Philippa Gregoryn "Punainen kuningatar" vie lukijan 1400-luvun Englantiin, aikaan, jolloin Lancasterin ja Yorkin huoneet väittelevät (eli siis sotivat) Englannin kruunusta. Gregoryn edellinen romaani "Valkoinen kuningatar" kertoi sodasta Yorkien kuningattaren Elisabetin näkökulmasta. Nyt tapahtumia seurataan Lancasterin huoneen perijättären Margaret Beaufortin silmin.
Margaret on pienestä asti uskonut, että Jumala on valinnut hänet jotain suurta tehtävää varten; hän aikoo olla Englannin Jeanne d'Arc. Margaretin kauhuksi äiti ja moni muu aikuinen on kuitenkin sitä mieltä, että pojattoman kuninkaan serkkuna Margaretin ainoa tehtävä on synnyttää Englannin seuraava kuningas. Näin ollen Margaret naitetaan 12-vuotiaana kuninkaan velipuolelle Edmund Tudorille, joka on kaksi kertaa nuoren morsiamen ikäinen.
Edmund Tudor kuolee melkein heti hoidettuaan aviolliset velvollisuutensa, mutta Margaretin äiti on taitava löytämään kuningasta lähellä olevia miehiä kuninkaallista sukua olevalle tyttärelleen.
Pelkkä paketti - jota siirrellään paikasta toiseen ja joka luovutetaan omistajalta toiselle, ilman käärettä ja koska tahansa matkaan pantuna - sen kummempi minä en ole. Välikappale sen tai tuon aatelismiehen poikien synnyttämiseksi: ei liiemmin väliä kenen. Kukaan ei näe minua itseäni: nuorta naista, joka varmastikin ansaitsee - Jumalan tähden! - jonkinlaista tunnustusta. Mutta ei, ensin minut lähetettiin Lampheyn linnaan kantotuolissa, ja nyt minä ratsastan Newportiin lihavalla hevosella miespalvelijan selän takana näkemättä laisinkaan edessäni avautuvaa tietä, ja mutaiset pellot ja hailakanvihreät laitumetkin näen vain vilaukselta sotilaiden hytkyvien rivien lomitse. Heillä on peitset ja nuijat ja Tudorin vaakuna kauluksessaan. Jasper johtaa saattuetta sotaratsunsa selässä, ja hän on kehottanut sotilaitaan olemaan valppaana siltä varalta, että Herbertin miehet järjestävät väijytyksen tai teillä liikkuvat rosvojoukkiot ahdistelevat meitä. Kunhan pääsemme lähemmäs merta, vaarana ovat myös merirosvolaivojen ryöstelevät miehistöt. Näin minua suojellaan. Tällaisessa maassa minä elän. Juuri tämä hyvän kuninkaan, vahvan kuninkaan pitäisi estää.
Margaret on melkein lapsi itsekin joutuessaan synnyttämään, minkä vuoksi synnytys on hyvin vaikea ja meinaa viedä Margaretin hengen. Kaiken huipuksi Margaret saa tämän tuskallisen, pitkittyneen synnytyksen aikana kuulla, että rakas äitimuori on antanut tiukat ohjeet pelastaa lapsi - vaikka se vaatisi Margaretin hengen. Myöhemmin Margaret kuulee karuja totuuksia äitinsä suusta:
Äiti tulee lähemmäs ja laskee kätensä polvelleni. "Sinä et omista mitään, Margaret. Sinä itse olet miehesi omaisuutta. Olen jälleen kerran valinnut sinulle hyvän miehen, joka on lähellä kruunua, Nevillen sukulainen ja Englannin mahtavimman herttuan poika. Olisit kiitollinen, lapsi. Sinun pojastasi huolehditaan, ja sinä saat lisää lapsia, Staffordin poikia."
"Minä melkein kuolin viimeksi", kivahdan piittaamatta miehestä, joka istuu edessäni hevosen selässä ja teeskentelee hartiat jäykkinä, ettei kuuntele.
"Tiedän", äitini sanoo. "Se hinta meidän naisten on maksettava. Aviomiehesi teki velvollisuutensa ja kuoli. Sinä teit oman velvollisuutesi ja jäit henkiin. Sinä olit tällä kertaa onnekas, hän ei. Toivokaamme, että onnesi jatkuu edelleen."
"Mitä jos minulla ei olekaan yhtä hyvä onni seuraavalla kerralla? Mitä jos minulla on Beaufortin huono onni, ja seuraavalla kerralla lapsenpäästäjäy tekevät niin kuin käskit ja antavat minun kuolla? Mitä jos he noudattavat käskyäsi ja kiskovat tyttärenpoikasi ulos kuolleesta tyttärestäsi?"
Hän ei edes silmäänsä räpäytä. "Vauva tulee aina pelastaa ennen äitiä. Se on Pyhän Kirkon ohje, tiedät kyllä. Minä vain muistutin naisia heidän velvollisuudestaan. Ei kaikkea tarvitse aina ottaa niin henkilökohtaisesti, Margaret. Sinä käännät aina kaiken omaksi onnettomuudeksesi."
"Eiköhän se ole minun onnettomuuteni, jos te annatte lapsenpäästäjilleni käskyn antaa minun kuolla!"
En ole ikinä ollut kiinnostunut historian hämärissä tapahtuneista sodista. (Sen takia historiantuntemukseni on säälittävä ja pystyin lukemaan tätä kuin mitä tahansa jännittävää tarinaa.) Olen yleensä sitä mieltä, että todellisten henkilöiden ja tapahtumien sekoittaminen tarinaan laskee sen viihdearvoa rajusti. (Ja viihde on nimenomaan tunnussana kirjavalinnoissani!) Gregory ei kuitenkaan rasita lukijaa liiallisella taistelujen kuvaamisella, vaan "Punainen kuningatar" on pikemminkin kertomus yhden ylhäissyntyisen tytön kasvusta naiseksi julmassa maailmassa. Tosin Margaretin toinen aviomies oli mielestäni aika ihana tyyppi, vaikka nuori ja ärhäkkä Margaret tuohtuikin miehensä passiivisuudesta (eli järkevästä varovaisuudesta). En oikein pitänyt siitä naisesta, joka Margaretista tuli; hänen pakkomielteensä saada kirjoittaa nimensä Margaret Regina eli kuningatar kuulosti liian turhamaiselta ihmiselle, joka uskoi toteuttavansa Jumalan tahtoa.
Kirjasta pidin kovasti, vaikka pyörittelinkin välillä silmiä Margaretin jutuille. Oli ihanaa lukea historiallista romaania ilman hömppäkirjojen vähän turhan kaavamaisia rakkauskoukeroita. Margaretin kolmas avioliitto varsinkin oli jotain tavallista rakkausromaania jännittävämpää. Aloin tätä lukiessa kiinnostua oikeasti eläneistä kruunupäistä ja voisin jatkossa kokeilla muitakin historiallisia romaaneja - kunhan eivät ole liian tylsiä faktoihin sidottuja kertomuksia!
Margaret on pienestä asti uskonut, että Jumala on valinnut hänet jotain suurta tehtävää varten; hän aikoo olla Englannin Jeanne d'Arc. Margaretin kauhuksi äiti ja moni muu aikuinen on kuitenkin sitä mieltä, että pojattoman kuninkaan serkkuna Margaretin ainoa tehtävä on synnyttää Englannin seuraava kuningas. Näin ollen Margaret naitetaan 12-vuotiaana kuninkaan velipuolelle Edmund Tudorille, joka on kaksi kertaa nuoren morsiamen ikäinen.
Edmund Tudor kuolee melkein heti hoidettuaan aviolliset velvollisuutensa, mutta Margaretin äiti on taitava löytämään kuningasta lähellä olevia miehiä kuninkaallista sukua olevalle tyttärelleen.
Pelkkä paketti - jota siirrellään paikasta toiseen ja joka luovutetaan omistajalta toiselle, ilman käärettä ja koska tahansa matkaan pantuna - sen kummempi minä en ole. Välikappale sen tai tuon aatelismiehen poikien synnyttämiseksi: ei liiemmin väliä kenen. Kukaan ei näe minua itseäni: nuorta naista, joka varmastikin ansaitsee - Jumalan tähden! - jonkinlaista tunnustusta. Mutta ei, ensin minut lähetettiin Lampheyn linnaan kantotuolissa, ja nyt minä ratsastan Newportiin lihavalla hevosella miespalvelijan selän takana näkemättä laisinkaan edessäni avautuvaa tietä, ja mutaiset pellot ja hailakanvihreät laitumetkin näen vain vilaukselta sotilaiden hytkyvien rivien lomitse. Heillä on peitset ja nuijat ja Tudorin vaakuna kauluksessaan. Jasper johtaa saattuetta sotaratsunsa selässä, ja hän on kehottanut sotilaitaan olemaan valppaana siltä varalta, että Herbertin miehet järjestävät väijytyksen tai teillä liikkuvat rosvojoukkiot ahdistelevat meitä. Kunhan pääsemme lähemmäs merta, vaarana ovat myös merirosvolaivojen ryöstelevät miehistöt. Näin minua suojellaan. Tällaisessa maassa minä elän. Juuri tämä hyvän kuninkaan, vahvan kuninkaan pitäisi estää.
Margaret on melkein lapsi itsekin joutuessaan synnyttämään, minkä vuoksi synnytys on hyvin vaikea ja meinaa viedä Margaretin hengen. Kaiken huipuksi Margaret saa tämän tuskallisen, pitkittyneen synnytyksen aikana kuulla, että rakas äitimuori on antanut tiukat ohjeet pelastaa lapsi - vaikka se vaatisi Margaretin hengen. Myöhemmin Margaret kuulee karuja totuuksia äitinsä suusta:
Äiti tulee lähemmäs ja laskee kätensä polvelleni. "Sinä et omista mitään, Margaret. Sinä itse olet miehesi omaisuutta. Olen jälleen kerran valinnut sinulle hyvän miehen, joka on lähellä kruunua, Nevillen sukulainen ja Englannin mahtavimman herttuan poika. Olisit kiitollinen, lapsi. Sinun pojastasi huolehditaan, ja sinä saat lisää lapsia, Staffordin poikia."
"Minä melkein kuolin viimeksi", kivahdan piittaamatta miehestä, joka istuu edessäni hevosen selässä ja teeskentelee hartiat jäykkinä, ettei kuuntele.
"Tiedän", äitini sanoo. "Se hinta meidän naisten on maksettava. Aviomiehesi teki velvollisuutensa ja kuoli. Sinä teit oman velvollisuutesi ja jäit henkiin. Sinä olit tällä kertaa onnekas, hän ei. Toivokaamme, että onnesi jatkuu edelleen."
"Mitä jos minulla ei olekaan yhtä hyvä onni seuraavalla kerralla? Mitä jos minulla on Beaufortin huono onni, ja seuraavalla kerralla lapsenpäästäjäy tekevät niin kuin käskit ja antavat minun kuolla? Mitä jos he noudattavat käskyäsi ja kiskovat tyttärenpoikasi ulos kuolleesta tyttärestäsi?"
Hän ei edes silmäänsä räpäytä. "Vauva tulee aina pelastaa ennen äitiä. Se on Pyhän Kirkon ohje, tiedät kyllä. Minä vain muistutin naisia heidän velvollisuudestaan. Ei kaikkea tarvitse aina ottaa niin henkilökohtaisesti, Margaret. Sinä käännät aina kaiken omaksi onnettomuudeksesi."
"Eiköhän se ole minun onnettomuuteni, jos te annatte lapsenpäästäjilleni käskyn antaa minun kuolla!"
En ole ikinä ollut kiinnostunut historian hämärissä tapahtuneista sodista. (Sen takia historiantuntemukseni on säälittävä ja pystyin lukemaan tätä kuin mitä tahansa jännittävää tarinaa.) Olen yleensä sitä mieltä, että todellisten henkilöiden ja tapahtumien sekoittaminen tarinaan laskee sen viihdearvoa rajusti. (Ja viihde on nimenomaan tunnussana kirjavalinnoissani!) Gregory ei kuitenkaan rasita lukijaa liiallisella taistelujen kuvaamisella, vaan "Punainen kuningatar" on pikemminkin kertomus yhden ylhäissyntyisen tytön kasvusta naiseksi julmassa maailmassa. Tosin Margaretin toinen aviomies oli mielestäni aika ihana tyyppi, vaikka nuori ja ärhäkkä Margaret tuohtuikin miehensä passiivisuudesta (eli järkevästä varovaisuudesta). En oikein pitänyt siitä naisesta, joka Margaretista tuli; hänen pakkomielteensä saada kirjoittaa nimensä Margaret Regina eli kuningatar kuulosti liian turhamaiselta ihmiselle, joka uskoi toteuttavansa Jumalan tahtoa.
Kirjasta pidin kovasti, vaikka pyörittelinkin välillä silmiä Margaretin jutuille. Oli ihanaa lukea historiallista romaania ilman hömppäkirjojen vähän turhan kaavamaisia rakkauskoukeroita. Margaretin kolmas avioliitto varsinkin oli jotain tavallista rakkausromaania jännittävämpää. Aloin tätä lukiessa kiinnostua oikeasti eläneistä kruunupäistä ja voisin jatkossa kokeilla muitakin historiallisia romaaneja - kunhan eivät ole liian tylsiä faktoihin sidottuja kertomuksia!
