Taivaallisen tulen kaupunki

Ihastuin Cassandra Claren Varjokaupungit-sarjaan saatuani naapurilta sarjan ensimmäisen kirjan ennakkopainoksen. Aloin tuolloin olla jo aika ennakkoluuloinen nuorille suunnattuja teinifantasia-kirjoja kohtaan ja ensimmäisten lukujen aikana ajattelin lähinnä: "Jaahas, taas yksi Twilight."

Sarjan päätähti on siis tyypillinen, arkiseen elämäänsä jännitystä kaipaava teinityttö Clary, joka sitten kohtaa komean, yliluonnollisen pojan Jacen. Jace ei Edward Cullenin tavoin ole sieluaan sureva vampyyri vaan enkeleistä polveutuva vampyyrinmetsästäjä. (Tosin Jace murehtii mahdollista sisäistä pahuuttaan ja pelkää satuttavansa Clarya.) Myöhemmin selviää, että myös Clary kuuluu tähän varjometsästäjien rotuun. Ja tietysti Clarylla on aivan tavallinen ihmispoika Simon parhaana ystävänään (ja suurena ihailijanaan). Kuulostaako "muutamalta" muulta teinifantasialta?

Silti jokin tässä sarjassa, sen vauhdikkaissa tapahtumissa, huumorissa ja mutkikkaissa perhesuhteissa on saanut minut lukemaan sitä innokkaasti tähän viimeiseen kirjaan asti.

Sanon suoraan, että vaikka sarjan alussa fanitin kovasti Claryn ja Jacen romanssia, "Taivaallisen tulen kaupunkia" lukiessani olen jo aika leipääntynyt sarjan lukuisiin heteropareihin. Sen sijaan yksi suhde on mielestäni aivan uskomattoman ihana. Kiintiöhomot ovat minun näkemykseni mukaan monesti aika tylsiä ja ainakin yhdessä nimeltä mainitsemattomassa tapauksessa suorastaan raivostuttavan tökeröjä lisäyksiä henkilökaartiin, mutta Clare on onnistunut luomaan sellaisen parin, jonka käänteitä jaksaa seurata sormet ristissä ja silmä kovana (välillä melkein henkeä pidätellen): Magnuksen ja Alecin <3 Pidin tästä parista jo aiemmissa kirjoissa, mutta nyt kun aloin lukea "Taivaallisen tulen kaupunkia" rakastuin jälleen.

"Taivaallisen tulen kaupunkia" kuvailisin vauhdikkaaksi ja paksuudestaan huolimatta kevyeksi luettavaksi. Mukaan mahtui jännittäviä hetkiä, jotka saivat kääntämään sivua innokkaasti (tai kiroamaan töiden alkamista, mikä aina häiritsee lukemista ikävästi).