Bitterblue

Tarkoitukseni oli uusiin sarjoihin tutustumisen lomassa saada luettua vanhojakin sarjoja ja Kristin Cashoren Graceling-sarjan päätösosa "Bitterblue" sopi tähän tavoitteeseen loistavasti.

Sarjan toinen osa "Fire" ihastutti niin paljon, että odotin kolmannelta kirjalta vielä enemmän. Olinkin sitten erityisen pettynyt ja tympääntynyt, kun tarinan ensimmäinen neljännes ei tuntunut menevän oikein minnekään. 

Nuori kuningatar Bitterblue päättää yllättäen alkaa selvittää "totuutta". Kaikkien tuntema totuushan on se, että Bitterbluen edesmennyt isä Leck oli sadisti, joka ryösti ja kidutti kansaa huvin vuoksi. En jaksanut millään ymmärtää, miksi tätä asiaa piti väännellä ja käännellä ja kaivaa julmia yksityiskohtia Leckin touhuista. Ymmärrän sen, että Bitterblue halusi mahdollisuuksien mukaan palauttaa Leckin varastamia tavaroita ja tämän vuoksi uhrien selvittäminen oli tärkeää, mutta muuten se koko "totuudenetsijöiden" salaseura tuntui täysin naurettavalta. Kaduilla valeasussa hiippaileva teinikuningatar ja komeaan nuoreen varkaaseen tutustuminen sai kirjan tuntumaan lastensadulta. Pari kapakkatappelua ja omituinen sieppausyritys eivät varsinaisesti parantaneet tilannetta.

Teki mieli luovuttaa kirjan suhteen ja tarttua johonkin aikuisten fantasiakirjaan, mutta olin jo yli sata sivua lukenut ja halusin saada sarjan päätökseen. Onneksi Po ja Katsa saapuivat paikalle, Bitterbluen neuvonantajat alkoivat käyttäytyä omituisesti ja lisäksi komea varas aiheutti ongelmia. Näin ollen tarinassa olikin äkkiä sisältöä.

Viimeiset pari sataa sivua olivat ihan kiehtovaa luettavaa, kun kaikenlaista alkoi paljastua. Tosin yksi hahmo olisi voinut olla vähän vähemmän epäilyttävä, jotta olisi saatu vielä isompi yllätys. Lisäksi innostuin hurjasti vanhojen hahmojen mukaan tulosta; teki heti mieli palata sarjan toisen osan pariin. Kuitenkin tarinasta puuttui se isompi, merkittävä ajatus. Nyt kokonaisuus jäi sellaiseksi nyhertämiseksi kuolleen diktaattorin karmaisevan päiväkirjan ympärillä.

Positiivisina puolina mainitsen Katsan ja Pon, jotka olivat hauska pariskunta. Lisäksi huomasin pitäväni Giddonista, joka ensimmäisessä kirjassa tuntui harvinaisen rasittavalta tyypiltä.

Fire

Luin jokin aika sitten uudestaan Kristin Cashoren "Gracelingin", kun en muistanut teininä lukemastani fantasiaseikkailusta juuri mitään. Nyt innostuin jatkamaan sarjaa pidemmällekin ja lainasin kirjastosta toisen osan "Fire".

Tällä kertaa hypätään pois ensimmäisen kirjan valtakunnista ja tutustutaan vuorten takaiseen maahan, jossa ei tunneta erityislahjakkaita ihmisiä, "graceling". Sen sijaan löytyy värikkäitä hirviöeläimiä - ja ihmisiä.

Tarinan sankaritar Fire on perinyt isältään hirviön geenit ja kyvyt, joskaan ei luonnetta. Yliluonnollinen kauneus paljastaa hänen perimänsä heti ja ihmiset joko rakastuvat tai pelästyvät ja suuttuvat ja yrittävät tappaa hänet. Fire onkin elänyt koko ikänsä piileskellen kartanossaan metsän keskellä.

Omituisia salametsästäjiä alkaa kuitenkin hiippailla kartanon maille ja hirvieläinten sijaan nuolten kohteena on Fire.

Myös kuninkaan palatsissa on ongelmia kutsumattomista vieraista ja kruunupäät ajattelevat, että Firen kyvyistä olisi apua asioiden selvittämisessä.

Odotin "Firen" jatkavan Katsan ja Pon tarinaa, joten olin yllättynyt, kun henkilöt olivatkin aivan uusia. "Firen" tapahtumat sijoittuvat itse asiassa aikaan ennen "Gracelingia" ja Katsan urotekoja. Tämä sopi minulle mainiosti, koska "Graceling" jätti Katsan vähän turhankin seesteiseen tilanteeseen ja maisemanvaihdos herätti heti kiinnostuksen.

Fire oli päähenkilönä sellainen mukava, ei hirveän erikoinen persoona, joka uskalsi tilanteen vaatiessa tarttua aseisiin. Hänestä oli helppo pitää, mutta toisaalta hänessä ei ollut mitään sellaista, minkä perusteella muistaisin hänet vielä kymmenien muiden kirjojen jälkeen.

Cashore oli jälleen lisännyt tarinaan sen perinteisen kolmiodraaman. Pidin herra Oikeasta, mutta jopa minä arvasin aika alussa hänen ja Firen päätyvän onnellisesti yhteen. Kilpakosija puolestaan aiheutti yllättävän paljon kaikkea viihdettä lukijalle. (Palatsin naiset eivät aina jaksaneet nauraa.)

Pelkkää hömppää kirja ei tietenkään ollut, vaan vauhdikkaita ja tiukkoja tilanteita oli sopivasti. "Fire" oli samanlainen nopeasti ja kevyesti luettava fantasiaseikkailu kuin "Gracelingkin". Erityismaininta tarinan pääpahiksesta, joka oli ihanan karmiva kylmässä omituisuudessaan.

Pidin tästä sarjan toisesta kirjasta vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisestä ja olen vakuuttunut siitä, että isken vielä kiinni viimeiseenkin kirjaan. Firen touhuja seurattuani haluaisin nyt vihdoin lukea lisää Katsasta ja muista ensimmäisen kirjan hahmoista.

Joko olen päässyt yli siitä minua vaivanneesta nuortenfantasia-allergiasta tai sitten nämä Cashoren kirjat ovat poikkeuksellisen hyviä ^^

Graceling

Olen vuosia sitten lukenut Kristin Cashoren nuorille suunnatun fantasiaromaanin "Graceling" eli suomeksi "Syntymälahja". Jatko-osiin en tuolloin tarttunut; niitä ei ole käännetty, joten en edes tiennyt niiden olemassaolosta. Olen viime aikoina kärsinyt jonkinlaisesta yliherkkyydestä näitä nuorten fantasiakirjoja kohtaan, mutta nyt päätin taas vaihteeksi kokeilla onneani ja verestää muistojani lukemalla "Gracelingin" ihan alkuperäiskielellä.

Muistikuvani tarinasta olivat todella hatarat; muistin vain, että päähenkilö oli tyttö, jonka erityiskyky, "syntymälahja" oli tappaminen, ja ettei hän ollut kovin iloinen asiasta.

En muistanut Katsan julmaa kuningasenoa tai neuvostoa, jonka Katsa oli perustanut leikkiäkseen Robin Hoodia enon selän takana.

Prinssi Po palautui hitaasti mieleen tarinan edetessä, mutta en muistanut hänen kadonnutta isoisäänsä tai pulassa olevaa serkkuaan.

En myöskään muistanut mitään siitä perinteisestä kolmiodraamasta, jonka keskelle Katsa joutui, kun vanha ystävä tuli mustasukkaiseksi vierailevan prinssin saamasta huomiosta.

Kokonaisuutena "Graceling" oli ihan mukava fantasiaseikkailu. Maailma ei ollut liian monimutkainen ja varsinkin loppua kohti saatiin jännittävää toimintaa. Tällaisena vanhana kyynikkona minua häiritsi hieman se "nuoret ryhtyvät supersankareiksi ja pelastavat maailman" kuvio ja lisäksi kymmenenvuotias Bitterblue kuulosti kaksikymmentä vuotta vanhemmalta selostaessaan tapahtumia.

Kovapintaiset sankarittaret ovat jo pitkään olleet muodissa fantasiakirjoissa, mikä on alkanut ärsyttää  allekirjoittanutta - kuten aika moni muukin asia. Haluaisin välillä lukea jonkun oikein neitimäisen sankarittaren seikkailuista. Katsa esitti mekkoja pahoinpitelevän synkän taistelijan roolinsa kuitenkin tyylikkäästi ja välillä jopa humoristisesti.

Tiivistettynä pidin sekä juonesta että hahmoista ja suosittelen tätä nuorille fantasianlukijoille. "Graceling" on mielestäni hyvä aloituskirja, jonka jälkeen voi siirtyä pikku hiljaa kohti raskaampia fantasiamöhkäleitä.

Haluaisin tietää, mitä Katsalle, Polle ja Bitterbluelle seuraavaksi tapahtuu, mutta saa nähdä, tartunko seuraaviin osiin. Kiinnostavia kirjoja tulee vain lisää ja lisää ja nyt tämän sarjan maailmaa on jo päästy maistamaan :D