sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Odalisque

Alison Goodmanin "Eon" oli niin mahtava löytö, että uskaltauduin tutkimaan kirjaston englannin-kielistä fantasiahyllyä tarkemmin. Täytyy myöntää, että Fiona McIntoshin "Odalisquen" lainasin lähinnä siksi, että kirjan kannessa lukee Robin Hobbin julistaneen: "A bold new voice in high fantasy". Kiinnostuin kirjasta myös takakannen perusteella, mutta tuo etukannessa ollut lainaus lopullisesti "pakotti" minut selvittämään, mistä tämän kirjailijan kirjoissa oikein on kyse.

Tapahtumapaikkana on Percheron, joka tuo mieleeni jonkin idässä ja/tai etelässä sijaitsevan eksoottisen valtion; toisella puolella satama ja meri, toisella tappava aavikko. Lisäksi hallitsijalla on haaremi eunukkeineen. Tarina alkaa, kun Percheronin hallitsija kuolee ja valtaan nostetaan hallitsijan lempivaimon Herezahin 15-vuotias poika Boaz. Herezah on kovalla työllä noussut seksiorjasta hallitsijan kunnioitetuksi äidiksi ja aikoo nyt pidellä Percheronin ohjia tiukasti omissa käsissään. Äidin lisäksi Boazin valtaa himoitsevat lähes kaikki ympärillä pyörivät miehet.

Boaz luottaa ainoastaan hullua hovinarria esittävään lyhytkasvuiseen Peziin ja kaupungin vartijoiden päällikköön Lazariin. Lazar on malliesimerkki fantasiatarinan sankarista: kunniallinen, turhia veritekoja inhoava ja uskomattoman taitava taistelija. Lisäksi hänen menneisyytensä on suuri, mahdollisesti synkkä mysteeri. (Tuli ihan Aragorn mieleen.) Tarinan suloinen sankaritar Ana löytyy, kun Herezah lähettää vastahakoisen Lazarin aavikolle etsimään tyttöjä uuden hallitsijan Boazin haaremia varten.

Tämä sankarijoukko joutuu sitten keskelle lähes unohtuneen jumalattaren ja demonin välistä kamppailua. (Koska pitihän se fantasiatarinan fantasiaosuus jostain repiä.)

"Odalisque" tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisistä luvuista lähtien. Olen varmaan lukenut liian vähän tällaista "korkeaa" fantasiaa, kun ihastun näin helposti. Ensimmäiseksi innostuin yksinkertaisesti siitä, että Percheronin maailma on niin kaukana tästä nykypäivän Suomesta ja siis omasta arjesta. Pidin myös kirjan sankareista. Joku voisi sanoa, että Lazar, Boaz ja Ana ovat liiankin stereotyyppisiä ja yllätyksettömiä fantasiatarinan henkilöitä, mutta minusta he olivat... mukavia ^^

Pahiksista sanoisin, että se heikkoluontoisia ihmisiä valtaava, jumalatarta vastaan taisteleva demoni ei herättänyt mitään suurempia tunteita (hahmo jäi vähän sivuosaan ainakin vielä tässä trilogian ensimmäisessä osassa), mutta eunukkien päällikkö Salmeo oli todella onnistunut ällöttävä, vallanhimoinen sadisti. *Brrr!*

Oli muuten mukavaa lukea auringon paahtamasta etelän kaupungista tähän aikaan vuodesta. Kesää varten pitää sitten etsiä jotain hyytävämpiä seikkailuja ^^

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti