"Kääpiöiden kotia" lukiessa tympäännyin taas R. A. Salvatoren kirjojen käännöksiin, joten onneksi olen ahneuksissani haalinut sarjan seuraavan osan "Neverwinter" omaan hyllyyni alkuperäiskielellä.
Teinivuosieni suuri sankari Drizzt Do'Urden on menettänyt kaikki vanhat ystävänsä. Nyt hän vaeltaa edellisessä kirjassa kohtaamansa haltianeito Dahlia Sin'fellen kanssa. Drizzt kaipaa toki rakkaitaan, mutta tuntee samalla olonsa oudon vapaaksi ja pohtii, voisiko rakastua vielä uudestaan.
Drizztin rakkauselämän lisäksi "Neverwinterissä" seurataan paholaisten, elävien ja kuolleiden velhojen, zombien ja tavallisten ihmisten taistelua Ikikesän (Neverwinterin) kaupungista. Toisaalla taas Luskanin merirosvoruhtinaat ovat iskeneet silmänsä Drizztiin ja Dahliaan. Luvassa on siis runsaasti aseiden kalistelua sisältävä fantasiaseikkailu.
Kuolasin Drizztin perään teini-ikäisenä ja yllätyksekseni olen edelleen aivan ihastunut. Johtuisiko vanhasta tottumuksesta? :D Näin monen kirjan jälkeen on kuitenkin virkistävää, että ihanalla Drizztillä on uusia hahmoja (eli Dahlia) ympärillään. Yksi vanha hahmo tosin teki yllätyspaluun...
Salvatoren kerronta on joskus todella mahtipontista, mistä olen tainnut mainita jo ennenkin. Kaikki sankarit ovat uskomattoman taitavia ja ylivoimaisia suhteessa vastustajiinsa. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan tuntuu vain korostavan sitä, että kyseessä on suuri seikkailu kaukana tästä tavallisesta maailmasta.
Oli myös suuri helpotus lukea englanniksi, koska ne suomennosten kielioppihudit ottavat päähän. (Pitääkin olla tällainen välimerkin hinkuttaja...) Salvatore käyttää välillä jänniä lauserakenteita, mutta koska englanti ei ole äidinkieleni, en jää märehtimään kielioppia. Oikeastaan ne lauserakenteet vain saavat tarinan kuulostamaan eksoottisemmalta.
Juonesta tylytän sen verran, että Drizztin ja Dahlian seikkailu Luskanissa ei tuntunut liittyvän mitenkään mihinkään. Se vaikutti sellaiselta "oho, ei täällä ollutkaan mitään hauskaa, eiköhän häivytä" -kiertotieltä kohti varsinaista taistelua. Lopussa tarina kokosi jälleen itsensä ja uskon, että Drizztillä on seuraavassa kirjassa edessään jälleen jännittäviä taisteluita ^^
Drizztin rakkauselämän lisäksi "Neverwinterissä" seurataan paholaisten, elävien ja kuolleiden velhojen, zombien ja tavallisten ihmisten taistelua Ikikesän (Neverwinterin) kaupungista. Toisaalla taas Luskanin merirosvoruhtinaat ovat iskeneet silmänsä Drizztiin ja Dahliaan. Luvassa on siis runsaasti aseiden kalistelua sisältävä fantasiaseikkailu.
Kuolasin Drizztin perään teini-ikäisenä ja yllätyksekseni olen edelleen aivan ihastunut. Johtuisiko vanhasta tottumuksesta? :D Näin monen kirjan jälkeen on kuitenkin virkistävää, että ihanalla Drizztillä on uusia hahmoja (eli Dahlia) ympärillään. Yksi vanha hahmo tosin teki yllätyspaluun...
Salvatoren kerronta on joskus todella mahtipontista, mistä olen tainnut mainita jo ennenkin. Kaikki sankarit ovat uskomattoman taitavia ja ylivoimaisia suhteessa vastustajiinsa. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan tuntuu vain korostavan sitä, että kyseessä on suuri seikkailu kaukana tästä tavallisesta maailmasta.
Oli myös suuri helpotus lukea englanniksi, koska ne suomennosten kielioppihudit ottavat päähän. (Pitääkin olla tällainen välimerkin hinkuttaja...) Salvatore käyttää välillä jänniä lauserakenteita, mutta koska englanti ei ole äidinkieleni, en jää märehtimään kielioppia. Oikeastaan ne lauserakenteet vain saavat tarinan kuulostamaan eksoottisemmalta.
Juonesta tylytän sen verran, että Drizztin ja Dahlian seikkailu Luskanissa ei tuntunut liittyvän mitenkään mihinkään. Se vaikutti sellaiselta "oho, ei täällä ollutkaan mitään hauskaa, eiköhän häivytä" -kiertotieltä kohti varsinaista taistelua. Lopussa tarina kokosi jälleen itsensä ja uskon, että Drizztillä on seuraavassa kirjassa edessään jälleen jännittäviä taisteluita ^^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti