Siiri Enorannan "Painajaisten lintukoto" lämäytti heti ensimmäisillä sivuilla "missä", "miten" ja "miksi" kysymyksiä vasten näköä.
Päähenkilö on Lunni niminen poika, jonka unet eivät ole tavallisen ihmisen unia. Hän pystyy nukkuessaan tekemään ja syömään toffeeta oikeasti tai uneksimaan itsensä aivan toiseen paikkaan. Vaarana tässä hienossa kyvyssä on tosin se, että jos hän nukahtaa liian syvälle, hän ei enää herää.
Lunni kertoo heti kirjan alussa paenneensa jostakin jostain syystä. Hän puhuu useammastakin sisaruksesta, jotka kaikki uneksivat asioita todellisiksi.
"Ajattelin sisartani Sinikukua ja sitä kuinka hän oli aina halunnut kissanpentua. Taloon, joka oli täynnä lintuja! Mutta hän ei ollut luovuttanut. Hän oli puhunut siitä jatkuvasti ja uneksinut siitä niin kauan, että eräänä aamuna hänen tyynyllään oli kehrännyt pieni raidallinen kissa. Sinikukun itsensä tekemä. Eikä hän ollut osannut tehdä sitä oikein. Sillä kissa ei herännyt. Se nukkui kolme päivää ennen kuin uskoimme, että se ei ollut todellinen, se ei ollut valmis, se oli harha. Kehräävä, pehmeä harha. Pian sen jälkeen Sinikuku laitettiin pois."
Lunni haluaa palata sisarustensa luokse, mutta hän ei yrityksistään huolimatta pysty uneksimaan itseään takaisin. Hän kesyttää pikkulinnun ja lähtee sitten etsimään Palila-nimiseltä noidalta eliksiiriä, jolla kasvattaa tavallisesta pikkulinnusta suuri ja älykäs ratsu. Maksuksi eliksiiristä Palila vaatii Lunnia pelastamaan konetyttö T23:n.
Lunni ihastuu konetyttöön ensisilmäyksellä, mutta ikävä kyllä koneella ei ole tunteita. T23 ajattelee pitävänsä Lunnista, mutta hän ei tunne sitä.
"Painajaisten lintukoto" on nuorten fantasiaa, mutta ei sellainen vampyyrien ja/tai ihmissusien maustama teinidraama. Lunni kyllä esitti oikein reippaasti teinien kuohuvia tunteita, mutta maailma oli kuin jostain sadusta tai raskaan sarjan fantasiakirjasta.
Ennen kirjan aloittamista pelkäsin, että matkustelu unien ja valveen välillä sekoittaisi pääni oikein kunnolla. Tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa uhannut pudottaa lukijaa kärryiltä. Ajattelin myös, että T23 ärsyttäisi pelkästään siksi, että sattuu olemaan kone. (Rakastan jääkaappiani ja jumitan mielelläni netissä, mutta muuten "koneet" eivät ole ikinä kiinnostaneet minua.) Itse asiassa T23 oli oikein kiehtova hahmo.
Rakastan vaihtelua, mutta nyt täytyy tunnustaa, että meno oli minulle välillä turhan verkkaista. Tuntui, että henkilöt viettivät monta sivua vain istuskelemalla ja vaeltelemalla edestakaisin tyhjiä metsäteitä pitkin. Laskeskelin moneen otteeseen, että miten monta sivua vielä oli jäljellä. (Enorannan tyyli ei taida sopia minulle, koska "Omenmean vallanhaltijaakin" olisin lyhentänyt reippaasti.)
Lunni ihastuu konetyttöön ensisilmäyksellä, mutta ikävä kyllä koneella ei ole tunteita. T23 ajattelee pitävänsä Lunnista, mutta hän ei tunne sitä.
"Painajaisten lintukoto" on nuorten fantasiaa, mutta ei sellainen vampyyrien ja/tai ihmissusien maustama teinidraama. Lunni kyllä esitti oikein reippaasti teinien kuohuvia tunteita, mutta maailma oli kuin jostain sadusta tai raskaan sarjan fantasiakirjasta.
Ennen kirjan aloittamista pelkäsin, että matkustelu unien ja valveen välillä sekoittaisi pääni oikein kunnolla. Tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa uhannut pudottaa lukijaa kärryiltä. Ajattelin myös, että T23 ärsyttäisi pelkästään siksi, että sattuu olemaan kone. (Rakastan jääkaappiani ja jumitan mielelläni netissä, mutta muuten "koneet" eivät ole ikinä kiinnostaneet minua.) Itse asiassa T23 oli oikein kiehtova hahmo.
Rakastan vaihtelua, mutta nyt täytyy tunnustaa, että meno oli minulle välillä turhan verkkaista. Tuntui, että henkilöt viettivät monta sivua vain istuskelemalla ja vaeltelemalla edestakaisin tyhjiä metsäteitä pitkin. Laskeskelin moneen otteeseen, että miten monta sivua vielä oli jäljellä. (Enorannan tyyli ei taida sopia minulle, koska "Omenmean vallanhaltijaakin" olisin lyhentänyt reippaasti.)
