"Tuulen vihat" on Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan sarjan avausosa. Vanhat kansanperinteet, uskomukset ja taiat näyttelevät isoa osaa ja tuovat ripauksen fantasiaa keskelle historiallisen Suomen metsikköä.
Päähenkilö Kertte on pienen talon tytär, jonka äiti "meni tuulen vihoihin" pian Kerten syntymän jälkeen. Kertte näkee pihapiirissään vaeltelevat henget, mutta kukaan ei usko häntä. Nuoren tytön henki on ainoa, jonka puheen Kertte kuulee. Ikävä kyllä henki on aika pahatapainen ja onnistuu toistuvasti yllyttämään Kerten tekemään jotain typerää. Kerten veli Sule saa epilepsialta kuulostavia kohtauksia, joiden jälkeen hän pystyy ennustamaan ja antamaan neuvoja tai varoituksia.
Kerten isä Paimio on melko vastenmielinen hahmo; hän kurittaa talonsa väkeä ajan tavan mukaan, mutta lisäksi hän on ahne, itsekäs ja naurettavan lyhytpinnainen. Kun sairaasta Sulesta ei ole talon seuraavaksi isännäksi, Palmio alkaa etsiä Kertelle sulhasta, joka ottaisi maat ja perheen haltuunsa.
- Miehet ovat ankaria, Anna saattoi jälkikäteen kuiskata. - Heille ei saa antaa aihetta vihastua.
Kertte ajatteli, että ainakin tämän asian hän hoitaisi toisin. Isää ei voinut uhmata eikä tämän lyöntejä välttää, mutta jotenkin hänen oli pakko päästä valitsemaan oma tuleva mies. Sellainen, joka osaisi olla ankara ja vaativa tuvan isäntä, mutta joka ei koskaan nostaisi kättään Kertteä vastaan. Mies, jonka tahto olisi Kerten taskussa.
"Tuulen vihat" oli ihana lukukokemus. Elämä Suomen pöpelikössä samassa tuvassa lehmän ja lampaiden kanssa, omien vaatekankaiden kutominen ja oravan- ja ketunnahkojen myyminen markkinoilla kuulosti tällaisen nykyajan mukavuuksien hemmotteleman uusavuttoman korviin uskomattoman kiehtovalta. Lisäksi mukana oli juuri sopiva ripaus hömppäkirjallisuutta; rakastuin Larriin korviani myöten <3
Olen lukenut Havasteelta myös "Kymmenen onnen Annan" ja pari sen jatko-osaa, mutta nyt tuntuu, että "Tuulen vihat" oli vielä parempi. (Mielipiteeseeni saattaa tietysti vaikuttaa se, mitä olen lukenut juuri ennen kunkin kirjan lukemista, koska vaihtelu virkistää aina...)
Kerten isä Paimio on melko vastenmielinen hahmo; hän kurittaa talonsa väkeä ajan tavan mukaan, mutta lisäksi hän on ahne, itsekäs ja naurettavan lyhytpinnainen. Kun sairaasta Sulesta ei ole talon seuraavaksi isännäksi, Palmio alkaa etsiä Kertelle sulhasta, joka ottaisi maat ja perheen haltuunsa.
- Miehet ovat ankaria, Anna saattoi jälkikäteen kuiskata. - Heille ei saa antaa aihetta vihastua.
Kertte ajatteli, että ainakin tämän asian hän hoitaisi toisin. Isää ei voinut uhmata eikä tämän lyöntejä välttää, mutta jotenkin hänen oli pakko päästä valitsemaan oma tuleva mies. Sellainen, joka osaisi olla ankara ja vaativa tuvan isäntä, mutta joka ei koskaan nostaisi kättään Kertteä vastaan. Mies, jonka tahto olisi Kerten taskussa.
"Tuulen vihat" oli ihana lukukokemus. Elämä Suomen pöpelikössä samassa tuvassa lehmän ja lampaiden kanssa, omien vaatekankaiden kutominen ja oravan- ja ketunnahkojen myyminen markkinoilla kuulosti tällaisen nykyajan mukavuuksien hemmotteleman uusavuttoman korviin uskomattoman kiehtovalta. Lisäksi mukana oli juuri sopiva ripaus hömppäkirjallisuutta; rakastuin Larriin korviani myöten <3
Olen lukenut Havasteelta myös "Kymmenen onnen Annan" ja pari sen jatko-osaa, mutta nyt tuntuu, että "Tuulen vihat" oli vielä parempi. (Mielipiteeseeni saattaa tietysti vaikuttaa se, mitä olen lukenut juuri ennen kunkin kirjan lukemista, koska vaihtelu virkistää aina...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti