King's Wrath

"King's Wrath" päättää Fiona McIntoshin Valisar-trilogian ja ennen kuin alan spoilata aiempia osia kerron kaikille yleisesti, että tämä sarja vain parani kirja kirjalta.

Prinsessa Genevieve eli Evie ja Corbel ovat palanneet omaan maailmaansa, jossa Penravenin valtaistuinta tavoittelee jo kolme sukulaismiestä; Loethar-setä ja velipojat Leonel ja Piven. Mukana verilöylyssä haluaa ehdottomasti olla myös Loetharin velipuoli Stracker, joka ei oikeastaan välitä, kuka istuu valtaistuimella, kunhan Stracker saa tappaa velipuolensa ja mahdollisimman monta muuta siinä sivussa.

Epäilin jo ensimmäisen osan perusteella, että Loethar ei ollut mikään yksinkertainen, verenhimoinen barbaarivalloittaja. Tässä viimeisessä osassa tapaammekin oikein fiksun ja sympaattisen miehen, joka lopulta jopa voitti himonsa aegista kohtaan. Olin valmis kannattamaan Loetharin vaatimuksia kruunuun, mutta sitten... Loethar päätti, ettei haluakaan enää hallita!

Leonel ja Piven muuttuivat myös, mutta huonompaan suuntaan. Leonel oli alussa oikein suloinen, kohtelias ja huomaavainen prinssi, mutta nyt hän on täysin uppoutunut kostoon ja tekee mitä tahansa noustakseen valtaistuimelle. En äkkiä ollut enää yhtään Leonelin puolella.

Pivenin tapaus oli kuitenkin kaikkein typerryttävin. Olisi varmaan pitänyt alusta alkaen tietää, ettei McIntosh lisäisi vajaaälyistä adoptoitua pikkuprinssiä huvin vuoksi. Jossain vaiheessa ajattelin, että Pivenillä voisi olla jotain salattuja voimia; McIntoshin kirjoissa on usein pikkupoikia, joiden erikoiset ja yllättävät taikavoimat ovat isossa roolissa. Ne taikavoimat ja syntyperään liittyvä salaisuus olivat lopulta pieniä verrattuna Pivenin persoonan kokeman täyskäännöksen rinnalla. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että iloisesti hymyilevästä viattomasta pikkupojasta kasvaisi niin häijy nuorukainen! O.O Kaiken huipuksi hän ehti siinä välissä olla oikein mukava ja fiksu kaveri.

Rakastan yllätyksiä. Rakastan sitä, etten tiedä ensimmäisen kirjan perusteella, miten asiat tulevat menemään. "King's Wrath" tarjosi ihanan jännittäviä hetkiä, kun valtapelin pääpelaajat lähestyivät toisiaan muodostaen odottamattomia liittoja matkan varrella. Tämä oli taas sellainen kirja, jota ei malta keskeyttää ennen kuin kaikki on selvinnyt ^^

Fiona McIntosh ei ole aivan ykköspallilla, kun luokittelen mielestäni parhaita fantasiakirjailijoita, mutta hän kirjoittaa oikein vetävää ja viihdyttävää fantasiaa ^^

Tyrant's Blood

Jatkoin Fiona McIntoshin parissa ja luin Valisar-trilogian toisen osan "Tyrant's Blood".

Esinäytöksessä selitetään, mitä prinsessalle ja Corbelille tapahtui. (Tiesin alusta asti, ettei Brennus tapattanut tytärtään!) Luulin ensin, että fantasiakirjan kansien sisään oli vahingossa eksynyt aivan väärän genren kirja, mutta sieltä ne oikeat sankarit vain löytyivät todella odottamattomasta maailmasta :D

Loetharin verisestä valloitusreissusta on kulunut kymmenen vuotta ja valtakunta on sopeutunut uuden keisarin hallintaan. Loetharin barbaarivalloittajan päivät ovat ohi ja hänestä on tullut koulutusta ja kauppaa kannattava sivistynyt johtaja. Loethar taitaa itse yllättyä eniten tajutessaan olevansa nyt syrjäyttämiensä Valisarien saappaissa puolustamassa valtaistuintaan.

Metsissä piileskellyt kuningas Leonel on kasvanut nuoreksi mieheksi, mutta hän ei ole ainoa, joka uhkaa Loetharin valtaa. Loetharin oma velipuoli on ehta verenhimoinen barbaari, jota rauha ja kukoistava valtakunta hyvinvoivine kansoineen ei kiinnosta. Lisäksi pelikentälle ilmestyy henkilö, jonka muutos edelliseen osaan verrattuna tyrmäsi ainakin tämän lukijan O.O

Olen tähän asti pitänyt McIntoshin kirjoja "ihan mukavina". Ne ovat olleet oikein viihdyttäviä, mutta en ole pitänyt niitä todella huikeina ja eeppisinä. "Tyrant's Blood" kuitenkin yllätti ja hätkäytti minua jatkuvasti uusilla odottamattomilla käänteillään ollen paras tähän mennessä McIntoshilta lukemistani kirjoista. Enää en edes vertaa hahmoja Disney-elokuvien sankareihin ;)

Loetharin salaisuus paljastui lopussa ja ajattelin heti, että joku tarkkaavaisempi olisi varmaan osannut arvata sen jo edellistä kirjaa lukiessaan. Kilt Farisin salaisuus puolestaan tarjosi sellaisen käänteen tilanteeseen, että allekirjoittanut henkäisi pelästyneenä!

Romansseista täytyy sanoa sen verran, että asiat eivät kehittyneet niin kuin ensimmäisen osan perusteella olin ajatellut ja varsinkin Kirin oli luttana ja toivoin hänen ihastukselleen menestystä <3

"Tyrant's Blood" oli yksinkertaisesti sanottuna kirja, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Viimeinen osa taitaa muodostua aikamoiseksi valtaistuinpeliksi enkä uskalla vielä esittää mitään julkisia arvauksia lopputuloksesta. Kai asiat jotenkin onnellisesti päättyvät... luulisin...

Royal Exile

Denova Setin valtiot ovat eläneet rauhassa keskenään jo useita sukupolvia. Mahtavin näistä liittoutuneista valtioista on Penraven, jonka Valisar-kuninkaiden suvussa huhutaan kulkevan pelottavia taikavoimia. Nyt idästä rynnistää barbaariarmeija, jonka johtaja Loethar himoitsee nimenomaan Valisarien veressä olevaa voimaa.

Valtiot Penravenin ympärillä kaatuvat yksi kerrallaan barbaarivalloittajan edestä ja kuningas Brennus tietää loppunsa koittaneen. Ovela kuningas on kuitenkin keksinyt keinon pelastaa perijänsä.

Olen hautonut Fiona McIntoshin Valisar-trilogiaa hyllyssä "hätävarana"; jotkut keräävät kaappiin säilykepurkkeja maailmanlopun varalta, minä haalin kirjoja. Ja maailmanloppu kirjafriikille on tietysti pyhäpäivä, jolloin kirjastot ovat kiinni; jouluun ja pääsiäiseen pitää aina varautua huolella! Nyt innostuin kuitenkin - vasta ensimmäistä kertaa tänä vuonna! - tekemään sellaisen kunnon paniikkitilauksen eli kirjoja pitäisi olla tulossa melkoinen kasa. Näin ollen päätin antaa itselleni luvan nauttia Valisarit pois tieltä ^^

Pidin kovasti kirjailijan aiemmista Percheron- ja Quickening-trilogioista ja "Royal Exile" oli tyyliltään tuttua McIntoshia; suurin osa porukasta oli mukavaa ja rehellistä väkeä, joista monet ovat vielä valmiita vaarantamaan oman henkensä tehdäkseen oman pienen osansa sankariteoista. Sitten joukossa oli muutama häijy, sadistinen barbaari. Robin Hood Kist Faris ja Pikku John Jewd vielä kruunasivat tämän verisen Disney-elokuvan hahmokaartin.

No, en minä oikeasti valita, vaan pidin hahmoista. Lisäksi tarinaan sisältyi muuten paljon kaikkia salaisuuksia, joista osaa osasin epäillä ja osa tuli yllätyksinä. Yleisesti ottaen teki mieli pomppia sohvalla ja kiljua "kerro jo!"

Pääpahis Loethar varsinkin oli kiehtova hahmo, joka ei ainakaan tämän ensimmäisen kirjan perusteella kuulu yksiselitteisesti kumpaankaan noista aiemmin määrittelemistäni tyyppivaihtoehdoista. Loethar vuodatti verta antaumuksella hakatessaan tietä Valisarien valtaistuimelle, mutta ilmeisesti hän ei ole mikään verenhimoinen barbaari, vaan taustalta saattaa paljastua vielä jotain jännittävää...

Kokonaisuutena "Royal Exile" oli kiehtovalta vaikuttavan fantasiasarjan avausosa. Tapahtumat oikeastaan vasta pyörähtivät käyntiin ja odotan innolla, mitä seuraavat osat tuovat mukanaan. Kehtaan edelleenkin suositella Fiona McIntoshia fantasian ystäville, vaikka Percheronin ja tämän välissä olen ehtinyt tutustua moneen komeaan maailmaan. McIntoshin luomat maailmat ovat mukavia ^^

Bridge of Souls

Yllätin itseni ahmimalla Fiona McIntoshin Quickenin-trilogian yhteen pötköön. Useampikin kiinnostavalta vaikuttava kirja oli nyt vain pakko jättää odottamaan, koska en malttanut keskeyttää tätä seikkailua. McIntoshin kirjoja ei kannata edes aloittaa, ellei seuraava osa ole saatavilla!

Noitana poltetun Myrrenin lahjan vuoksi Wyl on nyt joutunut sisarensa Ylenan ruumiiseen. Kuningas Celimus haluaa surmauttaa Ylenan (eli Wylin), koska kantaa kaunaa koko perheelle eikä halua Ylenan kulkevan ympäriinsä kertomassa julmia tosiasioita kuninkaan teoista. Wyl kohtaa tässä trilogian viimeisessä osassa niin kuukautiset kuin himokkaan sulhasehdokkaankin.

Kuningatar Valentynan ja Celimuksen häät lähestyvät uhkaavasti. Valentyna etsii epätoivoisesti keinoa pyristellä irti tulevasta avioliitosta, mutta Celimuksen armeija norkoilee rajalla valmiina valloittamaan Valentynan kotimaan voimalla.

Suuruudenhullu velho Rashlyn muuttaa hyviä miehiä eläimiksi vain koska pystyy siihen. Lisäksi Rashlyn manipuloi vuoriston pohjimmiltaan järkevää kuningasta Cailechia. Rashlynin suunnitelmissa häämöttää rauhan sijasta Valentynan ja Celimuksen maiden valloittaminen verisessä sodassa.

Fynch, pienikokoinen palveluspoika, ei olekaan mikään satunnainen sivuhenkilö, vaan avainasemassa kaikkien kolmen valtion pelastamisessa. Vain Fynchillä on kyky lopettaa Rashlynin hirmuteot. Ikävä kyllä voimakkaan taikuuden käyttäminen verottaa Fynchin elinvoimaa ja voitto tulee vaatimaan hänen henkensä.

McIntosh kohteli hahmojaan jälleen kovakouraisesti, kuten kunnon fantasiassa pitääkin. Rashlynin häijystä olemuksesta saatiin lisää tietoa ja Celimus oli loppuun asti vakuuttavan ällöttävä. Myös Myrrenin lahja käänteli osaltaan tarinaa välillä arvaamattomiin suuntiin, joten lukijan aika ei uhannut käydä pitkäksi.

"Bridge of Soulsin" heikkoutena oli se, että vauhdikkaasta juonesta, julmuuksista ja odottamattomista käänteistä huolimatta en missään vaiheessa oikeasti pelännyt päähenkilöiden puolesta. Uskoin koko ajan, että lopussa sankarit elävät elämänsä onnellisina loppuun asti kuten lasten iltasadussa. Matka onnelliseen loppuun oli kuitenkin viihdyttävä, koska ainakaan minä en osannut arvata ennakkoon, miten asiat ratkaistaisiin ^^

Blood and Memory

Saatuani Fiona McIntoshin Quickening-trilogian ensimmäisen osa "Myrren's Giftin" luettua tartuin heti seuraavaan kirjaan "Blood and Memory". (McIntosh osaa jättää kirjansa herkullisiin kohtiin!)

Noita Myrren antoi ennen kuolemaansa kenraali Wyl Thirskille lahjan; jos joku onnistuu tappamaan Wylin, tämän sielu syrjäyttää murhaajan sielun ja Wyl jatkaa matkaa murhaajansa ruumiissa.

Sadistinen kuningas Celimus palkkasi sekä Wylin että naapurimaan kuninkaan murhanneet miehet. Nyt Celimus teurastaa viattomia kansalaisia jahdatessaan karannutta langanpäätä: Wylin rakasta sisarta. Toinen Wylin rakastama nainen, naapurimaan edesmenneen kuninkaan tytär Valentyna, taas on vaarassa joutua naimisiin Celimuksen kanssa.

Wylin täytyy pelastaa sisarensa ja sen jälkeen rakastamansa kuningatar. Lisäksi hänen pitäisi löytää Myrrenin isä auttamaan Wylin hengen pelastaneen "kirouksen" kanssa. Wyl on nimittäin jumissa naisen ruumiissa. Vaikea kosiskella kaunista Valentynaa, kun näyttää tämän rakkaan miehen murhanneeltä huoralta!

Tämä trilogia vain paranee edetessään. Yllätyksiä ja jännittäviä käänteitä ja paljastuksia oli riittävästi pitämään kiinnostusta yllä. Lisäksi Wylin kulkeminen hyvännäköisen naisen ruumiissa tarjosi suorastaan koomisia tilanteita, kun miehet alkoivat flirttailla.

Hahmojen suhteen pidin hieman epäuskottavana sitä, miten mukavia, luottavaisia ja avuliaita kaikki sankareiden kohtaamat ihmiset olivat. Celimus ja velho Rashlyn tietysti olivat uskottavan häijyjä ja julmia poikkeuksia. Olihan se tietysti mukavaa, että mahtavat aateliset ovat niin valmiita uskomaan vierasta naista, joka kertoo sekavia tarinoita kuninkaan hulluudesta. Muutenkin tuntui, että McIntosh oikoi välillä kulmia siinä, miten helposti hahmot keksivät ja hyväksyvät asioita. En kyllä jaksa valittaa, koska näiden pienten epäuskottavuuksien ansiosta tarina eteni jouhevasti :D

Myrren's Gift

Sadistinen prinssi, kuolemaan tuomittu noita, ihana prinsessa, kunniallinen salamurhaaja ja kaiken keskellä tarinan sankari, nuori kenraali Wyl Thirsk, jolle on annettu tehtäväksi suojella valtakuntaa. "Myrren's Gift" aloittaa Fiona McIntoshin Quickening-trilogian.

Ihastuin viime vuoden lopussa Fiona McIntoshin Percheron-trilogiaan, koska se edusti sitä vähän "korkeampaa" fantasiaa, jota on tullut luettua vähemmän kuin noita kevyitä nuorten fantasiaseikkailuja ja paranormaalin romantiikan alle meneviä tarinoita. Kirjastossa tarjonta tämän genren suhteen on aika niukkaa ja hajanaista, joten tilasin sitten heti joululahjaksi kaksi muuta trilogiaa McIntoshilta. (Kun löydät hyvän kirjailijan, iske välittömästi kiinni ennen kuin kirjat siirtyvät kategoriaan "ei saatavilla".) Puolisen vuotta olen nyt onnellisena hautonut kirjojani hyllyssä, mutta nyt päätin viimein selvittää, oliko Percheron onnekas sattuma vai pidänkö McIntoshista oikeasti.

Suurin osa hahmoista oli kokoperheen elokuvaan sopivia rauhaa rakastavia idealisteja, mutta muutaman mädän henkilön avulla McIntosh onnistui rakentamaan kunnioitettavan julman maailman. Otin "Myrren's Giftin" matkalukemiseksi koulutuspäivään ja kun nälkäisenä ja väsyneenä luin yhtä kidutuskuvausta, oli pakko sulkea kirja ja keskittyä hengittämiseen, koska jalat meinasivat pettää.

Tarina alkoi vahvasti tarjoten yllätyksia ja tukalia tilanteita, mutta sitten Wyl tuntui harhautuvan siltä varsinaisen pääjuonen tieltä sivupolulle. Meinasin hetkeksi pitkästyä, kun puolivälissä kirjaa perehdyttiin uusien pienten sivuhenkilöiden menneisyyden kokemuksiin. Lisäksi aloin tympääntyä siihen, miten kaikki henkilöt rakastuvat ensisilmäyksellä - vähän niin kuin jossain lasten elokuvassa. Loppu kuitenkin herätti minut taas tehokkaasti. Tämä trilogian ensimmäinen kirja nimittäin päättyi varsin herkulliseen tilanteeseen...

"Myrren's Gift" on ymmärtääkseni McIntoshin aikaisempia romaaneja ja kerronnassa se taisi näkyä siinä, että hän hyppelee henkilöstä toiseen ilman selkeää kappalejakoa. Välillä piti ihan pysähtyä tarkistamaan, että kuka nyt katseli ja ketä.

Goddess

Fiona McIntoshin Percheron-trilogian toinen osa "Emissary" loppui kesken myöhäisen aterian. Olin onneksi varautunut ja lainannut päätösosan jo valmiiksi. Suu täynnä ruokaa vaihdoin siis sulavasti "Goddessiin".

Ana on raskaana ja Lyanaa palvovan kapinallisjoukkion vankina. Joukon johtaja Arafanz aikoo surmata Anan miehen Boazin, Percheronin hallitsijan, ja nostaa Anan syntymättömän lapsen valtaistuimelle. Arafanzin tavoitteena on kasvattaa uusi hallitsija Lyanan palvojaksi ja saada näin koko Percheron seuraamaan jälleen jumalatarta.

Samaan aikaan Galinsean sotalaivasto saapuu piirittämään Percheronin satamaa...

"Goddess" oli jälleen monisivuinen mötikkä, mutta tylsyys ei ehtinyt iskeä kertaakaan tämän urakan aikana. Juoni oli täynnä yllätyksiä, huonosti toteutettuja murhayrityksiä ja suuria paljastuksia Anan syntymättömästä lapsesta.

Herezah vaikutti sarjan alussa häijyltä, vallanhimoiselta, itsekeskeiseltä nartulta, mutta käytyään aavikolla hän on muuttunut edukseen. "Goddessissa" Herezah on ihailtavan suoraselkäinen ja rohkea kuningataräiti. Huomasin kannustavani häntä jopa silloin, kun hän lähenteli Lazaria! :D

Haluan ehdottomasti tutustua muihinkin McIntoshin sarjoihin, koska Percheron-trilogia oli juuri sellaista fantasiaa, josta pidän; sopivasti vauhtia, jännitystä, odottamattomia kuolemia ja pelastumisia ja kimurantteja henkilöitä ja suhteita.

Emissary

Fiona McIntoshin Percheron-sarjan ensimmäinen osa "Odalisque" sieppasi minut mukaansa ja nyt oli pakko päästä käsiksi seuraavaan osaan "Emissaryyn".

Ana yrittää sopeutua elämään haaremin suljetussa maailmassa uskoen rakastamansa miehen kuolleen. Nuori hallitsija Boaz taas kasvattaa selkärankaansa, mutta hänen läheisimmäksi neuvonantajakseen on noussut valepukuinen Maliz-demoni, joka on tarinan sankarijoukon suuri vihollinen. Boazin äiti Herezah tuntee himoitsemansa vallan lipuvan ulottuviltaan ja juonittelee kostonhimoisesti Anan pään menoksi.

Vihamielisesti Percheroniin suhtautuvassa Galinseassa puolestaan on kuultu, että Percheronin hallitsija on tapattanut Galinsean prinssi Lucienin (tunnetaan paremmin Percheronin kunnioitettuna vartiopäällikkö Lazarina).

"Emissary" oli yhtä valloittava kuin sarjan edellinenkin osa. Kuten kaikissa hyvissä kirjoissa, juoni oli niin kiinnostava, että lukemista oli vain pakko jatkaa aina seuraavalle sivulle ja seuraavaan kohtaukseen. Jännittävät hetket ja ihmepelastumiset seurasivat toisiaan niin reippaassa tahdissa, ettei tämän 560 sivuisen teoksen lukeminen käynyt tylsäksi.

Erityisesti haluan kehua "Emissarya" siitä, että Maliz-demoni, tarinan isoin pahis, vaikutti itse asiassa oikein sympaattiselta ja kiehtovalta hahmolta. Kirjan loppua kohden aloin pitää myös Herezahista. Eunukkien ällöttävä pomo Salmeo taas oli jopa aiempaakin ällöttävämpi (mikä tietysti on positiivinen asia ja osoitus McIntoshin taidoista).

Suosittelen muuten hankkimaan kolmannen osan "Goddessin" ENNEN kuin "Emissary" on loppu; tarina jää nimittäin pahaan paikkaan :P

Odalisque

Alison Goodmanin "Eon" oli niin mahtava löytö, että uskaltauduin tutkimaan kirjaston englannin-kielistä fantasiahyllyä tarkemmin. Täytyy myöntää, että Fiona McIntoshin "Odalisquen" lainasin lähinnä siksi, että kirjan kannessa lukee Robin Hobbin julistaneen: "A bold new voice in high fantasy". Kiinnostuin kirjasta myös takakannen perusteella, mutta tuo etukannessa ollut lainaus lopullisesti "pakotti" minut selvittämään, mistä tämän kirjailijan kirjoissa oikein on kyse.

Tapahtumapaikkana on Percheron, joka tuo mieleeni jonkin idässä ja/tai etelässä sijaitsevan eksoottisen valtion; toisella puolella satama ja meri, toisella tappava aavikko. Lisäksi hallitsijalla on haaremi eunukkeineen. Tarina alkaa, kun Percheronin hallitsija kuolee ja valtaan nostetaan hallitsijan lempivaimon Herezahin 15-vuotias poika Boaz. Herezah on kovalla työllä noussut seksiorjasta hallitsijan kunnioitetuksi äidiksi ja aikoo nyt pidellä Percheronin ohjia tiukasti omissa käsissään. Äidin lisäksi Boazin valtaa himoitsevat lähes kaikki ympärillä pyörivät miehet.

Boaz luottaa ainoastaan hullua hovinarria esittävään lyhytkasvuiseen Peziin ja kaupungin vartijoiden päällikköön Lazariin. Lazar on malliesimerkki fantasiatarinan sankarista: kunniallinen, turhia veritekoja inhoava ja uskomattoman taitava taistelija. Lisäksi hänen menneisyytensä on suuri, mahdollisesti synkkä mysteeri. (Tuli ihan Aragorn mieleen.) Tarinan suloinen sankaritar Ana löytyy, kun Herezah lähettää vastahakoisen Lazarin aavikolle etsimään tyttöjä uuden hallitsijan Boazin haaremia varten.

Tämä sankarijoukko joutuu sitten keskelle lähes unohtuneen jumalattaren ja demonin välistä kamppailua. (Koska pitihän se fantasiatarinan fantasiaosuus jostain repiä.)

"Odalisque" tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisistä luvuista lähtien. Olen varmaan lukenut liian vähän tällaista "korkeaa" fantasiaa, kun ihastun näin helposti. Ensimmäiseksi innostuin yksinkertaisesti siitä, että Percheronin maailma on niin kaukana tästä nykypäivän Suomesta ja siis omasta arjesta. Pidin myös kirjan sankareista. Joku voisi sanoa, että Lazar, Boaz ja Ana ovat liiankin stereotyyppisiä ja yllätyksettömiä fantasiatarinan henkilöitä, mutta minusta he olivat... mukavia ^^

Pahiksista sanoisin, että se heikkoluontoisia ihmisiä valtaava, jumalatarta vastaan taisteleva demoni ei herättänyt mitään suurempia tunteita (hahmo jäi vähän sivuosaan ainakin vielä tässä trilogian ensimmäisessä osassa), mutta eunukkien päällikkö Salmeo oli todella onnistunut ällöttävä, vallanhimoinen sadisti. *Brrr!*

Oli muuten mukavaa lukea auringon paahtamasta etelän kaupungista tähän aikaan vuodesta. Kesää varten pitää sitten etsiä jotain hyytävämpiä seikkailuja ^^