Kenen mielestä vampyyrit ovat sieluttomia, ihmisverta himoitsevia petoja, joiden pahin vihollinen on puuvaarnalla aseistautunut teinityttö? Ja tietysti vampyyrien täytyy aina varoa myös vallanhimoisia lajitovereitaan ja kostonhimoisia puoliverisiä.
Fantasiakirjallisuudessa "faktat" ovat täysin kirjailijan käsissä. Hänellä on oikeus muokata jopa kansantarinoista tuttuja hahmoja mieleisikseen. Tietysti vaarana on se, että joku jääräpäinen lukija vetäisee kokonaisen hernepurkin nenäänsä.
Nyt en puhu auringossa kimaltavista vampyyreista, vaan J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunnasta. Veljeskunnan vampyyriurokset ovat fysiikaltaan ja asenteeltaan kuin suoraan sarjakuvasta repäistyjä supersankareita. He ovat siis toinen toistaan isompia sotureita, jotka taistelevat urheasti ällöttäviä hirviöihmisiä vastaan.
Luin sarjan ensimmäisen osan vuosia sitten, kun se ilmestyi käännettynä lähikirjaston hyllyyn. Nyt olen päässyt seitsemänteen osaan eli "Koston rakastajaan". Yleensä tykkään lukea kirjasarjan mahdollisimman nopeasti, lukematta eri osien välissä liian monta muuta kirjaa. (Pysyy paremmin kärryillä tapahtumista.) Mustan tikarin veljeskunnan vampyyreihin olen kuitenkin välillä tympääntynyt niin, että on tullut pidettyä pitkiäkin taukoja lukemisessa.
Se, mikä minua sarjassa nyppii, ei itse asiassa ole perinteisen vampyyrikäsityksen kääntäminen päälaelleen. Sota hyvien vampyyrien ja pahojen ihmisolentojen välillä on hurjan mielenkiintoista. (Sen vuoksi sarjan pariin on aina pakko palata.) Lisäksi koko vampyyrien yhteiskunta perinteineen ja sääntöineen on kiehtova.
Mutta... Miksi naiset ovat hentoja ja hauraita olentoja, jotka eivät ikinä tee mitään muuta kuin piileskelevät miestensä käskystä tarkasti vartioiduissa kartanoissa? No, kai se on kirjailijan käsitys romantiikasta. Ja onhan se söpöä, miten sekaisin "kiintyneet urokset" menevät rakastettunsa vuoksi. Silti se alkaa joskus ärsyttää ja sitten pitää lukea lukea pitkään muita sarjoja.
Toinen ärsyttävä asia on kaikkien miesten valtava koko! Tavallaan ymmärrän, että isoon kroppaan mahtuu isot lihakset ja näin ollen paljon voimaa puolustaa koko vampyyriyhteisöä, mutta eikö sinne olisi ihan vaihtelun vuoksi mahtunut edes yksi pieni suuri soturi, jolla olisi sitten jotain muita taitoja ja kykyjä kompensoimassa lyhyttä vartta?
Ja viimeisenä kerron vielä, että mielestäni on tylsää tietää heti ensimmäisten lukujen jälkeen, että tietyistä henkilöistä tulee tarinan edetessä pariskunta. (Tämän takia harvemmin luen montaa kunnon hömppärakkausromaania putkeen.)
Pelkäsin, että kyllästyisin "Koston rakastajaan" jo kauan ennen puoliväliä ja joutuisin sitten kahlaamaan väkisin loppuun asti. Pelkoni oli turha. Pitkään tuon tiiliskiven lukeminen on vienyt, mutta siitä syytän työkiireitä ja kaikkea muuta touhua, mikä on vienyt aikaa lukemiselta. Kirjassa tuntuu tapahtuvan koko ajan, joten en todellakaan ole ehtinyt pitkästyä sen parissa. Päällimmäisenä ajatuksena on koko ajan, että haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
En tiedä, onko kirja oikeasti aiempia osia vauhdikkaampi. Henkilöitä on ainakin kuin pienessä kylässä ja useampikin murhasuunnitelma menossa samaan aikaan. Naaraatkin tuntuvat saaneen enemmän päättäväisyyttä, itsenäisyyttä ja toimintaa kuin mitä muistan sarjan aiemmista kirjoista. Toisaalta olen ehkä pitänyt tästä kirjasta enemmän sen takia, että lukuaikaa on aina vain hetki kerrallaan. Maistuuhan suklaakin erilaiselta riippuen siitä, syökö sen pala kerrallaan vai ahmiiko koko levyn kerralla.
Nyt kun sain "Koston rakastajan" luettua, tuli mieleen... pitäisikö käydä lainaamassa seuraava osa? (Juttu jäi kesken!!!) :D
Fantasiakirjallisuudessa "faktat" ovat täysin kirjailijan käsissä. Hänellä on oikeus muokata jopa kansantarinoista tuttuja hahmoja mieleisikseen. Tietysti vaarana on se, että joku jääräpäinen lukija vetäisee kokonaisen hernepurkin nenäänsä.
Nyt en puhu auringossa kimaltavista vampyyreista, vaan J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunnasta. Veljeskunnan vampyyriurokset ovat fysiikaltaan ja asenteeltaan kuin suoraan sarjakuvasta repäistyjä supersankareita. He ovat siis toinen toistaan isompia sotureita, jotka taistelevat urheasti ällöttäviä hirviöihmisiä vastaan.
Luin sarjan ensimmäisen osan vuosia sitten, kun se ilmestyi käännettynä lähikirjaston hyllyyn. Nyt olen päässyt seitsemänteen osaan eli "Koston rakastajaan". Yleensä tykkään lukea kirjasarjan mahdollisimman nopeasti, lukematta eri osien välissä liian monta muuta kirjaa. (Pysyy paremmin kärryillä tapahtumista.) Mustan tikarin veljeskunnan vampyyreihin olen kuitenkin välillä tympääntynyt niin, että on tullut pidettyä pitkiäkin taukoja lukemisessa.
Se, mikä minua sarjassa nyppii, ei itse asiassa ole perinteisen vampyyrikäsityksen kääntäminen päälaelleen. Sota hyvien vampyyrien ja pahojen ihmisolentojen välillä on hurjan mielenkiintoista. (Sen vuoksi sarjan pariin on aina pakko palata.) Lisäksi koko vampyyrien yhteiskunta perinteineen ja sääntöineen on kiehtova.
Mutta... Miksi naiset ovat hentoja ja hauraita olentoja, jotka eivät ikinä tee mitään muuta kuin piileskelevät miestensä käskystä tarkasti vartioiduissa kartanoissa? No, kai se on kirjailijan käsitys romantiikasta. Ja onhan se söpöä, miten sekaisin "kiintyneet urokset" menevät rakastettunsa vuoksi. Silti se alkaa joskus ärsyttää ja sitten pitää lukea lukea pitkään muita sarjoja.
Toinen ärsyttävä asia on kaikkien miesten valtava koko! Tavallaan ymmärrän, että isoon kroppaan mahtuu isot lihakset ja näin ollen paljon voimaa puolustaa koko vampyyriyhteisöä, mutta eikö sinne olisi ihan vaihtelun vuoksi mahtunut edes yksi pieni suuri soturi, jolla olisi sitten jotain muita taitoja ja kykyjä kompensoimassa lyhyttä vartta?
Ja viimeisenä kerron vielä, että mielestäni on tylsää tietää heti ensimmäisten lukujen jälkeen, että tietyistä henkilöistä tulee tarinan edetessä pariskunta. (Tämän takia harvemmin luen montaa kunnon hömppärakkausromaania putkeen.)
Pelkäsin, että kyllästyisin "Koston rakastajaan" jo kauan ennen puoliväliä ja joutuisin sitten kahlaamaan väkisin loppuun asti. Pelkoni oli turha. Pitkään tuon tiiliskiven lukeminen on vienyt, mutta siitä syytän työkiireitä ja kaikkea muuta touhua, mikä on vienyt aikaa lukemiselta. Kirjassa tuntuu tapahtuvan koko ajan, joten en todellakaan ole ehtinyt pitkästyä sen parissa. Päällimmäisenä ajatuksena on koko ajan, että haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
En tiedä, onko kirja oikeasti aiempia osia vauhdikkaampi. Henkilöitä on ainakin kuin pienessä kylässä ja useampikin murhasuunnitelma menossa samaan aikaan. Naaraatkin tuntuvat saaneen enemmän päättäväisyyttä, itsenäisyyttä ja toimintaa kuin mitä muistan sarjan aiemmista kirjoista. Toisaalta olen ehkä pitänyt tästä kirjasta enemmän sen takia, että lukuaikaa on aina vain hetki kerrallaan. Maistuuhan suklaakin erilaiselta riippuen siitä, syökö sen pala kerrallaan vai ahmiiko koko levyn kerralla.
Nyt kun sain "Koston rakastajan" luettua, tuli mieleen... pitäisikö käydä lainaamassa seuraava osa? (Juttu jäi kesken!!!) :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti