin kesäpäivien ratoksi, mutta pidän paljon enemmän Dragon Lancen lohikäärmeistä :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti