Viimeinen valtakunta

Brandon Sandersonin laaja tuotanto on ollut lukulistalla jo pitkään. Stormlight Archives -sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovatkin jo ehtineet valloittaa minut täysin ja nyt ehdin vihdoin tutustua Usvasyntyinen -sarjan ensimmäiseen osaan "Viimeinen valtakunta". (Kirja on käännetty suomeksi, joten se oli helposti saatavilla kirjastosta.)

Maailma on jatkuvan tuhkasateen tuhrima, joten värikkäät kukat ja vihreät kasvit ovat ihmisten mielestä satujen höpinöitä. Väestö on jaettu aatelisiin, jotka nauttivat jumalaa vastaavan Lordihallitsijan suosiosta, sekä skaaorjiin, joita kohdellaan julmemmin kuin eläimiä. Skaaväestön joukossa kytee kuitenkin kapinahenki, kun liian monesti potkitut alkavat kyseenalaistaa Lordihallitsijan jumaluuden.

Sanderson osaa totisesti kehittää kiehtovia ja omaperäisiä maailmoja. Metalleihin perustuva taikasysteemi oli kiva ja erityisesti kandroista ja inkvisiittoreista annan täydet pisteet.

Hahmojen suhteen mentiin mielestäni aika perinteisellä, ehkä enemmän nuortenkirjaan sopivalla mallilla. Tästä huolimatta Vinia ja Kelsieria oli hauska seurata ja se välttämätön romanssinpoikanen sopi kuvioon ihan söpösti. Ja se Kelsierin nerokkaan juonen loppuhuipennus oli suorastaan tyrmäävä!

"Viimeinen valtakunta" oli selvästi yksinkertaisempi ja helppolukuisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani Stormlight Archives -sarja, joten uskallan suositella tätä sellaisillekin, jotka eivät jaksa keskittyä niihin kaikkein paksuimpiin fantasiamötiköihin. Vauhdikkuudesta ja aika suoraviivaisesta juonesta huolimatta uskoisin kuitenkin myös niiden raskaampien fantasiakirjojen ystävien viihtyvän. (Itse asiassa todella vaikea sanoa, onko tämä nyt nuorten vai aikuisten fantasiaa.)

Pitää ehdottomasti lukea seuraavatkin osat ^^

Words of Radiance

"Words of Radiance" on toinen osa Brandon Sandersonin Stormlight Archives -sarjasta, jonka ensimmäisen osan "The Way of Kings" sain jokin aika sitten luettua. Ensimmäinen kirja meinasi tyrmätä minut heti kättelyssä silkalla pönäkyydellään ja toinen osa oli vielä hieman paksumpi O.O

Olen lukenut "Words of Radiancen" useammassa erässä, kun välillä on pitänyt hotkaista kirjaston löytöjä eikä kärsivällisyyteni riitä paneutumaan vain yhteen kirjaan niin pitkään kuin tällaisen mötikän selvittämiseen menee :D

Ennen kuin kukaan saa väärää käsitystä; "Words of Radiance" ei pituudestaan huolimatta ole mitenkään puuduttavaa luettavaa. Ensinnäkin Sandersonin luoma maailma on ihmeellinen. Uskoisin, etten ole vielä koskaan tutustunut näin kiehtovaan maailmaan.

Myös Sandersonin hahmot ovat ihania ja Shallanin, Kaladinin ja Adolinin kohtaaminen oli minusta aivan mahtavaa. Shallanin ja Kaladinin yhteenotot olivat oikeasti nokkelia ja hauskoja. Myös Witin ja vanhan kärttyisän asemestarin tokaisut olivat nerokkaita.

Juonesta sanon, että salaisuudet paljastuvat piinallisen hitaasti ja yllätyksiä tulee juuri kun luulee tietävänsä missä mennään.

"The Way of Kings" teki minuun vaikutuksen ja tästä toisesta osasta nautin itse asiassa vielä enemmän (vaikka lukeminen kestikin). Tarinaan oli varmaan helpompi uppoutua, kun hahmot ja maailma alkoivat olla tuttuja.

Nyt odottelen mukavanhintaista pokkariversiota sarjan kolmannesta osasta ^^

The Way of Kings

Brandon Sandersonin tuotanto on kiinnostanut minua jo pitkään ja uteliaisuus vain koveni, kun yhtä sarjaa päätettiin jopa alkaa suomentaa. (Mahtavaa!)

"The Way of Kings" on himottanut minua kaikkein eniten, mutta olen aina perääntynyt kauhistuneena sivumäärästä. Nyt oli kuitenkin "pakko" päästä Sandersonin kimppuun (ennen kuin kaikki muut ovat ehtineet ensin). "Luku kerrallaan vaikka henki menisi!"

"The Way of Kings" on osittain perinteinen fantasiatarina; murhattu kuningas, kieroja aatelisia, ja tietysti taikamiekkoja ja -kiviä, joista käydään kiivasta taistelua niin oman väen kuin värikkään viholliskansan välillä.

Fantasiamaailman luomisessa Sanderson on vienyt fantasiapuolen niin pitkälle, että olisin kaivannut ennen kirjan aloittamista parisataasivuisen opaskirjan - isoilla ja selkeillä kuvilla! Tarinaan pääsi kuitenkin ihan hyvin mukaan ja hiljakseen tipahtelevat ihmeelliset yksityiskohdat ja kiehtova kulttuuri värittivät tapahtumia mukavasti.

Hahmoihin ihastuin tasaiseen tahtiin. Ensinnäkin Sanderson on onnistunut kehittämään mahdollisesti historian luttanimman salamurhaajan. Sitten rakastuin tietysti kirjan sankarittariin; epäonniseen, tieteitä ja taiteita rakastavaan nuoreen Shallaniin, voimakastahtoiseen Jasnahiin ja toistaiseksi pieneen osaan jääneeseen, mutta oikein mukavalta ja fiksulta vaikuttavaan Navaniin.

Kaladin oli ilmeisesti tarinan suurin sankari ja hänellä olikin oikein komeita sankarointihetkiä. Jalojen urotekojen lomassa Kaladin ehti kuitenkin synkistellä ja märehtiä tylsiä juttuja vähän turhan hartaasti minun kärsimättömään, äksöniä vaativaan makuuni.

Kuninkaan setä Dalinar olikin miehistä suosikkini. Dalinar oli sellainen suoraselkäinen oikein perusritarillinen fantasiasankari, jollaisia rakastan runsaasta tarjonnasta huolimatta. Lisäksi Dalinarin naiskuvioihin liittyi vaikka mitä jännittävää.

Olen kärsimätön ja hätäinen "kaikki tänne ja heti" tyyppi, joten näin paksun kirjan lukeminen tuntui välillä turhauttavalta. Olisin mieluusti tiivistänyt tarinaa paikoitellen, jotta oltaisiin päästy nopeammin niihin huikeisiin paljastuksiin ja käänteisiin.

Juoni oli periaatteessa yksinkertainen ja muistuttaa suuresti monen muun fantasiakirjan juonta, mutta ne jutut, mitä loppua kohden paljastuivat olivat sellaisia, että nyt en malta odottaa seuraavaa kirjaa, jonka onneksi tilasin ennen kuin ehdin lukea tämän loppuun.

Kiteytän tämän sekavan arvion seuraavasti: "The Way of Kings" kuuluu jokaisen fantasianlukijan lukulistalle. Suosittelen lämpimästi raivaamaan aikaa Sandersonille - se kannattaa ^^

A Memory of Light

Robert Jordanin luoma, Brandon Sandersonin loppuun saattelema massiivinen fantasiaseikkailu on nyt luettu ja yritän nyt miettiä, mitä sanoisin tästä viimeisestä kirjasta.

Olen tässä matkan varrella kehittänyt varsinaisen viha-rakkaussuhteen tähän välillä järjettömän tahmeasti etenevään sarjaan. Viimeinen taistelu palkitsi kaikki ne turhauttavat hetket ruhtinaallisesti. Kannatti ehdottomasti jatkaa sinnikkäästi lukemista tänne asti!

Kuvittelin, että Viimeinen taistelu olisi muutaman sivun mittainen kaksintaistelu Randin ja Ison Pahan välillä muiden sankareiden huudellessa kannustuksia taustalla. Todellisuudessa tuntui kuin olisin seurannut Sormusten herra -elokuvien parhaita taistelukohtauksia monta sataa sivua O.O

En voi vieläkään täysin ymmärtää, miten yhteen sotaan saa ujutettua niin monta yllättävää käännettä ja tapahtumaa.

Yleensä, kun olen saanut kirjan tai kokonaisen sarjan luettua, tartun iloisesti seuraavaan lukemista odottavaan opukseen. Nyt seisoin vain pökertyneenä keskellä olohuonetta ja katselin ihmeissäni kirjahyllyjäni. Sitten join teetä hyvin hartaasti. Ajatusten järjesteleminen vaati vielä pitkän kävelylenkin kauniissa kesäsäässä ja nyt alan taas uskoa, että maailmassa on lukemisen arvoisia seikkailuja jäljellä.

Tämän sekavan sepustuksen päätteeksi julistan vielä, että Mat keskellä seanchanilaisten jäykkää hovia oli hulvatonta luettavaa! XD

Towers of Midnight

Toiseksi viimeinen osa Robert Jordanin legendaarisesta Ajan Pyörästä (Brandon Sandersonin viimeistelemänä) on nyt luettu O.O

Varmaan parasta tässä kirjassa oli se, että Rand on vihdoin päässyt hulluudestaan. Olen ollut aika turhautunut, kun tarinan suurin sankari käyttäytyy typerästi ja vainoharhaisesti. Nyt Rand pääsi todella loistamaan maailman pelastajan roolissaan ^^

Olin taas ehtinyt melkein unohtaa Valkoviittojen olemassaolon, mutta nyt nämä häiriköt saartavat Perrinin Galadin johdolla. "Painukaa pois tieltä ja antakaa kunnon ihmisten pelastaa maailma *---* tekopyhät idiootit!" räyhäsin ensin, mutta Galad paljastui lopulta ihan järkeväksi tyypiksi.

Berelain, tuo rasittavien narttujen kuningatar, jonka sitkeää mukanaroikkumista olen ihmetellyt jo useamman kirjan ajan, selitti viimein toimiaan ja osoittautui itse asiassa aika kiehtovaksi persoonaksi.

Olen sarjan alusta asti suhtautunut todella nihkeästi Matiin. Tuonin liityttyä kuvioihin aloin pikkuhiljaa lämmetä kaksikolle ja samalla pelkästään Matille. "Towers of Midnightin" jälkeen joudun tunnustamaan, että Mat on yksi lempihahmoistani. Kun Mat ilmestyi sen mäyränsä kanssa hääjuhlia piristämään, en tiennyt alkaisinko itkeä vai nauraa, kun tuli jotenkin niin nostalginen olo :D

Viimeistä Taistelua enemmän odotan koko ajan, mitä seanchanilaisten keisarinnaksi noussut Tuon eli nykyisin Fortuona keksii seuraavaksi. Kokonaisuutena tämä kirja tuntui ehkä vähän sellaisen isomman kirjan keskiosalta. Tohinaa riitti trollokkilaumojen, salamurhaajien, Mustan Ajahin ja kaiken muun kanssa, mutta niitä isoimpia juttuja vasta lupailtiin.

Haukun aina sellaisia parinmuodostuksia, jotka ovat ilmiselviä heti ensimmäisestä luvusta lähtien, mutta viimeisessä luvussa yksi lempihahmoistani sai valinnallaan leukani loksahtamaan. Jos tällaisesta pariutumisesta on vihjailtu aiemmissa kirjoissa, olen ollut täysin sokea. (Myönnetään, en yleensä huomaa lainkaan niitä pieniä vihjeitä, jotka tarkkaavaisille lukijoille ovat kuin valtavia, neonvaloilla kirjoitettuja kaavioita.) Matin morsian oli komea ja jännittävä pommi, mutta tämä kuvio oli kyllä varsinainen järkytys :D

The Gathering Storm

Robert Jordan ei ehtinyt viimeistellä Ajan Pyörän viimeistä osaa, vaan tehtävä luotettiin Brandon Sandersonille. Tästä viimeisestä kirjasta piti tulla pönäkkä, mutta siitä tuli vieläkin pönäkämpi ja lopulta Sanderson sitten jakoi tarinan loppuhuipennuksen kolmeen osaan. "The Gathering Storm" on Ajan Pyörän kahdestoista kirja, tai sitten viimeisen osan ensimmäinen kolmannes, miten kukin asian haluaa ajatella.

Olen jo ennen Ajan Pyörän lumoihin joutumista silmäillyt Sandersonin kirjoja sillä silmällä, mutta en ole missään vaiheessa oikeasti lähestynyt yhtäkään näistä teoksista. Ainakin osa Sandersonin tuotoksista on... no, massiivisia, mikä on pelottanut.

Lähestyin "The Gathering Stormia" pelokkaasti, vaikka olin lukenut positiivisia kommentteja Sandersonin kädenjäljestä. Nyt voin itsekin todeta, että "The Gathering Storm" oli mahtava, huikea, eeppinen ja aivan uskomaton!

Tarina ja juonenkäänteet olivat mestari Jordanin nerokkuuden ansiota, mutta Sanderson osasi kertoa tapahtumat hienosti. (Tuntuu, etten ole muutamaan tuhanteen sivuun ollut niin hyvin kärryillä kuin tätä lukiessani!) Turhaa räpellystä ei ollut lainkaan, vaan ahmin sivuja kyltymättömänä alusta loppuun. Siinä vaiheessa, kun Mustan Ajahin jäseniä alkoi paljastua, piti kyllä pysähtyä, tuijottaa sivua jonkin aikaa tyrmistyneenä, lukea kohta uudestaan varmuuden vuoksi ja jatkaa sitten entistä suuremmalla innolla. En sentään pidättänyt henkeä, vaan selvisin hengissä loppuun asti!

Nyt kun tärkein on kerrottu, voin mainita, että Faile esiintyi oikein edukseen heti kirjan alussa. Faile on aiemmin ollut minulle aika mitäänsanomaton hahmo, mutta nyt ymmärrän, miksi Perrin ja Faile sopivat niin hyvin yhteen ^^

Myös Egwenen toiminta Valkoisessa Tornissa oli komeaa seurattavaa. Silloin ensimmäisessä kirjassa ihmettelin ehkä vähän, miksi Randin tyttöystävä piti raahata mukaan. Kyllä vaan piti, ehdottomasti.

Yksi suosikkipareistani, Siuan Sanche ja Gareth Bryne, sai myös omat pienet, mutta hauskat hetkensä kaiken taistelemisen lomassa :D

Tähän asti olen tuntenut hurjaa voitonriemua jokaisen luetun Ajan Pyörän möhkäleen jälkeen, mutta nyt tuli itse asiassa orpo olo; enää pari tuhatta sivua jäljellä ja sitten... Niin, mitäs sitten? O.O

Tietysti jatkan urbaanin fantasian ahmimista ja uusien nuorten fantasiakirjojen testailua, mutta niihin kyllästyy, jos ei välillä saa jotain "kunnon tavaraa". No, on minulla vielä Hobbia lukematta ja sitten pitää vain iskeä kiinni johonkin uuteen (tai mahdollisesti hyvinkin iäkkääseen) tuhtiin fantasiaan. (Ehdotuksia otetaan vastaan) ^^