Unholy Ghosts

The world is not the way it was. The dead have risen, and the living are under attack. The powerful Church of Real Truth, in charge since the government fell, has sworn to reimburse citizens being harassed by the deceased. Enter Chess Putnam, a fully tattooed witch and freewheeling ghost hunter. She’s got a real talent for banishing the wicked dead. But Chess is keeping a dark secret: She owes a lot of money to a murderous drug lord named Bump, who wants immediate payback in the form of a dangerous job that involves black magic, human sacrifice, a nefarious demonic creature, and enough wicked energy to wipe out a city of souls. Toss in lust for a rival gang leader and a dangerous attraction to Bump’s ruthless enforcer, and Chess begins to wonder if the rush is really worth it. Hell, yeah.

Stacia Kanen "Unholy Ghosts" oli taas yksi Goodreadsin tyrkyttämistä kirjoista. Kirjan maailma kuulosti todella jännittävältä; kaikki suuret uskonnot on sysätty syrjään, koska niiden opit kuolemanjälkeisestä elämästä ovat täyttä potaskaa. Oikeasti vainajien sielut väijyvät maan alla ja odottavat tilaisuutta karata elävien joukkoon temppuilemaan.

Totuuden Kirkko hallitsee maailmaa ainoana järkevänä uskontona, koska ainoastaan Kirkon palveluksessa olevat noidat pystyvät karkottamaan levottomat aaveet takaisin maan alle ja pitämään nämä siellä. Tarinan sankaritar Chess karkottaa aaveita Kirkon palveluksessa ja viettää vapaa-aikansa kaupungin pahamaineisella puolella huumeriippuvuuttaan hoitamassa.

"Unholy Ghostin" maailma oli mielestäni loistava maan alla vaanivine kummituksineen ja näiden aiheuttamaa pelkoa hyödyntävine Kirkkoineen. Juoni oli myös hienosti rakennettu ja tarinan pääkelmiä sai arvailla kuin hyvässä dekkarissa.

Hienoa "Unholy Ghostissa" oli myös sellainen paranormaalin romantiikan siirapin ja ensisilmäyksellä rakastumisen täydellinen puuttuminen. Chessin sekavat, tilapäisiksi suunnitellut mieskuviot perustuvat puhtaasti himojen tyydyttämiseen.

Suosittelen kirjaa siis ehdottomasti sellaisille, jotka kaipaavat synkempää urbaania fantasiaa, sillä tässä ei ollut yhtään pinkkiä mukana.

Ja sitten loppuun täytyy rehellisyyden nimissä tunnustaa, että minulle "Unholy Ghosts" oli vähän liiankin synkkä ja ankea kokemus... Silvotut ruumiit ovat aina viihdyttäviä, mutta väliin haluan jotain iloista keventämään tunnelmaa. Täytyy ilmeisesti jatkossa lukea kiltisti niitä romanttisempia sarjoja ja valittaa sitten siitä hömpästä :P

The Path of Daggers

Robert Jordanin maineikkaan Ajan Pyörän kanssa olen edennyt jo kahdeksanteen kirjaan "The Path of Daggers".

Olen tainnut jokaisen kirjan kohdalla valittaa Jordanin verkkaista, tarpeettomia yksityiskohtia tulvivaa kerrontaa. Välillä tarina ei tunnu etenevän metriäkään vaikka sivuja kuluisi kuinka!

"The Path of Daggers" saa kuitenkin suorastaan räjähtävän alun, kun seanchanilaiset hyökkäävät ja valloittavat Ebou Darin. Elayne, Nynaeve ja sekalainen seurakunta mahtia kanavoivia naisia käyttävät vihdoin säätä hallitsevaa vatia ja lähtevät sitten kiireesti pakoon seanchanilaisia.

Seanchanilaisten kulttuurista saadaan taas hieman lisää tietoa ja nämä palaset olivat yksi kirjan kiehtovimmista osista.

Rand kruunattiin edellisen osan lopussa Illianinkin kuninkaaksi. Nyt hän ratsastaa seanchanilaisia vastaan mukanaan useamman valtion riitaisia ylimyksiä ja näiden sotilaita sekä muutama kanavoimaan opetellut mies, joiden mielenterveys on yhtä uhattuna kuin ennenkin.

Egwene lähestyy oman armeijansa kanssa Valkoista Tornia ja Elaidaa. Ongelmia aiheuttavat matkan varrelle osuvien kaupunkien ja maiden aateliset, mutta erityisesti vanhemmat Aes Sedait, joiden mielestä Egwenen pitäisi esiintyä pelkkänä keulakuvana.

Tukena Aes Sedain valtapelissä Egwenellä on Siuan. Siuanista on tullut yksi lempihahmoistani sen jälkeen kun Elaida vei hänen voimansa ja asemansa ja pääsimme tutustumaan häneen lähemmin. On vaikea kuvitella, miten Aes Sedain viileä johtaja on voinut muuttua tämän kirjan teinitytöksi. Jordan osaa todella pyörittää hahmoja hauskasti. Entisenä hevostyttönä minusta on myös ihanaa, että pörröinen pikku Bela on edelleen mukana menossa <3

"The Path of Daggers" tuntui tuovan tähän sarjaan muutamia jännittäviä yllätyksiä ja pidin tästä enemmän kuin edellisestä puuduttavasta kirjasta. Matista ei kerrottu nyt mitään, mikä oli myös positiivista minulle, koska en ole hänestä pitänyt sen kirotun tikarin kanssa hölmöilyn jälkeen. (Juu, olen liian herkkä tuomitsemaan typeryyksiin sortuvat tyypit...) Kirjan lopussa moni sankareista astui juuri tiukkaan tilanteeseen ja olisin halunnut jatkaa seuraavaan kirjaan heti!

Isabella

Amerikkalaisen hömpötyksen lomassa pitää välillä lukea jotain kotimaistakin ja tartuin tuttuun ja turvalliseen Kaari Utrioon, joka on minulle se historiallisen viihteen hallitseva mestari.

"Isabella" sijoittuu 1300-luvulle, jolloin Suomi oli pelkkä sammalmätäs Ruotsin kuninkaan saappaan alla. Isabella on iäkkään, mutta varakkaan ritarin ainoa lapsi ja varakkaan perijättären kimpussa on lapsesta asti lauma ahneita ja kieroja tyyppejä.

Rakastan Utrion tapaa kuvailla keskiajan maailmaa rehellisesti ja uskottavasti, mutta samalla kevyesti ja hauskasti. Naisten ja lasten asema on epävarma ja kova; iloisesti naurava lapsi aiheuttaa kauhistusta, koska sitä ei ole piiskattu sopivasti. Vanha tai muuten vain epämiellyttävä nainen taas on helppo heittää talvipakkaseen, kun talon isäntä kyllästyy.

Utrion naiset ovat kuitenkin varsinaisia selviytyjiä, joiden sinnikkyyttä saatoin tällaisena nykyajan vetelyksenä vain ihailla. Utrio osaa esittää nämä historiallisen arjen kauhistuttavat yksityiskohdat huvittavalla tavalla eikä tätä historiallista viihdettä pilattu liialla synkkyydellä. Isabella jäi ehkä vähän sivuunkin välillä näiden muiden naisten touhuja seuratessa. Erityisesti ihastuin leski Hildegardeen, joka todella osasi tarttua tilaisuuteen ja järjestää asiansa kuten viisaalle suomalaisnaiselle sopii. Myös leskeydestään täysin rinnoin nauttiva Sigrid oli loistava persoona.

Miehet ovat jälleen kerran varsin hölmöä joukkoa, joka rakastaa taistelemista ja pulskien piikojen kellistämistä - tässä järjestyksessä. On todella virkistävää lukea sankareista, jotka kyllä rakastuvat neitoon ensisilmäyksellä, kuten hömppäkirjaan kuuluu, mutteivät anna tämän hullaantumisen estää miehisistä tarpeista huolehtimista maksullisten naisten kanssa. Ei näille hyväntahtoisille hönteille voi kuin nauraa! :D

Ja kirjan parhaita kohtia oli ehkä se, miten herra Mikael Yölintu nouti valittunsa piiritetystä linnasta kaikessa rauhassa :D

Huumorin ja hömpän rinnalla Utrio kertoo todella uskottavasti ritareista ja aseenkantajista, mikä kiehtoi tavattomasti sisälläni vieläkin väijyvää pientä prinsessaa. Fantasiakirjat antavat aatelispoikien kasvatuksesta todella tylsän kuvan verrattuna historian oikeisiin käytäntöihin.

Utrion kunniaksi on myös mainittava, että tarinan pääpahis, pervo ristiritari, sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Ihanan kammottava tyyppi! O.O

One Foot in the Grave

Jeaniene Frostin Night Huntress -sarjan aloitus "Halfway to the Grave" oli minulle pienoinen pettymys, koska epärealististen ennakko-odotusteni vuoksi. Yritin nyt lähestyä tätä toista osaa "One Foot in the Grave" vähän avoimemmin mielin.

Puolivampyyri Cat jahtaa vampyyreja nyt FBI:n riveissä. Edellisen kirjan räjähtävästä lopusta on jo neljä vuotta, mutta Cat ei pysty vieläkään unohtamaan vampyyrirakastajaansa Bonesia. FBI uskoo Bonesin kuolleen, mikä sopii Catille hyvin, koska vampyyreja jahtaavan yksikön ihmiset pitävät kaikkia vampyyreita julmina petoina.

Vampyyrien keskuudessa on kuitenkin alkanut liikkua huhuja punatukkaisesta vampyyrintappajasta ja pian Cat joutuu vampyyrien jahtaamisen lomassa väistelemään salamurhaajien luoteja, kun joku haluaa päästä hänestä eroon.

Catin päästä luvatut palkkiot tuovat myös Bonesin paikalle. Eikä Bones aio antaa Catin karata luotaan toista kertaa...

Kuten "Halfway to the Grave" tämä toinenkin osa alkoi todella vahvasti, kun lukija pääsi heti seuraamaan Catia ja hänen ryhmäänsä tositoimissa. Toisin kuin edellisessä kirjassa, meno ei tällä kertaa kuitenkaan hiipunut alun jälkeen, vaan toiminta jatkui ja kaikenlaisia yllätyksiä, paljastuksia ja taisteluita tuli sopivin välein loppuun asti. Pakko sanoa, että välillä Catin puuhat olivat kuin suoraan Buffy vampyyrintappajasta! <3

Sarjassa on melko korkea paranormaali hömppä/erotiikka -kerroin. En ole vielä täysin hyväksynyt Bonesia, joten tämä romanttinen puoli ei oikein innostanut. Catin ja Bonesin mustasukkaisuuskohtaukset saivat minut pyörittelemään silmiäni turhautuneena. Suoraan sanottuna olisin mielelläni lempannut Bonesin ja antanut Catin rakastua vaikka johonkin ihmiseen. (Noah oli tosi luttana!)

Kokonaisuutena "One Foot in the Grave" oli ihan viihdyttävä kokemus; Frost toi vihdoin mukaan vähän sivuhenkilöitäkin; Bonesin exät ja Catin työkaverit tekivät tarinasta värikkäämmän ja monipuolisemman.

Magic Slays

Ilona Andrewsin Kate Daniels -sarja on tämänhetkinen suosikkini urbaanin fantasian saralla. Magic Slays on sarjan viides osa ja hyökkäsin kimppuun melkein heti, kun se tipahti postiluukusta ^^

Kate erosi edellisen kirjan lopussa rasistisesta ja ahdasmielisestä Ritarikillasta ja perusti Curranin avulla oman palkkamiekkayrityksen. Työtarjousten suhteen on hiljaista, kunnes Kate saa tutkittavakseen höyrähtäneen tiedemiehen ja tämän suunnitteleman todella vaarallisen laitteen sieppauksen.

"Magic Slays" oli taas loistava yhdistelmä huumoria ja jännitystä. Varsinkin alussa pärskin tukehtumaisillani, kun Derek väitti Katen ajavan kuin vanha mummo ja niin edelleen. Loppua kohti tuli taas hurjia paljastuksia ja sain pidätellä hengitystä, kun Kate kokeili uusia, vaarallisia temppuja taikavoimillaan.

Parasta antia huumorin ja toiminnan lisäksi tässä sarjassa on mielestäni Katen ja Julien välinen suhde; Kate on yksinkertaisesti ihana ylpeän huoltajan roolissaan. Hienoa, että tästä toisen kirjan pienestä sivuhenkilöstä tuli pysyvä hahmo Katen elämään. Rakastan myös Grendeliä, Katen taistelupuudelia, joka osaa ilmestyä paikalle juuri oikealla hetkellä ja aiheuttaa hulvattomia reaktioita kaikissa tympeän oloisissa tyypeissä.

Olen suhtautunu alusta asti positiivisesti Katen ja Curranin väliseen romanssiin; Curran on pääosin sellainen stereotyyppinen hömppäviihteen alfauros, mutta Kate osaa käsitellä häntä niin, ettei arvon Beast Lord pääse hyppimään lukijan silmille. Pelkäsin vähän, miten parin yhteenmuutto edellisen kirjan lopussa vaikuttaisi tähän vauhdikkaaseen ja toisinaan todella hulvattomaan suhteeseen, mutta ainakin toistaiseksi pelkoni oli turha. Paria machoilukohtausta lukuun ottamatta Curran oli aika lailla pelkässä sivuosassa Katen pelastaessa maailmaa.

Tuokaa jo se seuraava osa tänne, kiitos! (Toimitus on kestänyt jo viikon arvioitua aikaa pidempään...)

Varjelijat

Ei tässä voi muuta kuin myöntää, että olen hurahtanut Kristina Ohlssonin dekkareihin. "Varjelijat" on kolmas Fredrika Bergmanista kertova kirja ja Ohlsson tuntuu parantavan tyyliään kirja kirjalta.

Tällä kertaa metsästä löytyy jo pari vuotta aiemmin kadonneen nuoren naisen paloiteltu ruumis. Aiemmista kirjoista poiketen murhatutkinnasta kertovan tarinan lomassa on otteita poliisin sisäisen tutkinnan kuulusteluista, joissa paljastetaan jo heti kättelyssä, että jokin menee katastrofaalisesti pieleen tutkinnan aikana ja jotain kamalaa tulee tapahtumaan.

Fredrikan miesystävä Spencer herätti minussa sarjan alussa negatiivisia tunteita. Ajattelin, että hän on joku tympeä äijänkäppänä, jonka Fredrika lemppaa nopeasti törmätessään yllättäen siihen elämänsä mieheen. Spencer on kuitenkin edelleen mukana menossa ja liittyy asioihin nyt vahvemmin kuin koskaan. Kaikkien tapahtumien myötä tämä äijänkäppänä onkin muuttunut mielestäni oikein mukavaksi ja sympaattiseksi tyypiksi enkä enää odota innolla Fredrikan ja Spencerin eroa ^^

Paljastamatta juonesta nyt enempää yksityiskohtia sanon vain, että tätä kirjaa ei halua keskeyttää, kun sen on kerran aloittanut. Tarina oli taas niin tulvillaan kaikkia herkullisia kuvioita, hahmoja ja salaisuuksia, ettei lukija yksinkertaisesti saa rauhaa ennen kuin kaikki on paljastettu.

Vessel

Karulla aavikolla elävän kansan heimot selviävät hengissä jumalten ansiosta. Sadan vuoden välein jokaisen eri heimon oma jumala valitsee yhden heimon nuorista ja asettuu tämän kehoon. Ihmisruumiissa jumala pystyy sitten täyttämään elintärkeät kaivot vedellä, vahvistaa karjaa ja parantaa sairaita.

Teini-ikäinen Liyana on lapsesta asti valmistautunut luovuttamaan kehonsa heimon jumalattarelle, mutta hetken koittaessa jumalatar ei ilmestykään. Heimo syyttää luonnollisesti Liyanaa ja karkottaa tämän luotaan, jotta jumalatar suostuisi ilmestymään jonkun kelvollisemman kehoon.

Heimon hylkäämän Liyanan luokse saapuu outo nuorukainen, jonka mukaan jumalattaren kutsuminen epäonnistui, koska viisi aavikkokansan jumalista on siepattu! Muukalainen tarvitsee Liyanan apua jumalten vapauttamisessa ja heimojen pelastamisessa.

Sarah Beth Durstin "Vessel" on nuorille suunnattua fantasiaa, jota ehdin tiirailla kirjastossa pitkään ennen kuin lopulta päätin tarttua siihen. Aavikko ja eksoottinen kulttuuri, jossa nuori tyttö uhrataan jumalattaren asuttavaksi kuulosti mahtavalta. Toisaalta pelkäsin tarinan sisältävän runsaasti puuduttavaa rämpimistä silmän kantamattomiin jatkuvien hiekkadyynien keskellä.

Taistelua ja vauhdikasta miekankalistelua tässä kirjassa ei paljon esiintynyt, mutta ei tämä mitään tylsää hiekanjyvien laskemistakaan ollut. Durst on luonut kiehtovan maailman ja kansan, jolla on omaperäinen ja värikäs tarusto. (Maailma oli tietysti minimalistisempi kuin "raskaan sarjan" fantasiatarinoissa ja olisin ehkä kaivannut vielä lisää aavikkokansan elämän kuvailua.)

Tavallaan tämä oli yksinkertaisesti rakkaustarina, joka kuitenkin tarjosi odottamattomia käänteitä ja sai jännittämään sitä loppuratkaisua. Kolmiodraamastakin voidaan ehkä puhua, mutta kuvio oli mielestäni lopulta aika hieno.

Luotin siihen, että loppu olisi onnellinen, kuten yleensä on. En kuitenkaan voinut olla varma siitä, miten se onnellinen loppu järjestyisi, kun kaikissa mahdollisissa tilanteissa ainakin jonkun sankarin elämä päättyisi.

"Vessel" oli mukavan paahteinen fantasiatarina näin pimeän talven keskelle ^^

Tuhatkaunot

Maahanmuuttaja- ja pakolaiskysymyksiin liian äänekkäästi kantaa ottanut pappi surmaa ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Pariskunnan tuttavilta poliisit saavat hieman ristiriitaisia mielipiteitä siitä, olisiko masennuksesta kärsinyt pappi oikeasti voinut päätyä itsemurhaan. Toinen pariskunnan tyttäristä on kuollut vain muutamia päiviä sitten heroiinin yliannostukseen, mikä alkaa myös näyttää epäuskottavalta. Toinen tyttäristä taas tuntuu kadonneen jäljettömiin.

"Tuhatkaunot" on Kristina Ohlssonin toinen Fredrika Bergmanista kertova dekkari. Nappasin tämän kirjastosta heti kun näin sen hyllyssä; ensimmäinen kirja oli niin hyvä!

"Tuhatkaunot" oli ehkä jopa jännittävämpi kuin "Nukketalo". Häikäilemättömät tyypit tappavat ihmisiä vain siksi, että näiltä voisi ehkä mahdollisesti lipsahtaa jotain valonarkaa tietoa väärille henkilöille. Lisäksi sen yhden hahmon selviytymiskamppailu Bangkokissa sai minut päättämään, että viihdyn oikein hyvin täällä kotona Suomessa, kiitos vain!

Poliisitalon väen henkilökohtaisissa elämissä tapahtui myös kaikkea kiinnostavaa, iloista ja surullista. Jotenkin Ohlsson on saanut minut jo näin lyhyessä ajassa välittämään näistä uskottavan epätäydellisistä hahmoista. Varsinkin Peder kuuluu siihen joukkoon, jonka tempaukset saavat välillä turhautumaan ja välillä nauramaan (vaikkei ehkä pitäisi...).

"Tuhatkaunot" oli rikollisen hyvä palapeli. Oli hauskaa yrittää arvata, mistä kaikessa oli oikein kyse. Matkan varrella oli useampiakin sykähdyttäviä yllätyksiä. Pitääkin lähteä kirjastoon hakemaan sitä kolmatta kirjaa, jotta saan tietää, mitä päähenkilöille seuraavaksi tapahtuu ^^

Why Dukes Say I Do

Teininä minulla oli kausi, jolloin ahmin niitä lehtipisteen pikarakkausromaaneja urakalla. Taisin silloin saada jo vähän yliannostuksen Harlekiineja, koska nykyään hoen täällä blogissakin toistuvasti, miten typeriä ja ennalta-arvattavia nuo hömppäviihteen kirjaset ovat. (Enkä muuten pyörrä puheitani!)

Lähikirjastossani englanninkielisten fantasiakirjojen hylly on metrin päässä englanninkielisestä hömpästä. Jotenkin nuo pienet pokkarit ja erityisesti kansia koristavat ihanat puvut ovat alkaneet houkutella minua. Lainasin sitten - ihan kokeilumielessä - Manda Collinsin "Why Dukes Say I do", joka aloittaa Wicked Widows -nimisen sarjan.

Lady Isabella on leski, joka miehensä kuoleman jälkeen on nauttinut Lontoon seuraelämästä täysin rinnoin. Nyt Isabellan kummitäti vaatii tätä lähtemään kauas maaseudulle noutamaan kummitädin pojanpojan, Ormondin uuden herttuan kaupunkiin ja isoäidin tossun alle. Isabella ei voi kieltäytyä, koska kummitäti tietää synkän salaisuuden, jonka paljastuminen saattaisi pilata niin Isabellan kuin hänen sisarensakin onnen.

Vierailu maaseudulle herttua Trevor Careyn luokse muuttuu nopeasti jännittäväksi - eikä pelkästään siksi, että nuori herttua on komea, mukava ja todellinen herrasmies. Isabella alkaa saada uhkausviestejä ja niiden lähettäjä on kyllin häijy järjestääkseen erilaisia onnettomuuksia Isabellan pään menoksi. Trevor ei halua olla missään tekemisissä isoäitinsä eikä myöskään tämän lähettämän naisen kanssa, mutta herrasmiehenä hän ei voi olla auttamatta vieraakseen tullutta neitoa. Lisäksi Isabella sattuu olemaan kaunein ja kiehtovin nainen, jonka Trevor on koskaan tavannut...

"Why Dukes Say I Do" oli siis historiallista hömppää. Paino sanalla hömppää. Historiallisuus näkyi tosiaan ainoastaan vaatteissa ja tanssiaisissa ja vastaavassa; Disneyn satu aikuisille. Trevorin ja Isabellan tarinan lopputulos on itsestään selvä jo kirjan alussa. Ajattelin lukevani tätä muutaman luvun ihan vaihtelun vuoksi ja palaavani sitten tyytyväisenä ja uudella innolla jonkin kunnon dekkarin tai fantasian pariin.

Pääparin ensisilmäyksellä syttyvä rakkaus ärsytti pahasti. Halusin kuitenkin tietää, kuka Isabellaa oikein kiusasi ja miten hän selviytyisi kaikista epämiellyttävistä tyypeistä, jotka päättivät esiintyä jopa maaseudun pikkutanssiaisissa. Loppujen lopuksi pidin yllättävän paljon tästä ruusunpunaisesta tarinasta. Trevorissa ja Isabellassa ei sen liian nopean ihastumisen lisäksi ollut mitään ärsyttävää ja kaikki touhu piti minut hereillä vaikka onnellinen loppu olikin odotettavissa. (Onneksi nämä historialliset hömpät ovat kevyttä ja nopeaa luettavaa.) Osasin muuten epäillä oikeaa henkilöä uhkausviestien lähettäjäksi ;)

"Why Dukes Say I Do" oli niin positiivinen kokemus, että uskallan varmaan tarttua jatkossakin näihin historiallisiin hömppäkirjoihin - kunhan kukaan ei näe... XD