Kerroinkin jo, että Aku Ankan taskukirjat toimivat alkusysäyksenä lukuharrastukselleni. Uutta taskaria sai kuitenkin odottaa aina kuukauden (eikä äidinkielen opettaja ikinä muistanut lisätä Aku Ankkaa kirjalistoille...) joten seuraava suuri innostukseni olivat hevoshulluille tytöille suunnatut hevoskirjat.
Olen äärettömän itsepäinen persoona. Kun kerran pidän jostakin, en suostu muuttamaan mieltäni - ainakaan helposti. Ikää on tullut lisää, ratsastus jäänyt pois harrastuksista ja aikuisten romaanit vallanneet useamman hyllymetrin, mutta jaksan vieläkin kiinnostua kirjaston lastenosastolle ilmestyneistä uusista heppakirjoista.
Jokin aika sitten (viime vuonna ilmeisesti) törmäsin kirjastossa uuteen Hevostyttö Iitu -sarjaan. Nyt luin tämän Tiina Tanskasen sarjan kolmannen osan "Legendaarinen leirikesä".
Kokonaisuutena tämä satasivuinen kirja oli juuri sitä mitä odotinkin: yhdessä illassa luettava kevyt hevostelutarina. Henkilökaarti koostuu - yllättävästi - laumasta hevoshulluja, keskenkasvuisia tyttöjä. Päähenkilö on Iida, jonka kypsästä ja järkevästä käytöksestä pidän. En sitten tiedä, miten realistista moinen käytös on teini-ikäiseltä... Jokaiseen hevostyttökirjaan kuuluu tietysti se tallin ilkimys mahdollisine seurueineen ja Ellan käytös onkin juuri sellaista kuin kuuluu, mutta hänen ratsastuksenopettajaäitinsä Sannan lapsellinen valitus on jotenkin koomista. Tallinomistaja Kopperi taas on hauskan värikäs otus. Ainoastaan se söpö hevospoika jäi nyt tästä kirjasta puuttumaan.
En tiedä, miten kovasti olisin innostunut tästäkin kirjasarjasta silloin, kun kuuluin oikeasti kohderyhmään. Nykyään pidän tällaisia kirjoja "vain" hauskana vaihteluna raskaampien romaanien lomassa.
Kokonaisuutena tämä satasivuinen kirja oli juuri sitä mitä odotinkin: yhdessä illassa luettava kevyt hevostelutarina. Henkilökaarti koostuu - yllättävästi - laumasta hevoshulluja, keskenkasvuisia tyttöjä. Päähenkilö on Iida, jonka kypsästä ja järkevästä käytöksestä pidän. En sitten tiedä, miten realistista moinen käytös on teini-ikäiseltä... Jokaiseen hevostyttökirjaan kuuluu tietysti se tallin ilkimys mahdollisine seurueineen ja Ellan käytös onkin juuri sellaista kuin kuuluu, mutta hänen ratsastuksenopettajaäitinsä Sannan lapsellinen valitus on jotenkin koomista. Tallinomistaja Kopperi taas on hauskan värikäs otus. Ainoastaan se söpö hevospoika jäi nyt tästä kirjasta puuttumaan.
En tiedä, miten kovasti olisin innostunut tästäkin kirjasarjasta silloin, kun kuuluin oikeasti kohderyhmään. Nykyään pidän tällaisia kirjoja "vain" hauskana vaihteluna raskaampien romaanien lomassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti