Huomasin jokin aika sitten pitäneeni useamman vuoden tauon yhden lempikirjasarjani kanssa. (Uusia kirjoja ja kirjailijoita puskee esiin kuin sieniä sopivan kosteissa olosuhteissa, minkä vuoksi en ole ehtinyt ikävöidä vanhaa suosikkia.) Tämä kyseinen sarja on kuitenkin ehtinyt minusta piittaamatta lisääntyä, joten nyt tuli sitten hirveä hätä päästä käsiksi näihin lukemattomiin kirjoihin. (Nehän saattavat vaikka mystisesti kadota ja loppua toimittajalta.)
R. A. Salvatoren suomennettu "Aavekuningas" olikin itse asiassa loppunut ainakin Suomalaisen kirjakaupan valikoimasta, mutta englanninkielinen pokkari kolahti postiluukusta ja herätti kesken päiväunien (olin yövuoroissa). Rehellisesti sanottuna olisin varmaan joka tapauksessa halunnut lukea "Aavekuninkaan" alkuperäiskielellä, koska mielestäni aiempien osien käännöksissä se kieli ei ole mitenkään erinomaista. (Juuri se huono käännös oli yksi syy jättää tämä sarja odottamaan.)
Sanoisin, että kyllä kannatti odottaa ja lukea useampi teinifantasiakirja ennen "Aavekuningasta". Aikoinaan alkoi nimittäin jo tuntua, että sarjan uusissa osissa tehtiin tikusta asiaa, jauhettiin samoja huolia ja ongelmia ja sodittiin ja sovittiin jatkuvasti samojen vihamiesten kanssa.
Kirjasarjan pääosaa ja tärkeintä sankaria esittää (melkein jokaisessa kirjassa) musta haltia Drizzt ja suoraan sanottuna hänen edesottamuksensa minua kiinnostavat aina eniten. Myös tyhmänrohkeasti tuntematonta vihollista päin syöksyvien kääpiösoturien seuraaminen on hauskaa. Ihmisvahvistuksista (Drizztin vaimoa Catti-brietä lukuun ottamatta) en ole ikinä oikein jaksanut innostua ja "Aavekuningastakin" lukiessa turhauttivat ne vauhdikkaat zombiarmeijan ja ihmissoturien väliset taistelut. Haluan tietää, mitä Drizztille tapahtuu!
Suunnilleen puolivälissä kirjaa muistin myös yhden asian, mikä silloin sarjaa ahkerasti ahmiessa alkoi jossain vaiheessa häiritä. Kirjan sankareiden voittoisat taistelut ylivoimaisia vihollisia vastaan on kuvattu todella mahtipontisesti. Tällä hetkellä sankareiden aseiden säihke ja lukemattomien vihollisten lakoaminen sankarin edessä kuulostaa suorastaan hienolta, koska olen ehtinyt lukea niin paljon teinifantasiaa, rakkausromaaneja ja dekkareita edellisten suurten taisteluiden jälkeen.
"The true warrior fights from a place of calm, of controlled rage and quelled fear. Every situation comes to sharpened focus, every avenue of solution shines its path clearly. And the hero goes one step beyond that, finding a way, any way, to pave a path of victory when there is no apparent route."
Parasta "Aavekuninkaassa" oli mielestäni (kääpiöiden taisteluinnon lisäksi) se, miten epätoivoiselta tilanne vaikutti. Kyllähän fantasiaa lukiessa aina luottaa siihen, että hyvä voittaa, mutta taas kerran jännitti, että miten ja mihin hintaan.
Nyt tuntuu siltä, että seuraavaa osaa en odota montaa vuotta ^^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti