Legend

Gemmellin teokset ovat ihastuttaneet minua jo useaan otteeseen ja nyt sain käsiini Drenai-sarjan avauksen "Legendin". Tarina kertoo tällä kertaa vanhasta sankarista Drussista. Druss on oikeastaan jo lopettanut sankaroimisen ja vetäytynyt piilopirttiin aukomaan päätään kuolemalle, mutta kun vanhan ystävän linnoitus joutuu piiritetyksi, Druss marssii paikalle polvet ja selkä valittaen. Vanhuuteen kuoleminen on paljon pelottavampaa kuin ylivoimaisen vihollisen kohtaaminen kirves miehekkäästi kädessä.

"Legend" oli jälleen tällainen ihana sankarifantasia, jossa miehet ovat toinen toistaan kunniallisempia ja uskollisempia. Jostain syystä Gemmellin tyyli uppoaa minuun kuin kuuma veitsi jäätelöön, vaikka äsken antamani kuvauksen perusteella ei uskoisi minun kiinnostuvan tällaisesta menosta. Piiritys tarjosi sekä hulvatonta miehistä pullistelua, kun Druss uhosi viholliselle, että jännittäviä hetkiä salamurhaajien iskiessä. Mukavan lisämausteen tarjosivat omituiset munkit yliluonnollisine kykyineen.

Reippaita sankarinaisia olisin katsellut enemmänkin. Virae oli ihan mukavan ärhäkkä soturineito, mutta hän jäi hieman sulhasensa varjoon. Metsärosvo Caessa puolestaan oli todella kiehtova hahmo, jolla oli poikkeuksellisen jännittävä historia. Ikävä kyllä Caessankin suurin sankariteko oli toimia niiden miespuolisten sankareiden kainalosauvana. Se täytyy kyllä Gemmellin kunniaksi sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut mitään niin romanttista kuin Drussin kommentti edesmenneestä vaimostaan <3

"Legend" vakuutti minut lopullisesti siitä, että haluan lukea kaikki Gemmellin fantasiaseikkailut ja olenkin jo tilannut ison liudan jatko-osia. Nämä Gemmellin kovapäisen uskolliset, vahtikoiraa muistuttavat sankarimiehet tuovat aivan ihanaa vaihtelua nykyään muodissa oleviin kieroihin antisankareihin ^^

Mifongin aika

Aloitin J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan silloin joskus ensimmäisen osan ilmestyttyä, mutta sitten... ilmestyi kaikkea muuta luettavaa ja ajan kuluessa kiinnostus tämän sarjan jatko-osia kohtaan hiipui. Nyt innostuin sitten lainaamaan yövuoroon hätävaralukemiseksi sarjan toisen osan "Mifongin aika".

Vuosien jälkeen muistin ensimmäisestä osasta, että nuori sankaritar Ardis joutui naimisiin aika ällöttävän mahtimiehen kanssa, rakastui matkan varrella itseään huomattavasti vanhempaan vierasmaalaiseen sankariin Danteen. Ardis ehti saada kaksoset, mutta sitten saatiin sitä äksöniä, johon liittyivät jotenkin mifongit, lohikäärmettä muistuttavat olennot, ja kirjan lopussa sankaritar olikin pakomatkalla jälkikasvunsa kanssa.

Näistä lähtökohdista oli jännittävää hypätä "Mifongin aikaan". Olin erityisen hämmentynyt tarinan pahisten suhteen, kun minulla ei ollut mitään muistikuvia sarjan pikkupahiksista. Sankareiden reaktioista piti nyt vain päätellä, kuka oli tehnyt jotain inhottavaa edellisessä kirjassa.

Muistan, että silloin ensimmäistä osaa lukiessa, Ardisin ja Danten romanssi ärsytti minua hirveästi, koska se oli kuin suoraan jostain lehtipisteen pikarakkausromaanista. (Tämän takia varmaan tuomitsin sarjan liian höttöiseksi ja pitäydyin "kunnon" fantasiassa".) Näin ollen odotukseni eivät olleet kovin korkealla.

Sain siis yllättyä, kun tämä neljän mifongin asuttama maailma paljastui todella kiehtovaksi. Kiinnostuin myös Ardisin ja hänen kaksostensa kohtalosta. Danten ja Ardisin romanssista en edelleenkään innostunut, mutta eipä se häirinnytkään.

Danten isosisko Linnin osuudet eivät alussa innostaneet minua lainkaan. Hän metsästää isoveli Arranin murhaajaa innokas rakastaja kannoillaan. En muistanut velipoikaa, murhaa, murhaajaa tai edes sankarittaren koiranpentumaisen sinnikästä ihailijaa, joten halusin vain hoidella nämä kohtaukset nopeasti pois alta. Linn tuntui minusta liian ärhäkältä ja agressiiviselta. Aivan kuin kirjailija olisi yrittänyt epätoivoisesti monipuolistaa hahmokaartia kovapintaisella, taistelutaitoisella naisella. Vasta kirjan lopussa Linn törmää kiinnostaviin voimiin ja minäkin heräsin.

Kiteytettynä sanoisin, että Meresmaa on luonut hienon maailman, joka sopii loistavasti kevyemmästä fantasiasta pitäville. Tällä hetkellä suunnittelen seuraavan osan varaamista kirjastosta. (Jostain syystä lähikirjastoni on haalinut hyllyynsä kaikki muut osat paitsi kolmannen.) Haluan nähdä, miltä maailma näyttää tämän kirjan lopputoimien jälkeen ja mitä Ardisin lapsille käy seuraavaksi. 

One Dark Throne

Luin monia maailmoja sitten Kendare Blaken nuorille suunnatun fantasiakirjan "Three Dark Crowns". Ilmeisesti pidin kirjasta, mutta olen välillä laiska lukemaan jatko-osia, joten asia vain jäi, kunnes tarina unohtui niin suurelta osin, ettei jatko-osaan enää viitsi tarttua... Nyt halusin lepuuttaa päätäni uusilta maailmoilta ja lompakkoa uusilta kirjoilta, joten lainasin kirjastosta tämän unohtuneen tarinan toisen osan.

Muistin ensimmäisestä kirjasta sen taikasaaren, jossa kuningatar synnyttää kolmostytöt. Tytöt kasvatetaan erillään kolmen eri "puolueen" toimesta ja teini-ikäisinä heille annetaan sitten vuosi aikaa tappaa sisarensa niin että jäljelle jää vain yksi kuningatar. En muistanut yhdenkään hahmon nimeä ja tyttöjen kyvyistäkin muistin ainoastaan sen, että yksi oli perehtynyt myrkkyihin, muttei ollut niin vahva kuin olisi pitänyt. Näillä tiedoilla hyppäsin iloisesti toiseen kirjaan :D

Ja hyvin sujui. Pääsin kevyesti mukaan tarinaan, vaikka ne edellisen kirjan suuret paljastukset ja juonenkäänteet olivatkin unohtuneet. Onneksi ensimmäisissä luvuissa tuli selville, että myrkkyprinsessa Katharine oli lentänyt lumottuun pöheikköön petollisen ihastuksen toimesta ja eläinprinsessa Arsinoe olikin siskoksista se, joka on immuuni myrkyille. Samalla selvisi muutenkin se, kuka oli ihastunut kehenkin.

Näiden oleellisten yksityiskohtien selvittyä viihdyin kirjan parissa mainiosti. Saari ja sen asukkaat olivat kiehtovia ja jännittäviä kaikkine salaisuuksineen. Monesti nuorille suunnatut kevyemmät fantasiakirjat eivät ole minulle tarpeeksi julmia ja häijyjä, mutta Blake osaa onneksi kirjoittaa niin, ettei tarina kuulosta pikkutyttöjen nukkeleikiltä :D

Tarinan kulkua kritisoin, sillä kuningatarkokelaat seurueineen tuntuivat siirtyvän monta kertaa edestakaisin kuin jumittuneessa lautapelissä. Ensin yksi lähtee jahtaamaan toista, joka piiloutuu, minkä jälkeen kaikki palaavat asemiinsa kunnes kolmas lähtee liikkeelle. Hetkittäin tuli sellainen tunne, ettei tarinakaan päässyt etenemään.

Minulla oli niin hauskaa sukeltaessani tällaisen merkittäviltä osin unohtuneen sarjan keskelle, että taidan kokeilla tätä jatkossakin; näitä ensimmäiseen osaan jääneitä unohtuneita sarjoja taitaa nimittäin allekirjoittaneella riittää :P

Midnight Falcon

David Gemmellin Rigante-sarjan avaus "Sword in the Storm" ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut ja nyt tartuin uteliaana sarjan seuraavaan osaan "Midnight Falcon".

Olin aluksi yllättynyt ja hieman pettynyt, kun sankarina ei jatkanutkaan Connavar; mielestäni Connavarin asiat jäivät aika kiehtovaan solmuun ja olisin halunnut jatkaa niiden setvimistä. Nyt seikkailemaan lähtevät Connavarin poika Bane ja hänen ystävänsä, Vornan poika Banouin Juniori.

Gemmell keskittyi jälleen kerran enemmän hahmoihin kuin suureen eeppiseen taisteluun. Yleensä en jaksa hirveästi lukea sankareiden mielenliikkeistä, mutta Gemmell osaa kehittää kiehtovia persoonia. Bane oli sellainen tyypillinen sankarinuorukainen; kovapäinen, rehvakas ja hieman katkera isälleen, mutta pohjimmiltaan todella jalo ja kunniallinen. Banouin puolestaan oli sellainen surkea pelkuri, jolla oli nerokkaat puolustuspuheet toimilleen - tai siis toimimatta jättämisilleen.

Muidenkin hahmojen ajatuksia päästiin välillä kurkistamaan. Banouinin lisäksi turhauduin Meriaan, joka ei edes hengenhädässä suostunut pyytämään apua ihmisiltä, joita syytti - perusteettomasti - joistain vanhoista kuvitelluista loukkauksista. Oli sitten aivan mahtavaa seurata, miten Merian sopuisa ja hiljainen miniä sai lopulta tarpeekseen ja otti ohjat omiin käsiinsä.

Connavarin asiat jäivät ensimmäisen kirjan lopussa kesken muun muassa velipuoli Braefarin suhteen. Olinkin iloinen, että huolimatta Connavarin sivuosasta, Braefar palasi kuvioihin sen verran, että tämä varsin jännittävä tilanne saatiin selviteltyä.

Sellaista oikein suurta ja eeppistä pääjuonta ei tälläkään kertaa tuntunut olevan, mutta kaikkea pientä jännittävää toimintaa riitti mukavasti. Bane päätyi jopa gladiaattoriksi taistelemaan yleisön eteen! Lisäksi Gemmell osoitti jälleen kykynsä kiepauttaa sankareiden polku äkkiä aivan eri suuntaan kuin mihin olisin odottanut.

Sarjan ensimmäinen osa jätti minut pohtimaan, että pidinkö kirjasta ja miten paljon. Tästä toisesta osasta uskallan sanoa pitäneeni ja olen nyt innokas tutustumaan Gemmellin muihinkin tuotoksiin ^^

Rise of Empire

"Rise of Empire" sisältää Michael J. Sullivanin Riyria Revelations -sarjan kolmannen ja neljännen kirjan. (Yhdistämällä kaksi aika lyhyttä fantasiakirjaa saatiin kätevästi yksi oikean fantasiakirjan näköinen opus.)

Reipas maalaistyttö julistettiin edellisessä kirjassa jumalkuninkaan perijättäreksi ja näin ollen uudeksi keisarinnaksi. Ikävä kyllä tyttösen nimissä valtaa käyttävät samat vanhat vallanhimoiset miehet kuin ennenkin.

Naapurimaassa keisarinnan takapirujen vallantavoittelu huolestuttaa vanhaa ystäväämme prinssi Alricia ja hänen noitasiskoaan Aristaa. Arista lähtee omatoimisesti selvittämään asioita ja etsimään oikeaa perijää - keisarinnaksi kruunattu tyttö ei ilmeisesti sittenkään ole oikea tyyppi.

Royce ja Hadrian pestataan luonnollisesti mukaan menoon etsimään mystistä perijää ja jahtaamaan Roycen entistä ystävää ja nykyistä vihamiestä.

Viimeksi moitin Sullivanin hahmoja turhan kilteiksi, mutta nyt minua ei häirinnyt se, miten ihmeellisen mukavia Amalia ja Arista ja muut sankarit olivat. Tällä kertaa minua häiritsi Hadrianin synkistely; Hadrian halusi irrottautua kaikesta juonittelusta ja tappamisesta ja tehdä jotain merkityksellistä. Mikseivät mestarivarkaat voi vain olla ylpeitä ja onnellisia taidoistaan? Sellainen itsensä piiskaaminen ja täydellisen kunniallisen elämän tavoitteleminen alkaa olla vähän liian tuttu ja puiseva teema sankareiden keskuudessa.

Lisäksi pitkästyin hieman siinä toisen kirjan aikana, kun Hadrian ja Royce lähtivät sitä katkeraa hyypiötä metsästämään. En oikein ymmärtänyt, miksi sitä Merrick-kaveria piti jahdata maailman toiselle puolelle, ja olin tässä vaiheessa paljon kiinnostuneempi palatsin tapahtumista onnettoman pikku keisarinnan ja hänen reippaan palvelustyttönsä suhteen. Toisaalta siellä "maailman toisella puolella" oli kyllä kaikenlaista kiehtovaa ja jännittävää vastassa.

Taas tuli valitettua kauheasti, mutta suoraan sanottuna olen nyt lämmennyt tälle alun perin "ihan kivana" pitämälleni sarjalle. Mielestäni tässä on oikein hieno ja viihdyttävä fantasiaseikkailu monipuolisella maailmalla ja mukavilla hahmoilla. Loppu jäi tällä kertaa niin törkeän kammottavasti kesken, että seuraavaan osaan on pakko päästä käsiksi vielä joskus.

Godsgrave

Jay Kristoff teki sellaisen vaikutuksen "Nevernightilla" - ja jätti Mian tarinan kutkuttavaan kohtaan - että piti heti varata kirjastosta sarjan toinen osa "Godsgrave".

Tarina etenee kahdessa aikatasossa; "nykyhetkessä" seuraamme Mian matkaa gladiaattoriksi ja välillä hyppäämme ajassa hieman taaksepäin selvittämään, miten näin pääsi käymään ja miksi Mialla on taustatukenaan niin järkyttävän odottamaton henkilö.

"Nevernight" oli hyvä. "Godsgrave" lumosi minut. Edes se ärsyttävä alaviitteiden viljely ei häirinnyt, kun tarina tempaisi mukaansa heti ensimmäisistä hämmentävistä minuuteista lähtien. Gladiaattorit ja oikeasti veriset taistelut areenoilla ovat aina mahtavaa viihdettä. Kun tähän lisättiin vielä muut juonenkäänteet, salaisuudet, yllätykset ja harvinaisen värikäs ja typerryttävän odottamaton romanssi, lopputulos oli loistavaa viihdettä.

"Godsgrave" sopii niille, jotka haluavat toimintaa, seksiä ja yllättäviä käänteitä ilman liiallista hempeää höttöä. Nopeatempoisuuden ja sankarittaren iän puolesta tämä sarja sopii nuorten fantasiaa lukeville, mutta uskon monen raskaampiakin fantasiaopuksia pitävän tästä.

Nevermoor: Morriganin koetukset

Jessica Townsendin uusi nuorille suunnattu fantasiakirja "Morriganin koetukset" on herättänyt suurta ihastusta ja saanut jonkinlaisen maineen uutena Harry Potterina. Rakastin Pottereita ja kasvoin niiden ansiosta fantasiafriikiksi, joten uteliaisuus "Morriganin koetuksia" kohtaan oli suunnaton. Toisaalta taas pelotti tarttua tähän kirjaan. Uskoin, että "Morriganin koetukset" olisi hyvä - jopa yhtä hyvä tai parempi kuin Potterit, mutta pelkäsin olevani jo liian vanha nauttimaan tällaisesta.

Yksitoistavuotias sankaritar Morrigan on sattunut syntymään huonona päivänä ja on siksi kirottu. Häntä syytetään kaikesta epäonnesta huonoista sadoista sairaskohtauksiin. Pahinta on, että hän tulee kuolemaan ajan viimeisenä iltana. (Kirjassa on kiehtova ajanlasku.)

Morriganin kuoliniltana omituinen, mutta mukavanoloinen mies Jupiter tulee hakemaan häntä toiseen valtioon ja toiselle aikavyöhykkeelle. Jupiter tarjoaa Morriganille tilaisuutta liittyä ihmeelliseen Meineikkaaseen seuraan - tai siis seuran pääsykokeisiin. Sadat lapset osallistuvat neljään koetukseen, joiden perusteella seura valitsee yhdeksän uutta jäsentä.

Yllätyksekseni - ja suureksi helpotuksekseni - tarina tempaisi minut mukaansa kuten mikä tahansa jännittävä ja hyvin kirjoitettu kirja. Odotin innolla, miten Morriganille kävisi koetuksissa. (Vaikka tietysti uskoin koko ajan, että loppu olisi onnellinen sankarittaren ja hänen ystäviensä kannalta.)

Tarinan pahis oli ujutettu mukaan hienosti ja hänellä oli jännittäviä näkemyksiä itsestään ja Morriganista.

Lempihahmoni oli varmaan Pihlaja, koska kuka voi vastustaa iloista keppostelijaa?

Muuten maailma oli värikäs ja hauskan taianomainen. Monet asiat olivat lastenkirjaan tyypillisellä tavalla hupsuja.

Olen uskomattoman onnellinen siitä, että pidin tästä kirjasta. En varmaan enää tänä päivänä jaksaisi lukea yksinomaan tällaista fantasiaa, mutta raskaampien kirjojen lomassa nautin tästä suuresti. Kiinnostuin hahmoista ja tarinasta oikeasti ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa. Ihanaa, etten olekaan liian vanha viihtyäkseni hyvän nuortenkirjan parissa. Suosittelen lämpimästi kaikille uusille ja vanhoille Potter-faneille ^^