Tarkoitukseni oli uusiin sarjoihin tutustumisen lomassa saada luettua vanhojakin sarjoja ja Kristin Cashoren Graceling-sarjan päätösosa "Bitterblue" sopi tähän tavoitteeseen loistavasti.
Sarjan toinen osa "Fire" ihastutti niin paljon, että odotin kolmannelta kirjalta vielä enemmän. Olinkin sitten erityisen pettynyt ja tympääntynyt, kun tarinan ensimmäinen neljännes ei tuntunut menevän oikein minnekään.
Nuori kuningatar Bitterblue päättää yllättäen alkaa selvittää "totuutta". Kaikkien tuntema totuushan on se, että Bitterbluen edesmennyt isä Leck oli sadisti, joka ryösti ja kidutti kansaa huvin vuoksi. En jaksanut millään ymmärtää, miksi tätä asiaa piti väännellä ja käännellä ja kaivaa julmia yksityiskohtia Leckin touhuista. Ymmärrän sen, että Bitterblue halusi mahdollisuuksien mukaan palauttaa Leckin varastamia tavaroita ja tämän vuoksi uhrien selvittäminen oli tärkeää, mutta muuten se koko "totuudenetsijöiden" salaseura tuntui täysin naurettavalta. Kaduilla valeasussa hiippaileva teinikuningatar ja komeaan nuoreen varkaaseen tutustuminen sai kirjan tuntumaan lastensadulta. Pari kapakkatappelua ja omituinen sieppausyritys eivät varsinaisesti parantaneet tilannetta.
Teki mieli luovuttaa kirjan suhteen ja tarttua johonkin aikuisten fantasiakirjaan, mutta olin jo yli sata sivua lukenut ja halusin saada sarjan päätökseen. Onneksi Po ja Katsa saapuivat paikalle, Bitterbluen neuvonantajat alkoivat käyttäytyä omituisesti ja lisäksi komea varas aiheutti ongelmia. Näin ollen tarinassa olikin äkkiä sisältöä.
Viimeiset pari sataa sivua olivat ihan kiehtovaa luettavaa, kun kaikenlaista alkoi paljastua. Tosin yksi hahmo olisi voinut olla vähän vähemmän epäilyttävä, jotta olisi saatu vielä isompi yllätys. Lisäksi innostuin hurjasti vanhojen hahmojen mukaan tulosta; teki heti mieli palata sarjan toisen osan pariin. Kuitenkin tarinasta puuttui se isompi, merkittävä ajatus. Nyt kokonaisuus jäi sellaiseksi nyhertämiseksi kuolleen diktaattorin karmaisevan päiväkirjan ympärillä.
Positiivisina puolina mainitsen Katsan ja Pon, jotka olivat hauska pariskunta. Lisäksi huomasin pitäväni Giddonista, joka ensimmäisessä kirjassa tuntui harvinaisen rasittavalta tyypiltä.
Viimeiset pari sataa sivua olivat ihan kiehtovaa luettavaa, kun kaikenlaista alkoi paljastua. Tosin yksi hahmo olisi voinut olla vähän vähemmän epäilyttävä, jotta olisi saatu vielä isompi yllätys. Lisäksi innostuin hurjasti vanhojen hahmojen mukaan tulosta; teki heti mieli palata sarjan toisen osan pariin. Kuitenkin tarinasta puuttui se isompi, merkittävä ajatus. Nyt kokonaisuus jäi sellaiseksi nyhertämiseksi kuolleen diktaattorin karmaisevan päiväkirjan ympärillä.
Positiivisina puolina mainitsen Katsan ja Pon, jotka olivat hauska pariskunta. Lisäksi huomasin pitäväni Giddonista, joka ensimmäisessä kirjassa tuntui harvinaisen rasittavalta tyypiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti