Sori vaan, se on totuus

Törmäsin tähän Katariina Romppaisen nuortenkirjaan, kun kiertelin kirjastossa. Aina pitää muistaa harhailla lastenosastollekin! Takakannen perusteella ajattelin, että "Sori vaan, se on totuus" olisi hauska ja kevyt välipala.

13-vuotias Senja asuu köyhän yksinhuoltajaäidin kanssa nuhjuisessa kerrostalolähiössä. Senja ei ole tavannut isäänsä vauva-aikojen jälkeen eikä äiti suostu kertomaan isästä muuta kuin että ilmeisesti tämä on elossa... jossakin päin maailmaa.

Senja haluaisi tavata isänsä eikä ymmärrä, miksi äiti on halunnut "ryöstää" lapsen isältään. Isättömyyden lisäksi Senjaa tympii köyhyys; vanha tietokone jumittaa niin pahasti, ettei sillä pysty tekemään edes kunnollisia esitelmiä kouluun, jääkaapissa on vain maksalaatikkoa ja asunto on niin pieni ja ankea, ettei Senja kehtaa kutsua kavereita käymään.

Koulussa Senja ei voi paljastaa tosiasioita parempiosaisille kavereille, vaan sepittää tarinoita pitkillä työmatkoilla viipyvästä isästä ja hienolla alueella sijaitsevasta omakotitalosta. Kun kaverit ovat tulossa käymään, Senjan äiti onkin yllättäen saanut noroviruksen ja niin edelleen... Äidillä ei ole varaa edes koulun retkiin, joten Senja jää koululle ja selittää muille, että on matkustellut ja harrastanut niin paljon, ettei enää kiinnosta. Lisäksi Senja puhuu ahkerasti hiilijalanjäljistä ja väittää vastustavansa turhanpäiväistä kulutusta ympäristön vuoksi.

Senjan elämä muuttuu, kun äiti saa työkeikan Norjasta. Senja jää Suomeen täysin tuntemattomien sukulaisten luokse - ihmisten, joiden hän ei edes tiennyt olevan olemassa.

"Sori vaan, se on totuus" oli sellainen virkistävän positiivinen ja suloinen tarina. Äidin kiertely isää koskevista asioista ärsytti minua alussa melkein yhtä paljon kuin Senjaa. Senja kuulosti kiukutteluineen ja hätävalheineen mielestäni aika uskottavalta varhaisteiniltä. Onnellinen loppu ja asioiden järjestyminen oli tavallaan odotettavissa, mutta muutama yllättävä paljastus ja juonenkäännekin mahtuivat matkan varrelle.