Vengeance of the Iron Dwarf

"Vengeance of the Iron Dwarf" on viimeinen kirja R. A. Salvatoren Companion's Codex -trilogiasta. (27. Drizztistä kertova kirja.)

Sundabar ja Nesmé ovat kaatuneet ja muut haltioiden, ihmisten ja kääpiöiden kaupungit ovat saarroksissa tuhansien örkkien keskellä.

Drizzt, Bruenor ja Catti-brie ovat päässeet Mithralsalin kääpiöiden luokse. Sankareiden johdolla kääpiöt alkavat suunnitella örkkien saartorenkaan murtamista, mutta örkeillä on vahvistuksena niin lohikäärmeitä kuin Drizztin kieroja maanmiehiäkin. (Nämä mustat haltiat julistavat kaiken huipuksi kuuluvansa Drizztin huoneeseen, joka tuhottiin yli vuosisata sitten edellämainitun aiheuttaman häpeän vuoksi.) Kääpiöillä on tasan kaksi vaihtoehtoa: nääntyä nälkään tunneleissaan tai kuolla ulkona ase kädessä.

Regis ja Wulfgar tipahtivat örkkien syliin matkatessaan kohti Mithralsalia muiden kumppanusten kanssa. He onnistuivat pakenemaan välitöntä kidutusta, mutta ovat edelleen jumissa vihollisia vilisevissä tunneleissa.

Ja Tiagon mielestä koko sodan päätavoite on tappaa Drizzt.

Sitä voisi kuvitella, että tunneleissa kyhjöttäminen ja pitkä piirityssota on todella kuivaa luettavaa, mutta Salvatoren kirjoissa toimintaa ja taisteluja riittää jokaiseen lukuun; kääpiöt tekevät iskuja kivisaleistaan ja lohikäärmeitä ja yllättäviä liittolaisia ilmestyy ennen kuin tilanne ehtii jämähtää. (Rakastan taisteluita, joissa on mukana lohikäärmeitä!) Ajattelin useampaankin otteeseen, että tästä olisi saanut komean elokuvan ^^

Rise of the King

Iso kasa uusia jännittävän kuuloisia kirjoja odottaa lukemista, mutta minulla meni sitten pupu pöksyyn ja tartuin seuraavaan R. A. Salvatoren Drizztistä kertovaan kirjaan "Rise of the King".

Menzoberranzanin hallitsevan huoneen matriarkka Quenthel on tuonut tuhotun Do'Urdenin huoneen takaisin kahdeksan hallitsevan huoneen piiriin. Kaiken huipuksi tämän aikoinaan häpeällisesti epäonnistuneen huoneen matriarkaksi häikäilemätön Quenthel istuttaa Dahlian, yläpuolisen maailman haltian ja Drizztin entisen tyttöystävän! O.O

Maan pinnalla Quenthelin alamaiset ovat onnistuneet luomaan valtavan pimeyden verhon auringon eteen. Hämärän turvin drowhaltiat lähtevät lietsomaan sotaa örkkien ja muiden kansojen välille. Nykyinen örkkikuningas kunnioittaa esi-isänsä tekemää rauhansopimusta, mutta mustien haltioiden keinoilla vanhan kuninkaan raivaaminen sotaisamman örkkijohtajan tieltä on helppoa. Pian ihmisten kaupungit ovat uhattuina ja kääpiöt ovat haluttomia poistumaan tunneleidensa suojista.

Örkkien liikehtiessä Bruenor katuu syvästi aikoinaan tekemäänsä rauhansopimusta ja muutkin kumppanuksista Drizztiä lukuunottamatta ovat sitä mieltä, ettei örkkien kanssa voi seurustella muuten kuin sotimalla. Drizzt on ainoa, joka haluaa uskoa rauhallisen rinnakkaiselon mahdollisuuteen, ja ystävien vankka näkemys örkkien ehdottomasta pahuudesta vaivaa hänen mieltään.

Salvatoren kirjoissa voi aina luottaa jatkuvaan toimintaan; örkkejä vastaan taisteltiin lähes tauotta. Välillä livahdettiin vihollislinjojen läpi ja välillä sodittiin avoimesti armeijan voimin kaupungin muureilla. Örkkien lisäksi seurattiin myös drowhaltioiden juonittelua.

Sarjan pääsankareiden, Drizztin ja hänen ystäviensä, ylivoimaisuus häiritsi minua taas hetkittäin. Wulfgar sai örkin keihään kylkeensä, mutta jaksoi silti humauttaa jättiläisen pois pelistä yhdellä mahtavalla iskulla. Tiedän kyllä, että kyseessä on fantasiatarina, mutta meno olisi jännittävämpää, jos sankareillakin olisi heikkouksia ja heidän puolestaan voisi oikeasti pelätä.

Jännityksen lisäämiseksi Salvatore oli sitten luonut monia "sivusankareita", joita saattoi tappaa taistelun tuoksinassa eli ei minulla missään vaiheessa tylsää ollut!

Night of the Hunter

En millään osannut päättää, mitä haluaisin lukea seuraavaksi. Jätin mahdollisen uuden sarjan valitsemisen myöhemmäksi ja päädyin tuttuun ja turvalliseen eli R. A. Salvatoreen. "Night of the Hunter" on 25. Drizzt Do'Urdenista kertova kirja. (Katsoin goodreadsista, kun sormet loppuivat kesken...)

Drizzt on saanut vanhat ystävänsä takaisin ja joukkio janoaa uusia seikkailuja. Ensimmäisenä tehtävälistalla on vampyyriksi muutetun uskollisen kääpiötoverin pelastaminen Gauntlgrymin, ikivanhan kääpiöiden alkukodin raunioista. (Suunnitelmissa on jatkaa heti tämän jälkeen örkkien ja muiden hiidensukuisten jahtaamista oikein urakalla.)

Pelastusoperaation tiellä parveilee kuitenkin laumoittain drowhaltioita, jotka ovat päättäneet rakentaa Gauntlgrymiin uuden drowkaupungin. Joukossa on nuoria kuumapäitä, jotka ovat päättäneet marssia kotiin Drizztin pää tuliaisena.

Olen kiistatta täysin toipunut siitä tympääntymisestä, josta kärsin pitkään tätä sarjaa kohtaan! "Night of the Hunter" oli nimittäin mielestäni vetävän vauhdikas miekka ja magia -fantasiaseikkailu. Fanitin Drizztiä yhtä innokkaasti kuin silloin runsaat kymmenen vuotta sitten, kun ensimmäiseen kirjaan tartuin.

Erityisesti pidin siitä, että Salvatore toi jälleen juonittelevat mustat haltiat tarinan keskiöön. Joukossa oli sekä vanhoja tuttuja että aivan uusia kiinnostavia hahmoja.

Uusista hahmoista puheenollen, ihanaa, että Drizztin uusia matkakumppaneita ei heitetty menemään vanhojen palattua kuvioihin. Artemis, Dahlia, Ambergris, Afafrenfere ja Effron erosivat Drizztistä, mutta törmäävät nyt tätä jahtaaviin drowhaltioihin.

Tämän sarjan lukeminen on kuin seuraisi tietokonepeliä; taistelut ja muut vauhdikkaat tilanteet seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin ja game overin sattuessa keksitään jokin mystinen tekosyy, jonka voimalla hahmot palautetaan kentälle ja seikkailu alkaa taas :D

"Night of the Hunter" läväytti viimeisillä sivuilla vielä aikamoisen yllätyksen. Jännä nähdä, miten sankarit selviytyvät tästä käänteestä! ^^

Kumppanukset

R. A. Salvatoren "The Last Threshold" jätti sellaisen "no, kerro nyt, mitä sitten tapahtuu!" -tunteen, joten marssin kirjastoon lainaamaan järjestyksessä seuraavan kirjan "Kumppanukset".

"Kumppanukset" ei kuitenkaan jatka toimintaa suoraan edellisen kirjan loppukohtauksesta, vaan pyöräyttää kelloa jonkinlaiseen välinäytökseen siitä, miten Drizztin edesmenneet ystävät ja rakkaat saadaan takaisin kentälle. Valmistauduin henkisesti todella puuduttavaan urakkaan; paljon jahkailua, jaarittelua, tarpeettomia sivuhenkilöitä ja jumalten aivoitusten pohtimista.

Catti-brie, Bruenor ja Regis syntyvät uudestaan eri puolille maailmaa. Uusista vanhemmista huolimatta jokainen kumppanuksista syntyy tismalleen samannäköiseksi kuin aiemmassakin elämässä. Vanhat tiedot ja taidot ovat myös jokaisella muistissa, mikä aiheuttaa välillä hämmennystä.

Vaikka Drizztin suuri seikkailu jäikin nyt tämän kirjan ajaksi katkolle, ei lukeminen ollut lainkaan niin tylsää kuin olin pelännyt. Jokainen kolmikosta elää tahoillaan toiminnantäyteistä nuoruutta ja kohtaa erilaisia vaaroja.

Olen viime aikoina pyrkinyt lukemaan tätä sarjaa englanniksi, koska suomennoksiin toistuvasti ripotellut tarpeettomat "niin" -sanat alkoivat ottaa päähän. (Juu, kaiken muun hyvän lisäksi olen ahkera pilkun viilaaja...) Tätä kirjaa ehdin lukea vaikka miten monta lukua ennen kuin tajusin, ettei kieli ärsyttänyt! En tiedä, oliko kieliasussa muita puutteita, mutta ainakin tuo minua älyttömästi vaivannut "niinittely" oli korjattu.

Varsinaisesta tarinasta sanon, ettei se ollut lainkaan hullumpi fantasiaseikkailun palanen. Tunnelma notkahti osaltani ainoastaan siinä vaiheessa, kun tunnelista kömpi esiin drowvampyyreja... Mielestäni mustat haltiat ja vampyyrit eivät kuulu samalle sivulle. Anteeksi ahdasmielisyyteni, mutta ei kai kukaan koristelisi jäätelöannosta lihapullilla ja ketsupilla :P

The Last Threshold

Kaipasin tähän väliin mukavan suoraviivaista seikkailua, jossa uljas sankari kukistaa viitta tyylikkäästi hulmuten ja haarniska kiiltäen hirviöarmeijan toisensa perään. Onneksi olin vasta muutama päivä aiemmin saanut hakea R. A. Salvatoren "The Last Thresholdin" postista.

Neverwinterin kaupunkia uhanneet voimat on ainakin hetkeksi hätistetty loitommalle, joten sankari Drizzt Do'Urden lähtee jälleen tien päälle. Mukaansa hän onnistuu houkuttelemaan tyttöystävänsä, lapsuuden traumoista kärsivän haltianeito Dahlian, entisen vihamiehensä salamurhaaja Artemis Entrerin sekä kaksi vihollisen riveissä ollutta salaperäistä takinkääntäjää; kääpiöpapitar Ambergrisin ja munkki Afafrenferen.

Tarinan isoin kelmi on vanha velho Draygo Quick, jolle on jostain syystä todella tärkeää saada selville, ketä jumalatarta Drizzt palvelee ja erityisesti, kuka jumalattarista vastaa tämän rukouksiin. Vakoillakseen sankariamme Draygo on vanginnut Drizztin maagisen pantterikumppanin Guenhwyvarin ja asettanut sen päälle loitsun, joka antaa hänen nähdä kaiken, minkä pantterikin näkee. Drizzt on vain uskomattoman iloinen saatuaan rakkaan pantteriystävän takaisin rinnalleen eikä osaa epäillä mitään.

Draygon oppipoika Effron haluaa henkilökohtaisista syistä tappaa Dahlian. Hänen tiellään on Drizzt, josta Draygo käskee Effronin pysyä kaukana. Effron päätyy uhmaamaan Draygon vihaa ja varastamaan tältä mahtavia loitsuja päästäkseen Dahlian kimppuun.

Lisäksi pari kuolleeksi luultua vanhaa tuttavaa tekee paluun tässä(kin) kirjassa. Salvatore se ei millään raaski luopua hyvistä hahmoista!

Muutama vuosi sitten tympäännyin tähän Salvatoren lukuisia kirjoja (laskekaa itse, sormet loppuivat kesken) sisältävään sarjaan, koska minusta tuntui, että samat vanhat hahmot alkoivat junnata paikoillaan. "The Last Threshold" tuntui nyt kuitenkin taas sellaiselta mukavan vauhdikkaalta ja perinteiseltä miekka ja magia -seikkailulta. En tiedä, onko tämä neliosainen Neverwinter-saaga oikeasti ollut jotenkin erilainen kuin pari edeltävää kirjaa. Todennäköisesti olin nyt vain muiden viimeaikoina lukemieni kirjojen vuoksi sopivassa mielentilassa :D

Myös Dahlia toi mukanaan aivan uuden juonikuvion. Dahlian ja Drizztin suhdetta seurasin vaihtelevin tuntein; kirjan alussa pidin Dahliaa aikamoisena narttuna ja kaipasin Drizztin edesmennyttä vaimoa Catti-brietä. (Drizzt ja Catti-brie taistelivat molemmat puolustaakseen heikompia, kun taas Dahlian motiivit vaikuttavat itsekkäämmiltä.) Kirjan edetessä aloin kuitenkin pitää Dahliasta ja välillä teki mieli pitää kaksikolle pariterapiaa.

Näitä kaikkia neljää "Gauntlgrymistä" eli "Kääpiöiden kodista" alkanutta kirjaa kritisoin siitä, että Salvatore on lisännyt Faerunin maailmaan vampyyreita. Olen ahdasmielinen ja kaavoihin kangistunut, mutta mielestäni vampyyrit eivät kuulu tämän tyyppiseen fantasiatarinaan haltioiden ja kääpiöiden sekaan :P

Charon's Claw

R. A. Salvatoren Neverwinter-sarjan kolmas osa "Charon's Claw" vältteli minua menestyksekkäästi useamman kuukauden. Lopulta törmäsin siihen Suomalaisessa kirjakaupassa ja pääsin jatkamaan mustan haltian Drizzt do'Urdenin seikkailujen seuraamista.

Dahlian täytyy mielenrauhansa vuoksi tappaa Ikikesän kaupunkia tyrannisoiva Herzgo Alegni. Drizzt roikkuu Dahlian mukana, vaikka tämän pakkomielle häiritseekin häntä. Sattumalta Alegnin miekka pitää vankinaan palkkamurhaaja Artemis Entreriä, Drizztin kenties uskollisinta vastustajaa jo sarjan alkuhämäristä. Nyt Entreri yhdistää jälleen voimansa Drizztin ja tämän uuden kumppanin kanssa nitistääkseen Alegnin.

Nuori drowvelho Ravel lähtee johdattamaan mustien haltioiden joukkiota kääpiöiden muinaiseen kotiin Gauntlgrymiin. Tarkoituksena on valjastaa Gauntlgrymiin vangittu voima drowhaltioiden käyttöön.

Tämä taisi olla taas sellaista perinteistä "miekka ja magia fantasiaa". Sapelit kalisivat ja tulipallot lentelivät. Ehdin aina unohtaa, miten paljon Salvatoren kirjoissa vauhdikkaita taisteluja! Juoni oli virkistävän yksinkertainen; ei tarvinnut vaivata päätä pysyäkseen kärryillä tapahtumista ja henkilöiden motiiveista.

Drizzt oli teinivuosieni suuri rakkaus, minkä olen varmaan kertonutkin jo. Silloin ahmin kaikki siihen mennessä käännetyt kirjat putkeen. Ja kyllä allekirjoittanut huokaili nytkin ihastuksesta, kun Drizzt lennähti hirviön kimppuun sapeli kiiltäen ja viitta hulmuten...

Pidemmän päälle minusta kuitenkin tuntuu, että tämä sarja ei tarjoa enää kovin paljon mitään uutta. Dahlian ilmestyminen tarinaan vanhojen kumppanien kuoltua oli virkistävää vaihtelua, mutta sitten vanha vihollinen Artemis Entreri palasi kuvioihin. Ja kaikkien näiden kirjojen jälkeen Drizzt-parka märehtii samoja vanhoja huolia syntyperäänsä liittyen...

Mutta niin paljon kaikkea jännää vielä luvassa Drizztille ja hänen kumppaneilleen, että pakko se seuraavakin kirja on taas lukea - kun löydän sen jostakin! ^^

Neverwinter

"Kääpiöiden kotia" lukiessa tympäännyin taas R. A. Salvatoren kirjojen käännöksiin, joten onneksi olen ahneuksissani haalinut sarjan seuraavan osan "Neverwinter" omaan hyllyyni alkuperäiskielellä.

Teinivuosieni suuri sankari Drizzt Do'Urden on menettänyt kaikki vanhat ystävänsä. Nyt hän vaeltaa edellisessä kirjassa kohtaamansa haltianeito Dahlia Sin'fellen kanssa. Drizzt kaipaa toki rakkaitaan, mutta tuntee samalla olonsa oudon vapaaksi ja pohtii, voisiko rakastua vielä uudestaan.

Drizztin rakkauselämän lisäksi "Neverwinterissä" seurataan paholaisten, elävien ja kuolleiden velhojen, zombien ja tavallisten ihmisten taistelua Ikikesän (Neverwinterin) kaupungista. Toisaalla taas Luskanin merirosvoruhtinaat ovat iskeneet silmänsä Drizztiin ja Dahliaan. Luvassa on siis runsaasti aseiden kalistelua sisältävä fantasiaseikkailu.

Kuolasin Drizztin perään teini-ikäisenä ja yllätyksekseni olen edelleen aivan ihastunut. Johtuisiko vanhasta tottumuksesta? :D Näin monen kirjan jälkeen on kuitenkin virkistävää, että ihanalla Drizztillä on uusia hahmoja (eli Dahlia) ympärillään. Yksi vanha hahmo tosin teki yllätyspaluun...

Salvatoren kerronta on joskus todella mahtipontista, mistä olen tainnut mainita jo ennenkin. Kaikki sankarit ovat uskomattoman taitavia ja ylivoimaisia suhteessa vastustajiinsa. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan tuntuu vain korostavan sitä, että kyseessä on suuri seikkailu kaukana tästä tavallisesta maailmasta.

Oli myös suuri helpotus lukea englanniksi, koska ne suomennosten kielioppihudit ottavat päähän. (Pitääkin olla tällainen välimerkin hinkuttaja...) Salvatore käyttää välillä jänniä lauserakenteita, mutta koska englanti ei ole äidinkieleni, en jää märehtimään kielioppia. Oikeastaan ne lauserakenteet vain saavat tarinan kuulostamaan eksoottisemmalta.

Juonesta tylytän sen verran, että Drizztin ja Dahlian seikkailu Luskanissa ei tuntunut liittyvän mitenkään mihinkään. Se vaikutti sellaiselta "oho, ei täällä ollutkaan mitään hauskaa, eiköhän häivytä" -kiertotieltä kohti varsinaista taistelua. Lopussa tarina kokosi jälleen itsensä ja uskon, että Drizztillä on seuraavassa kirjassa edessään jälleen jännittäviä taisteluita ^^

Kääpiöiden koti

"Aavekuninkaan" tilasin syksymmällä englanninkielisenä ihan oman hyllyn koristukseksi, mutta nyt päätin säästää lompakkoa (ja luontoa) ja lainasin R. A. Salvatoren "Kääpiöiden kodin" kiltisti kirjastosta.

Musta haltia Drizzt ja kääpiökuningas Bruenor lähtevät etsimään kääpiöiden muinaista kotia Gauntlgrymiä. He uskovat voivansa löytää myös "Aavekuninkaan" lopussa kuolleiden Catti-brien ja Regisin sielut.

"Kääpiöiden kotia" lukiessa tuli heti alussa haikea olo, kun monille vanhoille ystäville sanotaan hyvästit. Samalla olin kuitenkin hirveän utelias näkemään, ketä uusia henkilöitä ja otuksia Drizztin tielle nyt osuisi. Kyseessä on 17. Drizztistä kertova kirja, jos en aivan väärin laskenut, joten ehkä tässä oli jo aikakin päivittää henkilökaartia...

Yhtenä uusista henkilöistä esitellään nuori haltia Dahlia, jolla oli yllättävän rankka menneisyys. Ilmeisesti näiden kovien kokemusten vuoksi hän on ajautunut pahojen velhojen seuraan. Näillä pahoilla velhoilla on omat motiivinsa etsiä legendaarista Gauntlgrymiä ja sen uumeniin vangittua mahtia. Kirjan alussa Dahlia vaikuttaa hyvin julmalta ja häijyltä olennolta, mutta tapahtumien edetessä hänestä löytyy yllättäen omatunto ja kunniallisuutta.

Drizztin "alkuperäinen" arkkivihollinen, salamurhaaja Artemis Entreri on kuollut ja kuopattu, mutta nyt näyttämölle astuu hänen kollegansa Barrabus Harmaa, joka ainakin minun mielessäni muistuttaa kovasti edeltäjäänsä. Barrabus ei tosin ole julistautunut Drizztin viholliseksi, mutta samanlainen turhia ja tuskallisia kuolemia inhoava yliluonnollisen taitava palkkamurhaaja hän tuntuu olevan.

Näissä Salvatoren suomennoksissa hoetaan jatkuvasti, mielestäni aivan turhaan ja väärissä paikoissa, "niin" ja "sitten". Olen ilmeisesti järkyttävän ahdasmielinen välimerkin ihastelija, mutta tämä ylimääräisten sanojen viljeleminen ärsyttää ihan järjettömästi. Se taitaa olla suurin syy siihen, etten ole viime vuosina enää ahminut Salvatoren kirjoja kuten teini-ikäisenä. Jos virkkeen aloittaa näin, niin kyllä se "niin" on aika turha pikkusana...

Näistä kielellisistä erimielisyyksistä huolimatta minun on kuitenkin lopulta aina pakko selvittää, mitä Drizztille seuraavaksi tapahtuu ^^

Aavekuningas

Huomasin jokin aika sitten pitäneeni useamman vuoden tauon yhden lempikirjasarjani kanssa. (Uusia kirjoja ja kirjailijoita puskee esiin kuin sieniä sopivan kosteissa olosuhteissa, minkä vuoksi en ole ehtinyt ikävöidä vanhaa suosikkia.) Tämä kyseinen sarja on kuitenkin ehtinyt minusta piittaamatta lisääntyä, joten nyt tuli sitten hirveä hätä päästä käsiksi näihin lukemattomiin kirjoihin. (Nehän saattavat vaikka mystisesti kadota ja loppua toimittajalta.)

R. A. Salvatoren suomennettu "Aavekuningas" olikin itse asiassa loppunut ainakin Suomalaisen kirjakaupan valikoimasta, mutta englanninkielinen pokkari kolahti postiluukusta ja herätti kesken päiväunien (olin yövuoroissa). Rehellisesti sanottuna olisin varmaan joka tapauksessa halunnut lukea "Aavekuninkaan" alkuperäiskielellä, koska mielestäni aiempien osien käännöksissä se kieli ei ole mitenkään erinomaista. (Juuri se huono käännös oli yksi syy jättää tämä sarja odottamaan.)

Sanoisin, että kyllä kannatti odottaa ja lukea useampi teinifantasiakirja ennen "Aavekuningasta". Aikoinaan alkoi nimittäin jo tuntua, että sarjan uusissa osissa tehtiin tikusta asiaa, jauhettiin samoja huolia ja ongelmia ja sodittiin ja sovittiin jatkuvasti samojen vihamiesten kanssa.

Kirjasarjan pääosaa ja tärkeintä sankaria esittää (melkein jokaisessa kirjassa) musta haltia Drizzt ja suoraan sanottuna hänen edesottamuksensa minua kiinnostavat aina eniten. Myös tyhmänrohkeasti tuntematonta vihollista päin syöksyvien kääpiösoturien seuraaminen on hauskaa. Ihmisvahvistuksista (Drizztin vaimoa Catti-brietä lukuun ottamatta) en ole ikinä oikein jaksanut innostua ja "Aavekuningastakin" lukiessa turhauttivat ne vauhdikkaat zombiarmeijan ja ihmissoturien väliset taistelut. Haluan tietää, mitä Drizztille tapahtuu!

Suunnilleen puolivälissä kirjaa muistin myös yhden asian, mikä silloin sarjaa ahkerasti ahmiessa alkoi jossain vaiheessa häiritä. Kirjan sankareiden voittoisat taistelut ylivoimaisia vihollisia vastaan on kuvattu todella mahtipontisesti. Tällä hetkellä sankareiden aseiden säihke ja lukemattomien vihollisten lakoaminen sankarin edessä kuulostaa suorastaan hienolta, koska olen ehtinyt lukea niin paljon teinifantasiaa, rakkausromaaneja ja dekkareita edellisten suurten taisteluiden jälkeen.

"The true warrior fights from a place of calm, of controlled rage and quelled fear. Every situation comes to sharpened focus, every avenue of solution shines its path clearly. And the hero goes one step beyond that, finding a way, any way, to pave a path of victory when there is no apparent route."

Parasta "Aavekuninkaassa" oli mielestäni (kääpiöiden taisteluinnon lisäksi) se, miten epätoivoiselta tilanne vaikutti. Kyllähän fantasiaa lukiessa aina luottaa siihen, että hyvä voittaa, mutta taas kerran jännitti, että miten ja mihin hintaan.

Nyt tuntuu siltä, että seuraavaa osaa en odota montaa vuotta ^^