keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Nevernight

Odotellessani tilaamiani kirjoja jatkoin kirjaston valikoiman penkomista ja lainasin Jay Kristoffin "Nevernightin".

Sankaritar Mia oli kymmenenvuotias, kun hänen isänsä teloitettiin petturina, koska tämä sattui kannattamaan väärää puoluetta. Koko perhe menetti samalla asemansa. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin Mia pyrkii sisään ammattitappajien järjestöön kostaakseen miehille, jotka tuomitsivat isän.

Ongelmani nuorille suunnattujen fantasiakirjojen kanssa on monesti se, etteivät ne ole tarpeeksi verisiä ja häijyjä. "Nevernightin" kanssa ei tullut tätä ongelmaa. Päähenkilö Mia oli teini-ikäinen, mutta meno oli kuin aikuisten kirjassa. Väkivaltaa riitti ja mukana oli myös loistavaa kaksimielistä huumoria. Kuvailisin tätä lyhyesti Harry Potterin grim dark -versioksi.

Mia joutuu harjoittelemaan ja opiskelemaan selviytyäkseen kokeista, joiden perusteella järjestö valitsee uudet jäsenet. Kuolemantapauksia ja vihamielisiä kilpakumppaneita mahtuu matkan varrelle. Pari kuolemantapausta sattuu koetusten ulkopuolella aiheuttaen hämmennystä.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat ne lopussa tulevat yllätykset, kun asiat alkavat paljastua. Muutenkin Mia teki lopulta jännittäviä valintoja.

Hauskaa oli myös Mian alituisena seuralaisena oleva varjokissa, joka saa voimaa syömällä Mian pelkoja. Tämä "ei-kissa" osasi laukoa mahtavia kommentteja.

Romanssienkaan suhteen "Nevernight" ei ollut turhan siirappinen tai noudattanut perinteistä nuortenkirjan kaavaa. "Yllättävä" kuvaa hyvin tätäkin osa-aluetta.

Se mistä en pitänyt, olivat lukuisat alaviitteet. Monet maailmaa tai henkilöiden menneisyyttä valottavat selitykset oli tekstin sijaan sijoitettu - monesti humoristisiin - alaviitteisiin. Tyyli ärsytti minua, koska alaviitteiden etsiminen tuntui aina katkaisevan lukemisen.

Suosittelen tätä kaikille, jotka pitävät hieman häijymmistä fantasiaseikkailuista ^^

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Cruel Beauty

Rosamund Hodgen nuorten fantasiaromaani "Cruel Beauty" on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta.

Aloitan sanomalla, että "Cruel Beauty" on mahdollisimman kaukana siitä fantasiatyypistä, joka yleensä innostaa minua eniten. Kaunotar ja hirviö ei ole ikinä ollut lempisatuni; lempielokuvani oli Kaunotar ja kulkuri, joten olin syvästi loukkaantunut, kun melkein samannimisessä tarinassa ei sitten seikkaillutkaan ihania koiria vaan joku muija ja harvinaisen karvainen miehenkuvatus.

"Cruel Beauty" löytyi kuitenkin sopivasti ja kirjastosta ja luotettavat lähteet ovat kehuneet sitä, joten päätin kokeilla jotain uutta. Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle sellaista jännittävän tuntematonta maastoa.

Nyxin isä teki aikoinaan sopimuksen maata piinaavan demoniprinssi Ignifexin kanssa ja lupasi tyttärensä tälle vaimoksi. Seitsemäntenätoista syntymäpäivänään Nyx sitten matkaa demoniprinssin linnaan suunnitelmanaan tappaa tämä.

No, suloinen YA-romanssihan siitä syttyi tietysti...

En itse asiassa valita. Nyxin ja Ignifexin nahistelu oli oikeasti huvittavaa luettavaa, maailma arvoituksineen oli kiehtova ja se romanssi oli aika ihana. Tajusin Shaden ja Ignifexin salaisuuden melko pian ja tunsin itseni tosi älykkääksi. Sitten aloin miettiä, että ehkä kaksikkoa yhdistävä suuri salaisuus olikin sellainen itsestäänselvyys, mikä piti ymmärtää heti kättelyssä :P

Tällä hetkellä olen innostunut lukemaan sarjan seuraavan osan, mutta maailma on niin täynnä tuntemattomia fantasiakirjoja, että saa nähdä...

tiistai 10. heinäkuuta 2018

The Darkness that Comes Before

Goodreads uskoi minun pitävän R. Scott Bakkerin fantasiaromaanista "The Darkness that Comes Before", joten päätin kokeilla onneani.

Tällä kertaa ei osunut ihan nappiin. "The Darkness that Comes Before" oli raskas luettava. Kirjan pääjuoni oli sota, mutta en nyt ole ihan varma, sotivatko höyrähtänyt keisari ja fiksumpi prinssi oikeaa vihollista vastaan. Kirjassa oli useita eri valtioita, vielä useampia heimoja ja hallitsijoita, useampia velhojärjestöjä ja ilmeisesti pari eri kirkkoa.

Esinäytöksestä en saanut selkoa, mutta siitä tuli mieleen Jään ja tulen laulu ja ne Muurin takana väijyvät zombit. Tarinan edetessä velho Achamian onneksi selitti asioita niin että tällainen yksinkertainenkin lukija suunnilleen ymmärsi mitä tapahtuu.

Isänsä luokse matkaava prinssi Kellhus puolestaan jäi loppuun asti isoksi arvoitukseksi. Ei mies tainnut itsekään tietää, miksi hän oli menossa määränpäähänsä. Ja mikä Kellhus loppujen lopuksi on? Toivottavasti en ole oikeasti näin tyhmä, vaan asia paljastetaan vasta seuraavissa kirjoissa.

Hahmot olivat todella mielenkiintoisia ja hienosti rakennettuja enkä pitänyt maailmaakaan mitenkään tylsänä paikkana. Taisteluiden ja armeijoiden etenemistä kuvaavat kohdat puolestaan tuntuivat välillä puuduttavilta. Lisäksi asioita olisi pitänyt esitellä jotenkin selkeämmin.

Näin ollen minulla on nyt hirveä ongelma yrittää arvioida tätä kirjaa. Lukeminen kävi työstä, mutta minua melkein houkuttaisi tarttua seuraavaan osaan. Haluttaisi tietää, mitä Kellhus oikein aikoo tehdä ja mikä hän ylipäätään on ja miten muille hahmoille käy. Jatko-osien lukeminen ei ehkä olisi yhtä hankalaa, kun maailmaan ja hahmoihin on jo tutustunut.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Shadows on the Moon

Zoë Marriottin "Shadows on the Moon" odotti pitkään hyllyssä ennen kuin loman kunniaksi uskalsin tarttua siihen.

Tämä nuorille suunnattu fantasiaromaani kertoo Suzumesta, jonka isä tapetaan epäiltynä petoksesta. Suzume on pelkkä tyttö miesten hallitsemassa, muinaista Japania muistuttavassa maailmassa. Suzumen ainoa keino kostaa isänsä murhaajalle on vietellä prinssi taikavoimiensa avulla.

Kirjan kannessa mainitaan Tuhkimo, mutta aika vaikea tästä tarinasta on löytää yhteyksiä tuohon satuun. Suzume piileskelee yhdessä vaiheessa tuhkan peittämänä keittiöpiikana ja hän joutuu osallistumaan "tanssiaisiin" herättääkseen prinssin huomion. Ilman kannen Tuhkimo-kommenttia en olisi edes yrittänyt keksiä yhteyksiä...

Satuviittauksia enempää pohtimatta ihastuin tähän tarinaan niin paljon, että toivon päässeeni eroon minua pitkään vaivanneesta inhosta nuorten fantasiakirjallisuutta kohtaan.

Kirjan juoni tempaisi mukaansa ja suorastaan ahmin sivuja halutessani tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suzumen kielletty romanssi oli aika perinteinen söpö nuortenkirjatapaus, mutta muuten meno oli monesti synkkää ja häijyä ja loppuun asti sai jännittää, miten sankarittaren suunnitelmat etenisivät. Kano Akira oli hahmona aivan ihana ja hänen salaisuutensa oli mahtava. Aasialaisesta kulttuurista piirteitä saanut maailma toimi hyvin tarinassa.

Suosittelen "Shadows on the Moonia" kaikille nuorten fantasiaa lukeville ^^

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Sword in the Storm

David Gemmell ihastutti minut Troy-trilogiallaan - kolmas osa odottaa jo valmiina hyllyssä! Tässä välissä tuli kuitenkin pakottava tarve tutustua Gemmellin fantasiatarjontaan; Gemmell on ilmeisesti varsin suosittu ja maineikas "sankarillisen" fantasian saralla.

"Sword in the Storm" aloittaa Rigante-sarjan. Tarina on juuri sellaista tuttua perusfantasiaa: pienen kylän poika Connavar pelkää kuollakseen pelkurin mainetta ja päätyy sen vuoksi tekemään välillä suorastaan typeriä ja uhkarohkeita sankaritekoja. Vuosien varrella hänestä sitten tulee kylänsä suuri sankari.

Gemmell käytti runsaasti aikaa hahmojen ja hahmojen välisten suhteiden rakentamiseen. Suurin osa miehistä oli juuri sellaisia vanhanaikaisia kunnon sankareita, jotka tekevät oikein, koska miehen kunnia on hänen arvokkain omaisuutensa. En valita, koska näistäkin lähtökohdista saatiin kiehtovia kuvioita, kun kateus ja naisongelmat sekoittivat soppaa. Valitan sitten siitä, että naiset jäivät pahasti sivuosaan. Naisten tehtävä oli odottaa kotona, kun miehet lähtivät etsimään kunniaa taistelukentiltä.

Juonen suhteen Gemmell ei myöskään ollut parhaimmillaan; ensimmäiset pari sataa sivua kului pikkukylän arkisissa touhuissa, teinipoikien kilvoitteluissa ja vanhempien parisuhdeongelmia märehtiessä. Sitten hypättiin äkkiä tien päälle seikkailemaan ja saatiin pari veristä kohtausta niin yllättäen, että ihan häkellyin. Sitten oltiin taas kotikylässä kosiskelemassa tyttöjä ja ärhentelemässä kilpakosijoille. En tainnut missään vaiheessa tajuta, mikä kirjan iso pääjuoni oikein oli.

Kokonaisuus jäi vähän sekavaksi, mutta kiinnostuin sen verran, että haluan lukea seuraavan osan ja selvittää, lähtisikö tarina kulkemaan sujuvammin.

torstai 28. kesäkuuta 2018

The Surface Breaks

Ihmeitä tapahtuu; olin kirjastossa etsimässä jotain kevyttä ja helppoa luettavaa yövuoroon, kun silmäni osuivat Louise O'Neillin uutuuskirjaan "The Surface Breaks". Tämä pienen merenneidon uudelleenkerronta ilmestyi vasta hetki sitten Goodreadsin mainoksiin ja blogeihin ja ajattelin odotella vielä pitkään ennen kuin edes katsoisin, löytyisikö se kirjaston valikoimasta. Tällä kertaa odotus loppui lyhyeen ^^

Tarinan tapahtumat noudattavat alkuperäisen sadun käänteitä, mutta sanoma on varsin kaukana ainakin siitä suloisesta Disneyn versiosta. Tyttöjen ja naisten asema niin meren alla kuin maan pinnalla on nimittäin surkea ja rakkauden löytämisen sijasta pieni merenneito etsiikin lopulta vapautta itselleen ja sisarilleen.

Tämä oli nyt toinen nuorten fantasiakirja putkeen, josta pidin kovasti. Kirjan loppuratkaisu jännitti minua hirveästi, koska H. C. Andersen ja Disney olivat jo esittäneet kaksi vaihtoehtoa, odotin nyt suuren yllätyksen tarjoavaa kolmatta versiota.

Minua ehkä hieman häiritsi se, miten ärhäkän feministinen näkökulma kirjassa oli. Eikö mukaan olisi saatu ujutettua edes pari mukavaa ja fiksua miestä ja joku onnellinen heteropari sinne taka-alalle?

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille - paitsi ehkä sen Disneyn version uskollisimmille kannattajille, koska "The Surface Breaks" ei ole söpö.

Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle aika tuntematonta maastoa, mutta tämän kokemuksen jälkeen voisin tutustua muihinkin ^^

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Tuhat kerrosta; Huipulla

Katharine McGeen "Tuhat kerrosta" -sarjan toinen osa on vilahdellut blogeissa ja mainoksissa ja kun näin sen nököttämässä sopivasti lähikirjaston hyllyssä, oli ihan pakko napata se mukaan.

Ensimmäisen osan tavoin myös tämä toinen kirja, "Huipulla", alkaa esinäytöksellä, jossa yhdelle tytölle käy köpelösti. Olikin sitten hauskaa lähteä lukemaan miettien, kuka tämä tyttö on ja mitkä tapahtumat johtavat lopputilanteeseen.

Meno on jälleen kuin Gossip Girlin scifiversiossa. Tunnustan avoimesti, että olin unohtanut lähes kaikki yksityiskohdat ensimmäisestä kirjasta. (En edes muistanut, kuka tönäisi kenet alas tornista ja miksi.) Tämä ei onneksi haitannut, koska asiat palautuivat nopeasti mieleen.

"Huipulla" oli yhtä koukuttava ja nopealukuinen kuin sarjan ensimmäinen kirja - ja Gossip Girl. Avery oli ihanan raivostuttavan lapsellinen ja itsekeskeinen. Leda tuntui alussa hirveältä nartulta, mutta tarinan edetessä hänestä tulikin ehkä lempihahmoni. Watt oli sellainen mukava tyyppi, mutta Nadia teki hänen osuuksistaan kiinnostavia. Uusi tyttö Calliope toi tarinaan jännitystä. Hänellä kun oli paljon salaisuuksia ja kaiken huipuksi hän iski silmänsä Atlasiin. Muiden draamailun rinnalla Rylinin touhut olivat minusta hieman tylsiä ja halusin aina vain päästä nopeasti eteenpäin seuraamaan, kuka lähtee juhlista kenen kanssa.^

Viime aikoina nuorten dystopioiden synkät maailmat eivät ole innostaneet minua yhtään. McGeen maailma vaikuttaakin onnekseni valoisalta paikalta; perinteinen pihvi on harvinaista herkkua, mutta muuten ruokaa ja puhdasta vettä tuntuu riittävän ja saasteetkin ovat ilmeisesti kadonneet jonnekin (uusien energianlähteiden ansiosta?). Ihastuin erityisesti niihin vedenalaisiin perunaviljelmiin.

Tarina jäi useammaltakin osalta herkulliseen ja hämmentävään kohtaan ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa ^^