Teinifantasiaa on kuin hyttysiä kesämökillä. Kaikkien lukeminen taitaa olla mahdotonta, mutta yritys on kuitenkin ollut kova. Luultavasti juuri ankaran lukemisen vuoksi useimmat suositut teinifantasia-kirjat saavat minulta arviokseen olankohautuksen ja arvosanan "ihan kiva".
Nyt luin Rick Riordanin Olympoksen sankarit -sarjan viidennen (ja viimeisen?) osan "Olympoksen veri". Sarja on jatkoa Percy Jackson -sarjalle, johon siis alunperin ihastuin. Mielestäni Percy Jackson ja Olympoksen sankarit erottuvat edukseen tässä teinifantasiaviidakossa. Ehkä suurin syy tähän on se, että vampyyrien ja ihmissusien sijaan tarinan sankarit ovat puolijumalia. Kirjojen ideana on, että antiikin tarujen sankareiden nykyaikana elävät pikkuveljet ja -siskot taistelevat näitä muinaisia hirviöitä vastaan.
Toimintaa näistä kirjoista ei todellakaan puutu; persoonallisuushäiriöisiä jumalia ja vihollisia ilmestyy käytännössä katsoen jokaisen nurkan takaa. Meno on kaikissa kirjoissa ollut vauhdikasta, mutta ainakin "Olympoksen verta" lukiessa tuli välillä sellainen olo, että yksikin yllätys lisää, niin olisin itse tuupertunut uupuneena otsa kirjaa vasten.
Annan kirjailijalle kiitosta siitä, että hän on käyttänyt mielikuvitusta sankareiden aseiden kanssa. (Kiiltävä miekka himmenee palvikinkkuja sylkevän runsaudensarven rinnalla.) Lisäksi Leon keksinnöt tarjoavat niin yllätyksiä kuin viihdettäkin. Aloin kuitenkin jossain vaiheessa miettiä, että tarinassa taiteillaan välillä siellä naurettavan pelleilyn rajalla, mikä syö sitä suuren seikkailun vakavaa tunnelmaa. Esimerkiksi kohtaaminen voitonjumalan kanssa vaikutti enemmän jonkin piirrossarjan koomiselta sähläykseltä kuin kunnon fantasiakertomukselta. Tietysti jokaisella on oma tyylinsä ja mieltymyksensä ja Riordanin tyyliin kuuluvat hullunkuriset sivuhenkilöt ja huulenheitto täysin sopimattomassa tilanteessa.
Annan kirjailijalle kiitosta siitä, että hän on käyttänyt mielikuvitusta sankareiden aseiden kanssa. (Kiiltävä miekka himmenee palvikinkkuja sylkevän runsaudensarven rinnalla.) Lisäksi Leon keksinnöt tarjoavat niin yllätyksiä kuin viihdettäkin. Aloin kuitenkin jossain vaiheessa miettiä, että tarinassa taiteillaan välillä siellä naurettavan pelleilyn rajalla, mikä syö sitä suuren seikkailun vakavaa tunnelmaa. Esimerkiksi kohtaaminen voitonjumalan kanssa vaikutti enemmän jonkin piirrossarjan koomiselta sähläykseltä kuin kunnon fantasiakertomukselta. Tietysti jokaisella on oma tyylinsä ja mieltymyksensä ja Riordanin tyyliin kuuluvat hullunkuriset sivuhenkilöt ja huulenheitto täysin sopimattomassa tilanteessa.
Kannattaa ehdottomasti lukea, jos pitää vauhdikkaasta, kevyestä ja hauskasta fantasiasta ^^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti