Todistin jälleen itselleni, että kirjasarjat kannattaa lukea aika tiiviiseen tahtiin eikä jättää vuosia (ja lukuisia muita kirjoja) sarjan eri osien jälkeen. En edes muista, kuinka monta vuotta on siitä, kun luin Becca Fitzpatrickin teoksen "Langennut enkeli". Pari vuotta myöhemmin - ja useita vuosia sitten - luin sarjan seuraavan osan "Riitasointu".
Muistikuvani näistä kahdesta kirjasta olivat, että siellä oli teinityttö, joka rakastui enkeliin, mutta suhteen tiellä oli jotain sekavia ongelmia ja loppujen lopuksi minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarinan "hyvikset" ja "pahikset" oikein halusivat. Taisin jo ensimmäisen kirjan jälkeen tuomita koko sarjan tylsäksi "teinityttö rakastuu itsepäisesti komeaan yliluonnolliseen poikaan, josta on pelkkää harmia" -kertomukseksi.
Näin loistavista lähtökohdista aloin sitten uhmakkaasti lukea kolmatta kirjaa "Hiljaisuus". Päähenkilö Nora on sopivasti menettänyt muistinsa kahden aiemman kirjan tapahtumien ajalta, joten tällainen hajamielinen lukija tunsi heti olevansa kartalla.
Kirjan edetessä selvisi sekin, että "kiltti tyttö rakastuu pahaan poikaan" -juonen sivujuonena on nefileitä kiusaavat langenneet enkelit. Osa nefileistä on niin kypsyneitä langenneisiin enkeleihin, että turvautuvat itse paheksuttaviin keinoihin iskeäkseen takaisin.
Muistin myös syyn, miksi sarjan ajatteleminen sai minut haukottelemaan. Sarjan pääjuoni on tosiaan se, että kiltin ja tunnollisen koulutytön elämää elänyt Nora rakastuu oikein stereotyyppisen pahan pojan roolia vetävään Patch-nimiseen enkeliin. "Kiltti tyttö rakastuu pahaan poikaan" voi toimia ja joissain tapauksissa olen varmaan innoissani seurannut tällaisen parin tarinaa, mutta Patchin ja Noran tapauksessa... Patch on niin töykeä, että haluaisin käskeä Noraa lopettamaan sen säälittävän perässä juoksemisen ja etsimään itselleen jonkun mukavan pojan.
Onnistuin nyt kyllä haukkumaan "Hiljaisuutta" ja koko sarjaa ihan liikaa. Huolimatta ajoittaisista negatiivisista tunteista Patchia kohtaan, "Hiljaisuus" oli kevyt ja suhteellisen viihdyttävä luettava. Juontakin sarjasta löytyy - vaikka taisin sitä jossain vaiheessa epäillä. Kirja loppui sellaiseen kohtaan, että seuraava osa on pakko lukea. Eli huolimatta tuosta alkutekstin jupinasta olen sitä mieltä, että tässä sarjassa on paljon hyvää :P
Kirjan edetessä selvisi sekin, että "kiltti tyttö rakastuu pahaan poikaan" -juonen sivujuonena on nefileitä kiusaavat langenneet enkelit. Osa nefileistä on niin kypsyneitä langenneisiin enkeleihin, että turvautuvat itse paheksuttaviin keinoihin iskeäkseen takaisin.
Muistin myös syyn, miksi sarjan ajatteleminen sai minut haukottelemaan. Sarjan pääjuoni on tosiaan se, että kiltin ja tunnollisen koulutytön elämää elänyt Nora rakastuu oikein stereotyyppisen pahan pojan roolia vetävään Patch-nimiseen enkeliin. "Kiltti tyttö rakastuu pahaan poikaan" voi toimia ja joissain tapauksissa olen varmaan innoissani seurannut tällaisen parin tarinaa, mutta Patchin ja Noran tapauksessa... Patch on niin töykeä, että haluaisin käskeä Noraa lopettamaan sen säälittävän perässä juoksemisen ja etsimään itselleen jonkun mukavan pojan.
Onnistuin nyt kyllä haukkumaan "Hiljaisuutta" ja koko sarjaa ihan liikaa. Huolimatta ajoittaisista negatiivisista tunteista Patchia kohtaan, "Hiljaisuus" oli kevyt ja suhteellisen viihdyttävä luettava. Juontakin sarjasta löytyy - vaikka taisin sitä jossain vaiheessa epäillä. Kirja loppui sellaiseen kohtaan, että seuraava osa on pakko lukea. Eli huolimatta tuosta alkutekstin jupinasta olen sitä mieltä, että tässä sarjassa on paljon hyvää :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti