Ruma kreivitär

Augusta on kaunis, rikas ja ylhäinen. Carolina on kaunis ja rikas, mutta ei ylhäinen. Dorotea on kaunis ja ylhäinen, mutta ei rikas. Julia on ylhäinen, mutta ei kaunis eikä rikas. Jokaisen on löydettävä aviomies empireajan Helsingistä.

Kaari Utrion kirjat ovat minulle sellaisia erityisiin vapaapäiviin säästettyjä herkkuja, joten kun tunsin kaipaavani historiallista viihdettä, kaivoin hyllystä tällä kertaa 1800-luvulle sijoittuvan "Ruman kreivittären". (Olen hautonut opusta siitä asti, kun uusi pokkariversio ilmestyi pari vuotta sitten.)

Tarina oli oikein perinteistä historiallista hömppää; lauma ahneita ja ylimielisiä hyväosaisia ja pulaan joutunut mukava ja järkevä eikä oikeasti edes mitenkään ruma sankaritar. Sankari oli myös oikein miellyttävä ja oikeudenmukainen persoona, vaikka hänellä olikin suorastaan ihastuttava juoni mielessään.

En millään jaksa lukea niitä "normaaleja" viihdekirjoja (teiniversiot jostain syystä uppoavat), missä sankarin ja sankarittaren tietää päätyvän onnellisesti yhteen jo ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien. Utrio osaa kuitenkin kirjoittaa hahmonsa oikeasti hauskasti ja ihmisluonnon heikkoja puolia kunnioittaen.

En suosittelisi tätä ystävälleni, joka juuri valitti, ettei tällä hetkellä siedä minkäänlaista romantiikkaa kirjoissa, mutta minä rakastin "Rumaa kreivitärtä". Loistavaa viihdettä, joka jätti hymyn huulille ^^

Pirita Karjalan tytär

Maailmassani on näköjään kaksi kirjallisuuslajia; urbaani fantasia ja Kaari Utrion historiallinen viihde :P

"Pirita Karjalan tytär" kertoo Piritasta, joka on papin ja suomalaisen ylimysnaisen avioton tytär. Äiti kuolee heti synnytyksessä ja isänkin voimat loppuvat Piritan ollessa seitsemänvuotias. Suvuton ja perinnötön pikkutyttö tapaa oikein mukavia kauppamiehiä, jotka vievät hänet kauas Venäjälle Novgorodiin ja myyvät orjaksi vauraaseen Avraamovin taloon.

Pirita on aika tyytyväinen elämäänsä orjana; ruokaa riittää ja hän saa nukkua isännän vieressä lämpimässä vuoteessa. Isäntä on itsekäs ja hölmö, kuten voi odottaakin, mutta Pirita osaa kohdella häntä niin, että piiskaa tulee harvoin.

Avraamovin talon asiat menevät kuitenkin mullilleen, kun Venäjän valtaapitävät ottavat yhteen ja Avraamov valitsee väärän puolen. Edessä on rankka pakomatka kauas Suomen perukoille.

"Pirita Karjalan tytär" oli taas taattua Utriota. Sankaritar oli nokkela ja reipas, miehet ahneita, heikkoja ja typeriä. Joukossa oli tietysti myös todella mukavia miehiä ja lopulta Pirita hömppäkirjan vaatimusten mukaisesti kohtaa myös sen oikean. Naisista löytyi sekä kieroja ja ilkeitä että yllättävän hyväntahtoisia ja iloisia emäntiä.

1400-luvun Venäjän karuja olosuhteita Utrio kuvaa taas turhia kaunistelematta. (Törkeä määrä sontaa kaduilla ja pihoilla.) Naisen asema on myös epävarma ja väkivalta arkipäivää. Orjiin liittyen tämä on tietysti odotettavissa, mutta edes kunniallisesti naimisiin päässyt nainen ei tunnu olevan turvassa. Venäjän kuohuvasta historiastakin taisi tulla ihan oikeaa faktaa, mutta minua kiinnosti enemmän se, mitä Piritalle ja niille suloisille lapsille tapahtuisi. Se varsinainen hömppäpuoli jäi loppujen lopuksi aika lyhyeksi kaiken muun rinnalla.

Tarinan pääkelmin Utrio osasi jälleen kirjoittaa varsin inhottavaksi tyypiksi ja loppua kohti en voinut kuin kauhistella hahmon tempauksia. Mitenkään liian ankea tai masentava tarina ei ollut, vaan onnekkaita sattumia oli aina luvassa.

Isabella

Amerikkalaisen hömpötyksen lomassa pitää välillä lukea jotain kotimaistakin ja tartuin tuttuun ja turvalliseen Kaari Utrioon, joka on minulle se historiallisen viihteen hallitseva mestari.

"Isabella" sijoittuu 1300-luvulle, jolloin Suomi oli pelkkä sammalmätäs Ruotsin kuninkaan saappaan alla. Isabella on iäkkään, mutta varakkaan ritarin ainoa lapsi ja varakkaan perijättären kimpussa on lapsesta asti lauma ahneita ja kieroja tyyppejä.

Rakastan Utrion tapaa kuvailla keskiajan maailmaa rehellisesti ja uskottavasti, mutta samalla kevyesti ja hauskasti. Naisten ja lasten asema on epävarma ja kova; iloisesti naurava lapsi aiheuttaa kauhistusta, koska sitä ei ole piiskattu sopivasti. Vanha tai muuten vain epämiellyttävä nainen taas on helppo heittää talvipakkaseen, kun talon isäntä kyllästyy.

Utrion naiset ovat kuitenkin varsinaisia selviytyjiä, joiden sinnikkyyttä saatoin tällaisena nykyajan vetelyksenä vain ihailla. Utrio osaa esittää nämä historiallisen arjen kauhistuttavat yksityiskohdat huvittavalla tavalla eikä tätä historiallista viihdettä pilattu liialla synkkyydellä. Isabella jäi ehkä vähän sivuunkin välillä näiden muiden naisten touhuja seuratessa. Erityisesti ihastuin leski Hildegardeen, joka todella osasi tarttua tilaisuuteen ja järjestää asiansa kuten viisaalle suomalaisnaiselle sopii. Myös leskeydestään täysin rinnoin nauttiva Sigrid oli loistava persoona.

Miehet ovat jälleen kerran varsin hölmöä joukkoa, joka rakastaa taistelemista ja pulskien piikojen kellistämistä - tässä järjestyksessä. On todella virkistävää lukea sankareista, jotka kyllä rakastuvat neitoon ensisilmäyksellä, kuten hömppäkirjaan kuuluu, mutteivät anna tämän hullaantumisen estää miehisistä tarpeista huolehtimista maksullisten naisten kanssa. Ei näille hyväntahtoisille hönteille voi kuin nauraa! :D

Ja kirjan parhaita kohtia oli ehkä se, miten herra Mikael Yölintu nouti valittunsa piiritetystä linnasta kaikessa rauhassa :D

Huumorin ja hömpän rinnalla Utrio kertoo todella uskottavasti ritareista ja aseenkantajista, mikä kiehtoi tavattomasti sisälläni vieläkin väijyvää pientä prinsessaa. Fantasiakirjat antavat aatelispoikien kasvatuksesta todella tylsän kuvan verrattuna historian oikeisiin käytäntöihin.

Utrion kunniaksi on myös mainittava, että tarinan pääpahis, pervo ristiritari, sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Ihanan kammottava tyyppi! O.O

Vendela

Tarkoitukseni oli siis lukea suomalaista kirjallisuutta ja erityisesti jotain muuta kuin vanhaa suosikkiani kuin Kaari Utriota, mutta sitten löysin kirjastosta 1989 ilmestyneen "Vendelan" tänä vuonna julkaistun todella komeakantisen uusintapainoksen...

Tällä kertaa Kaari Utrio esittelee lukijalleen 1300-luvun loppupuoliskoa. Aika oli hurja, kuten voimme monista historiallisista sarjoista ja kirjoista olettaa; isännät saivat ruoskia palvelijoita vapaasti, aviomiehen oikeuksiin kuului kurittoman vaimon pahoinpiteleminen ja aatelismiehet määräsivät tielleen osuneita hirsipuuhun. Ainoastaan papin tappamisesta ei selvinnyt sakoilla.

Vendela Dalhus on kaunis, mutta varaton orpotyttö, jonka hienot sukulaiset eivät halua luopua kolikoistaan järjestääkseen hänelle säätyläisneidolle sopivaa avioliittoa.

Ritari Hartman Garse puolestaan on komea, varakas ja hienon sukunsa viimeinen jäsen, jonka ympärillä pyörii jatkuvasti niin rikkaita porvaristyttöjä kuin köyhiä aatelisneitojakin.

Vendela ja Hartman törmäävät, kun Hartman pakenee jälleen yhtä himokasta perijätärtä ja tästä kohtaamisesta käynnistyy väärinkäsityksiä ja juonittelevia kilpakosijoita pursuava tarina.

Myönnän auliisti, että sekä lähtötilanne että lopputulos "Vendelassa" ovat kuluneemmat kuin maratoonarin vanhat sukat, mutta se miten Utrio pyörittää hahmojaan siinä välissä oli jälleen kerran aivan mahtavaa viihdettä!

Päähenkilönä Vendela oli aivan ihana; sisukas ja nokkela pienestä koostaan ja huonoista lähtökohdistaan huolimatta. Juuri sellainen sankaritar, jollaista aina odotan suomalaisilta historiallisilta romaaneilta. Hartman puolestaan oli juuri sellainen mies, jollaisia miehet Utrion kirjojen perusteella ovat; kunniallinen, mutta aika yksinkertainen ja täysin himojensa vietävissä ja näin ollen avuton kuin vastasyntynyt kauniimman sukupuolen edessä :D

Muuten "Vendelan" hahmot olivat ihanan värikäs joukko todella suloisia olentoja (Greta Dume, palveluspoika Yö, pappi Henrik Helko...), täysin normaaleja, fiksuja ihmisiä, vähän kieroja opportunisteja sekä tietysti niitä järkyttävän häijyjä tyyppejä (Iliana ja Herman Winholt).

Pakko mainita tähän loppuun vielä se, että meinasin oikeasti tukehtua, kun se hieman seniili munkki loikkaa Hartmanin niskaan ja raivostunut ritari karjuu aseenkantajalleen: "Poika, ota se pois minun niskastani! Mikä se on?" :D

Haukka, minun rakkaani

Kaari Utrion historialliset viihderomaanit ovat mielestäni ihania. Nyt lainasin kirjastosta 1300-luvulle sijoittuvan romaanin "Haukka, minun rakkaani".

Rikas perijätär Blanka naitetaan 13-vuotiaana Högbyn kartanon ikivanhalle leski-isännälle. Kymmenen vuotta myöhemmin mies putoaa jäihin. Samassa rytäkässä kuolee myös viimeinen Blankan lapsista. Lain mukaan Blanka perii poikansa eli puolet Högbystä, minkä vuoksi Blanka on pian pulassa.

Toinen perijä on nimittäin Blankan poikapuoli Magnus Gudmundsson - kaksikymmentä vuotta äitipuoltaan vanhempi mies, joka on yhdessä häijyn vaimonsa kanssa kiusannut Blankaa tämän avioliiton alusta asti. Magnus ei todellakaan aio luovuttaa maitaan halveksimalleen naikkoselle tai tämän suvulle; jos Blanka kuolee, omaisuus menee Blankan vanhemmille.

Magnus keksii naittaa Blankan köyhälle saksalaisritarille Arent von Prendenille; Blankan perintö siirtyisi aviomiehen haltuun. Magnus kuvittelee häijyn ja rahanahneen ritarin tulevan kartanoon nöyräksi apumieheksi saatuaan rikkaan perijättären.

Blanka ei ole ikinä ollut erityisen voimakastahtoinen tai aloitekykyinen nainen; avioliittonsa aikana hän ei uskaltanut tapella emännyydestä miniänsä kanssa vaan piileskeli sovinnolla naistentuvassa ompelemassa tai pakeni metsälle haukkansa kanssa. Nyt ajatus avioliitosta ilkeän näköisen miehen kanssa ja vielä ilman isän suostumusta kauhistuttaa häntä niin, että hän onnistuu ottamaan itseään niskasta kiinni ja karkaamaan.

Pakomatka meinaa katketa avantoon, mutta paikalle sattuu sopivasti Daniel Tulikilpi, suuri soturi Suomesta. Ensitapaaminen ei suju aivan kivuttomasti, joten huolimatta molemminpuolisesta ihastuksesta, Blanka ei voi kuvitellakaan avioituvansa Danielin kaltaisen moukan kanssa.

Luen paljon fantasiaa, jolloin pääpaino on sankareiden kohtaamissa eeppisissä taisteluissa. Utrion kuvailema todellinen keskiaikainen maailma kuulosti siis ihanan kummalliselta; ritarien suurin ongelma esimerkiksi oli varusteiden ja hevosen hinta, mitä harvemmin fantasiassa pohditaan. Eikä joku maalaispoika tosiaankaan voinut napata miekkaa käteen ja ratsastaa pelastamaan maailmaa, vaan säätyjen nokkimisjärjestys oli tarkkaa touhua; kartanonherroillakin piti olla mukanaan juuri tietty määrä huoveja etteivät muut säätyläiset alkaneet paheksua.

Utrio maalasi myös kiehtovan ja sanoisinko varsin hulvattoman kuvan ajan oikeudenkäynnistä ja erityisesti oikeuden jakamisesta; taposta saattoi selvitä sakoilla, mutta kunnianloukkauksista nousi verisiä sotia sukujen välille. Eikä virkamiehiä kiinnostanut, koska joku selvisi voittajana maksamaan veroja :P

Hajamielinen Blanka, joka aina haluaisi piilottaa päänsä pensaaseen ja antaa jonkun toisen päättää isoista asioista, oli turhauttavan ihana sankaritar. Olen itse taipuvainen uskomaan, että ongelmat saattavat vain kadota, jos niitä onnistuu välttelemään, joten samaistuin Blankan toimettomuuteen monesti. Tosin vielä useammin minun teki mieli ravistella häntä, kun hän antoi ilkeiden sukulaisnaisten viedä paikkansa pöydässä, vaikka yksi pieni sana olisi riittänyt siirtämään kaiken vallan Blankalle. Turhauttavaa! Tiukoissa tilanteissa Blanka sitten pariin otteeseen toimi kuin oikea fantasiatarinan sankaritar.

Blankan ja Danielin suhde oli tavallaan sellainen hömppäromaanin ihastumis-väärinkäsitys-kierre, mutta tarinassa oli täytteenä niin paljon kaikkea muuta, ettei se ehtinyt tympiä. Utrio oli luonut keskiaikaiseen maailmaan todella valloittavan henkilökaartin; suloisia, päähänpotkittuja sukulaisia ja kirkonmiehiä, reippaita palvelijoita sekä tietysti niitä kieroilevia, ahneita ja itsekkäitä sukulaisia.

Lopussa jännitys oikein tiivistyi niin sanotusti useammalta rintamalta ja oli yhtä tuskaa keskeyttää lukeminen töiden ajaksi!

Kaari Utrio valloitti minut jälleen kerran ^^