Lord of the Silver Bow

Goodreads suositteli minulle David Gemmellin fantasiakirjoja, mutta selaillessani kirjailijan tuotantoa iskinkin silmäni hänen Troy-trilogiaansa, joka kertoo pronssikauden Kreikasta myytteineen ja taruineen. Muinainen Kreikka on yksi niistä asioista, joista jaksan aina innostua, joten oli aivan pakko tilata sarjan ensimmäinen osa "Lord of the Silver Bow" testattavaksi.

Kirjan takakansi lupasi jännittävää juonittelua ja romantiikkaa ja odotukseni olivat korkealla. Jo ensimmäisten lukujen jälkeen tunsin, että olin löytänyt jotain todella upeaa.

Tapahtumia seurataan usean eri hahmon näkökulmasta. Yksi on suurena ja onnekkaana seikkailijana tunnettu prinssi Helikaon. Toinen on pakkoavioliittoon tuomittu nuori papitar Andromache. Lisäksi mukana on suloinen, ensimmäiselle merimatkalleen päässyt laivapoika ja lukuisia entisiä ja nykyisiä prinssejä ja prinsessoja.

Julmuutta ja verisiä tekoja muinaisesta Kreikasta löytyi tarpeeksi. Juonenkäänteet olivat jännittäviä ja sitä juonittelua oli mielestäni juuri sopivasti. Romantiikkaakin todella löytyi, mutta kaiken silpomisen ja selkään puukottamisen lomassa se ei tuntunut yhtään liian siirappiselta, vaan päin vastoin täydensi tarinan loistavasti.

Tarina jäi kirjan lopussa kutkuttavaan kohtaan useammankin hahmon osalta, joten minun oli pakko tilata heti seuraava osa ja nyt odotan sitä innolla.

Tämä oli ehkä enemmän historiallista fiktiota kuin fantasiaa - myytit ja yliluonnolliset jutut olivat enemmänkin sivumakuna - mutta suosittelen tätä sarjaa kaikille korkean fantasian ystäville. Minä ainakin lumouduin ^^

Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkaman viikinkien ja parantajien aikaan sijoittuva "Itämeren Auri" ihastutti minua niin kovasti, että nyt historiallista viihdettä kaivatessani lainasin kirjastosta tämän sarjan toisen osan "Linnavuoren Tuuli".

Tällä kertaa sankarittarena on Aurin neitoikään ehtinyt tytär Tuuli. Auri toivoisi tyttärestään parantajaa ja isä Haakonille riittää, kunhan tytär käyttäytyy neidolle sopivasti ja menee naimisiin sopivan sankarin kanssa.

Ikävä kyllä Tuulin ääni ei sovi loitsujen laulamiseen eivätkä naisten näpertelyt muutenkaan kiinnosta ärhäkkää nuorta naista. Hän haluaa lähteä veljensä kanssa taistelemaan tarinoiden kilpineitojen tavoin. (Jostain syystä tämä kuvio kuulosti hirveästi nuorten fantasiakirjan juonelta.)

Mukana oli jälleen vanhaan kansanperinteeseen pohjautuvia yliluonnollisia uskomuksia ja elementtejä. Edellisen osan lukemisesta on jo aikaa enkä muista kaikkea tarkasti, mutta tuntuu, että nyt liikuttiin pariin otteeseen paljon aiempaa syvemmällä siellä tietäjien jännittävässä ulottuvuudessa.

Romanssiaste "Linnavuoren Tuulissa" menee "Itämeren Aurin" tavoin suoraan sinne historiallisen hömpän luokkaan; toivottomia ihastumisia, lapsuuden ystäviä ja - ehdoton suosikkini - naimakauppoja löytyi kaikkia.

Valkaman kerronta oli jälleen helppolukuista ja sopivan vauhdikasta. Parasta tässä toisessa osassa oli mielestäni Alvan kohtaaminen. Odotan erittäin uteliaana sarjan seuraavaa osaa ^^

Hiljaiset huvimajat

Lukumieltymykseni vaihtelevat selvästi kausiluonteisesti ja nyt kaipaan historiallista viihdettä. Kaari Utrion kirjoja pitää säästellä myöhempää tarvetta varten, joten piti etsiä jotain muuta. Olen vuosia sitten lukenut yhden sarjan Pirjo Tuomiselta ja nyt päätin kokeilla Tuomisen uudempaa tuotantoa. (Uudet kirjat ovat aina niin vastustamattoman näköisiä.)

"Hiljaiset huvimajat" kertoo aikuisuuden kynnyksellä olevasta Mariasta 1900-luvun alussa, kun teollisuus valtaa alaa ja Venäjä ja muut isot kuhisevat levottomasti.

1900-luku tehtaineen, telefooneineen ja automobiileineen on minusta tylsän lähellä nykypäivää ja pelkäsin pitkästyväni tämän kirjan parissa. Varsinkin kun muistelin aiemmista kirjoista, ettei Tuominen olisi aivan yhtä hulvaton tarinoitsija kuin suosikkini Kaari Utrio.

Nyt voin todeta hyvillä mielin, että "Hiljaiset huvimajat" oli sekä sivistävä että viihdyttävä lukukokemus. Pääsankaritar Maria oli itsenäisen suomalaisen naisen mallikuva; hykertelin tyytyväisenä, kun neito antoi rukkasia innokkaille nuorillemiehille. (Maria ei fiksuna tyttönä halunnut luovuttaa itseään ja omaisuuttaan edes mukavanoloisen miehen käsiin, kuten tuohon aikaan avioituessa tapahtui.) Muuten hahmokaartista löytyi sopivan värikästä porukkaa; ahneita ja täysin itsekeskeisiä sukulaisia ja rasittavuudessaan huvittava hemmoteltu Ellinora-täti.

Historia ei ole vahva lajini. (Rakastan kyllä dinosauruksia.) Voin siis vain uskoa, että Tuomisen kuvaamat asiat pitivät paikkansa. Tylsää kirjan parissa ei tullut ja innostuin päin vastoin muistelemaan muinaisia historiantunteja, sillä monet asiat kuulostivat hämärästi tutuilta.

"Hiljaisissa huvimajoissa" parasta oli se, ettei se ollut pelkkä historiallinen romanssi, vaan ennemminkin tarkka kuvaus naisen asemasta aikana, jolloin mies vielä omisti kaiken ja nuoret naiset vasta aloittelivat itsenäistä työuraansa.

Ruma kreivitär

Augusta on kaunis, rikas ja ylhäinen. Carolina on kaunis ja rikas, mutta ei ylhäinen. Dorotea on kaunis ja ylhäinen, mutta ei rikas. Julia on ylhäinen, mutta ei kaunis eikä rikas. Jokaisen on löydettävä aviomies empireajan Helsingistä.

Kaari Utrion kirjat ovat minulle sellaisia erityisiin vapaapäiviin säästettyjä herkkuja, joten kun tunsin kaipaavani historiallista viihdettä, kaivoin hyllystä tällä kertaa 1800-luvulle sijoittuvan "Ruman kreivittären". (Olen hautonut opusta siitä asti, kun uusi pokkariversio ilmestyi pari vuotta sitten.)

Tarina oli oikein perinteistä historiallista hömppää; lauma ahneita ja ylimielisiä hyväosaisia ja pulaan joutunut mukava ja järkevä eikä oikeasti edes mitenkään ruma sankaritar. Sankari oli myös oikein miellyttävä ja oikeudenmukainen persoona, vaikka hänellä olikin suorastaan ihastuttava juoni mielessään.

En millään jaksa lukea niitä "normaaleja" viihdekirjoja (teiniversiot jostain syystä uppoavat), missä sankarin ja sankarittaren tietää päätyvän onnellisesti yhteen jo ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien. Utrio osaa kuitenkin kirjoittaa hahmonsa oikeasti hauskasti ja ihmisluonnon heikkoja puolia kunnioittaen.

En suosittelisi tätä ystävälleni, joka juuri valitti, ettei tällä hetkellä siedä minkäänlaista romantiikkaa kirjoissa, mutta minä rakastin "Rumaa kreivitärtä". Loistavaa viihdettä, joka jätti hymyn huulille ^^

Poldark - Syytetty

Aloitettujen sarjojen kanssa eteneminen... etenee huikeaa vauhtia. Tällä kertaa siirryin fantasiasta historiallisen fiktion pariin ja luin Winston Grahamin Poldark-sarjan kolmannen osan "Syytetty".

"Syytetty" alkaa jännittävissä merkeissä, kun sankarimme Ross joutuu oikeuteen syytettynä mellakointiin yllyttämisestä ja tullimiehen kimppuun hyökkäämisestä.

Lisäksi Poldarkin suvulla on edelleen ongelmia rahan kanssa, kun kaivostoiminta ei tuota tarpeeksi eikä varaa tilanteen parantamiseen ole. Serkusten Francis ja Ross pitäisi tyytyä eloonsa herrasmiesmaanviljelijöinä, mutta ylpeys ja vanhat velat painavat.

Edellisessä kirjassa keskityttiin niin siihen kaivostoimintaan liittyvään juonitteluun, etten voinut kuin huokailla tylsistyneenä. Nyt tätä puhetta oli vähemmän ja sain nauttia oikeudenkäynnistä ja tietysti kaikenlaisista ihmissuhdedraamoista.

Jörö Ross ja reipas Demelza ovat omalla kliseisellä tavallaan sekä hassuja että suloisia. Välillä pyörittelin silmiäni, mutta heti perään kannustin pariskuntaa täysin rinnoin. Ongelmiahan Rossilla ja Demelzalla riittää tyttären menettämisen jälkeen. Rossin kauniin ja hienostuneen nuoruudenrakkauden Elizabethin läheisyys ei varsinaisesti auta asioita.

Kirjan kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi suureksi yllätyksekseni jo heti alussa nuori lääkäri Enys Dwight. Hänen uusi, kielletty ihastuksensa ei ollut minulle se viihdyttävin juttu, vaan innostuin ihan niistä potilaskäynneistä. Vasta aivan kirjan lopussa aloin arvostaa sitä Carolinen ja Unwinin maalaistohtorille tarjoamaa kolmiodraamaa.

Demelzan laulu

"Demelzan laulu" on toinen osa Winston Grahamin televisiosarjaksikin päätyneestä Poldark-sarjasta. Ihastuin hahmoihin jo ensimmäisen kirjan aikana niin kovasti, että piti käydä äkkiä nappaamassa jatko-osa luettavaksi. (Kolmannet osat ovatkin kaikki lainassa, joten pitää ehkä asettua jonottamaan sitä jossain vaiheessa.)

Kaivostyöläisten kurja asema oli jälleen kantavana teemana. Ross yrittää epätoivoisesti puolustaa huono-osaisia palkollisiaan ja samalla saada kaivostoiminnan tuottamaan. Demelza puolestaan yrittää kasvaa rooliinsa hienona rouvana ja onnistuu samalla työntämään nenänsä Verityn rakkausasioihin.

Olin kaikkein eniten odottanut lisää herkullisia yksityiskohtia Elizabethin ja Francisin suhteesta, mutta ikävä kyllä tämä kiehtovan ongelmallinen kaksikko jäi pieneen sivuosaan tässä toisessa kirjassa. Ensimmäisessä kirjassa jännittäviä hetkiä kokenut Jinnykin pyöri vain taka-alalla. Myöskään Rossin keinottelut kuparibisneksessä eivät jaksaneet hirveästi innostaa, kun halusin sitä kunnon draamaa.

Tarinan pelastukseksi paikalle ilmestyi sitten hemaiseva nuori näyttelijätär Keren, jonka touhuissa riittikin sitten hämmästelemistä. Hän tarjosi ehdottomasti parhaan draaman.

Toisin sanoen; uudet hahmot tarjosivat tarinaan viihdyttävää lisäväriä, mutta haluan edelleen kuulla lisää Elizabethista ja Francisista. Ja tietysti kaikista muistakin tärkeistä hahmoista. Rossin ja Demelzankin perhe-elämä koki aikamoisia myllerryksiä ja odotan kiinnostuneena, mitä heille seuraavaksi tapahtuu.

Poldark - Kapinallinen

Winston Grahamin Poldark-sarjasta tehtiin jokin aika sitten oikein televisiosarja ja ajoittaisena historiallisen viihteen ahmijana kiinnostuin oitis. Nyt onnistuin vihdoin survomaan sarjan avausosan "Kapinallinen" aikatauluuni.

Eletään 1780-lukua. Nuori Ross Poldark on ollut sotimassa Yhdysvalloissa ja palaa nyt englantilaiseen kotikyläänsä ränsistyneelle perintötilalleen. Kotitilan huono kunto ei ole ainoa Rossin kohtaama murhe; nuoruuden rakastettu, jonka Ross luuli odottavan häntä, onkin menossa naimisiin Rossin serkun kanssa. Lisäksi aika Yhdysvalloissa on muuttanut Rossin näkökulmaa Englannin tiukkaan luokkajakoon. Ylimielisen yläluokan paheksuessa Ross alkaa puolustaa työläisiä ja kehtaa jopa pelastaa yhden köyhän tytön kattonsa alle.

Minulla oli epäilykseni kirjan viihdyttävyyden suhteen, mutta olisi pitänyt vain luottaa siihen, että televisioon asti päässyt tarina veisi mukanaan. Jörö, mutta järjettömän kiltti ja avulias Ross oli ehkä turhankin kliseinen historiallisen hömpän sankari, mutta minusta oli mukavaa seurata välillä jonkun todella mukavan hahmon edesottamuksia. Ja kyllähän Ross sentään juopotteli ja sai pari äkillistä kiukunpuuskaa.

Muuten hahmot Rossin ympärillä olivat kiinnostavia omine heikkouksineen. Mitään hurjia yllätyksiä tarinassa ei ollut, mutta mukaan mahtui pari ihan jännittävää kohtausta eikä lukeminen ollut missään vaiheessa puuduttavaa, kun jotain pientä tapahtui koko ajan. Kiinnostuin Rossista ja hänen lähipiiristään niin paljon, että aion raivata lukulistaltani tilaa myös sarjan seuraaville osille.

Suosittelen sarjaa historiallisen viihteen ystäville; kevyttä ihmissuhdedraamaa, joka ei ole kuitenkaan ihan niin höttöistä kuin harlekiinit ^^

Neitsytvaimo

Lucy menetti vanhempansa onnettomuudessa pikkutyttönä, mutta onnekseen hän on rikas perijätär ja sai viettää lapsuutensa mukavasti tyttökoulussa. Nyt hän on kuitenkin kuudentoista eli kypsä astumaan seurapiireihin ja metsästämään itselleen hyvän miehen, mikä on hienon nuoren naisen ainoa tehtävä 1800-luvun Englannissa. Tukena tässä elintärkeässä asiassa Lucylla on vain ahne täti ja viileä lakimies, jonka mielestä hyvin koulutettu koira voittaa naisen älykkyydessä.

Lucy, tai oikeastaan hänen herkullinen perintönsä, onnistuu kiinnittämään komean nuoren paronin huomion. Paronista liikkuu hurjia huhuja ja pian Lucy on jumissa synkässä vanhassa kartanossa sateisten nummien keskellä. Ja jännitys voi alkaa...

Olen käsittämättömän ylpeä itsestäni, kun onnistuin kaivamaan Barbara Michaelsin "Neitsytvaimon" kirjaston varastoista. Kyseessä on 70-luvulla ilmestynyt historiallinen viihderomaani enkä usko, että uudempien kirjojen joukosta löytyy tämän tyylisiä kartanojännäreitä.

Tänä päivänä lehtihyllystä löytyvistä historiallisista hömppäromaaneista 90 % on sitä höttöistä hömppää. Taustalle, pieneksi sivuhuomautukseksi, on ehkä lisätty pari ilkeää tyyppiä ja ehkä joku pieni mysteerinpoikanen. "Neitsytvaimon" tarinasta 90 % on hemmotellun ja lapsellisen tytön selviytymistä naisia sortavalla aikakaudella kaksinaamaisten ihmisten armoilla. Pääpahis oli hienosti kirjoitettu, vakuuttavan häiriintynyt ja ihanan karmiva tyyppi (sosiopaatti?). Synkkä kartano sumuisten nummien keskellä oli ehkä vähän kliseistä, mutta se ei haitannut, koska juoni oli niin vetävä.

Välillä tekee hyvää paneutua näihin vanhoihin aarteisiin, vaikka ne hypetetyt uutuudet houkuttelevat aina kaikkein eniten. Suosittelen "Neitsytvaimoa" sellaisillekin, jotka normaalisti kiertävät rakkausromaanit kaukaa ^^

Secrets & Sapphires

Halusin historiallista teinihömppää ja voi että kun sain juuri sitä mitä tilasin! Leila Rasheedin "Secrets & Sapphires" oli kevyttä saippuaoopperaa - ehkä hieman Gossip Girlin tunnelmissa - 1900-luvun seurapiireissä.

Lady Ada on asunut vuosia Intiassa, mutta nyt isän ongelmat tuovat hänet takaisin kotimaahan Englantiin. Adan olisi nyt tarkoitus astua Lontoon seurapiireihin etsimään hyvää aviomiestä. Ada tosin on kiinnostuneempi naisten oikeuksista ja mahdollisuuksista opiskella ja hän haaveilee pääsevänsä Oxfordiin lukemaan. Lisäksi hän törmää laivalla komeaan intialaisnuorukaiseen, joka on mahdollisimman epäsopiva tuttavuus hienolle nuorelle naiselle.

Kotona Somertonin kartanossa odottaa Adan lapsuudenystävä Rose, taloudenhoitajan kaunis tytär. Myös Rosella on asemaansa sopimattomia unelmia; hän haluaisi soittaa pianoa.

Adan ja Rosen elämää sekoittavat ja hankaloittavat sekä vanhat että uudet perheenjäsenet juonineen ja salaisuuksineen. Juoni tai hahmokaarti eivät olleet mitään uutta ja ihmeellistä; ilkeä äitipuoli, ilkeä sisarpuoli, suloinen pikkusisko... Yksikään hahmo ei varsinaisesti onnistunut yllättämään käytöksellään.

Melkein hävettää myöntää, miten paljon kuitenkin nautin tarinasta. Adan suuri ihastuminen ei hirveästi kiinnostanut, mutta Sebastianin ongelma aiheutti herkullisia tilanteita ja koko ajan jännitin, mitä se häijyjen narttujen joukko tekisi seuraavaksi. Fintanin ja hänen sisarensa vaikutusta asioihin odotin myös innolla.

Jos kaipaat kevyttä viihdettä korseteilla ja komeilla hatuilla maustettuna, suosittelen lämpimästi Leila Rasheedin "Secrets & Sapphiresia". (Kulkee ilmeisesti myös nimellä "Cinders & Sapphires".) Minua ottaa nyt vain ihan hirveästi päähän, ettei kirjaston valikoimasta löydy jatko-osia!

Kauhun ja kauneuden valtakunta

Luen nykyään harvoin kirjoja toiseen kertaan, koska niitä uusia, lukemattomia kirjoja tulvii joka suunnasta. Libba Brayn "Kauhun ja kauneuden valtakunnan" olen lukenut joskus teininä. Goodreads tyrkytti tätä minulle innokkaasti, mutten muistanut kirjasta niin paljon, että olisin uskaltanut laittaa sille tähtiä. (Muistin, että tapahtumat sijoittuvat tyttöjen sisäoppilaitokseen ja ystävykset löysivät jonkun rinnakkaismaailman ja että yhtä kaunotarta yritettiin naittaa mahdollisimman nopeasti, koska hänellä oli paheksuttava salaisuus.) Uteliaisuus sai minut sitten varaamaan tämän kirjastosta, kun en yhtään muistanut, mikä sen yliluonnollisen jutun idea oikein oli ja miten niille tytöille lopulta kävi.

Tarinan sankaritar Gemma on kuusitoistavuotias neito 1800-luvulla, joka lähetetään   Intiasta Englantiin sisäoppilaitokseen, kun hänen äitinsä tekee itsemurhan kummallisessa tilanteessa. Oudot näyt alkavat vaivata Gemmaa ja tuntematon komistus Kartik käskee hänen pysyä erossa näyistä ja kaikesta salaperäisestä, mistä Gemma ei ymmärrä mitään.

Gemma löytää vanhan päiväkirjan, jossa tuntuu olevan vastauksia hänen omaan tilanteeseensa ja lisää ihmeellisiä salaisuuksia. Kolmen muun tytön kanssa Gemma alkaa tutustua yliluonnolliseen ja sen salaisuuksia hallinneeseen Neitokuntaan.

Taisin oikeastaan kaivata historiallista hömppää eli Gossip Girliä korsettien ja tiukkojen siveyssääntöjen aikaan. En siis jaksanut kauheasti innostua siitä pääjuonesta, ihmeellisestä ja vaarallisesta taikaulottuvuudesta, vaan eniten minua kiinnosti tyttöjen selviytyminen ja tulevaisuus siinä naisten elämää rajoittavassa 1800-luvun maailmassa. Bray oli kehittänyt keskenään virkistävän erilaisen (ja yhteensopimattoman) tyttöporukan Gemman ympärille. Erityisesti Pippan tilannetta kammottavien kosijoiden armoilla seurasin innokkaasti. Myös köyhän Annin ja voimakastahtoisen Felicityn elämässä tulee olemaan haasteita ihan ilman taikajuttujakin. Eikä Gemmankaan arki mitenkään puuduttavaa luettavaa olisi.

Haluaisin kovasti tietää, miten tytöille käy, ja kai se yliluonnollinen puoli menee siinä sivussa, jos ehdin/jaksan tarttua seuraaviin osiin, joita en ole lukenut silloin teininä, koska niitä ei ole käännetty :D

Pirita Karjalan tytär

Maailmassani on näköjään kaksi kirjallisuuslajia; urbaani fantasia ja Kaari Utrion historiallinen viihde :P

"Pirita Karjalan tytär" kertoo Piritasta, joka on papin ja suomalaisen ylimysnaisen avioton tytär. Äiti kuolee heti synnytyksessä ja isänkin voimat loppuvat Piritan ollessa seitsemänvuotias. Suvuton ja perinnötön pikkutyttö tapaa oikein mukavia kauppamiehiä, jotka vievät hänet kauas Venäjälle Novgorodiin ja myyvät orjaksi vauraaseen Avraamovin taloon.

Pirita on aika tyytyväinen elämäänsä orjana; ruokaa riittää ja hän saa nukkua isännän vieressä lämpimässä vuoteessa. Isäntä on itsekäs ja hölmö, kuten voi odottaakin, mutta Pirita osaa kohdella häntä niin, että piiskaa tulee harvoin.

Avraamovin talon asiat menevät kuitenkin mullilleen, kun Venäjän valtaapitävät ottavat yhteen ja Avraamov valitsee väärän puolen. Edessä on rankka pakomatka kauas Suomen perukoille.

"Pirita Karjalan tytär" oli taas taattua Utriota. Sankaritar oli nokkela ja reipas, miehet ahneita, heikkoja ja typeriä. Joukossa oli tietysti myös todella mukavia miehiä ja lopulta Pirita hömppäkirjan vaatimusten mukaisesti kohtaa myös sen oikean. Naisista löytyi sekä kieroja ja ilkeitä että yllättävän hyväntahtoisia ja iloisia emäntiä.

1400-luvun Venäjän karuja olosuhteita Utrio kuvaa taas turhia kaunistelematta. (Törkeä määrä sontaa kaduilla ja pihoilla.) Naisen asema on myös epävarma ja väkivalta arkipäivää. Orjiin liittyen tämä on tietysti odotettavissa, mutta edes kunniallisesti naimisiin päässyt nainen ei tunnu olevan turvassa. Venäjän kuohuvasta historiastakin taisi tulla ihan oikeaa faktaa, mutta minua kiinnosti enemmän se, mitä Piritalle ja niille suloisille lapsille tapahtuisi. Se varsinainen hömppäpuoli jäi loppujen lopuksi aika lyhyeksi kaiken muun rinnalla.

Tarinan pääkelmin Utrio osasi jälleen kirjoittaa varsin inhottavaksi tyypiksi ja loppua kohti en voinut kuin kauhistella hahmon tempauksia. Mitenkään liian ankea tai masentava tarina ei ollut, vaan onnekkaita sattumia oli aina luvassa.

Midnight Never Come

Marie Brennanin "Midnight Never Come" tarttui mukaani kirjastosta, kun halusin vain kokeilla jotain ennen lukematonta fantasiaa. Brennan on perehtynyt sekä arkeologiaan että kansantaruihin ja "Midnight Never Come" sijoittuukin 1800-luvun loppupuoliskolle, kun kuningatar Elizabeth hallitsi Englantia.

Tässä versiossa Elizabeth ei kuitenkaan hallitse yksin, vaan Lontoon varjoissa on toinenkin hovi, Onyx Court, jota hallitsee oikukas keijukuningatar Invidiana.

Päähenkilöinä vuorottelevat Elizabethin hoviin vasta päässyt Michael Deven ja Invidianan epäsuosioon tipahtanut Lune. Devenin ja Lunen tiet risteävät, kun Lune lähetetään vakoilemaan Elizabethin hovia. Pian kaksikko pääseekin selvittämään varsinaista salaliittovyyhtiä.

Historiallista fiktiota keijuilla höystettynä. Ensimmäinen ajatukseni oli, miksen ole tajunnut aiemmin etsiä tällaista yhdistelmää käsiini. Rakastan komeita pukuja ja kruunupäiden juonitteluja sisältävää historiallista viihdettä sekä fantasiaa, joten tämähän oli kuin minua varten kirjoitettu.

Loppujen lopuksi pidin "Midnight Never Comesta", mutta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen Brennan meinasi tipauttaa minut kyydistä ja olin vähällä jättää koko kirjan kesken. (Onneksi luen aika itsepäisesti kaiken aloittamani loppuun.) Se varsinainen salaliittojuoni oli lopulta täysin ymmärrettävä ja selvä, kun kaikki asiat vihdoin paljastettiin, mutta alussa mainittiin nimeltä lukuisia epäilyttäviä hahmoja, jotka tekivät jotain jossain ja olivat mahdollisesti olleet yhteydessä jonkun mahdollisesti petollisen henkilön kanssa... *Puuh!* Onneksi olen sen verran katsonut kruunupäistä tehtyjä tv-sarjoja (Valtiatar), että tiesin karkeasti kuka Mary on ja mitä hänelle tapahtui, koska muuten olisin varmaan senkin yksityiskohdan suhteen ollut autuaasti pihalla :D

Kun siitä tuntemattomien hahmojen spekuloimisesta päästiin oikean asian jäljille, meno muuttui oikein mukavaksi rakkaustarinaksi. Voisin etsiä muitakin tämän tyyppisiä kirjoja kokeiltavaksi ^^

PS. Keijujen alalajiin kuuluvat "browniet" ovat varmaan olleet Harry Potterin kotitonttujen esikuvana. Pikkuiset ja ihmisystävälliset browniet hoitavat innokkaasti omaa ihmiskotiaan. Isäntäperhe puolestaan tarjoaa pienelle taloudenhoitajalleen palkaksi leipää ja/tai maitoa, jotka auttavat keijuja sietämään ihmisten maailmaa. Vaatteiden antaminen taas karkottaa browniet, sillä ihmisvaatteisiin pukeutuminen tekisi keijusta liian ihmismäisen ja saisi tämän menettämään keijun olemuksensa ja voimansa.

Isabella

Amerikkalaisen hömpötyksen lomassa pitää välillä lukea jotain kotimaistakin ja tartuin tuttuun ja turvalliseen Kaari Utrioon, joka on minulle se historiallisen viihteen hallitseva mestari.

"Isabella" sijoittuu 1300-luvulle, jolloin Suomi oli pelkkä sammalmätäs Ruotsin kuninkaan saappaan alla. Isabella on iäkkään, mutta varakkaan ritarin ainoa lapsi ja varakkaan perijättären kimpussa on lapsesta asti lauma ahneita ja kieroja tyyppejä.

Rakastan Utrion tapaa kuvailla keskiajan maailmaa rehellisesti ja uskottavasti, mutta samalla kevyesti ja hauskasti. Naisten ja lasten asema on epävarma ja kova; iloisesti naurava lapsi aiheuttaa kauhistusta, koska sitä ei ole piiskattu sopivasti. Vanha tai muuten vain epämiellyttävä nainen taas on helppo heittää talvipakkaseen, kun talon isäntä kyllästyy.

Utrion naiset ovat kuitenkin varsinaisia selviytyjiä, joiden sinnikkyyttä saatoin tällaisena nykyajan vetelyksenä vain ihailla. Utrio osaa esittää nämä historiallisen arjen kauhistuttavat yksityiskohdat huvittavalla tavalla eikä tätä historiallista viihdettä pilattu liialla synkkyydellä. Isabella jäi ehkä vähän sivuunkin välillä näiden muiden naisten touhuja seuratessa. Erityisesti ihastuin leski Hildegardeen, joka todella osasi tarttua tilaisuuteen ja järjestää asiansa kuten viisaalle suomalaisnaiselle sopii. Myös leskeydestään täysin rinnoin nauttiva Sigrid oli loistava persoona.

Miehet ovat jälleen kerran varsin hölmöä joukkoa, joka rakastaa taistelemista ja pulskien piikojen kellistämistä - tässä järjestyksessä. On todella virkistävää lukea sankareista, jotka kyllä rakastuvat neitoon ensisilmäyksellä, kuten hömppäkirjaan kuuluu, mutteivät anna tämän hullaantumisen estää miehisistä tarpeista huolehtimista maksullisten naisten kanssa. Ei näille hyväntahtoisille hönteille voi kuin nauraa! :D

Ja kirjan parhaita kohtia oli ehkä se, miten herra Mikael Yölintu nouti valittunsa piiritetystä linnasta kaikessa rauhassa :D

Huumorin ja hömpän rinnalla Utrio kertoo todella uskottavasti ritareista ja aseenkantajista, mikä kiehtoi tavattomasti sisälläni vieläkin väijyvää pientä prinsessaa. Fantasiakirjat antavat aatelispoikien kasvatuksesta todella tylsän kuvan verrattuna historian oikeisiin käytäntöihin.

Utrion kunniaksi on myös mainittava, että tarinan pääpahis, pervo ristiritari, sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Ihanan kammottava tyyppi! O.O

Why Dukes Say I Do

Teininä minulla oli kausi, jolloin ahmin niitä lehtipisteen pikarakkausromaaneja urakalla. Taisin silloin saada jo vähän yliannostuksen Harlekiineja, koska nykyään hoen täällä blogissakin toistuvasti, miten typeriä ja ennalta-arvattavia nuo hömppäviihteen kirjaset ovat. (Enkä muuten pyörrä puheitani!)

Lähikirjastossani englanninkielisten fantasiakirjojen hylly on metrin päässä englanninkielisestä hömpästä. Jotenkin nuo pienet pokkarit ja erityisesti kansia koristavat ihanat puvut ovat alkaneet houkutella minua. Lainasin sitten - ihan kokeilumielessä - Manda Collinsin "Why Dukes Say I do", joka aloittaa Wicked Widows -nimisen sarjan.

Lady Isabella on leski, joka miehensä kuoleman jälkeen on nauttinut Lontoon seuraelämästä täysin rinnoin. Nyt Isabellan kummitäti vaatii tätä lähtemään kauas maaseudulle noutamaan kummitädin pojanpojan, Ormondin uuden herttuan kaupunkiin ja isoäidin tossun alle. Isabella ei voi kieltäytyä, koska kummitäti tietää synkän salaisuuden, jonka paljastuminen saattaisi pilata niin Isabellan kuin hänen sisarensakin onnen.

Vierailu maaseudulle herttua Trevor Careyn luokse muuttuu nopeasti jännittäväksi - eikä pelkästään siksi, että nuori herttua on komea, mukava ja todellinen herrasmies. Isabella alkaa saada uhkausviestejä ja niiden lähettäjä on kyllin häijy järjestääkseen erilaisia onnettomuuksia Isabellan pään menoksi. Trevor ei halua olla missään tekemisissä isoäitinsä eikä myöskään tämän lähettämän naisen kanssa, mutta herrasmiehenä hän ei voi olla auttamatta vieraakseen tullutta neitoa. Lisäksi Isabella sattuu olemaan kaunein ja kiehtovin nainen, jonka Trevor on koskaan tavannut...

"Why Dukes Say I Do" oli siis historiallista hömppää. Paino sanalla hömppää. Historiallisuus näkyi tosiaan ainoastaan vaatteissa ja tanssiaisissa ja vastaavassa; Disneyn satu aikuisille. Trevorin ja Isabellan tarinan lopputulos on itsestään selvä jo kirjan alussa. Ajattelin lukevani tätä muutaman luvun ihan vaihtelun vuoksi ja palaavani sitten tyytyväisenä ja uudella innolla jonkin kunnon dekkarin tai fantasian pariin.

Pääparin ensisilmäyksellä syttyvä rakkaus ärsytti pahasti. Halusin kuitenkin tietää, kuka Isabellaa oikein kiusasi ja miten hän selviytyisi kaikista epämiellyttävistä tyypeistä, jotka päättivät esiintyä jopa maaseudun pikkutanssiaisissa. Loppujen lopuksi pidin yllättävän paljon tästä ruusunpunaisesta tarinasta. Trevorissa ja Isabellassa ei sen liian nopean ihastumisen lisäksi ollut mitään ärsyttävää ja kaikki touhu piti minut hereillä vaikka onnellinen loppu olikin odotettavissa. (Onneksi nämä historialliset hömpät ovat kevyttä ja nopeaa luettavaa.) Osasin muuten epäillä oikeaa henkilöä uhkausviestien lähettäjäksi ;)

"Why Dukes Say I Do" oli niin positiivinen kokemus, että uskallan varmaan tarttua jatkossakin näihin historiallisiin hömppäkirjoihin - kunhan kukaan ei näe... XD

Itämeren Auri

"Itämeren Auri" on Johanna Valkaman ensimmäinen historiallinen romaani. Siitä asti, kun kuulin tästä kirjasta, se on häirinnyt mieltäni kuin avonainen piparipurkki pöydällä. Hankin "Itämeren Aurin" itselleni joululahjaksi ja nyt on "piparipurkki tuhottu" :P

Auri on nuori neito, joka on viettänyt koko elämänsä pienessä kylässä keskellä pronssikauden Suomen metsiä ja soita. Aurin äiti "tuli raskaaksi puolukasta" ja katosi heti perään jättäen tytön isoäidin kasvatettavaksi. Isoäiti on maineikas parantaja ja Auri on lapsesta asti halunnut seurata tämän jalanjäljissä. Vaimon osa kun tuntuu olevan pelkkää miehen palvelemista ilman omaa kunniaa.

Erinäisten kommellusten kautta ryöstöretkelle lähtenyt viikinki Haakon päätyy Aurin kotikylään. Komea muukalainen pakottaa Aurin pohtimaan tarkemmin tulevaisuudensuunnitelmiaan. Haakon ei tosin ole yksin syypää siihen, että Auri tempautuu hiljaisesta kylästään jännittävään viikinkiseikkailuun.

Odotin viihtyväni hyvin "Itämeren Aurin" parissa; luvassa oli sentään viikinkejä, parantajanainen ja historiallista hömppää! Meinasin sitten tukehtua heti alussa, kun Aurin mystinen alkuperä selitetään. Ajattelin heti, että nyt on tyttö keksinyt harvinaisen villin tarinan pelastaakseen maineensa vahingon tapahduttua. Eniten nauroin tietysti pronssikauden taikauskoiselle väelle, joka nieli tarinan pureksimatta :D

Selvittyäni hengissä tästä kohtauksesta, ihastelin pronssikauden elämän ja uskomusten kuvausta. En ole mikään asiantuntija, mutta Valkama tuntuu tehneen taustatyönsä. Arkisten asioiden kuvausta oli juuri sopivasti, jotta historiallinen miljöö tuntui todelliselta, mutta tarina kulki kuitenkin kevyesti eteenpäin.

Haakonin ilmestyessä kuvaan pelkäsin hetken, että tarina muuttuisi liiankin hömpäksi. Haakon on mielestäni aika perinteinen historiallisen hömpän sankari; iso, vahva, komea ja itsevarma soturi. Haakon ja Auri iskevät silmänsä toisiinsa ehkä vähän liiankin helposti, mutta toisaalta tylsässä pikkukylässä eläneen tytön ihastuminen jännittävään muukalaiseen on suorastaan väistämätöntä.

Kierot ja kateelliset ihmiset tekivät juonesta kuitenkin kiinnostavan. Fantasiatarinoiden soturineitojen ja noitien sijasta oli vaihteeksi hienoa, että sankaritar on aivan tavallinen nainen. Oli jännittävää seurata, miten Auri selviytyi pelkän nokkeluutensa ja parantajantietojensa avulla.

"Itämeren Auri" on hieno lisäys kotimaisten historiallisten viihderomaanien joukkoon ja suosittelen tätä esimerkiksi Kaari Utrion kirjoihin ihastuneille. Aion ehdottomasti tarttua Valkaman seuraavaankin tuotokseen ^^

Vendela

Tarkoitukseni oli siis lukea suomalaista kirjallisuutta ja erityisesti jotain muuta kuin vanhaa suosikkiani kuin Kaari Utriota, mutta sitten löysin kirjastosta 1989 ilmestyneen "Vendelan" tänä vuonna julkaistun todella komeakantisen uusintapainoksen...

Tällä kertaa Kaari Utrio esittelee lukijalleen 1300-luvun loppupuoliskoa. Aika oli hurja, kuten voimme monista historiallisista sarjoista ja kirjoista olettaa; isännät saivat ruoskia palvelijoita vapaasti, aviomiehen oikeuksiin kuului kurittoman vaimon pahoinpiteleminen ja aatelismiehet määräsivät tielleen osuneita hirsipuuhun. Ainoastaan papin tappamisesta ei selvinnyt sakoilla.

Vendela Dalhus on kaunis, mutta varaton orpotyttö, jonka hienot sukulaiset eivät halua luopua kolikoistaan järjestääkseen hänelle säätyläisneidolle sopivaa avioliittoa.

Ritari Hartman Garse puolestaan on komea, varakas ja hienon sukunsa viimeinen jäsen, jonka ympärillä pyörii jatkuvasti niin rikkaita porvaristyttöjä kuin köyhiä aatelisneitojakin.

Vendela ja Hartman törmäävät, kun Hartman pakenee jälleen yhtä himokasta perijätärtä ja tästä kohtaamisesta käynnistyy väärinkäsityksiä ja juonittelevia kilpakosijoita pursuava tarina.

Myönnän auliisti, että sekä lähtötilanne että lopputulos "Vendelassa" ovat kuluneemmat kuin maratoonarin vanhat sukat, mutta se miten Utrio pyörittää hahmojaan siinä välissä oli jälleen kerran aivan mahtavaa viihdettä!

Päähenkilönä Vendela oli aivan ihana; sisukas ja nokkela pienestä koostaan ja huonoista lähtökohdistaan huolimatta. Juuri sellainen sankaritar, jollaista aina odotan suomalaisilta historiallisilta romaaneilta. Hartman puolestaan oli juuri sellainen mies, jollaisia miehet Utrion kirjojen perusteella ovat; kunniallinen, mutta aika yksinkertainen ja täysin himojensa vietävissä ja näin ollen avuton kuin vastasyntynyt kauniimman sukupuolen edessä :D

Muuten "Vendelan" hahmot olivat ihanan värikäs joukko todella suloisia olentoja (Greta Dume, palveluspoika Yö, pappi Henrik Helko...), täysin normaaleja, fiksuja ihmisiä, vähän kieroja opportunisteja sekä tietysti niitä järkyttävän häijyjä tyyppejä (Iliana ja Herman Winholt).

Pakko mainita tähän loppuun vielä se, että meinasin oikeasti tukehtua, kun se hieman seniili munkki loikkaa Hartmanin niskaan ja raivostunut ritari karjuu aseenkantajalleen: "Poika, ota se pois minun niskastani! Mikä se on?" :D

Veden vihat

Paula Havasteen Vihat-sarja sai tänä vuonna jatkoa kolmannella osalla "Veden vihat". Havaste yhdistää jälleen historiallisen maiseman, vanhaan kansanperinteeseen kuuluvat taiat ja uskomukset sekä vauhdikkaan seikkailun.

Edellisen kirjan lopussa tarinan tomera sankaritar Kertte joutui pakenemaan Tokholmista iskettyään puukolla pervoa kirkonmiestä. Kauppias ja merenkulkija Osmi pelasti Kerten laivaansa ja lupasi viedä tämän takaisin kotimaan rannalle.

"Veden vihat" alkaa vauhdikkaasti, kun merirosvot hyökkäävät Osmin laivan kimppuun. Hurjan taistelun jälkeen Osmi ja Kertte joutuvat Suomen rannikon sijaan pelastautumaan Osmin kotikylään Koluvaniin (muinaista Viroa, jos oikein ymmärsin).

Osmin kotona matkan ryvettämällä Kertellä on vastassaan mustasukkainen Pärn. Pärnillä tosin on piilopirtissä myös nainen ja pari lasta, joista Osmi puolestaan on kateellinen. Kertteä miesten suhde ei jaksaisi kiinnostaa; hän kaipaa takaisin omaan pirttiinsä turvallisen Larrin luokse.

Jännitystä ja toimintaa "Veden vihoissa" oli mielestäni juuri sopivasti; pari hurjaa kohtausta tekivät väkivallan uhan todelliseksi, mutta pääosin lukija ehtii ihmetellä menneen ajan markkinoita ja arjen omituisuuksia. Havaste osaa kertoa menneestä maailmasta kiinnostavasti eikä lainkaan puuduttavasti. Myös Havasteen luomat hahmot ja ihmissuhdekuviot tarjoavat pähkäiltävää. Arvasin muuten Kerten lapsen sukupuolen paljon ennen synnytystä! :D

En osaa nyt muuta kuin kehua "Veden vihoja". Tämä saattaa hyvinkin olla suosikkini Havasteen tähänastisesta tuotannosta. Sivut kääntyivät joutuisasti ja Kertteen ihastuin persoonana entistä kovemmin. Aiemmin tämä ihanan nokkela ja voimakastahtoinen sankaritar on välillä toiminut typerästi; esimerkiksi Arimon kanssa sählääminen sai minut kurtistelemaan kulmiani paheksuvasti. "Veden vihoissa" Kertte on oppinut virhearvioinneistaan ja käyttäytyi nyt koko ajan "järkevästi". Edelleen Kertte oli tietysti ylpeä, ovela ja halukas pärjäämään omillaan miesten maailmassa. Lisäksi Kertte on aina ollut valmis auttamaan onnettomia ihmisiä - olivat nämä sitten eläviä tai vainajia.

"Veden vihat" löytyi kirjastosta todella hyvään aikaan. Tajusin nimittäin suureksi häpeäkseni, että mainostan blogissa jatkuvasti lähinnä ulkomaalaisia, yleensä vielä englanninkielisiä kirjoja. Ruokakaupassa yritän aina valita Suomessa valmistettuja tuotteita, vaikka hinta olisikin vähän korkeampi. On sitten aika tekopyhää tukea vain ulkomaalaisia tarinankertojia! En aio boikotoida jatkossa näitä englanninkielisiä seikkailuja (isohko tilaus saapui juuri useammassa eri erässä...) mutta aion ehdottomasti tutkia enemmän myös kotimaisia (fantasia)teoksia! Tällä hetkellä, jos joku hyökkäisi kimppuuni keskellä yötä ja tivaisi hyviä suomalaisia kirjailijoita, en varmaan äkkiseltään osaisi änkyttää kuin Kaari Utrion ja Mauri Kunnaksen! (Ja nyt tietysti muistaisin myös Havasteen, joka on ehdottomasti lempikirjailijoitani...) O.O

Havasteen seuraavaa mestariteosta odotellessani aion nyt siis ujuttaa englanninkielisten halpispokkarien lomaan muitakin suomalaisen mielikuvituksen helmiä, koska kyllä mekin osaamme kirjoittaa jännittäviä tarinoita! ^^

Haukka, minun rakkaani

Kaari Utrion historialliset viihderomaanit ovat mielestäni ihania. Nyt lainasin kirjastosta 1300-luvulle sijoittuvan romaanin "Haukka, minun rakkaani".

Rikas perijätär Blanka naitetaan 13-vuotiaana Högbyn kartanon ikivanhalle leski-isännälle. Kymmenen vuotta myöhemmin mies putoaa jäihin. Samassa rytäkässä kuolee myös viimeinen Blankan lapsista. Lain mukaan Blanka perii poikansa eli puolet Högbystä, minkä vuoksi Blanka on pian pulassa.

Toinen perijä on nimittäin Blankan poikapuoli Magnus Gudmundsson - kaksikymmentä vuotta äitipuoltaan vanhempi mies, joka on yhdessä häijyn vaimonsa kanssa kiusannut Blankaa tämän avioliiton alusta asti. Magnus ei todellakaan aio luovuttaa maitaan halveksimalleen naikkoselle tai tämän suvulle; jos Blanka kuolee, omaisuus menee Blankan vanhemmille.

Magnus keksii naittaa Blankan köyhälle saksalaisritarille Arent von Prendenille; Blankan perintö siirtyisi aviomiehen haltuun. Magnus kuvittelee häijyn ja rahanahneen ritarin tulevan kartanoon nöyräksi apumieheksi saatuaan rikkaan perijättären.

Blanka ei ole ikinä ollut erityisen voimakastahtoinen tai aloitekykyinen nainen; avioliittonsa aikana hän ei uskaltanut tapella emännyydestä miniänsä kanssa vaan piileskeli sovinnolla naistentuvassa ompelemassa tai pakeni metsälle haukkansa kanssa. Nyt ajatus avioliitosta ilkeän näköisen miehen kanssa ja vielä ilman isän suostumusta kauhistuttaa häntä niin, että hän onnistuu ottamaan itseään niskasta kiinni ja karkaamaan.

Pakomatka meinaa katketa avantoon, mutta paikalle sattuu sopivasti Daniel Tulikilpi, suuri soturi Suomesta. Ensitapaaminen ei suju aivan kivuttomasti, joten huolimatta molemminpuolisesta ihastuksesta, Blanka ei voi kuvitellakaan avioituvansa Danielin kaltaisen moukan kanssa.

Luen paljon fantasiaa, jolloin pääpaino on sankareiden kohtaamissa eeppisissä taisteluissa. Utrion kuvailema todellinen keskiaikainen maailma kuulosti siis ihanan kummalliselta; ritarien suurin ongelma esimerkiksi oli varusteiden ja hevosen hinta, mitä harvemmin fantasiassa pohditaan. Eikä joku maalaispoika tosiaankaan voinut napata miekkaa käteen ja ratsastaa pelastamaan maailmaa, vaan säätyjen nokkimisjärjestys oli tarkkaa touhua; kartanonherroillakin piti olla mukanaan juuri tietty määrä huoveja etteivät muut säätyläiset alkaneet paheksua.

Utrio maalasi myös kiehtovan ja sanoisinko varsin hulvattoman kuvan ajan oikeudenkäynnistä ja erityisesti oikeuden jakamisesta; taposta saattoi selvitä sakoilla, mutta kunnianloukkauksista nousi verisiä sotia sukujen välille. Eikä virkamiehiä kiinnostanut, koska joku selvisi voittajana maksamaan veroja :P

Hajamielinen Blanka, joka aina haluaisi piilottaa päänsä pensaaseen ja antaa jonkun toisen päättää isoista asioista, oli turhauttavan ihana sankaritar. Olen itse taipuvainen uskomaan, että ongelmat saattavat vain kadota, jos niitä onnistuu välttelemään, joten samaistuin Blankan toimettomuuteen monesti. Tosin vielä useammin minun teki mieli ravistella häntä, kun hän antoi ilkeiden sukulaisnaisten viedä paikkansa pöydässä, vaikka yksi pieni sana olisi riittänyt siirtämään kaiken vallan Blankalle. Turhauttavaa! Tiukoissa tilanteissa Blanka sitten pariin otteeseen toimi kuin oikea fantasiatarinan sankaritar.

Blankan ja Danielin suhde oli tavallaan sellainen hömppäromaanin ihastumis-väärinkäsitys-kierre, mutta tarinassa oli täytteenä niin paljon kaikkea muuta, ettei se ehtinyt tympiä. Utrio oli luonut keskiaikaiseen maailmaan todella valloittavan henkilökaartin; suloisia, päähänpotkittuja sukulaisia ja kirkonmiehiä, reippaita palvelijoita sekä tietysti niitä kieroilevia, ahneita ja itsekkäitä sukulaisia.

Lopussa jännitys oikein tiivistyi niin sanotusti useammalta rintamalta ja oli yhtä tuskaa keskeyttää lukeminen töiden ajaksi!

Kaari Utrio valloitti minut jälleen kerran ^^

Ylpeys ja ennakkoluulo

Onnistun välillä kaivamaan esiin kirjoja, joista kukaan ei ole kuullutkaan, mutta tämänkertainen teos ei isompia esittelyjä kaipaa. Kyseessä on siis "Ylpeys ja ennakkoluulo", Jane Austenin romanttinen klassikko kahden sadan vuoden takaa.

Jaksan harvoin lukea hömppäromaaneja ja nyt tartuin tähän oikeastaan vain siksi, etten keksinyt, mitä lukisin seuraavaksi. Itse tarina oli minulle tuttu elokuvan perusteella, joten odotin kyllästyväni lukemiseen jo parin luvun jälkeen. (Sitten olisin hyökännyt hurjalla innolla jonkin fantasiajärkäleen kimppuun.)

Vaan toisin kävi; muutaman luvun jälkeen olin aivan Bennetin perheen lumoissa. Austen kuvailee rouva Bennetin suorasukaisesti älyn lahjoilta heikoksi naiseksi, jonka ainoa päämäärä on saada viisi tytärtään hyviin naimisiin. Herra Bennet puolestaan suhtautuu ihanan rauhallisesti ja sarkastisesti vaimonsa hermoromahduksiin.

Herra Bennet suhtautui asiaan toisin. "Vai niin, Lizzy", sanoi hän eräänä päivänä, "huomaan, että sisarellasi on sydänsuruja. Onnittelen häntä. Lähinnä naimisiinmenoa tyttö nauttii eniten särkyneestä sydämestä. Se antaa ajattelemisen aihetta ja suo hänelle erikoisaseman hänen ystäviensä piirissä. Milloin sinä seuraat esimerkkiä? Tuskin maltat kauan olla Janea huonompi. Nyt on sinun vuorosi. Merytonissa on riittävästi upseereja murskaamaan vaikka koko kreivikunnan neitosten sydämet. Valitse sinä Wickham. Hän on hauska poika ja pettäisi sinua taatusti."

"Kiitoksia vain, isä, mutta vähemmänkin miellyttävä mies riittäisi minulle. Ei kaikilla voi olla niin hyvää onnea kuin Janella."

"Totta", sanoi herra Bennet, "mutta on lohdullista tietää, että kävipä sinulle kuinka tahansa, sinulla on hellä äiti, joka aina tekee asiasta mahdollisimman suuren numeron."

Tekisi mieli kirjoittaa tähän kaikki herra Bennetin kommentit; hän oli niin mainio! Hupsuun vaimoonsa hän lankesi tämän kauneuden vuoksi ja meni naimisiin nuoruuden innolla. Myöhemmin hän oppi sitten huvittumaan vaimon höpsöistä jutuista.

Elizabeth, "Lizzy", on perheen toiseksi vanhin tytär ja isänsä mukaan pesueen älykkäin. Kolmea nuorinta tytärtään herra Bennet kutsuu rouva Bennetin kauhistukseksi toivottoman typeriksi ja hupsuiksi olennoiksi. (Olen muuten asiassa samaa mieltä herra Bennetin kanssa.)

Austen on onnistunut luomaan laajan kaartin ei niin kovin välkkyjä hahmoja, joiden luonteenpiirteitä kirjailija on hilpeästi kärjistänyt lukijan suureksi iloksi.

Ja herra Darcy... En ole ihastunut yhteenkään modernin hömppäromaanin rikkaaseen ja komeaan sankariin samalla kuten nyt tähän hellyyttävän jäykkään mieheen. Huokailin ihastuksesta, kun Darcy alkoi kiinnostua Lizzystä. Innostustani tämän romanssin suhteen ei yhtään laimentanut se, että tarina oli ennestään tuttu!

Pohdin pitkään, miksi ihastuin Darcyyn, kun uudempien hömppäromaanien rikkaat, komeat ja raivostuttavan itsevarmat sankarit saavat minut vain turhautumaan (ja vaihtamaan johonkin mukavan veriseen toimintajännäriin). "Ylpeys ja ennakkoluulo" voittaa monet nykypäivän lehtipisteissä myytävät pikarakkausromaanit siinä, että näissä uusissa tarinoissa sen rikkaan ja komean miehen röyhkeyttä ja ylimielisyyttä kuvataan äärimmäisen seksikkäänä ja vetovoimaisena ominaisuutena. Darcy puolestaan saavuttaa Elizabethin kiintymyksen vasta voitettuaan ylpeytensä.

"Ylpeyden ja ennakkoluulon" klassikkoasemaa ei kannata pelästyä. Tämä on todella kevyttä ja hauskaa luettavaa, joka ei ota maailmaa liian vakavasti.

Shadow on the Crown

Löysin goodreadsin kautta Patricia Bracewellin historiallisen romaanin "Shadow on the Crown", joka on ensimmäinen osa Englannin kuningatar Emma Normandialaisesta kertovasta trilogiasta. Kirja on fiktiota, mutta Bracewell on tehnyt taustatyönsä ja kunnioittanut tosiasioita siinä määrin kuin niitä on historiankirjoihin taltioitu.

Tanskalaiset ryöstelevät röyhkeästi Englannin rannikkoa. Englannin kuningas on juuri jäänyt leskeksi ja neuvonantajat patistavat häntä menemään uudestaan naimisiin. Poliittisesti järkeviä vaihtoehtoja on kaksi. Vaikutusvaltaisen pikkuruhtinaan tytär Elgiva takaisi kuninkaalle Englannin pohjoisosien itsepäisten aatelisten tuen. Normandialaisen herttuan sisaren naiminen taas saattaisi kannustaa herttuaa suojelemaan Englannin rannikkoa tanskalaisilta viikingeiltä.

Englannin kuningattareksi kruunataan ankarien neuvottelujen päätteeksi viisitoistavuotias Emma, normandialainen, jossa on tanskalaista verta äidin puolelta.

Kuningas suhtautuu morsiameensa alusta asti tympeästi; hän ei olisi kaivannut uutta vaimoa saati sitten kuningatarta riesoikseen. Kuninkaan aikuiset pojat kyräilevät Emmaa halveksivasti, koska pelkäävät tämän tulevien lasten uhkaavan omaa asemaansa taistelussa kruunusta.

Emman täytyy nopeasti ystävystyä niin aviomiehensä kuin tämän lastenkin kanssa ja erityisesti synnyttää oma poika turvatakseen tulevaisuutensa. Ikävä kyllä hovissa keikistelee myös Elgiva, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kruunun itselleen.

On aina hauskaa lukea kuningattaresta, josta ei ole aiemmin kuullutkaan. (Jos koulun historiantunnilla on mainittu Emma Normandialainen, olen tainnut katsella päiväunia...) Lisäksi Bracewell on onnistunut kirjoittamaan todella lukijaystävällisen historiakirjan; kerronta oli sujuvaa eikä jäänyt jumittamaan tylsiin nippelitietoihin kaikista pienista taisteluista ja kahakoista tms. Pelkäsin etukäteen, että kirjassa olisi sata ja yksi aatelista juonittelemassa ja muodostamassa monimutkaisia ja sekavia liittoumia, mutta hahmoja oli yllättävän vähän ja kaikkien motiiveista ja juonikuvioista oli helppo pysyä kärryillä.

Jäin kuitenkin kaipaamaan... jotakin. Tämä oli historiallista fiktiota, joten vaikka hahmot olivat oikeita kruunupäitä, Bracewell olisi voinut värittää heitä ja tapahtumia vielä enemmän. Henkilöt eivät olleet tarpeeksi häijyjä ja kieroja minun makuuni; Emmasta jäi sellainen turhankin vaisu kiltin tytön maku. Elgiva oli turhamainen ja itsekäs ja pyrki juonittelemaan, mutta hänen kostonhimoiset suunnitelmansa eivät varsinaisesti saaneet minua tutisemaan kauhusta. Kaikesta uhoamisestaan huolimatta hän vaikutti yhtä voimattomalta kuin vihaamansa kuningatar Emma.

Oleellisena loppuhuomautuksena minun on vielä pakko sanoa, että Englannissa oli 1000-luvulla komeita nimiä: Ecbert, Edrid, Edwig, Ufegeat, Wulfheah, Wulfstan... :D