Kerroin tuossa jo aiemmin hieman ristiriitaisista tuntemuksistani J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa kohtaan. Nyt vain muutaman kirjan tauon jälkeen luen taas tätä sarjaa!
Menin siis sellaisena masentavana, työviikkoa edeltävänä sunnuntaina kirjastoon. Synkistelin vain sitä seuraavan aamun aikaista herätystä ja jokaisen kirjan kohdalla huokailin, kun mikään ei jaksanut kiinnostaa. Jotain lukemista oli kuitenkin pakko saada työpäivien lomaan. Tartuin siis Wardin sarjan kahdeksanteen osaan "Minun rakastajani", koska energia ei riittänyt minkään uuden sarjan aloittamiseen.
Mietin jo kirjastosta lähtiessäni, että oliko nyt ihan pakko taas lainata Mustan tikarin veljeskuntaa. Paksu kirja, jonka lukeminen on yksi pitkä ja turhauttava urakka... No, töiden jälkeen aloin lukea ja... heti teki mieli lukea vielä vähän pidemmälle. Ja sitten vielä muutama sivu.
Sarjan jokaisessa kirjassa keskitytään lähinnä yhteen pariskuntaan normaalin rakkausromaanin tapaan. Sarjan edetessä kirjoissa vilisee sen pääparin lisäksi vanhoja ja tulevia pariskuntia, joten ehkä se pitää mielenkiintoani paremmin yllä, kun ei tarvitse koko ajan lukea yksityiskohtaista kuvailua siitä, miten valtava uros ja hento naaras nuolevat toisiaan antaumuksella.
Lisäksi näiden ensimmäisten kirjojen hauraiden, naisellisten "pelasta minut" -sankarittarien sijaan tässä kahdeksannessa osassa sai seurata Xhexin touhuja. Xhex ja sivuosassa viuhahdellut Payne ovat sellaisia ihanan ärhäköitä narttuja.
Jos joku olisi joskus sanonut, että tykkäisin lukea Mustan tikarin veljeskuntaa...
Kirjoitusvirheistä voisin kyllä valittaa, mutta se nyt ei tietenkään liity millään tavalla arvon kirjailijaan, koska ihan suomalaista käännöstä pänttäsin.
Olin pari kirjaa sitten myös hieman pettynyt, kun Johnin ja Laylan välille ei syntynyt säpinää. (Anteeksi jos pilasin nyt jännityksen, mutta oli pakko sanoa!) Toisaalta "Minun rakastajani" osoitti, että Johnin ja Xhexin juttu toimi. (Vaikka olisi Laylastakin saanut hyvän parin Johnille!)
Sarjan jokaisessa kirjassa keskitytään lähinnä yhteen pariskuntaan normaalin rakkausromaanin tapaan. Sarjan edetessä kirjoissa vilisee sen pääparin lisäksi vanhoja ja tulevia pariskuntia, joten ehkä se pitää mielenkiintoani paremmin yllä, kun ei tarvitse koko ajan lukea yksityiskohtaista kuvailua siitä, miten valtava uros ja hento naaras nuolevat toisiaan antaumuksella.
Lisäksi näiden ensimmäisten kirjojen hauraiden, naisellisten "pelasta minut" -sankarittarien sijaan tässä kahdeksannessa osassa sai seurata Xhexin touhuja. Xhex ja sivuosassa viuhahdellut Payne ovat sellaisia ihanan ärhäköitä narttuja.
Jos joku olisi joskus sanonut, että tykkäisin lukea Mustan tikarin veljeskuntaa...
Kirjoitusvirheistä voisin kyllä valittaa, mutta se nyt ei tietenkään liity millään tavalla arvon kirjailijaan, koska ihan suomalaista käännöstä pänttäsin.
Olin pari kirjaa sitten myös hieman pettynyt, kun Johnin ja Laylan välille ei syntynyt säpinää. (Anteeksi jos pilasin nyt jännityksen, mutta oli pakko sanoa!) Toisaalta "Minun rakastajani" osoitti, että Johnin ja Xhexin juttu toimi. (Vaikka olisi Laylastakin saanut hyvän parin Johnille!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti