Kapinalliset

Julie Kagawan Talon-sarjan avaus ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta kiinnostukseni tarinan jatkoa kohtaan kuitenkin heräsi ja lainasin nyt toisen osan "Kapinalliset" kirjastosta.

Ember otti Rileyn (vai Cobaltin?) avulla hatkat Talonista ja on nyt pakomatkalla tämän edellä mainitun hottiskapinallisen kanssa. Pakomatka täytyy kaiken huipuksi aloittaa murtautumalla Pyhän Yrjänän veljeskunnan tukikohtaan ja hakea sieltä yksi näistä lohikäärmeitä metsästävistä sotilaista ennen kuin tämä teloitetaan petturina. Emberin kaksoisveli Dante on edelleen vannoutunut talonilainen ja joutuu nyt osoittamaan uskollisuutensa palauttamalla sisarensa takaisin järjestön huomaan.

En taida pitää yhdestäkään tämän sarjan hahmosta. Ember haluaa vain leikkiä ja ihmetellä nähtävyyksiä kuin pikkulapsi, vaikka kaikkien henki on vaarassa. (Ymmärrän täysin, miksi Riley/Cobalt lähtee salaisiin tapaamisiinsa yksin ja komentaa muut pysymään piilossa.) Garret taas vaikuttaa välillä sellaiselta vähän tylsältä pökkelöltä.

Emberin, Garretin ja Riley/Cobaltin välisessä kolmiodraamassa vastustan edelleen jyrkästi viimeksi mainittua, koska olen niin tympääntynyt nahkatakkiin pukeutuviin, moottoripyörällä ajaviin pahapoika-kliseisiin. Ennustin kyllä jo ensimmäisen kirjan jälkeen, että Ember todennäköisesti päätyy yhteen Cobaltin kanssa, koska he ovat samaa lajia ja kilpakosija Garret pelkkä ihminen. Tässä toisessa kirjassa nautin suuresti Emberin ja Garretin herkistä hetkistä, koska arvon kova pahapoika sai silloin nenilleen, mutta pelkään pahoin, että viimeisessä kirjassa Ember ja Cobalt lentävät yhdessä auringonlaskuun...

Ensimmäisen kirjan jälkeen en pitänyt Dantesta lainkaan, mutta nyt hän aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita. Inhoan häntä, koska hän petti sisarensa. Samalla kuitenkin tavallaan arvostan hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan ja pyrkimyksiään päästä korkeammalle pallille. Dantesta tulikin yllättäen yksi kiinnostavampi hahmo.

"Kapinalliset" ei edelleenkään tehnyt vaikutusta, mutta oli tämä ihan kivaa, kevyttä ja nopeasti etenevää luettavaa. Hahmot eivät ole ihastuttaneet, mutta olen kyllä ihan kiinnostunut selvittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. (Tämän kirjan lopussa tuli taas aika jännä yllätys.)

Lohikäärmeet

Julie Kagawan nuorten fantasiaromaani "Lohikäärmeet" tuo nämä fantasiatarinoiden klassikko-olennot keskelle nykypäivää. Rakastan lohikäärmeitä, joten tiesin heti tästä kirjasta kuultuani, että pakko se on lukea.

Pyhän Yrjänän veljeskunta on jo satojen vuosien ajan metsästänyt lohikäärmeitä. Lohikäärmeet olivat jo sukupuuton partaalla, kun Arkkilisko päätti yhdistää epäsosiaaliset lajitoverinsa ja perusti järjestön nimeltä Talon. Talon kouluttaa nuoria lohikäärmeitä soluttautumaan ihmisten joukkoon ja taistelemaan systemaattisesti Pyhän Yrjänän fanaatikkoja vastaan.

Ember on nuori lohikäärme, joka kirjan alussa pääsee kaksosveljensä Danten kanssa ensimmäistä kertaa soluttautumaan tavallisten ihmisnuorten keskelle. Tarinan toinen päähenkilö on Garret, Pyhän Yrjänän veljeskunnan teini-ikäinen sotilas, joka lähetetään samaan kaupunkiin kuin Ember etsimään ihmiseksi tekeytyneitä lohikäärmeitä.

Se, miten Emberin ja Garretin tuttavuus etenee, ei tullut varmaan kenellekään yllätyksenä. Pakkaa tosin sekoittaa kuuma, Talonin vaikutusvallan alta karannut luopiolohikäärme Cobalt, joka iskee silmänsä Emberiin. Saimme siis oikein klassisen kolmiodraaman.

Ember, Garret ja Cobalt olivat kaikki kuin suoraan "Näin kirjoitat kliseisen nuortenkirjan sankarin" -oppikirjasta. Ember on se seikkailunhaluinen, auktoriteetteja vastaan kapinoiva sankaritar, Cobalt se vaarallinen, mutta pohjimmiltaan niin ihana paha poika ja Garret se söpö ja mukava poika, joka sattumalta on päätynyt vihollisen riveihin. (Cobalt ja Garret eivät yleensä esiinny samassa tarinassa tai ainakaan ole saman tytön perässä.)

Näissä stereotyyppisissä sankareissa minua ärsytti oikeastaan vain Cobalt. Olen niin täydellisen kyllästynyt näihin komeisiin, vähän sankaritarta vanhempiin, kokeneempiin ja isompiin komistuksiin, jotka päättävät yhdellä vilkaisulla, että se sankaritar on hänen ikioma naaraansa. Kai tietty itsevarmuus miehessä on seksikästä, mutta nämä nuortenkirjoissa ja jopa aikuisten hömppäromaaneissa usein esiintyvät omistushaluiset "pahat pojat" saavat minut kiemurtelemaan vain turhautumisesta.

Näin ollen olen ehdottomasti Team Garretin jäsen. Pelkään vain vähän, että Team Garret tulee häviämään, koska Garret on ihminen ja Ember ja Cobalt lohikäärmeitä...

Cobaltin lisäksi muutama epäuskottavuus häiritsi minua matkan varrella. (Ihmishahmossa kulkevat lohikäärmeet ovat siis täysin uskottavia!) Ensinnäkin Emberin haluttomuus riisua vaatteensa muiden nähden; tyttöhän on oikeasti lohikäärme, joten mitä ujostelemista siinä ihmisruumiissa on? Vaatteiden riisuminen muodonmuutosta varten pitäisi olla Emberille samanlainen kokemus kuin takin riisuminen tavalliselle ihmistytölle (olettaen, että takin alla on kiva paita).

Toinen epäuskottava kohta oli Veljeskunnan varovaisuus lohikäärmeiksi epäiltyjen ihmisten kimppuun käymisessä. Viattomien ihmisten tappamista vältetään viimeiseen asti, minkä vuoksi mahdollisia lohikäärmeitä vakoillaan pitkään ja ahkerasti, jotta nämä paljastaisivat todellisen olemuksensa. Kuvittelisin, että oikeasti Pyhän Yrjänän Veljeskunta tappaisi ensin ja kyselisi sitten ja moni tavallinen ihminen päätyisi matkan varrella katuojaan saatuaan veitsestä kylkeen "taskuvarkaan uhrina" tai muulla helposti selitettävällä tavalla.

Viimeisenä häiritsevänä asiana oli Garretin käyttäytyminen kirjan lopussa. En vain voi uskoa, että Garretin taustalla ja koulutuksella varustettu nuori toimisi niin vastaavassa tilanteessa.

Tämän paasauksen jälkeen joudun nyt tunnustamaan, että viihdyin "Lohikäärmeiden" parissa silti. Se oli nopeaa ja kevyttä luettavaa ja loppua kohti suorastaan jännittävä. Sen verran kiinnostavaksi tilanne kehittyi, että seuraava osa on varmaan pakko lukea ^^