Mifongin aika

Aloitin J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan silloin joskus ensimmäisen osan ilmestyttyä, mutta sitten... ilmestyi kaikkea muuta luettavaa ja ajan kuluessa kiinnostus tämän sarjan jatko-osia kohtaan hiipui. Nyt innostuin sitten lainaamaan yövuoroon hätävaralukemiseksi sarjan toisen osan "Mifongin aika".

Vuosien jälkeen muistin ensimmäisestä osasta, että nuori sankaritar Ardis joutui naimisiin aika ällöttävän mahtimiehen kanssa, rakastui matkan varrella itseään huomattavasti vanhempaan vierasmaalaiseen sankariin Danteen. Ardis ehti saada kaksoset, mutta sitten saatiin sitä äksöniä, johon liittyivät jotenkin mifongit, lohikäärmettä muistuttavat olennot, ja kirjan lopussa sankaritar olikin pakomatkalla jälkikasvunsa kanssa.

Näistä lähtökohdista oli jännittävää hypätä "Mifongin aikaan". Olin erityisen hämmentynyt tarinan pahisten suhteen, kun minulla ei ollut mitään muistikuvia sarjan pikkupahiksista. Sankareiden reaktioista piti nyt vain päätellä, kuka oli tehnyt jotain inhottavaa edellisessä kirjassa.

Muistan, että silloin ensimmäistä osaa lukiessa, Ardisin ja Danten romanssi ärsytti minua hirveästi, koska se oli kuin suoraan jostain lehtipisteen pikarakkausromaanista. (Tämän takia varmaan tuomitsin sarjan liian höttöiseksi ja pitäydyin "kunnon" fantasiassa".) Näin ollen odotukseni eivät olleet kovin korkealla.

Sain siis yllättyä, kun tämä neljän mifongin asuttama maailma paljastui todella kiehtovaksi. Kiinnostuin myös Ardisin ja hänen kaksostensa kohtalosta. Danten ja Ardisin romanssista en edelleenkään innostunut, mutta eipä se häirinnytkään.

Danten isosisko Linnin osuudet eivät alussa innostaneet minua lainkaan. Hän metsästää isoveli Arranin murhaajaa innokas rakastaja kannoillaan. En muistanut velipoikaa, murhaa, murhaajaa tai edes sankarittaren koiranpentumaisen sinnikästä ihailijaa, joten halusin vain hoidella nämä kohtaukset nopeasti pois alta. Linn tuntui minusta liian ärhäkältä ja agressiiviselta. Aivan kuin kirjailija olisi yrittänyt epätoivoisesti monipuolistaa hahmokaartia kovapintaisella, taistelutaitoisella naisella. Vasta kirjan lopussa Linn törmää kiinnostaviin voimiin ja minäkin heräsin.

Kiteytettynä sanoisin, että Meresmaa on luonut hienon maailman, joka sopii loistavasti kevyemmästä fantasiasta pitäville. Tällä hetkellä suunnittelen seuraavan osan varaamista kirjastosta. (Jostain syystä lähikirjastoni on haalinut hyllyynsä kaikki muut osat paitsi kolmannen.) Haluan nähdä, miltä maailma näyttää tämän kirjan lopputoimien jälkeen ja mitä Ardisin lapsille käy seuraavaksi. 

Nevermoor: Morriganin koetukset

Jessica Townsendin uusi nuorille suunnattu fantasiakirja "Morriganin koetukset" on herättänyt suurta ihastusta ja saanut jonkinlaisen maineen uutena Harry Potterina. Rakastin Pottereita ja kasvoin niiden ansiosta fantasiafriikiksi, joten uteliaisuus "Morriganin koetuksia" kohtaan oli suunnaton. Toisaalta taas pelotti tarttua tähän kirjaan. Uskoin, että "Morriganin koetukset" olisi hyvä - jopa yhtä hyvä tai parempi kuin Potterit, mutta pelkäsin olevani jo liian vanha nauttimaan tällaisesta.

Yksitoistavuotias sankaritar Morrigan on sattunut syntymään huonona päivänä ja on siksi kirottu. Häntä syytetään kaikesta epäonnesta huonoista sadoista sairaskohtauksiin. Pahinta on, että hän tulee kuolemaan ajan viimeisenä iltana. (Kirjassa on kiehtova ajanlasku.)

Morriganin kuoliniltana omituinen, mutta mukavanoloinen mies Jupiter tulee hakemaan häntä toiseen valtioon ja toiselle aikavyöhykkeelle. Jupiter tarjoaa Morriganille tilaisuutta liittyä ihmeelliseen Meineikkaaseen seuraan - tai siis seuran pääsykokeisiin. Sadat lapset osallistuvat neljään koetukseen, joiden perusteella seura valitsee yhdeksän uutta jäsentä.

Yllätyksekseni - ja suureksi helpotuksekseni - tarina tempaisi minut mukaansa kuten mikä tahansa jännittävä ja hyvin kirjoitettu kirja. Odotin innolla, miten Morriganille kävisi koetuksissa. (Vaikka tietysti uskoin koko ajan, että loppu olisi onnellinen sankarittaren ja hänen ystäviensä kannalta.)

Tarinan pahis oli ujutettu mukaan hienosti ja hänellä oli jännittäviä näkemyksiä itsestään ja Morriganista.

Lempihahmoni oli varmaan Pihlaja, koska kuka voi vastustaa iloista keppostelijaa?

Muuten maailma oli värikäs ja hauskan taianomainen. Monet asiat olivat lastenkirjaan tyypillisellä tavalla hupsuja.

Olen uskomattoman onnellinen siitä, että pidin tästä kirjasta. En varmaan enää tänä päivänä jaksaisi lukea yksinomaan tällaista fantasiaa, mutta raskaampien kirjojen lomassa nautin tästä suuresti. Kiinnostuin hahmoista ja tarinasta oikeasti ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa. Ihanaa, etten olekaan liian vanha viihtyäkseni hyvän nuortenkirjan parissa. Suosittelen lämpimästi kaikille uusille ja vanhoille Potter-faneille ^^

Nevernight

Odotellessani tilaamiani kirjoja jatkoin kirjaston valikoiman penkomista ja lainasin Jay Kristoffin "Nevernightin".

Sankaritar Mia oli kymmenenvuotias, kun hänen isänsä teloitettiin petturina, koska tämä sattui kannattamaan väärää puoluetta. Koko perhe menetti samalla asemansa. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin Mia pyrkii sisään ammattitappajien järjestöön kostaakseen miehille, jotka tuomitsivat isän.

Ongelmani nuorille suunnattujen fantasiakirjojen kanssa on monesti se, etteivät ne ole tarpeeksi verisiä ja häijyjä. "Nevernightin" kanssa ei tullut tätä ongelmaa. Päähenkilö Mia oli teini-ikäinen, mutta meno oli kuin aikuisten kirjassa. Väkivaltaa riitti ja mukana oli myös loistavaa kaksimielistä huumoria. Kuvailisin tätä lyhyesti Harry Potterin grim dark -versioksi.

Mia joutuu harjoittelemaan ja opiskelemaan selviytyäkseen kokeista, joiden perusteella järjestö valitsee uudet jäsenet. Kuolemantapauksia ja vihamielisiä kilpakumppaneita mahtuu matkan varrelle. Pari kuolemantapausta sattuu koetusten ulkopuolella aiheuttaen hämmennystä.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat ne lopussa tulevat yllätykset, kun asiat alkavat paljastua. Muutenkin Mia teki lopulta jännittäviä valintoja.

Hauskaa oli myös Mian alituisena seuralaisena oleva varjokissa, joka saa voimaa syömällä Mian pelkoja. Tämä "ei-kissa" osasi laukoa mahtavia kommentteja.

Romanssienkaan suhteen "Nevernight" ei ollut turhan siirappinen tai noudattanut perinteistä nuortenkirjan kaavaa. "Yllättävä" kuvaa hyvin tätäkin osa-aluetta.

Se mistä en pitänyt, olivat lukuisat alaviitteet. Monet maailmaa tai henkilöiden menneisyyttä valottavat selitykset oli tekstin sijaan sijoitettu - monesti humoristisiin - alaviitteisiin. Tyyli ärsytti minua, koska alaviitteiden etsiminen tuntui aina katkaisevan lukemisen.

Suosittelen tätä kaikille, jotka pitävät hieman häijymmistä fantasiaseikkailuista ^^

Cruel Beauty

Rosamund Hodgen nuorten fantasiaromaani "Cruel Beauty" on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta.

Aloitan sanomalla, että "Cruel Beauty" on mahdollisimman kaukana siitä fantasiatyypistä, joka yleensä innostaa minua eniten. Kaunotar ja hirviö ei ole ikinä ollut lempisatuni; lempielokuvani oli Kaunotar ja kulkuri, joten olin syvästi loukkaantunut, kun melkein samannimisessä tarinassa ei sitten seikkaillutkaan ihania koiria vaan joku muija ja harvinaisen karvainen miehenkuvatus.

"Cruel Beauty" löytyi kuitenkin sopivasti ja kirjastosta ja luotettavat lähteet ovat kehuneet sitä, joten päätin kokeilla jotain uutta. Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle sellaista jännittävän tuntematonta maastoa.

Nyxin isä teki aikoinaan sopimuksen maata piinaavan demoniprinssi Ignifexin kanssa ja lupasi tyttärensä tälle vaimoksi. Seitsemäntenätoista syntymäpäivänään Nyx sitten matkaa demoniprinssin linnaan suunnitelmanaan tappaa tämä.

No, suloinen YA-romanssihan siitä syttyi tietysti...

En itse asiassa valita. Nyxin ja Ignifexin nahistelu oli oikeasti huvittavaa luettavaa, maailma arvoituksineen oli kiehtova ja se romanssi oli aika ihana. Tajusin Shaden ja Ignifexin salaisuuden melko pian ja tunsin itseni tosi älykkääksi. Sitten aloin miettiä, että ehkä kaksikkoa yhdistävä suuri salaisuus olikin sellainen itsestäänselvyys, mikä piti ymmärtää heti kättelyssä :P

Tällä hetkellä olen innostunut lukemaan sarjan seuraavan osan, mutta maailma on niin täynnä tuntemattomia fantasiakirjoja, että saa nähdä...

Shadows on the Moon

Zoë Marriottin "Shadows on the Moon" odotti pitkään hyllyssä ennen kuin loman kunniaksi uskalsin tarttua siihen.

Tämä nuorille suunnattu fantasiaromaani kertoo Suzumesta, jonka isä tapetaan epäiltynä petoksesta. Suzume on pelkkä tyttö miesten hallitsemassa, muinaista Japania muistuttavassa maailmassa. Suzumen ainoa keino kostaa isänsä murhaajalle on vietellä prinssi taikavoimiensa avulla.

Kirjan kannessa mainitaan Tuhkimo, mutta aika vaikea tästä tarinasta on löytää yhteyksiä tuohon satuun. Suzume piileskelee yhdessä vaiheessa tuhkan peittämänä keittiöpiikana ja hän joutuu osallistumaan "tanssiaisiin" herättääkseen prinssin huomion. Ilman kannen Tuhkimo-kommenttia en olisi edes yrittänyt keksiä yhteyksiä...

Satuviittauksia enempää pohtimatta ihastuin tähän tarinaan niin paljon, että toivon päässeeni eroon minua pitkään vaivanneesta inhosta nuorten fantasiakirjallisuutta kohtaan.

Kirjan juoni tempaisi mukaansa ja suorastaan ahmin sivuja halutessani tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suzumen kielletty romanssi oli aika perinteinen söpö nuortenkirjatapaus, mutta muuten meno oli monesti synkkää ja häijyä ja loppuun asti sai jännittää, miten sankarittaren suunnitelmat etenisivät. Kano Akira oli hahmona aivan ihana ja hänen salaisuutensa oli mahtava. Aasialaisesta kulttuurista piirteitä saanut maailma toimi hyvin tarinassa.

Suosittelen "Shadows on the Moonia" kaikille nuorten fantasiaa lukeville ^^

The Surface Breaks

Ihmeitä tapahtuu; olin kirjastossa etsimässä jotain kevyttä ja helppoa luettavaa yövuoroon, kun silmäni osuivat Louise O'Neillin uutuuskirjaan "The Surface Breaks". Tämä pienen merenneidon uudelleenkerronta ilmestyi vasta hetki sitten Goodreadsin mainoksiin ja blogeihin ja ajattelin odotella vielä pitkään ennen kuin edes katsoisin, löytyisikö se kirjaston valikoimasta. Tällä kertaa odotus loppui lyhyeen ^^

Tarinan tapahtumat noudattavat alkuperäisen sadun käänteitä, mutta sanoma on varsin kaukana ainakin siitä suloisesta Disneyn versiosta. Tyttöjen ja naisten asema niin meren alla kuin maan pinnalla on nimittäin surkea ja rakkauden löytämisen sijasta pieni merenneito etsiikin lopulta vapautta itselleen ja sisarilleen.

Tämä oli nyt toinen nuorten fantasiakirja putkeen, josta pidin kovasti. Kirjan loppuratkaisu jännitti minua hirveästi, koska H. C. Andersen ja Disney olivat jo esittäneet kaksi vaihtoehtoa, odotin nyt suuren yllätyksen tarjoavaa kolmatta versiota.

Minua ehkä hieman häiritsi se, miten ärhäkän feministinen näkökulma kirjassa oli. Eikö mukaan olisi saatu ujutettua edes pari mukavaa ja fiksua miestä ja joku onnellinen heteropari sinne taka-alalle?

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille - paitsi ehkä sen Disneyn version uskollisimmille kannattajille, koska "The Surface Breaks" ei ole söpö.

Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle aika tuntematonta maastoa, mutta tämän kokemuksen jälkeen voisin tutustua muihinkin ^^

Tuhat kerrosta; Huipulla

Katharine McGeen "Tuhat kerrosta" -sarjan toinen osa on vilahdellut blogeissa ja mainoksissa ja kun näin sen nököttämässä sopivasti lähikirjaston hyllyssä, oli ihan pakko napata se mukaan.

Ensimmäisen osan tavoin myös tämä toinen kirja, "Huipulla", alkaa esinäytöksellä, jossa yhdelle tytölle käy köpelösti. Olikin sitten hauskaa lähteä lukemaan miettien, kuka tämä tyttö on ja mitkä tapahtumat johtavat lopputilanteeseen.

Meno on jälleen kuin Gossip Girlin scifiversiossa. Tunnustan avoimesti, että olin unohtanut lähes kaikki yksityiskohdat ensimmäisestä kirjasta. (En edes muistanut, kuka tönäisi kenet alas tornista ja miksi.) Tämä ei onneksi haitannut, koska asiat palautuivat nopeasti mieleen.

"Huipulla" oli yhtä koukuttava ja nopealukuinen kuin sarjan ensimmäinen kirja - ja Gossip Girl. Avery oli ihanan raivostuttavan lapsellinen ja itsekeskeinen. Leda tuntui alussa hirveältä nartulta, mutta tarinan edetessä hänestä tulikin ehkä lempihahmoni. Watt oli sellainen mukava tyyppi, mutta Nadia teki hänen osuuksistaan kiinnostavia. Uusi tyttö Calliope toi tarinaan jännitystä. Hänellä kun oli paljon salaisuuksia ja kaiken huipuksi hän iski silmänsä Atlasiin. Muiden draamailun rinnalla Rylinin touhut olivat minusta hieman tylsiä ja halusin aina vain päästä nopeasti eteenpäin seuraamaan, kuka lähtee juhlista kenen kanssa.^

Viime aikoina nuorten dystopioiden synkät maailmat eivät ole innostaneet minua yhtään. McGeen maailma vaikuttaakin onnekseni valoisalta paikalta; perinteinen pihvi on harvinaista herkkua, mutta muuten ruokaa ja puhdasta vettä tuntuu riittävän ja saasteetkin ovat ilmeisesti kadonneet jonnekin (uusien energianlähteiden ansiosta?). Ihastuin erityisesti niihin vedenalaisiin perunaviljelmiin.

Tarina jäi useammaltakin osalta herkulliseen ja hämmentävään kohtaan ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa ^^

The Tethered Mage

Goodreads vilautteli minulle Melissa Caruson uudehkon kirjasarjan avausosaa "The Tethered Mage". Kyseessä on seikkailu maailmassa, jossa kaikki velhot "rengastetaan" eli heidän voimansa kahlitaan ja valjastetaan hallitsijoiden määräämiin tehtäviin.

Tarinan sankaritar on Amalia, hallituksessa istuvan naisen tytär ja perijätär, joka on ikävä kyllä kiinnostuneempi kirjoista kuin politiikasta. Eräänä päivänä hän törmää kadulla toiseen nuoreen naiseen, Zairaan, joka on onnistunut piilottamaan taikavoimansa tähän asti. Sattuman oikusta Amalia ja avoimen vihamielinen Zaira joutuvat nyt yhdessä liekaan.

Kirjan ajatus kuulosti todella hyvältä, mutta alkaessani lukea tajusin, että tämähän onkin ya:ta... O.O Mielenkiintoni meinasi lyssähtää alkuunsa, kiitos tämän asenneongelmani. Keskityin kuitenkin sinnikkäästi lukemaan eteenpäin ja pääsin kuin pääsinkin tarinaan sisään ja huomasin kiinnostuvani häijystä prinssistä ja Zairan ja Amalian ongelmista.

Juoni oli hyvä, kun vain annoin tarinalle mahdollisuuden. Velhojen kerääminen yhteen ja valjastaminen hallituksen aseiksi kuulosti kovasti Robert Jordanin Ajan Pyörän seanchanilaisten tyyliltä. Muuten kirjan tyylistä tuli mieleen Marie Rutkoskin suosittu Winner's-sarja. Juonessa oli mukavasti jännittäviä käänteitä ja yllätyin ihan kunnolla, kun pari pahista paljastui. Olen ihan kiinnostunut lukemaan, miten Amalialle ja Zairalle seuraavaksi tapahtuu.

Romanttista puolta pitää aina muistaa kommentoida; tällä kertaa mentiin sellaisella söpöllä ja herttaisella linjalla. Amalian romanssin esteenä on tietysti iso luokkaero. Ei minulla kuitenkaan ole valittamista; mukava pari. Zairan ihastumisissa oli vähän enemmän väriä ja pohdittavaa lukijalle. Uskon kyllä, että moni lukija arvaa Zairan romanssin suunnan ennen loppuhuipennuksia.

Suosittelen "The Tethered Magea" erityisesti nuorille suunnatun fantasian ystäville ^^

Keskiyön kruunu

Jos Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarja kuuluu suosikkeihisi, suosittelen häipymään vikkelästi, koska minulla on selvästi paha asenneongelma tämän sarjan suhteen.

Jos tämä sarja olisi ilmestynyt silloin, kun olin yläasteella, olisin varmasti rakastunut tähän tarinaan kauniista salamurhaajatytöstä, jonka perässä juoksee peräti kaksi komeaa sankaria.

Tänä päivänä taas... Anteeksi, mutta minut valtasi heti "Keskiyön kruunua" aloittaessani mielikuva tyttölapsesta, joka leikkii barbeillaan Game of Thronesia. En sitten millään pystynyt suhtautumaan hahmoihin ja tapahtumiin vakavasti.

Minua häiritsi jo sarjan ensimmäisessä osassa se, että Celaena on viettänyt vuoden vankileirillä pahoinpideltävänä, mutta kylvyn ja kampaamisen jälkeen hän on valtakunnan kaunein neito - pikkuisen laiha vain. Hiuksetkin ovat jostain ihmeen syystä yllättäen pitkät ja kiiltävät.

Lisäksi minua häiritsi tässä toisessa kirjassa erityisesti se, että Celaena on taitava mestarisalamurhaaja vain silloin, kun näyttävät elkeet sopivat juoneen. Välillä hän on sitten kömpelö kuin ensimmäistä kertaa aseeseen tarttunut hovineito. Lisäksi hänen huomiokykynsä ja valppautensa ovat niin ala-arvoisia ettei sellaisilla kyvyillä voi selvitä hengissä alamaailmassa. Celaena voisi hieman murjotummalla naamalla esittää uskottavasti salamurhaajan oppilasta, muttei ikinä valtakunnan taitavinta tyyppiä.

Positiivisena asiana mainittakoon, että seuraan todella kiinnostuneena sitä Celaenan, Chaolin ja Dorianin muodostamaa kolmiodraamaa XD

Jos varoituksesta huolimatta luit tänne asti, ihmettelet varmaan, miksi ylipäätään tartuin "Keskiyön kruunuun". Vastaus on yksinkertainen; olen todella utelias (fantasiakirjojen suhteen) ja kaikki tuntuvat ihastuneen Maasin kirjoihin ja väittävät, että meno vain paranee kirja kirjalta.

Lopussa itse asiassa kiinnostuin siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun Celaena lähtee seikkailemaan uusiin paikkoihin. Pitäisi vain päästä eroon tästä kirotusta asenneongelmastani! :P

The Cruel Prince

Holly Blackin "The Cruel Prince" herätti kiinnostukseni heti kun kuulin tästä, vaikka suhtaudun kroonisen epäluuloisesti nuorille suunnattuun fantasiaan. Joskus monesti on kuitenkin pakko tarttua tällaisiin hypetettyihin tapauksiin. Jälleen kerran suositun kirjan valitseminen oli hyvä idea.

Jude on ihmistyttö, joka yhdessä sisartensa kanssa siepattiin lapsena keijujen maailmaan. Keijut suhtautuvat helposti hajoaviin kuolevaisiin alentuvasti ja jopa vihamielisesti, minkä lisäksi keijujen maailman taikuus on monesti vaaraksi ihmisille. Kaiken huipuksi keijukuninkaan nuorin poika Cardan inhoaa Judea aivan erityisesti ja pyrkii kiusaamaan tätä aina tilaisuuden tullen.

Ihmistytöt komeiden keijupoikien keskellä vaikutti alkuun tuhoon tuomitulta, aivan liian kuluneelta ja ennalta-arvattavalta ajatukselta. Holly Black onnistui kuitenkin pyörittämään hahmojaan varsin yllättäviin kuvioihin. Olisi varmaan pitänyt ymmärtää heti alusta lähtien, kuka on ihastunut keneenkin, mutta onneksi minua on helppo harhauttaa ja viihdyin mainiosti näiden ihastumissotkujen parissa :D

Romanssien lisäksi mukana oli ihanan häijy ja verinen juoni kruunun anastamiseksi. Tässä taistelussa nähtiin hienoja ja yllättäviä käänteitä, vaikka tapahtumien lähdettyä kunnolla vyörymään osasin kyllä aavistaa, miten kruunulle lopulta kävisi.

Kokonaisuutena "The Cruel Prince" oli vetävä fantasiaseikkailu, joka jätti minut odottamaan innolla jatkoa ^^

The Belles

Kuusitoistavuotias Cameille elää maailmassa, jossa ihmiskunta on kirottu rumiksi, harmaiksi olennoiksi. Kauneuden jumalatar on kuitenkin lahjoittanut ihmisten avuksi bellet, jotka ovat kauniita ja värikkäitä - ja pystyvät voimillaan muokkaamaan harmaita ihmisiä kuin taideteoksia tehden näistäkin hetkeksi kauniita.

Cameille on belle ja kilpailee nyt viiden sisarensa kanssa paikasta kuningattaren suosikkina. Ikävä kyllä hovista löytyy häijyjä ja kieroja vallan (eli kauneuden) tavoittelijoita. Pikku hiljaa myös Cameillen omaan alkuperään liittyviä synkkiä salaisuuksia alkaa paljastua...

Suhtaudun edelleen hieman nihkeästi nuorille suunnattuun fantasiakirjallisuuteen. Dhonielle Claytonin "The Belles" oli tullut vastaan Goodreadsin mainoksissa, muttei herättänyt silloin mitään ylitsevuotavaa innostusta. Nyt törmäsin tähän sattumalta kirjastossa, kun tarvitsin hätäisesti jotain viihdettä yövuoroihin. Jälleen kerran toistan itseäni ja totean: "Onneksi!"

"The Belles" oli oikeasti kiehtova, sopivan vauhdikas ja jopa jännittävä. Saattaa johtua siitä, että luin tätä väsyneenä, mutta kehuisin tarinaa suorastaan poikkeuksellisen ovelaksi - ollakseen nuorten fantasiakirja. (Levänneenä olisin kyllä varmaan arvannut aiemmin, kenellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissa ja kuka rakastuisi kehenkin ja niin edelleen...)

Maailma oli erikoinen yhdistelmä historiallista pukuloistoa ja ihmeellisiä fantasiaolentoja ja -kojeita - en tiedä, olinko vain liian väsynyt, mutta olisin ehkä kaivannut välillä hieman enemmän kuvailua ja selostuksia näiden otuksien ja härveleiden suhteen :D

Haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, kunhan seuraavia osia ilmestyy ja suosittelen kaikkia fantasian ystäviä tutustumaan bellejen maailmaan ^^

Bitterblue

Tarkoitukseni oli uusiin sarjoihin tutustumisen lomassa saada luettua vanhojakin sarjoja ja Kristin Cashoren Graceling-sarjan päätösosa "Bitterblue" sopi tähän tavoitteeseen loistavasti.

Sarjan toinen osa "Fire" ihastutti niin paljon, että odotin kolmannelta kirjalta vielä enemmän. Olinkin sitten erityisen pettynyt ja tympääntynyt, kun tarinan ensimmäinen neljännes ei tuntunut menevän oikein minnekään. 

Nuori kuningatar Bitterblue päättää yllättäen alkaa selvittää "totuutta". Kaikkien tuntema totuushan on se, että Bitterbluen edesmennyt isä Leck oli sadisti, joka ryösti ja kidutti kansaa huvin vuoksi. En jaksanut millään ymmärtää, miksi tätä asiaa piti väännellä ja käännellä ja kaivaa julmia yksityiskohtia Leckin touhuista. Ymmärrän sen, että Bitterblue halusi mahdollisuuksien mukaan palauttaa Leckin varastamia tavaroita ja tämän vuoksi uhrien selvittäminen oli tärkeää, mutta muuten se koko "totuudenetsijöiden" salaseura tuntui täysin naurettavalta. Kaduilla valeasussa hiippaileva teinikuningatar ja komeaan nuoreen varkaaseen tutustuminen sai kirjan tuntumaan lastensadulta. Pari kapakkatappelua ja omituinen sieppausyritys eivät varsinaisesti parantaneet tilannetta.

Teki mieli luovuttaa kirjan suhteen ja tarttua johonkin aikuisten fantasiakirjaan, mutta olin jo yli sata sivua lukenut ja halusin saada sarjan päätökseen. Onneksi Po ja Katsa saapuivat paikalle, Bitterbluen neuvonantajat alkoivat käyttäytyä omituisesti ja lisäksi komea varas aiheutti ongelmia. Näin ollen tarinassa olikin äkkiä sisältöä.

Viimeiset pari sataa sivua olivat ihan kiehtovaa luettavaa, kun kaikenlaista alkoi paljastua. Tosin yksi hahmo olisi voinut olla vähän vähemmän epäilyttävä, jotta olisi saatu vielä isompi yllätys. Lisäksi innostuin hurjasti vanhojen hahmojen mukaan tulosta; teki heti mieli palata sarjan toisen osan pariin. Kuitenkin tarinasta puuttui se isompi, merkittävä ajatus. Nyt kokonaisuus jäi sellaiseksi nyhertämiseksi kuolleen diktaattorin karmaisevan päiväkirjan ympärillä.

Positiivisina puolina mainitsen Katsan ja Pon, jotka olivat hauska pariskunta. Lisäksi huomasin pitäväni Giddonista, joka ensimmäisessä kirjassa tuntui harvinaisen rasittavalta tyypiltä.

The Gray Wolf Throne

"The Gray Wolf Throne" on kolmas osa Cinda Williams Chiman nuorille suunnatusta fantasiasarjasta. Vähän epäilytti tarttua tähän heti Abercrombien kirjojen jälkeen, mutta olin varannut tämän kirjastosta niin ei siinä sitten ollut vaihtoehtoja :P

Nämä Chiman kirjat ovat huomattavasti "söpömpiä" kuin nuo edellä mainitut Abercrombien teokset; reipas nuori prinsessa ja katupoika asettuvat yhdessä häijyä vanhaa velhoa vastaan pelastaakseen valtakunnan ja viattomat kansalaiset.

Tällaiseksi kevyemmäksi fantasiaksi "The Gray Wolf Throne" oli kuitenkin todella hyvä; mukavasti toimintaa ja jännittäviä hetkiä. Maailma hallitsijoineen ja historioineen on kiehtova ja tuntuu selkeältä ja loppuun asti mietityltä. (Vähän ehkä ihmettelen sitä, miksi velhot eivät osaa tehdä taikuuteen tarvitsemiaan amuletteja ja klaani puolestaan ei pysty käyttämään valmistamiaan velhoamuletteja.)

Myös hahmot ovat kiinnostavia, vaikka ovatkin hieman puhtoisempia kuin joissain aikuisten kirjoissa.

Ihastuin Hanin ja Raisan romanssiin jo edellisessä kirjassa ja nyt kannatan tätä paria vain entistä enemmän. (Voisiko joku pian mukiloida sen ääliö Micahin ja humauttaa itsevarman virneen sen ärsyttävän ylimielisen Reidinkin naamalta?)

Micahin ja hänen sisarensa Fionan mahdolliset tavoitteet ja suunnitelmat herättävät runsaasti kysymyksiä ja odotan innolla, saadaanko tästä kaksikosta vielä isompaakin harmia. Prinsessa Mellony on toistaiseksi jäänyt pieneen sivuosaan ja odotan myös, mitä hän mahdollisesti keksii jatkossa.

Olen onnellinen, että innostuin jatkamaan Chiman kirjojen parissa. Tämä sarja tuntuu vain paranevan edetessään. Aion ehdottomasti lukea viimeisenkin osan ja suunnittelin jopa kirjailijan uusimpaan Shattered Realms -sarjaan tutustumista; se käsittääkseni on jatkoa tälle sarjalle.

The Exiled Queen

Cinda Williams Chiman Seven Realms -fantasiasarjan aloitusosa "The Demon King" oli viihdyttävä lukukokemus ja erityisesti prinsessa Raisan tilanne kirjan lopussa niin jännittävä, että päätin vakaasti jatkaa sarjan parissa. Asia kuitenkin unohtui, kun uusia kirjoja tulvii jatkuvasti. Nyt innostuin taas vaihteeksi lukemaan jo aloitettuja sarjoja loppuun ja innostuin lainaamaan tämänkin sarjan toisen osan "The Exiled Queen" kirjastosta.

Velhoksi paljastunut Han Alister suuntaa ystävänsä Fire Dancerin kanssa kohti velhojen koulua. Klaanit tarjoavat Hanille lukukausimaksut, mutta vastapalvelukseksi Han joutuu vielä asettumaan klaanien puolesta ahneita ja liiankin mahtavia velhoja vastaan.

Prinsessa Raisa puolestaan pakeni täpärästi edellä mainittujen ahneiden velhojen järjestämästä pakkoavioliitosta. Raisa naamioituu ystävänsä ja suuren ihastuksensa Amonin avulla sotilaskoulun alokkaaksi ja päätyy näin tietämättään Hanin naapuriksi. (Kaikki koulut ovat yhtenä rykelmänä.)

Koulussa on tietysti myös kummankin sankarin yhteinen vihamies, velho-opiskelija Micah siskoineen ja serkkuineen.

Mielestäni tämä sarja jopa parani toisessa kirjassa; toimintaa oli mukavasti ja tapahtumat tuntuivat merkityksellisemmiltä ja jännittävämmiltä nyt, kun maailma alkoi olla tuttu.

Tässä sarjassa on myös kiehtova kolmiodraama - joka on itse asiassa levinnyt vähän monikulmaisemmaksekin. Amonin ja Raisan välinen romanssinpoikanen sai vähän kuoppia matkan varrelle, kun taas Hanin ja Raisan törmätessä toisiinsa alkoi kipinöidä ihanasti <3 Tällä hetkellä pidän kovasti peukkuja näiden sankareiden romanssin puolesta ^^

Loppua kohti tilanne kääntyi taas jännittävään suuntaan ja kirja loppui tietysti kesken, kun yksi sankari jäi pahaan paikkaan. Nyt on sitten pakko vain hankkia se seuraavakin osa, koska haluan nähdä tämän seikkailun ratkaisuun asti ^^

Fire

Luin jokin aika sitten uudestaan Kristin Cashoren "Gracelingin", kun en muistanut teininä lukemastani fantasiaseikkailusta juuri mitään. Nyt innostuin jatkamaan sarjaa pidemmällekin ja lainasin kirjastosta toisen osan "Fire".

Tällä kertaa hypätään pois ensimmäisen kirjan valtakunnista ja tutustutaan vuorten takaiseen maahan, jossa ei tunneta erityislahjakkaita ihmisiä, "graceling". Sen sijaan löytyy värikkäitä hirviöeläimiä - ja ihmisiä.

Tarinan sankaritar Fire on perinyt isältään hirviön geenit ja kyvyt, joskaan ei luonnetta. Yliluonnollinen kauneus paljastaa hänen perimänsä heti ja ihmiset joko rakastuvat tai pelästyvät ja suuttuvat ja yrittävät tappaa hänet. Fire onkin elänyt koko ikänsä piileskellen kartanossaan metsän keskellä.

Omituisia salametsästäjiä alkaa kuitenkin hiippailla kartanon maille ja hirvieläinten sijaan nuolten kohteena on Fire.

Myös kuninkaan palatsissa on ongelmia kutsumattomista vieraista ja kruunupäät ajattelevat, että Firen kyvyistä olisi apua asioiden selvittämisessä.

Odotin "Firen" jatkavan Katsan ja Pon tarinaa, joten olin yllättynyt, kun henkilöt olivatkin aivan uusia. "Firen" tapahtumat sijoittuvat itse asiassa aikaan ennen "Gracelingia" ja Katsan urotekoja. Tämä sopi minulle mainiosti, koska "Graceling" jätti Katsan vähän turhankin seesteiseen tilanteeseen ja maisemanvaihdos herätti heti kiinnostuksen.

Fire oli päähenkilönä sellainen mukava, ei hirveän erikoinen persoona, joka uskalsi tilanteen vaatiessa tarttua aseisiin. Hänestä oli helppo pitää, mutta toisaalta hänessä ei ollut mitään sellaista, minkä perusteella muistaisin hänet vielä kymmenien muiden kirjojen jälkeen.

Cashore oli jälleen lisännyt tarinaan sen perinteisen kolmiodraaman. Pidin herra Oikeasta, mutta jopa minä arvasin aika alussa hänen ja Firen päätyvän onnellisesti yhteen. Kilpakosija puolestaan aiheutti yllättävän paljon kaikkea viihdettä lukijalle. (Palatsin naiset eivät aina jaksaneet nauraa.)

Pelkkää hömppää kirja ei tietenkään ollut, vaan vauhdikkaita ja tiukkoja tilanteita oli sopivasti. "Fire" oli samanlainen nopeasti ja kevyesti luettava fantasiaseikkailu kuin "Gracelingkin". Erityismaininta tarinan pääpahiksesta, joka oli ihanan karmiva kylmässä omituisuudessaan.

Pidin tästä sarjan toisesta kirjasta vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisestä ja olen vakuuttunut siitä, että isken vielä kiinni viimeiseenkin kirjaan. Firen touhuja seurattuani haluaisin nyt vihdoin lukea lisää Katsasta ja muista ensimmäisen kirjan hahmoista.

Joko olen päässyt yli siitä minua vaivanneesta nuortenfantasia-allergiasta tai sitten nämä Cashoren kirjat ovat poikkeuksellisen hyviä ^^

Angelfall

Susan Een "Angelfall" on kummitellut lukulistallani pitkään. Nyt kaipasin jotain vaihtelua vanhoihin suosikkeihin, joten oli hyvä hetki hoitaa tämä aukko sivistyksestä.

Tarinan sankaritar on teini-ikäinen Penryn, joka yrittää selviytyä kaoottisessa maailmassa, jonne enkelit ovat hyökänneet. Sarja on herättänyt ihastusta, mikä olikin oikeastaan ainoa syy, miksi edes harkitsin tähän tarttumista. En ole "Nälkäpeliä" lukuun ottamatta oikein innostunut näistä dystopioista ja mielestäni puistonpenkin hilseilevä maalipinta on kiinnostavampi kuin enkelit...

"Angelfall" yllätti kuitenkin positiivisesti. (Minulle on tuntunut käyvän näin usein viime aikoina.) Tarinassa oli paljon enemmän sisältöä kuin se odottamani "teinityttö rakastuu häikäisevän komeaan enkelipoikaan".

Penrynin perhetilanne oli värikäs ja Penryn itse oli mukavan sinnikäs ja täyspäinen sankaritar. En edelleenkään pidä näistä "postapokalyptisista" kurjista ja synkistä maailmoista, mutta ainakin Penrynin ympäristö tarjosi vauhtia ja jännitystä.

Kirjan lopussa saatoin vain todeta, että tämähän meni kiinnostavaksi. Eli taas yksi sarja, jonka loppuun lukemiseen pitää järjestää aikaa ^^

And I Darken

Olen lukenut Kiersten Whitelta useammankin kirjan ja kiinnostuin heti, kun kuulin häneltä ilmestyneen "And I Darken" -nimisen nuorten fantasiakirjan. Sitten oli taas kauheasti kaikkea luettavaa ja asia jäi ja unohtui, kunnes nyt vihdoin muistin kirjan olemassaolon ja varasin sen kirjastosta.

En tiennyt kirjasta etukäteen muuta kuin genren ja kirjailijan ja olinkin yllättynyt, kun luvassa oli historiallista fantasiaa. (Tai oikeastaan ei sitä fantasiaa ehkä niinkään.) Eletään siis 1400-lukua hieman väritetyssä Euroopassa. Lada ja Radu ovat prinssin nuoremmat lapset, ruma, ärhäkkä tyttö ja hänen kaunis ja aivan liian pehmeä veljensä. Kumpikin on isän silmissä aika hyödytön otus ja heidät hylätäänkin viholliskansan joukkoon panttivangeiksi.

Lapset tutustuvat viholliskansan nuorimpaan prinssiin Mehmediin ja kasvavat aikuisten unohtamina tämän kanssa. Lada pelkää kuollakseen muuttuvansa heikoksi, unohdetuksi omaisuudeksi muiden naisten tavoin ja pyrkii sen vuoksi olemaan mahdollisimman agressiivinen ja käyttämään hyväksi kaikki mahdollisuudet harjoittaa taistelutaitojaan. Radu taas etsii itseään omaksumalla vihollisen uskonnon.

Tiedossa on sotia, kiellettyjä rakkaussuhteita ja juonittelua.

Kaikista tähän mennessä lukemistani Whiten kirjoista "And I Darken" pomppasi välittömästi suosikikseni. Lada ja Radu olivat hahmoina todella monipuolisia ja kiehtovia ja kirjan suhdekiemurat kuulostivat uskottavilta toisin kuin monen muun nuortenkirjan paperinohuiden hahmojen salamarakkaudet ja kolmiodraamat.

Joskus nuorten fantasiakirjan luettuani mietin, että haluaisin lukea tarinasta aikuisten version. "And I Darken" upposi minuun ihan tällaisena. Jatko-osan lukemiselle on pakko raivata tilaa lukulistalta, koska tilanne kirjan lopussa oli kutkuttava ^^ (Toivotaan, etteivät hienot käänteet lässähdä jatkossa!)

Lasipalatsi

Sarah J Maasin "Throne of Glass" kuuluu niihin kirjoihin, joka on roikkunut lukulistallani ikuisuuden. Nyt kun saatiin oikein suomenkielinen käännös, minun oli pakko selvittää, mistä tässä hypetetyssä sarjassa on kyse.

Tiesin ennakkoon, että päähenkilö on teini-ikäinen mestarisalamurhaajatyttö, joka saa tilaisuuden päästä vapaaksi suorittamalla sirkustemppuja kuninkaalle.

Kärsin edelleen lievästä yliherkkyydestä nuorten fantasiakirjoja kohtaan ja tuntui, että kaikki negatiiviset ennakkoluuloni kohdistuivat nimenomaan "Lasipalatsiin". Valmistauduin tuhahtelemaan ja pyörittelemään silmiäni kaikelle, mitä Maas eteeni heittäisi.

Alku ei ollut lupaava; Celaena vaikutti aivan liian nuorelta hurjan salamurhaajan mainettaan ajatellen ja sitten tapaamme heti kättelyssä ah niin komean prinssi Dorianin ja - yllätys! - Celaenaa saattava ja vahtiva kapteeni Chaolkin on tarkemmin katsottuna ihan mukavan näköinen ilmestys. (Myös Chaol kuulosti minusta liian nuorelta asemaansa nähden.)

Olisin halunnut muokata tarinaa Celaenan ulkonäön osalta; olisin tehnyt sankarittaresta arkisen, jopa hieman ruman puoleisen. Dorianin vaatiman kylvetyksen jälkeen nätti elostelijaprinssi olisi voinut tippua hienolta valtaistuimeltaan ja kiljua kauhuissaan: "Eihän tilanne parantunut yhtään!" Pieni huumori piristää aina :P

Näitä paria heikkoutta lukuun ottamatta nautin "Lasipalatsista" yllättävän paljon. Se kolmiodraama nyt oli mitä oli - haluan kuitenkin kiihkeästi tietää, miten sen suhteen käy jatkossa. Synkemmät ja toiminnallisemmat juonenkäänteet ja arvoitukset kuitenkin viihdyttivät loppuun asti.

Lisäksi pidin siitä yksityiskohdasta, että Celaena osasi arvostaa tanssiaisia ja kauniita pukuja. Alan olla kurkkuani myöten täynnä sankarittaria, jotka eivät tunne oloaan mukavaksi muissa kuin kuluneissa housuissa leirinuotion ääressä. Miksei älykäs, taistelutaitoinen ja kaikin puolin vakavasti otettava hahmo saisi nauttia myös "tyttömäisistä" jutuista?

Maas teki niin positiivisen vaikutuksen "Lasipalatsilla", että ajattelin lukea enemmänkin hänen kirjojaan. Jää nähtäväksi, maltanko odottaa käännöstä ^^

The Dark Days Club

Alison Goodmanin Eon/Eona-duologia ihastutti minut täysin jokunen vuosi sitten ja suunnitelmissa on jo pitkään ollut kirjailijan toisen sarjan Lady Helenin lukeminen. Nyt sitten vihdoin sain aikaiseksi lainata kirjastosta Lady Helen -sarjan avausosan "The Dark Days Club".

Kyseessä on 1800-luvulle sijoittuva nuorten urbaani fantasiaseikkailu, josta tuli oitis mieleeni Colleen Gleasonilta lukemani "The Rest Falls Away". (En ole lukenut kauheasti tällaista historiallista urbaania fantasiaa.)

Tarinan sankaritar on kahdeksantoistavuotias lady Helen, joka on elänyt tätinsä ja tämän tiukkapipoisen miehen kanssa äidin kuoltua maanpetturina. Äidin maineen aiheuttamasta tahrasta huolimatta Helenin olisi nyt astuttava seurapiireihin ja metsästettävä itselleen aviomies ajan tapojen mukaan.

Pikainen avioliitto ei oikein innosta Heleniä ja hän käyttääkin energiansa mieluummin kadonneen palvelustyttönsä tapauksen selvittämiseen.

Kaupunkiin on myös saapunut lordi Carlston, jonka tiedetään murhanneen vaimonsa. Nyt tämä salaperäinen mies tuntuu olevan pelottavan kiinnostunut Helenistä. Helenin pitäisi pysyä kaukana pahamaineisesta lordista, mutta tällä on salaisuuksia, jotka liittyvät Heleniin.

Olen vältellyt tätä sarjaa, koska nuorten fantasiakirjat ovat viime aikoina jääneet jotenkin vaisuiksi ja välillä suorastaan ärsyttäviksi kokemuksiksi. Alison Goodman osoittautui kuitenkin luotettavaksi tarinankertojaksi ja viihdyin mainiosti "The Dark Days Clubin" parissa.

Helen oli miellyttävä, hieman liian omapäinen nuoreksi naiseksi tuohon aikaan, muttei liian erikoinen tai räväkkä persoona. Aika perinteinen fantasiakirjan sankaritar siis. Juoni ei ollut täysin ennennäkemätön, mutta tapahtumat etenivät sujuvasti ja toimintaakin löytyi.

Parasta kirjassa oli mielestäni se, ettei Helen retkahtanut ensisilmäyksellä siihen "pitkään tummaan ja komeaan muukalaiseen, jolla on synkkä salaisuus ja josta kaikki läheiset varoittelevat".

Pidin myös 1800-luvusta ympäristönä. Tanssiaiset, komeat asut ja tiukat sovinnaisuussäännöt vain ovat jotenkin vastustamattomia. (Samasta syystä tulee luettua Jane Austeniakin.)

Moni kiehtova asia jäi kesken kirjan lopussa ja yritän raivat lukulistaan tilaa jatko-osan lukemiseen ^^

Graceling

Olen vuosia sitten lukenut Kristin Cashoren nuorille suunnatun fantasiaromaanin "Graceling" eli suomeksi "Syntymälahja". Jatko-osiin en tuolloin tarttunut; niitä ei ole käännetty, joten en edes tiennyt niiden olemassaolosta. Olen viime aikoina kärsinyt jonkinlaisesta yliherkkyydestä näitä nuorten fantasiakirjoja kohtaan, mutta nyt päätin taas vaihteeksi kokeilla onneani ja verestää muistojani lukemalla "Gracelingin" ihan alkuperäiskielellä.

Muistikuvani tarinasta olivat todella hatarat; muistin vain, että päähenkilö oli tyttö, jonka erityiskyky, "syntymälahja" oli tappaminen, ja ettei hän ollut kovin iloinen asiasta.

En muistanut Katsan julmaa kuningasenoa tai neuvostoa, jonka Katsa oli perustanut leikkiäkseen Robin Hoodia enon selän takana.

Prinssi Po palautui hitaasti mieleen tarinan edetessä, mutta en muistanut hänen kadonnutta isoisäänsä tai pulassa olevaa serkkuaan.

En myöskään muistanut mitään siitä perinteisestä kolmiodraamasta, jonka keskelle Katsa joutui, kun vanha ystävä tuli mustasukkaiseksi vierailevan prinssin saamasta huomiosta.

Kokonaisuutena "Graceling" oli ihan mukava fantasiaseikkailu. Maailma ei ollut liian monimutkainen ja varsinkin loppua kohti saatiin jännittävää toimintaa. Tällaisena vanhana kyynikkona minua häiritsi hieman se "nuoret ryhtyvät supersankareiksi ja pelastavat maailman" kuvio ja lisäksi kymmenenvuotias Bitterblue kuulosti kaksikymmentä vuotta vanhemmalta selostaessaan tapahtumia.

Kovapintaiset sankarittaret ovat jo pitkään olleet muodissa fantasiakirjoissa, mikä on alkanut ärsyttää  allekirjoittanutta - kuten aika moni muukin asia. Haluaisin välillä lukea jonkun oikein neitimäisen sankarittaren seikkailuista. Katsa esitti mekkoja pahoinpitelevän synkän taistelijan roolinsa kuitenkin tyylikkäästi ja välillä jopa humoristisesti.

Tiivistettynä pidin sekä juonesta että hahmoista ja suosittelen tätä nuorille fantasianlukijoille. "Graceling" on mielestäni hyvä aloituskirja, jonka jälkeen voi siirtyä pikku hiljaa kohti raskaampia fantasiamöhkäleitä.

Haluaisin tietää, mitä Katsalle, Polle ja Bitterbluelle seuraavaksi tapahtuu, mutta saa nähdä, tartunko seuraaviin osiin. Kiinnostavia kirjoja tulee vain lisää ja lisää ja nyt tämän sarjan maailmaa on jo päästy maistamaan :D