The Empress of Bright Moon

Weina Dai Randelin "The Moon in the Palace" oli keisarinna Wusta kertovan duologian ensimmäinen osa ja "The Empress of Bright Moon" jälkimmäinen puolisko. Tarina jatkuu kirjojen välillä tasaisen katkeamatta, joten päästyäni ensimmäisen osan loppuun avasin heti toisen osan ja jatkoin lukemista.

Keisari Taizongin kuollessa tarinan sankaritar Wu Mei on aikuinen nainen, joka on asunut yksitoista vuotta, melkein puolet elämästään, palatsin muurien sisällä kilpaillen keisarin huomiosta tämän muiden jalkavaimojen kanssa.

Uudeksi keisariksi nousee edellisen poika, kutsumanimeltään Fasaani - Mein salainen rakastettu jo useamman vuoden ajan. Nyt heidän suhteensa tiellä ei pitäisi olla enää mitään. Keisarinnaksi nousee tietysti Fasaanin vaimo Wang ja tämän lisäksi kaikki Fasaanin jalkavaimot muuttavat palatsiin, mutta Mei tulee olemaan keisarin "Most Adored".

Rakastavaisten ruusunpunaiset haaveet romuttaa Fasaanin eno, joka on kirjoittanut edellisen keisarin nimissä testamentin. Tämän hieman epäilyttävän asiakirjan mukaan enon tulee valvoa Fasaanin toimia - toisin sanoen hallita Kiinaa. Enon ensimmäisiin määräyksiin kuuluu kaikkien entisen keisarin lapsettomiksi jääneiden jalkavaimojen lähettäminen luostareihin eristyksiin; yksikään mies ei saa kajota keisarin "omaisuuteen". Mei joutuu lähtemään luostariin muiden naisten kanssa.

En varmaan spoilaa liikaa paljastamalla, että Mei onnistuu pujahtamaan takaisin palatsiin ja pääsee jälleen keskelle hovin valtapeliä. Keisarinna Wang on nimittäin häijy ja katkera olento eivätkä Fasaania pompottelevat virkamiehetkään suhtaudu keisarin uuteen suosikkinaiseen ystävällisesti. Meitä haukutaan huoraksi, koska hän oli edellisen keisarin jalkavaimo, mutta vietteli tämän seuraajankin.

Onneksi Mei löytää tässäkin kirjassa ystäviä palatsista; ihastuin välittömästi prinsessa Gaoyangiin. Gaoyang - kuten myös Mein vihollinen keisarinna Wang - on oikea historiallinen henkilö, mutta Mein ja prinsessan välinen ystävyys oli kuulemma kirjailijan omaa keksintöä.

"The Moon in the Palace" ei ollut mitenkään tylsä kirja, mutta tämä sarjan toinen osa tuntui vievän juonittelun aivan uudelle tasolle. Raakaa ja häijyä peliä, jota seuratessa teki välillä mieli alkaa järsiä pöydänkulmaa - niin turhauttavaa Mein ja Fasaanin voimattomuus häikäilemättömien vihollisten edessä oli. Tämä oli oikeastaan kuin pienimuotoinen kiinalainen Tulen ja jään laulu.

Historia on hurjan jännittävää, kun sen osaa kertoa oikealla tavalla!

The Moon in the Palace

Weina Dai Randelin "The Moon in the Palace" vie lukijan muinaiseen Kiinaan, tarkemmin sanottuna 600-luvulle.

Päähenkilö Mei syntyy maailmaan, jossa naisen asema on hatara. Tytöille ei anneta edes kunnollista nimeä kuten pojille. Mei on perheen kolmesta tyttärestä keskimmäinen ja veljien puuttuessa isä tuhlaa aikaansa häneen, joten Mei oppii lukemaan ja ajattelemaan toisin kuin valtaosa tuon ajan naisista.

Ongelmat alkavat, kun Mein isä yllättäen kuolee. Äiti ja tyttäret häädetään kodistaan, koska perheessä ei ole poikaa perimässä isän omaisuutta. Mukavaan elämään tottuneet naiset joutuvat asettumaan kerjäläisinä sukulaismiehen talouteen.

Kiinaa hallitsee keisari Taizong. Keisarinna on kuollut, mutta keisarilla on seuranaan liuta jalkavaimoja, joiden määrä kasvaa joka vuosi viidellätoista nuorella tytöllä. Mei uskoo onnensa kääntyneen, kun hänet valitaan. Päästessään palatsiin keisarin luokse, hän voi pyytää tätä palauttamaan isän omaisuuden äidille ja sisarille.

Mei oppii nopeasti, ettei hänen suunnitelmansa olekaan niin helposti toteutettavissa. Ainoastaan muutama keisarin suosioon päässyt nainen saa asua sisäpalatsissa keisarin kanssa. Kaikki muut majailevat syrjäisemmässä hovissa eunukkien ja naispuolisten vartijoiden valvonnassa. He eivät näe vilaustakaan keisarista, vaan joutuvat tekemään palvelijoille sopivia askareita päivästä toiseen.

Nokkela Mei keksii keinon herättää keisarin huomio, mutta palatsi on täynnä naisia, jotka himoitsevat edesmenneen keisarinnan kruunua. Mei löytää naisten joukosta ystäviä, mutta myös kieroja vihollisia.

Palatsin muureista huolimatta Mei onnistuu ystävystymään - ja rakastumaan - Fasaaniksi kutsuttuun poikaan. Tämä juonikuvio kuulosti suoraan hömppäromaanin ainekselta, mutta kyseinen mies on ollut ihan oikeasti olemassa. Tosin Mein ja Fasaanin ensikohtaamisesta ja suhteen alkamisesta ei ilmeisesti ole varmoja tietoja.

Kiina on minulle vähintään yhtä epätodellinen ja eksoottinen kuin minkä tahansa fantasiakirjan maailma; silkkiötököiden hoitamista ja rajuja poolopelejä. (En tiennyt, että Kiinassa pelattiin pooloa...) Kiehtova maailma pullollaan salaisuuksia ja juonittelua - ja mikä parasta, moni kirjan henkilöistä on oikeita historiallisia hahmoja. Tietysti kirjailija on joutunut täydentämään tarinaa oman mielikuvituksen varassa ja keksimään lisää sivuhenkilöitä. Lopputulos on viihdyttävä tarina, joka kunnioittaa historian tositapahtumia ^^

Maan vihat

Paula Havasteen "Maan vihat" jatkaa keskiajan Suomessa elävän Kerten tarinaa suoraan siitä, mihin "Tuulen vihat" päättyi.

"Tuulen vihoissa" Kerten mies Larri kävi humauttamassa piispaa kirveellä päähän, koska Kertte ei saanut pulautettua totuutta suustaan tarpeeksi reippaasti. Tämän vuoksi Larri joutuu lähtemään pakomatkalle ja Kertte puolestaan lupautuu piispaa saattaneiden miesten päällikön Arimon naiseksi pariksi vuodeksi. Vastalahjaksi Arimo lähettää miehensä jahtaamaan pientä ja tummaa "Lallia" (Kerten mieshän on siis pitkä ja vaalea).

Kertte on ihanan monipuolinen ja inhimillinen päähenkilö; hän on välillä turhamainen ja vahingoniloinen ja suhtautuu rakastajaansa Arimoon paljon laskelmoivemmin kuin hömppäromaanien sankarittaret. Toisaalta Kertte taas auttaa innokkaasti kohtaamiaan sairaita ihmisiä ja uskaltaa ystävystyä Pirkitin kanssa; Pirkitiä paheksutaan yleisesti, koska hän "antaa miesten pidellä maksusta".

Havaste kuvailee elävästi Kerten maailmaa; markkinoita, hanhia ja tunkioita, vanhojen luonnonmahtien merkitystä ihmisten elämässä ja sitä, miten kristinuskoa levittävät piispat tulevat häiritsemään tärkeitä, lapsia, karjaa ja koko tupaa turvaavia rituaaleja. Kertte varsinkin on vaarassa, koska hän tuntee hyvin vanhat parannus- ja suojataiat ja on lisäksi pienestä asti nähnyt henkiä.

Havasteen sanotaan kirjoittavan vahvoista naishahmoista ja olen asiasta samaa mieltä; Kertte on selviytyjä. Lisäksi Kertte pohtii koko ajan, miksei nainen muka voisi tehdä jotain pelkästään miesten työnä pidettyä askaretta. Virnuilin iloisena, kun Kertte hoiti turkiskauppoja paljon yksinkertaisia miehiä tehokkaammin.

Tällaiselle uusavuttomalle kaupunkilaiselle kaikki menneisyyden arkisetkin askareet kutomisesta ruoanlaittoon kuulostaa jännittävältä. Kun tähän lisätään vähän yliluonnollisia vihjauksia ja näppärä sankaritar, lopputuloksena on viihdyttävä seikkailu - ei tarvittu edes zombeja ja ylivoimaisia vihollisarmeijoita :D

Havaste myös jätti "Maan vihat" sellaiseen kohtaan, että jäin nyt odottamaan kärsimättömänä tarinan jatkoa.

Obsidian Butterfly

Harhauduin useamman kirjan ajaksi Anita Blake -maratonireitiltäni, mutta nyt tuli jälleen sopiva rako jatkaa tämän Laurell K. Hamiltonin vauhdikkaan sarjan seuraavaan osaan. Vuorossa oli "Obsidian Butterfly".

Odotin hulvattomia kohtauksia komeiden, puolialastomien muodonmuuttajien kanssa ja turhauttavaa komiodraamailua Anitan ja hänen ihmissusi- ja vampyyripoikaystäviensä kesken. Olin siis - ihan positiivisesti - yllättynyt, kun tarina alkaa Edwardin, tunteettoman palkkamurhaajan, kutsuessa Anitan avukseen Meksikoon. Alueella riehuu olento, jota edes Edward ei halua kohdata ilman taustatukea...

He smiled at me , and it thawed his eyes to something close to warmth. He was glad to see me, genuinely glad. Or as glad as he ever was to see anyone. It wasn't comforting. In a way it was unnerving because one of the main reasons Edward liked me was together we always got to kill more than we did apart. Or at least I did. For all I knew, Edward might have been mowing down entire armies when he wasn't with me.

"Anita," he said.

"Edward," I said.

The smile turned into a grin. "You don't seem happy to see me."

"You being this happy to see me makes me nervous, Edward. You're relieved I'm here, and that scares me."

Heti saavuttuaan Albuquerguen lentokentälle Anita saa kokea kunnon järkytyksen; Ted Forrester, Edwardin laillinen henkilöllisyys, on kihloissa kahden lapsen äidin kanssa! O.O

Kyllästyin Anitan rakkaaseen ihmissusipoikaystävä Richardiin jo useampi kirja sitten, joten seikkailu Edwardin ja tämän kollegoiden kanssa kaukana Richardista oli positiivinen yllätys. Mahtui mukaan yksi alaston muodonmuuttajakin, mutta pääpaino oli murhamysteerin tutkimisessa ja villissä räiskinnässä. Ikivanhojen yliluonnollisten olentojen lisäksi Anita onnistuu tallomaan niin ammattimaisesti toimivien ihmisrikollisten kuin paikallisen ihmissusilaumankin varpaita.

Edward on ollut sellainen pelottava ja salaperäinen hahmo, joka ilmestyy jostain, tappaa suurella innolla ja katoaa sitten jonnekin. Onko "Edward" edes miehen oikea nimi? Tunteiden puolesta Edward muistuttaa aseitaan, joten hänelle on ollut mahdotonta kuvitella mitään normaalilta kuulostavaa ihmissuhdetta.

Suhtauduin kirjan alussa hieman epäluuloisesti ajatukseen Edwardin hahmon avaamisesta; jännittävät salamurhaajat muuttuvat helposti tylsiksi, jos heidän ajatuksiaan aletaan pohtia liikaa. Edwardissakin paljastui nyt pieniä pehmeitä säröjä, mutta ei mitenkään huonolla tavalla. Itse asiassa nautin suunnattomasti, kun Anita ja Edward rupesivat terapoimaan toisiaan; se oli hulvatonta!

Anitan ja Edwardin suhde oli jännittävää seurattavaa eikä Edwardin hahmo lässähtänyt tästä hieman läheisemmästä tutustumisesta. Minulle tuli tosin ikävä Anitan "laumaa" eli kaikkia niitä luttanoita ihmissusia ja -leopardeja (lukuun ottamatta siis Richardia, joka on vain tylsä).

Lohikäärmetanssi

Löysin tällä kertaa ihan kirjastosta George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan viidennen kirjan "Lohikäärmetanssin" eli pääsin taas lukemaan tätä sarjaa suomeksi. Edellisen kirjanhan innostuin ostamaan englanninkielisenä, kun se oli niin söpön pönäkkä pikku opus...

Valitin edellistä osaa lukiessani sitä, ettei siinä kerrottu Daenerysin kuulumisia. "Lohikäärmetanssi" ei ole suoraa jatkoa neljännelle kirjalle, vaan tässä kerrotaan, mitä Daenerysille, Tyrionille ja muille edellisestä kirjasta puuttuneille hahmoille tapahtui samaan aikaan.

Daenerys on valloittanut itselleen kaupungin kaukaa meren takaa, vaikka hänen oli tarkoitus purjehtia armeijan ja lohikäärmeidensä kanssa valloittamaan Westeros ja Rautavaltaistuin. Armeijaa kootessaan hän on vapauttanut useammankin kaupungin orjat, mutta nyt entiset isännät ja orjakauppiaat murhaavat Daenerysin väkeä kostoksi. Westerosiin lähteminen tarkoittaisi vapautettujen orjien hylkäämistä takaisin entisten isäntiensä armoille. Lisäksi Daenerysin kolme nuorta lohikäärmettä tekevät kasvaessaan yhä isompaa tuhoa eivätkä tottele käskyjä...

Tyrion puolestaan pakenee Westerosista tapettuaan isänsä. (Lisäksi häntä syytetään sisarenpoikansa kuningas Joffreyn myrkyttämisestä.) Tyrion huomaa pian olevansa matkalla kohti Daenerysia...

Jon yrittää puolustaa koko valtakuntaa pohjoisen hirviöiltä, miehittää valtakuntaa suojelevan Muurin ja ruokkia Muuria vartioivat miehet. Rautavaltaistuimen perässä juoksevat kruunupäät vain eivät tahdo ymmärtää, ettei Yövartio ota kantaa valtaistuinpeliin...

Sarjan aikana on kuollut jo useampikin kruunua kantanut henkilö, mutta nyt peliin löytyy aivan uusi hahmo, jonka verenperintö oikeuttaa vaatimaan Rautavaltaistuinta itselleen. Toisin sanoen jännitys vain tiivistyy ja ainakaan allekirjoittanut ei uskalla esittää arvausta lopputuloksesta!

Martin jätti tämänkin kirjan sellaiseen kohtaan, että aloin heti googlata seuraavan osan oletettua ilmestymispäivää... No, minulla oli hauskaa lukiessani sarjan fanien kommentteja kuudennen kirjan ilmestymistä koskien. Hyvä, että itse heräsin tämän sarjan suhteen näin myöhään, niin ei ehkä tarvitse montaa vuotta odottaa :P

Punainen kuningatar

Philippa Gregoryn "Punainen kuningatar" vie lukijan 1400-luvun Englantiin, aikaan, jolloin Lancasterin ja Yorkin huoneet väittelevät (eli siis sotivat) Englannin kruunusta. Gregoryn edellinen romaani "Valkoinen kuningatar" kertoi sodasta Yorkien kuningattaren Elisabetin näkökulmasta. Nyt tapahtumia seurataan Lancasterin huoneen perijättären Margaret Beaufortin silmin.

Margaret on pienestä asti uskonut, että Jumala on valinnut hänet jotain suurta tehtävää varten; hän aikoo olla Englannin Jeanne d'Arc. Margaretin kauhuksi äiti ja moni muu aikuinen on kuitenkin sitä mieltä, että pojattoman kuninkaan serkkuna Margaretin ainoa tehtävä on synnyttää Englannin seuraava kuningas. Näin ollen Margaret naitetaan 12-vuotiaana kuninkaan velipuolelle Edmund Tudorille, joka on kaksi kertaa nuoren morsiamen ikäinen.

Edmund Tudor kuolee melkein heti hoidettuaan aviolliset velvollisuutensa, mutta Margaretin äiti on taitava löytämään kuningasta lähellä olevia miehiä kuninkaallista sukua olevalle tyttärelleen.

Pelkkä paketti - jota siirrellään paikasta toiseen ja joka luovutetaan omistajalta toiselle, ilman käärettä ja koska tahansa matkaan pantuna - sen kummempi minä en ole. Välikappale sen tai tuon aatelismiehen poikien synnyttämiseksi: ei liiemmin väliä kenen. Kukaan ei näe minua itseäni: nuorta naista, joka varmastikin ansaitsee - Jumalan tähden! - jonkinlaista tunnustusta. Mutta ei, ensin minut lähetettiin Lampheyn linnaan kantotuolissa, ja nyt minä ratsastan Newportiin lihavalla hevosella miespalvelijan selän takana näkemättä laisinkaan edessäni avautuvaa tietä, ja mutaiset pellot ja hailakanvihreät laitumetkin näen vain vilaukselta sotilaiden hytkyvien rivien lomitse. Heillä on peitset ja nuijat ja Tudorin vaakuna kauluksessaan. Jasper johtaa saattuetta sotaratsunsa selässä, ja hän on kehottanut sotilaitaan olemaan valppaana siltä varalta, että Herbertin miehet järjestävät väijytyksen tai teillä liikkuvat rosvojoukkiot ahdistelevat meitä. Kunhan pääsemme lähemmäs merta, vaarana ovat myös merirosvolaivojen ryöstelevät miehistöt. Näin minua suojellaan. Tällaisessa maassa minä elän. Juuri tämä hyvän kuninkaan, vahvan kuninkaan pitäisi estää.

Margaret on melkein lapsi itsekin joutuessaan synnyttämään, minkä vuoksi synnytys on hyvin vaikea ja meinaa viedä Margaretin hengen. Kaiken huipuksi Margaret saa tämän tuskallisen, pitkittyneen synnytyksen aikana kuulla, että rakas äitimuori on antanut tiukat ohjeet pelastaa lapsi - vaikka se vaatisi Margaretin hengen. Myöhemmin Margaret kuulee karuja totuuksia äitinsä suusta:

Äiti tulee lähemmäs ja laskee kätensä polvelleni. "Sinä et omista mitään, Margaret. Sinä itse olet miehesi omaisuutta. Olen jälleen kerran valinnut sinulle hyvän miehen, joka on lähellä kruunua, Nevillen sukulainen ja Englannin mahtavimman herttuan poika. Olisit kiitollinen, lapsi. Sinun pojastasi huolehditaan, ja sinä saat lisää lapsia, Staffordin poikia."

"Minä melkein kuolin viimeksi", kivahdan piittaamatta miehestä, joka istuu edessäni hevosen selässä ja teeskentelee hartiat jäykkinä, ettei kuuntele.

"Tiedän", äitini sanoo. "Se hinta meidän naisten on maksettava. Aviomiehesi teki velvollisuutensa ja kuoli. Sinä teit oman velvollisuutesi ja jäit henkiin. Sinä olit tällä kertaa onnekas, hän ei. Toivokaamme, että onnesi jatkuu edelleen."

"Mitä jos minulla ei olekaan yhtä hyvä onni seuraavalla kerralla? Mitä jos minulla on Beaufortin huono onni, ja seuraavalla kerralla lapsenpäästäjäy tekevät niin kuin käskit ja antavat minun kuolla? Mitä jos he noudattavat käskyäsi ja kiskovat tyttärenpoikasi ulos kuolleesta tyttärestäsi?"

Hän ei edes silmäänsä räpäytä. "Vauva tulee aina pelastaa ennen äitiä. Se on Pyhän Kirkon ohje, tiedät kyllä. Minä vain muistutin naisia heidän velvollisuudestaan. Ei kaikkea tarvitse aina ottaa niin henkilökohtaisesti, Margaret. Sinä käännät aina kaiken omaksi onnettomuudeksesi."

"Eiköhän se ole minun onnettomuuteni, jos te annatte lapsenpäästäjilleni käskyn antaa minun kuolla!"

En ole ikinä ollut kiinnostunut historian hämärissä tapahtuneista sodista. (Sen takia historiantuntemukseni on säälittävä ja pystyin lukemaan tätä kuin mitä tahansa jännittävää tarinaa.) Olen yleensä sitä mieltä, että todellisten henkilöiden ja tapahtumien sekoittaminen tarinaan laskee sen viihdearvoa rajusti. (Ja viihde on nimenomaan tunnussana kirjavalinnoissani!) Gregory ei kuitenkaan rasita lukijaa liiallisella taistelujen kuvaamisella, vaan "Punainen kuningatar" on pikemminkin kertomus yhden ylhäissyntyisen tytön kasvusta naiseksi julmassa maailmassa. Tosin Margaretin toinen aviomies oli mielestäni aika ihana tyyppi, vaikka nuori ja ärhäkkä Margaret tuohtuikin miehensä passiivisuudesta (eli järkevästä varovaisuudesta). En oikein pitänyt siitä naisesta, joka Margaretista tuli; hänen pakkomielteensä saada kirjoittaa nimensä Margaret Regina eli kuningatar kuulosti liian turhamaiselta ihmiselle, joka uskoi toteuttavansa Jumalan tahtoa.

Kirjasta pidin kovasti, vaikka pyörittelinkin välillä silmiä Margaretin jutuille. Oli ihanaa lukea historiallista romaania ilman hömppäkirjojen vähän turhan kaavamaisia rakkauskoukeroita. Margaretin kolmas avioliitto varsinkin oli jotain tavallista rakkausromaania jännittävämpää. Aloin tätä lukiessa kiinnostua oikeasti eläneistä kruunupäistä ja voisin jatkossa kokeilla muitakin historiallisia romaaneja - kunhan eivät ole liian tylsiä faktoihin sidottuja kertomuksia!

Pinnan alla

Nuori nainen lähtee marraskuisena iltana pyöräilemään kotia kohti, mutta katoaa matkalla. Vasta helmikuussa joukko leikkiviä lapsia löytää metsään haudatun käsivarren. Thomas Andreasson joutuu siis jälleen matkustamaan Sandhamniin tutkimaan murhaa.

Myös Nora majailee Sandhamnissa poikiensa kanssa. Nora tarvitsi vähän hajurakoa törppöön mieheensä. Pakko varmaan tunnustaa, että Noran parisuhdesotkut olivat suurin syyni tarttua tähän kirjaan. Tilanne jäi pahaan paikkaan edellisen kirjan lopussa ja halusin äkkiä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka nyt yhdestä paloitellusta naisesta piittaa...

Murhatutkinnan ja Noran parisuhteen lisäksi seurataan yhden saaristolaisperheen kovaa elämää useamman sukupolven ajan 1900-luvun alusta lähtien. Sten paljastaa vasta lopussa, miten nämä kauan sitten eläneet henkilöt liittyvät käsillä olevaan rikokseen. Tämä oli ehkä dekkari, mutta myös kertomus siitä, miten lapsuuden kokemukset saavat pohjimmiltaan mukavat ihmiset tekemään kamalia asioita. Noiden historiakatsausten hahmojen kohtalot kiinnostivat minua hurjasti jo ennen kuin ymmärsin, mitä tekemistä heillä oli "varsinaisen" juonen kanssa :D

Thomaksen ja varsinkin Noran asiat jäivät tämän kirjan lopussa taas niin vaiheeseen, että taidan kuikuilla sitä seuraavaa osaa heti kun harhaudun kirjastoon seuraavan kerran ^^

Lupaus

Kerstin Gierin nuorille suunnatun fantasiasarjan ensimmäinen kirja "Lupaus" on ollut lukulistallani siitä asti, kun näin sen ensimmäistä kertaa kirjaston hyllyssä (jokunen kuukausi sitten). Ensin oli kuitenkin "pakko" lukea pari muuta kirjaa ja sitten törmäsin vielä johonkin... Nyt olen sitten vihdoin lukenut (kiitetään lomaa) tämän Unennäkijöiden ensimmäisen kirjan ^^

Viisitoistavuotias Liv muuttaa pikkusiskonsa, koiransa ja maailman vanhimman (31-vuotias) au pair -tytön kanssa Lontooseen äidin työn ja uuden miesystävän vuoksi. Uudessa on koulussa Liv törmää neljän uskomattoman hyvännäköisen pojan joukkoon - ja yksi näistä komistuksista sattuu olemaan Livin uusi velipuoli.

Aivan kuin muutossa ja uusissa perheenjäsenissä ei olisi tarpeeksi ongelmia, Liv alkaa nähdä unia poikanelikosta. Oudointa unissa on se, että pojat tuntuvat olevan siellä oikeasti! Skeptikkona itseään pitävä Liv joutuu tunnustamaan, että toisten ihmisten unissa vieraileminen on mahdollista. Ja se on vain osa poikien salaisuutta...

Pidin Gieriltä aiemmin suomennetusta nuortentrilogiasta, mutta nyt huomasin suhtautuvani hirveän epäluuloisesti ajatukseen teinifantasiasta. (Taisin saada traumoja Alyson Noëlista.) Pelkäsin, että "Lupaus" olisi sellainen liiankin ennalta-arvattava "arkisen näköinen seinäruusu sankaritar onnistuu valloittamaan koulun komeimman ja suosituimman pojan" satu.

"Lupaus" noudatti perus teinifantasiaa siinä mielessä, että Liv on silmälasipäinen "seinäruusu", kunnes siirtyy uuteen kouluun ja tutustuu poikaan, jonka perään suurin osa tytöistä kuolaa. Gier onnistui kuitenkin toteuttamaan tämän kuvion niin, että tällainen vähän parkkiintuneempikin lukija viihtyi. Liv ja hänen perheensä olivat hauskoja hahmoja ja tarinan yliluonnollinen puoli tarjosi jännittäviä käänteitä.

Yllätyin - jälleen kerran - siitä, miten nopeasti nämä nuortenkirjat lukee :D

Enkelintekijä

Loman kunniaksi hotkaisin Camilla Läckbergin "Enkelintekijän". Sanon "hotkaisin", koska päästyäni vauhtiin en olisi millään keskeyttänyt!

Ebba oli yksivuotias, kun hänen koko perheensä katosi jäljettömiin kesken pääsiäisaterian. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin, menetettyään pienen poikansa onnettomuudessa, Ebba ja hänen miehensä Mårten palaavat Ebban lapsuuskotiin. He ovat hädin tuskin ehtineet aloittaa vanhan talon kunnostamista, kun joku yrittää polttaa talon - ja sisällä nukkuvan pariskunnan!

Patrik alkaa tuhopolttoa tutkiessaan miettiä, että vanhaa, selvittämättä jäänyttä katoamistapaustakin kannattaisi penkoa uudestaan. Patrikin vaimo Erica on ollut jo pidempään kiinnostunut Ebban perheen tapauksesta. Erican hillitön uteliaisuus ajaa hänet jälleen sekaantumaan poliisitutkintaan - Patrikin suureksi kauhuksi.

Kirjan pääjuoni rakentui nerokkaasti pienistä palasista, jotka eivät alussa tuntuneet liittyvän toisiinsa millään tavalla. Lisäksi Läckbergin hahmot ovat yksinkertaisesti ihania! Niin uskottavia, sympaattisia ja välillä pelkästään huvittavia; meinasin tukehtua, kun Mellberg ja viimeisillään raskaana oleva Paula lähtivät kahdestaan tutkimaan rikospaikkaa.

Läckberg oli siis jälleen kerran loistava ^^

Jäin muuten ihastelemaan Patrikin ja Erican suhdetta; se kuulostaa samaan aikaan todella uskottavalta ja realistiselta ja kuitenkin liian ihanan ruusunpunaiselta tähän kyyniseen maailmaan :D

Charon's Claw

R. A. Salvatoren Neverwinter-sarjan kolmas osa "Charon's Claw" vältteli minua menestyksekkäästi useamman kuukauden. Lopulta törmäsin siihen Suomalaisessa kirjakaupassa ja pääsin jatkamaan mustan haltian Drizzt do'Urdenin seikkailujen seuraamista.

Dahlian täytyy mielenrauhansa vuoksi tappaa Ikikesän kaupunkia tyrannisoiva Herzgo Alegni. Drizzt roikkuu Dahlian mukana, vaikka tämän pakkomielle häiritseekin häntä. Sattumalta Alegnin miekka pitää vankinaan palkkamurhaaja Artemis Entreriä, Drizztin kenties uskollisinta vastustajaa jo sarjan alkuhämäristä. Nyt Entreri yhdistää jälleen voimansa Drizztin ja tämän uuden kumppanin kanssa nitistääkseen Alegnin.

Nuori drowvelho Ravel lähtee johdattamaan mustien haltioiden joukkiota kääpiöiden muinaiseen kotiin Gauntlgrymiin. Tarkoituksena on valjastaa Gauntlgrymiin vangittu voima drowhaltioiden käyttöön.

Tämä taisi olla taas sellaista perinteistä "miekka ja magia fantasiaa". Sapelit kalisivat ja tulipallot lentelivät. Ehdin aina unohtaa, miten paljon Salvatoren kirjoissa vauhdikkaita taisteluja! Juoni oli virkistävän yksinkertainen; ei tarvinnut vaivata päätä pysyäkseen kärryillä tapahtumista ja henkilöiden motiiveista.

Drizzt oli teinivuosieni suuri rakkaus, minkä olen varmaan kertonutkin jo. Silloin ahmin kaikki siihen mennessä käännetyt kirjat putkeen. Ja kyllä allekirjoittanut huokaili nytkin ihastuksesta, kun Drizzt lennähti hirviön kimppuun sapeli kiiltäen ja viitta hulmuten...

Pidemmän päälle minusta kuitenkin tuntuu, että tämä sarja ei tarjoa enää kovin paljon mitään uutta. Dahlian ilmestyminen tarinaan vanhojen kumppanien kuoltua oli virkistävää vaihtelua, mutta sitten vanha vihollinen Artemis Entreri palasi kuvioihin. Ja kaikkien näiden kirjojen jälkeen Drizzt-parka märehtii samoja vanhoja huolia syntyperäänsä liittyen...

Mutta niin paljon kaikkea jännää vielä luvassa Drizztille ja hänen kumppaneilleen, että pakko se seuraavakin kirja on taas lukea - kun löydän sen jostakin! ^^

Sisäpiirissä

Uutuussuklaata pitää hotkaista useampi levy ennen kuin voi olla varma siitä, onko se hyvää - ja tarpeeksi monen levyn jälkeen mielipide saattaa vielä muuttua... Sama pätee kirjoihin, joten kun kirjaston hylly heilutteli edessäni Viveca Stenin Sandhamn-sarjan toista osaa, tartuin tilaisuuteen (eli kirjaan).

Naisseikkailuistaan tunnettu varakas juristi Oscar Juliander murhataan näyttävästi purjehduskilpailun lähtöhuumassa. Tapausta alkaa selvittää edellisestä osasta tuttu poliisi Thomas Andreasson kollegoineen. Epäiltyjä etsitään niin rakastajattarien kuin liikekumppanienkin keskuudesta.

Edellisen osan tavoin kerrotaan myös Thomasin lapsuudenystävän Noran parisuhdeongelmista. Nora alkaa kypsyä mieheensä, joka tuntuu järjestelevän Noraa ja koko perhettä koskevia asioita vaivautumatta edes kertomaan Noralle etukäteen.

Tämä oli siis dekkari ja murhajuoni oli hienosti kasattu - tällä kertaa keksin syyllisen ja oikean motiivin parikymmentä sivua aikaisemmin kuin päähenkilöt! Hyvä minä! (Ilmeisesti osasin vihdoin myös ajatella lukiessani...) Kuitenkin Noran yksityiselämän kriisit kiinnostivat minua niin paljon, että pariin otteeseen puhisin kärsimättömänä, kun poliisit tutkivat tapausta. "Selvittäkää nyt se murha jotta voidaan keskittyä Noran elämään!" :D

Murhaajan tunnustus

Olen joskus vuosia sitten lukenut yhden Erica Spindlerin "lehtipistedekkarin" ja pidin sitä todella hyvänä; syylliseltä vaikuttava pääepäilty olikin lopulta viaton ja oikea murhaaja oli se todella mukavalta ja rehdiltä vaikuttava kaveri. Kun näin Spindlerin "Murhaajan tunnustuksen" ruokakaupan lehtihyllyssä... No, se tipahti ostoskoriin porkkanoiden päälle.

Katherinen isosisko Sara murhattiin Katherinen ollessa teini-ikäinen. Katherine oli pääepäilty - ainoa epäilty - mutta hänet vapautettiin syytteistä todisteiden puutteessa. Kaikki pienen Liberty-kylän asukkaat olivat kuitenkin vakuuttuneita Katin syyllisyydestä.

Kymmenen vuoden ajan Kat on paennut menneisyyttään ja rakentanut luomuleipomoyritystään kaukana Libertystä. Kat on saanut uhkauskirjeitä säännöllisesti aina Saran kuoleman vuosipäivänä ja oman vankilasta vapautumisen vuosipäivänään. "Oikeutta Saralle", vaatii tämä tuntematon kirjoittelija.

Nyt Kat on kyllästynyt pakenemaan ja palaa Libertyyn sisarensa vanhaan taloon. Kyläläiset - kaikki Katin entiset ystävät ja naapurit - ovat edelleen vakuuttuneita siitä, että Kat mukiloi sisarensa raivonpuuskassa; teininä Kat liikkui huonossa seurassa, valehteli sisarelleen menemisistään ja kömpi ikkunasta pihalle ryyppäämään ja polttamaan pilveä. Kaikki kuulivat sisarusten riitelevän ja Katin ystävät todistivat myöhemmin oikeudessa, että Kat oli sanonut toivovansa sisarensa kuolemaa.

Vanha sheriffi on alusta asti uskonut Katin syyllisyyteen, minkä vuoksi muita epäiltyjä ei ikinä keksittykään. Nyt Libertyn poliisinhommia hoitaa tämän miehen komea poika Luke. Katin palatessa takaisin Luke päättää ottaa naisen turvallisuuden asiakseen ja kaiken huipuksi avata vanhan murhatutkinnan uudestaan.

Saran kuolinyönä ammuttiin myös yövuorossa ollut poliisi, joka mahdollisesti näki jotain, mitä ei olisi pitänyt...

Katin ja Luken rakastuminen oli juuri sellainen kioskissa myytävään pikarakkausromaaniin sopiva tarina, mutta muuten juoni oli viihdyttävä. Epäilyttäviä tyyppejä oli runsaasti - tällä kertaa se kaikkein mukavimman ja viattomimman oloinen kaveri ei ollut murhaaja - ja matkan varrella paljastui kaikkea jännittävää.

Sori vaan, se on totuus

Törmäsin tähän Katariina Romppaisen nuortenkirjaan, kun kiertelin kirjastossa. Aina pitää muistaa harhailla lastenosastollekin! Takakannen perusteella ajattelin, että "Sori vaan, se on totuus" olisi hauska ja kevyt välipala.

13-vuotias Senja asuu köyhän yksinhuoltajaäidin kanssa nuhjuisessa kerrostalolähiössä. Senja ei ole tavannut isäänsä vauva-aikojen jälkeen eikä äiti suostu kertomaan isästä muuta kuin että ilmeisesti tämä on elossa... jossakin päin maailmaa.

Senja haluaisi tavata isänsä eikä ymmärrä, miksi äiti on halunnut "ryöstää" lapsen isältään. Isättömyyden lisäksi Senjaa tympii köyhyys; vanha tietokone jumittaa niin pahasti, ettei sillä pysty tekemään edes kunnollisia esitelmiä kouluun, jääkaapissa on vain maksalaatikkoa ja asunto on niin pieni ja ankea, ettei Senja kehtaa kutsua kavereita käymään.

Koulussa Senja ei voi paljastaa tosiasioita parempiosaisille kavereille, vaan sepittää tarinoita pitkillä työmatkoilla viipyvästä isästä ja hienolla alueella sijaitsevasta omakotitalosta. Kun kaverit ovat tulossa käymään, Senjan äiti onkin yllättäen saanut noroviruksen ja niin edelleen... Äidillä ei ole varaa edes koulun retkiin, joten Senja jää koululle ja selittää muille, että on matkustellut ja harrastanut niin paljon, ettei enää kiinnosta. Lisäksi Senja puhuu ahkerasti hiilijalanjäljistä ja väittää vastustavansa turhanpäiväistä kulutusta ympäristön vuoksi.

Senjan elämä muuttuu, kun äiti saa työkeikan Norjasta. Senja jää Suomeen täysin tuntemattomien sukulaisten luokse - ihmisten, joiden hän ei edes tiennyt olevan olemassa.

"Sori vaan, se on totuus" oli sellainen virkistävän positiivinen ja suloinen tarina. Äidin kiertely isää koskevista asioista ärsytti minua alussa melkein yhtä paljon kuin Senjaa. Senja kuulosti kiukutteluineen ja hätävalheineen mielestäni aika uskottavalta varhaisteiniltä. Onnellinen loppu ja asioiden järjestyminen oli tavallaan odotettavissa, mutta muutama yllättävä paljastus ja juonenkäännekin mahtuivat matkan varrelle.

Syvissä vesissä

Olen ihastunut useammankin ruotsalaisdekkaristin kirjoihin, joten olen jo pitkään halunnut tutustua Viveca Steninkin tuotantoon. Nyt löysin suureksi ilokseni tämän "Ruotsin dekkaritaivaan uusimman ja kirkkaimman tähden" Sandhamn-sarjan avausosan "Syvissä vesissä".

Kesälomakausi on kuumimmillaan, kun Sandhamnin rantaan huuhtoutuu ruumis. Itsemurhalta tai onnettomuudelta vaikuttavaa tapausta alkaa tutkia Thomas Andreasson, joka murehtii tyttären kätkytkuolemaa ja päättynyttä avioliittoaan.

Thomaksen lapsuudenystävä Nora viettää kesälomaa Sandhamnissa. Noralla on kaksi ihanaa poikaa ja onnellinen parisuhde, mutta raivostuttava anoppi. Kiinnostava työtarjous pakottaa Noran kuitenkin pohtimaan avioliittonsa tasapuolisuutta.

Odotukseni tätä kirjaa kohtaan olivat Camilla Läckbergin ja muiden ruotsalaisdekkaristien jäljiltä korkealla, mutta "Syvissä vesissä" onnistui vastaamaan niihin. Murhaajaa ei tarjota hopealautasella heti kättelyssä, vaan juoni paljastuu pieninä palasina. Murhaajan henkilöllisyys tuli ainakin minulle hienona yllätyksenä - en olisi arvannut sen paremmin kuin kirjan päähenkilötkään.

Kiinnostavinta tässä dekkarissa taisi kuitenkin olla hahmojen arkiset ongelmat ja kommellukset. Keskityin niin seuraamaan ja märehtimään varsinkin Noran huolia työn, parisuhteen ja perheen yhteensovittamisesta, että ne ympärillä lojuvat ruumiit tahtoivat unohtua. Mielestäni hauska yksityiskohta oli Noran insuliinihoitoinen diabetes; en ole tainnut vielä törmätä yhteenkään diabetesta sairastavaan päähenkilöön. Hienoa tässä Noran sairaudessa oli se, ettei se ollut pääjuoni, vaan ainoastaan yksi täysin normaalia elämää elävän hahmon piirre.

Ainoastaan yksi asia häiritsi minua; Thomas keskustelee meneillään olevasta murhatutkinnasta sekä Noran että tämän miehen kanssa! Ei kai yksikään virkamerkkinsä arvoinen poliisi rupea pohtimaan työjuttujaan siviilien kanssa?!

Aion ehdottomasti jatkaa tämän sarjan lukemista ja suosittelen Sandhamn-sarjaa kaikille Camilla Läckbergin lukijoille - ja päin vastoin.