Legend

Gemmellin teokset ovat ihastuttaneet minua jo useaan otteeseen ja nyt sain käsiini Drenai-sarjan avauksen "Legendin". Tarina kertoo tällä kertaa vanhasta sankarista Drussista. Druss on oikeastaan jo lopettanut sankaroimisen ja vetäytynyt piilopirttiin aukomaan päätään kuolemalle, mutta kun vanhan ystävän linnoitus joutuu piiritetyksi, Druss marssii paikalle polvet ja selkä valittaen. Vanhuuteen kuoleminen on paljon pelottavampaa kuin ylivoimaisen vihollisen kohtaaminen kirves miehekkäästi kädessä.

"Legend" oli jälleen tällainen ihana sankarifantasia, jossa miehet ovat toinen toistaan kunniallisempia ja uskollisempia. Jostain syystä Gemmellin tyyli uppoaa minuun kuin kuuma veitsi jäätelöön, vaikka äsken antamani kuvauksen perusteella ei uskoisi minun kiinnostuvan tällaisesta menosta. Piiritys tarjosi sekä hulvatonta miehistä pullistelua, kun Druss uhosi viholliselle, että jännittäviä hetkiä salamurhaajien iskiessä. Mukavan lisämausteen tarjosivat omituiset munkit yliluonnollisine kykyineen.

Reippaita sankarinaisia olisin katsellut enemmänkin. Virae oli ihan mukavan ärhäkkä soturineito, mutta hän jäi hieman sulhasensa varjoon. Metsärosvo Caessa puolestaan oli todella kiehtova hahmo, jolla oli poikkeuksellisen jännittävä historia. Ikävä kyllä Caessankin suurin sankariteko oli toimia niiden miespuolisten sankareiden kainalosauvana. Se täytyy kyllä Gemmellin kunniaksi sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut mitään niin romanttista kuin Drussin kommentti edesmenneestä vaimostaan <3

"Legend" vakuutti minut lopullisesti siitä, että haluan lukea kaikki Gemmellin fantasiaseikkailut ja olenkin jo tilannut ison liudan jatko-osia. Nämä Gemmellin kovapäisen uskolliset, vahtikoiraa muistuttavat sankarimiehet tuovat aivan ihanaa vaihtelua nykyään muodissa oleviin kieroihin antisankareihin ^^

Mifongin aika

Aloitin J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan silloin joskus ensimmäisen osan ilmestyttyä, mutta sitten... ilmestyi kaikkea muuta luettavaa ja ajan kuluessa kiinnostus tämän sarjan jatko-osia kohtaan hiipui. Nyt innostuin sitten lainaamaan yövuoroon hätävaralukemiseksi sarjan toisen osan "Mifongin aika".

Vuosien jälkeen muistin ensimmäisestä osasta, että nuori sankaritar Ardis joutui naimisiin aika ällöttävän mahtimiehen kanssa, rakastui matkan varrella itseään huomattavasti vanhempaan vierasmaalaiseen sankariin Danteen. Ardis ehti saada kaksoset, mutta sitten saatiin sitä äksöniä, johon liittyivät jotenkin mifongit, lohikäärmettä muistuttavat olennot, ja kirjan lopussa sankaritar olikin pakomatkalla jälkikasvunsa kanssa.

Näistä lähtökohdista oli jännittävää hypätä "Mifongin aikaan". Olin erityisen hämmentynyt tarinan pahisten suhteen, kun minulla ei ollut mitään muistikuvia sarjan pikkupahiksista. Sankareiden reaktioista piti nyt vain päätellä, kuka oli tehnyt jotain inhottavaa edellisessä kirjassa.

Muistan, että silloin ensimmäistä osaa lukiessa, Ardisin ja Danten romanssi ärsytti minua hirveästi, koska se oli kuin suoraan jostain lehtipisteen pikarakkausromaanista. (Tämän takia varmaan tuomitsin sarjan liian höttöiseksi ja pitäydyin "kunnon" fantasiassa".) Näin ollen odotukseni eivät olleet kovin korkealla.

Sain siis yllättyä, kun tämä neljän mifongin asuttama maailma paljastui todella kiehtovaksi. Kiinnostuin myös Ardisin ja hänen kaksostensa kohtalosta. Danten ja Ardisin romanssista en edelleenkään innostunut, mutta eipä se häirinnytkään.

Danten isosisko Linnin osuudet eivät alussa innostaneet minua lainkaan. Hän metsästää isoveli Arranin murhaajaa innokas rakastaja kannoillaan. En muistanut velipoikaa, murhaa, murhaajaa tai edes sankarittaren koiranpentumaisen sinnikästä ihailijaa, joten halusin vain hoidella nämä kohtaukset nopeasti pois alta. Linn tuntui minusta liian ärhäkältä ja agressiiviselta. Aivan kuin kirjailija olisi yrittänyt epätoivoisesti monipuolistaa hahmokaartia kovapintaisella, taistelutaitoisella naisella. Vasta kirjan lopussa Linn törmää kiinnostaviin voimiin ja minäkin heräsin.

Kiteytettynä sanoisin, että Meresmaa on luonut hienon maailman, joka sopii loistavasti kevyemmästä fantasiasta pitäville. Tällä hetkellä suunnittelen seuraavan osan varaamista kirjastosta. (Jostain syystä lähikirjastoni on haalinut hyllyynsä kaikki muut osat paitsi kolmannen.) Haluan nähdä, miltä maailma näyttää tämän kirjan lopputoimien jälkeen ja mitä Ardisin lapsille käy seuraavaksi. 

Midnight Falcon

David Gemmellin Rigante-sarjan avaus "Sword in the Storm" ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut ja nyt tartuin uteliaana sarjan seuraavaan osaan "Midnight Falcon".

Olin aluksi yllättynyt ja hieman pettynyt, kun sankarina ei jatkanutkaan Connavar; mielestäni Connavarin asiat jäivät aika kiehtovaan solmuun ja olisin halunnut jatkaa niiden setvimistä. Nyt seikkailemaan lähtevät Connavarin poika Bane ja hänen ystävänsä, Vornan poika Banouin Juniori.

Gemmell keskittyi jälleen kerran enemmän hahmoihin kuin suureen eeppiseen taisteluun. Yleensä en jaksa hirveästi lukea sankareiden mielenliikkeistä, mutta Gemmell osaa kehittää kiehtovia persoonia. Bane oli sellainen tyypillinen sankarinuorukainen; kovapäinen, rehvakas ja hieman katkera isälleen, mutta pohjimmiltaan todella jalo ja kunniallinen. Banouin puolestaan oli sellainen surkea pelkuri, jolla oli nerokkaat puolustuspuheet toimilleen - tai siis toimimatta jättämisilleen.

Muidenkin hahmojen ajatuksia päästiin välillä kurkistamaan. Banouinin lisäksi turhauduin Meriaan, joka ei edes hengenhädässä suostunut pyytämään apua ihmisiltä, joita syytti - perusteettomasti - joistain vanhoista kuvitelluista loukkauksista. Oli sitten aivan mahtavaa seurata, miten Merian sopuisa ja hiljainen miniä sai lopulta tarpeekseen ja otti ohjat omiin käsiinsä.

Connavarin asiat jäivät ensimmäisen kirjan lopussa kesken muun muassa velipuoli Braefarin suhteen. Olinkin iloinen, että huolimatta Connavarin sivuosasta, Braefar palasi kuvioihin sen verran, että tämä varsin jännittävä tilanne saatiin selviteltyä.

Sellaista oikein suurta ja eeppistä pääjuonta ei tälläkään kertaa tuntunut olevan, mutta kaikkea pientä jännittävää toimintaa riitti mukavasti. Bane päätyi jopa gladiaattoriksi taistelemaan yleisön eteen! Lisäksi Gemmell osoitti jälleen kykynsä kiepauttaa sankareiden polku äkkiä aivan eri suuntaan kuin mihin olisin odottanut.

Sarjan ensimmäinen osa jätti minut pohtimaan, että pidinkö kirjasta ja miten paljon. Tästä toisesta osasta uskallan sanoa pitäneeni ja olen nyt innokas tutustumaan Gemmellin muihinkin tuotoksiin ^^

Rise of Empire

"Rise of Empire" sisältää Michael J. Sullivanin Riyria Revelations -sarjan kolmannen ja neljännen kirjan. (Yhdistämällä kaksi aika lyhyttä fantasiakirjaa saatiin kätevästi yksi oikean fantasiakirjan näköinen opus.)

Reipas maalaistyttö julistettiin edellisessä kirjassa jumalkuninkaan perijättäreksi ja näin ollen uudeksi keisarinnaksi. Ikävä kyllä tyttösen nimissä valtaa käyttävät samat vanhat vallanhimoiset miehet kuin ennenkin.

Naapurimaassa keisarinnan takapirujen vallantavoittelu huolestuttaa vanhaa ystäväämme prinssi Alricia ja hänen noitasiskoaan Aristaa. Arista lähtee omatoimisesti selvittämään asioita ja etsimään oikeaa perijää - keisarinnaksi kruunattu tyttö ei ilmeisesti sittenkään ole oikea tyyppi.

Royce ja Hadrian pestataan luonnollisesti mukaan menoon etsimään mystistä perijää ja jahtaamaan Roycen entistä ystävää ja nykyistä vihamiestä.

Viimeksi moitin Sullivanin hahmoja turhan kilteiksi, mutta nyt minua ei häirinnyt se, miten ihmeellisen mukavia Amalia ja Arista ja muut sankarit olivat. Tällä kertaa minua häiritsi Hadrianin synkistely; Hadrian halusi irrottautua kaikesta juonittelusta ja tappamisesta ja tehdä jotain merkityksellistä. Mikseivät mestarivarkaat voi vain olla ylpeitä ja onnellisia taidoistaan? Sellainen itsensä piiskaaminen ja täydellisen kunniallisen elämän tavoitteleminen alkaa olla vähän liian tuttu ja puiseva teema sankareiden keskuudessa.

Lisäksi pitkästyin hieman siinä toisen kirjan aikana, kun Hadrian ja Royce lähtivät sitä katkeraa hyypiötä metsästämään. En oikein ymmärtänyt, miksi sitä Merrick-kaveria piti jahdata maailman toiselle puolelle, ja olin tässä vaiheessa paljon kiinnostuneempi palatsin tapahtumista onnettoman pikku keisarinnan ja hänen reippaan palvelustyttönsä suhteen. Toisaalta siellä "maailman toisella puolella" oli kyllä kaikenlaista kiehtovaa ja jännittävää vastassa.

Taas tuli valitettua kauheasti, mutta suoraan sanottuna olen nyt lämmennyt tälle alun perin "ihan kivana" pitämälleni sarjalle. Mielestäni tässä on oikein hieno ja viihdyttävä fantasiaseikkailu monipuolisella maailmalla ja mukavilla hahmoilla. Loppu jäi tällä kertaa niin törkeän kammottavasti kesken, että seuraavaan osaan on pakko päästä käsiksi vielä joskus.

Godsgrave

Jay Kristoff teki sellaisen vaikutuksen "Nevernightilla" - ja jätti Mian tarinan kutkuttavaan kohtaan - että piti heti varata kirjastosta sarjan toinen osa "Godsgrave".

Tarina etenee kahdessa aikatasossa; "nykyhetkessä" seuraamme Mian matkaa gladiaattoriksi ja välillä hyppäämme ajassa hieman taaksepäin selvittämään, miten näin pääsi käymään ja miksi Mialla on taustatukenaan niin järkyttävän odottamaton henkilö.

"Nevernight" oli hyvä. "Godsgrave" lumosi minut. Edes se ärsyttävä alaviitteiden viljely ei häirinnyt, kun tarina tempaisi mukaansa heti ensimmäisistä hämmentävistä minuuteista lähtien. Gladiaattorit ja oikeasti veriset taistelut areenoilla ovat aina mahtavaa viihdettä. Kun tähän lisättiin vielä muut juonenkäänteet, salaisuudet, yllätykset ja harvinaisen värikäs ja typerryttävän odottamaton romanssi, lopputulos oli loistavaa viihdettä.

"Godsgrave" sopii niille, jotka haluavat toimintaa, seksiä ja yllättäviä käänteitä ilman liiallista hempeää höttöä. Nopeatempoisuuden ja sankarittaren iän puolesta tämä sarja sopii nuorten fantasiaa lukeville, mutta uskon monen raskaampiakin fantasiaopuksia pitävän tästä.

The Darkness that Comes Before

Goodreads uskoi minun pitävän R. Scott Bakkerin fantasiaromaanista "The Darkness that Comes Before", joten päätin kokeilla onneani.

Tällä kertaa ei osunut ihan nappiin. "The Darkness that Comes Before" oli raskas luettava. Kirjan pääjuoni oli sota, mutta en nyt ole ihan varma, sotivatko höyrähtänyt keisari ja fiksumpi prinssi oikeaa vihollista vastaan. Kirjassa oli useita eri valtioita, vielä useampia heimoja ja hallitsijoita, useampia velhojärjestöjä ja ilmeisesti pari eri kirkkoa.

Esinäytöksestä en saanut selkoa, mutta siitä tuli mieleen Jään ja tulen laulu ja ne Muurin takana väijyvät zombit. Tarinan edetessä velho Achamian onneksi selitti asioita niin että tällainen yksinkertainenkin lukija suunnilleen ymmärsi mitä tapahtuu.

Isänsä luokse matkaava prinssi Kellhus puolestaan jäi loppuun asti isoksi arvoitukseksi. Ei mies tainnut itsekään tietää, miksi hän oli menossa määränpäähänsä. Ja mikä Kellhus loppujen lopuksi on? Toivottavasti en ole oikeasti näin tyhmä, vaan asia paljastetaan vasta seuraavissa kirjoissa.

Hahmot olivat todella mielenkiintoisia ja hienosti rakennettuja enkä pitänyt maailmaakaan mitenkään tylsänä paikkana. Taisteluiden ja armeijoiden etenemistä kuvaavat kohdat puolestaan tuntuivat välillä puuduttavilta. Lisäksi asioita olisi pitänyt esitellä jotenkin selkeämmin.

Näin ollen minulla on nyt hirveä ongelma yrittää arvioida tätä kirjaa. Lukeminen kävi työstä, mutta minua melkein houkuttaisi tarttua seuraavaan osaan. Haluttaisi tietää, mitä Kellhus oikein aikoo tehdä ja mikä hän ylipäätään on ja miten muille hahmoille käy. Jatko-osien lukeminen ei ehkä olisi yhtä hankalaa, kun maailmaan ja hahmoihin on jo tutustunut.

Sword in the Storm

David Gemmell ihastutti minut Troy-trilogiallaan - kolmas osa odottaa jo valmiina hyllyssä! Tässä välissä tuli kuitenkin pakottava tarve tutustua Gemmellin fantasiatarjontaan; Gemmell on ilmeisesti varsin suosittu ja maineikas "sankarillisen" fantasian saralla.

"Sword in the Storm" aloittaa Rigante-sarjan. Tarina on juuri sellaista tuttua perusfantasiaa: pienen kylän poika Connavar pelkää kuollakseen pelkurin mainetta ja päätyy sen vuoksi tekemään välillä suorastaan typeriä ja uhkarohkeita sankaritekoja. Vuosien varrella hänestä sitten tulee kylänsä suuri sankari.

Gemmell käytti runsaasti aikaa hahmojen ja hahmojen välisten suhteiden rakentamiseen. Suurin osa miehistä oli juuri sellaisia vanhanaikaisia kunnon sankareita, jotka tekevät oikein, koska miehen kunnia on hänen arvokkain omaisuutensa. En valita, koska näistäkin lähtökohdista saatiin kiehtovia kuvioita, kun kateus ja naisongelmat sekoittivat soppaa. Valitan sitten siitä, että naiset jäivät pahasti sivuosaan. Naisten tehtävä oli odottaa kotona, kun miehet lähtivät etsimään kunniaa taistelukentiltä.

Juonen suhteen Gemmell ei myöskään ollut parhaimmillaan; ensimmäiset pari sataa sivua kului pikkukylän arkisissa touhuissa, teinipoikien kilvoitteluissa ja vanhempien parisuhdeongelmia märehtiessä. Sitten hypättiin äkkiä tien päälle seikkailemaan ja saatiin pari veristä kohtausta niin yllättäen, että ihan häkellyin. Sitten oltiin taas kotikylässä kosiskelemassa tyttöjä ja ärhentelemässä kilpakosijoille. En tainnut missään vaiheessa tajuta, mikä kirjan iso pääjuoni oikein oli.

Kokonaisuus jäi vähän sekavaksi, mutta kiinnostuin sen verran, että haluan lukea seuraavan osan ja selvittää, lähtisikö tarina kulkemaan sujuvammin.

Traitor's Blade

Goodreads on tuputtanut minulle sinnikkäästi Sebastien de Castellin Greatcoats-sarjaa ja vihdoin ehdin tarttua sarjan avausosaan "Traitor's Blade".

Kuningas on mestattu vallanhimoisten herttuoiden toimesta. Aiemmin rahvaan oikeuksia valvoivat kuninkaan huolella valikoimat sotilaat, "greatcoats", mutta aateliston vallankaappauksen jälkeen näistä kuninkaan miehistä ja naisista on tullut halveksittuja hylkiöitä.

Falcio Val Mond oli aikoinaan ensimmäinen greatcoat, mutta nyt hän kiertää maata kahden kumppanin kanssa ja yrittää epätoivoisesti toteuttaa edesmenneen kuninkaansa viimeistä tahtoa.

Falcio on sankarina äärimmäisen kunniallinen ja oikeudenmukainen mies, joka on kokenut julmia menetyksiä, mutta jatkaa silti matkaa yhtä jalona kuin satujen ritarit. (Luttana ja ihana mies, toisin sanoen.) Falcion ja hänen kumppaniensa välinen huulenheitto oli hauskaa luettavaa.

Juoni oli hieno. En ehtinyt pitkästyä, kun tasaisin väliajoin joku osoitti sankareita jonkinlaisella aseella. Loppua kohti tuli myös käänteitä, jotka yllättivät minut täysin. Voin vain todeta erehtyneeni parin hahmon suhteen oikein kunnolla!

Maailman yliluonnollista puolta ei hirveästi esitelty tässä ensimmäisessä osassa, mutta juoni oli muuten niin viihdyttävä, etten koe tätä hirveänä puutteena.

Erityiskiitokset annan mahdollisesti inhottavimmasta kelmistä, jonka olen koskaan kirjassa kohdannut; herttuatar Patrionaa vihasin niin antaumuksella, että kiemurtelin tuolillani.

Nyt pitäisi saada jostain sarjan seuraava osa, jotta selviää, mitä Falciolle ja kaikille hänen ihanille ystävilleen seuraavaksi tapahtuu. Uskon, että luvassa on kaikkea jännittävää ^^

Theft of Swords

Michael J. Sullivanin kirjoja Goodreads on tyrkyttänyt minulle niin sinnikkäästi, että tartuin vihdoin kirjailijan ensimmäisten tuotosten yhteisniteeseen "Theft of Swords".

Tarinan sankarit, Hadrian ja Royce, ovat maineikkaita ammattivarkaita, joita rikkaat aateliset palkkaavat varastamaan asioita muilta rikkailta. Kaksikko joutuu pahaan pulaan, kun he kompastuvat vastamurhatun kuninkaan tuoreeseen ruumiiseen kesken hämärän toimeksiannon.

Juoni itsessään oli aika perinteinen ja suoraviivainen fantasiaseikkailu; vallantavoittelijoita, muinainen hirviö, salaperäinen ikivanha velho ja kadonnut prinssi...

Hadrian ja Royce olivat hauska parivaljakko. Toisin kuin synkemmissä fantasiatarinoissa, sankarit ja suurin osa muista hahmoista, olivat todella mukavia ja kunniallisia henkilöitä. Mukana oli muutama häijympi ja ahneempi vihollinen, mutta aika kiltiksi seikkailuksi tämä jäi. Hienoa oli mielestäni riittävä naisedustus; merkittäviin tekijöihin kuuluivat niin noidaksi syytetty prinsessa kuin herttainen maalaistyttökin.

Sullivan oli tehnyt hienoa työtä luomansa maailman historian ja jumaltaruston kanssa. Haltia- ja kääpiönaapurit kuulosti ensin vähän turhan klassiselta ratkaisulta, mutta siitä tulikin lopulta kiehtova kokonaisuus.

"Theft of Swords" oli hyvä ja viihdyttävä fantasiakirja enkä koe tuhlanneeni aikaa tätä lukiessa. Olisin ehkä kaivannut hieman häijympiä vastustajia, hieman suurempia persoonallisuuksia hahmoihin ja hieman tyrmäävämpiä koukkuja juoneen. Lopussa paljastui pari jännittävää yksityiskohtaa ja saatan hyvinkin jatkaa sarjan parissa selvittääkseni, mitä näille sankareille vielä tapahtuu.

Emperor of Thorns

"Emperor of Thorns" on kolmas osa prinssi (sittemmin kuningas) Jorgista kertovasta trilogiasta.

Jorgilla on nyt kruunu ja kuningatar ja jopa liittolaisia sukulaisten keskuudessa, mutta rauhassa hän ei saa olla. Katherine-täti, Jorgin suuri ihastus, piinaa hänen uniaan ja koko ihmiskuntaa uhkaa Kuollut Kuningas zombiarmeijoineen.

Ensimmäisen kirjan perusteella en olisi uskonut, että tarina kääntyisi vielä tällaiseksi. Jorghan raivasi tiensä kuninkaaksi vain siksi, että kaikki sanoivat hänelle, ettei hän pystyisi siihen tai ettei hänen pitäisi tehdä sitä. Nyt Jorg ryhtyy toimeen - vanhalla väkivaltaisella tyylillään tietysti - pelastaakseen ihmiskunnan Kuolleelta Kuninkaalta.

Rakastan nekromantikkoja ja herätettyjä ruumiita, joten pidin hurjasti Kuolleen Kuninkaan ja hänen armeijansa tarjoamasta uhasta. Toinen mahtava osuus juonikuvioista oli Jorgin kyky yllättää minut toistuvasti! Luulin jo tuntevani hänen toimintatapansa, mutta aina hänen tekonsa saivat silmäni pullistumaan epäuskoisina.

Se muinainen, unohdettu teknologia sitten ei kiinnostanut minua lainkaan. (Olen jo aiemminkin valittanut siitä, etteivät tuliaseet mielestäni sovi korkeaan fantasiaan.) Välillä pitkästyin myös niihin pitkiin, aluksi turhanpäiväisiltä vaikuttaviin matkoihin.

Innokkaimpana taisin itse asiassa odottaa sitä, miten Jorgin jokseenkin mielenkiintoiset naisasiat järjestyisivät. Ajattelin, että toisen tytöistä täytyisi pudota pelistä kuolemalla... O.O

No, loppuratkaisu ei ollut se, mitä ehkä olin kuvitellut, eli pisteet siitä. Suunnitelmissa on tutustua Lawrencen muihin sarjoihin - kunhan kerkiän! ^^

Red Seas Under Red Skies

"Red Seas Under Red Skies" on toinen osa Scott Lynchin ammattivaras ja -huijari Locke Lamorasta kertovasta sarjasta.

Ensimmäinen kirja "Locke Lamoran valheet" päättyi siihen, että Locke joutui pakenemaan kotikaupungistaan uskollisen kumppaninsa Jeanin kanssa. Toinen kirja alkaa siitä, että Lockella on nuolenkärki painettuna kurkkua vasten. Tästä lähdemme sitten seuraamaan parin vuoden takaisia tapahtumia, jotka johtivat tähän jännittävään umpikujaan.

Lynch osaa kehittää pitkiä, monipuolisia juonia; Lockella on menossa jokin nerokas suunnitelma, joka vaatii lukemattomia mystisiä hankintoja ja huijauksia. (Huomautettakoon, ettei lukijalla ole selvyyttä lopullisesta päämäärästä ennen kuin se on käsillä.)

Locken epäonneksi hän ei saa keskittyä työhönsä rauhassa, vaan kolmas osapuoli haluaa sekoittaa hänet ongelmiinsa. Tämä uusi työnantaja osaa olla sen verran häijy, ettei sankareilla ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua toimittamaan tämän asioita.

Joskus liian pitkät ja moniosaiset juonet alkavat pitkästyttää, mutta tällä kertaa tarina piti minut otteessaan alusta loppuun. Jatkuvasti tapahtui jotain jännittävää, odottamatonta tai muuten vain kiinnostavaa. Tapahtumapaikkana oli ensin Tal Verrar, uusi ja ihmeellinen kaupunki, ja myöhemmin päästiin merelle seikkailemaan, joten hienoja juttuja riitti. Lisäksi täytyy kehua, että Locke on hauska. Hänen huomautuksensa (ja myös Jeanin) ovat suorastaan loistavia. Merimiesten ja kissojen välinen suhde oli myös mahtava keksintö.

"Locke Lamoran valheet" teki ihan positiivisen vaikutelman, mutta nyt lämpenin tälle sarjalle oikein kunnolla ^^

King of Thorns

Pitkän ja hartaan odottamisen jälkeen sain kirjastosta luettavakseni järkyttävän häijystä prinssi Jorgista kertovan trilogian toisen osan "King of Thorns".

Ensimmäisessä kirjassa Jorg kirjaimellisesti leikkasi, poltti ja murskasi tiensä valtaistuimelle ja nimesi itsensä kuninkaaksi - vain siksi, koska hänelle sanottiin, ettei se onnistuisi. Nyt hänen pitäisi vanhalla, hyväksi havaitulla tyylillään pysyä valtaistuimella.

Tarinaa kerrotaan jälleen kahdessa aikalinjassa. Nykyaika on neljä vuotta ensimmäisen kirjan loppumisen jälkeen ja siinä eletään itse asiassa Jorgin hääpäivää!!! O.O (Olin uskomattoman innoissani tästä kuviosta.) Välillä palataan kuningas Jorgin hallinnon ensimmäiseen vuoteen taistelemaan ruumiita vastaan ja tapaamaan muita hallitsijoita ja ylipäätään selvittämään, miten nykyhetken kiperä tilanne pääsi syntymään.

Ensimmäistä kirjaa lukiessani pidin Jorgista, koska hän oli ällöttävyydessään niin virkistävä päähenkilö. Nyt huomasin pitäväni häntä ainoastaan todella värikkäänä ja kiehtovana persoonana. Pikkulasta ei voi vihata, jos se ymmärtämättömyyttään rikkoo jotain. Samalla tavalla Jorgin teot tuntuvat välillä sellaisilta pikkulapsen päähänpistoilta. Hän ei aina mieti tarkasti tekojensa seurauksia tai motiiveja, vaan toimii, jos ajatus sattuu sillä hetkellä tuntumaan hyvältä. Toisinaan Jorg sitten saattaa käyttäytyä todella mukavasti, täydellisen sankarin tavoin.

Pala palalta paljastuva juoni toimi hyvin ja tarjosi kivoja pikku käänteitä. Yleensä tykkään siitä, että asiat kerrotaan ihan järjestyksessä, mutta se olisi varmaan pilannut suuren osan tämän tarinan jännityksestä ja kaikista arvoituksista. Meinasin pitkästyä siellä soilla vaelteluun, mutta muuten tarina eteni mukavasti.

Odotan innolla, mitä Jorgille tapahtuu seuraavaksi ^^

Fool's Quest

"Fool's Quest" on toinen osa Robin Hobbin Fitz and the Fool -trilogiasta.

Sarjan ensimmäinen kirja loppui jännittävään kohtaan, kun valkoiset muukalaiset sieppasivat pienen Been kuvitellen tämän olevan ennustusten poika. Odotin suurella innolla jännittävää pelastusoperaatiota ja lisätietoa näistä omituisista sieppaajista.

No, aivan ensimmäiseksi sain jälleen todeta, ettei Hobbilla ole kiire mihinkään; Fitziltä vei kaksisataa sivua saada tieto tyttärensä katoamisesta. Näiden kahdensadan sivun aikana kuningatar Elliania tosin järjesti hauskan esityksen. Ajattelin jo ennen Velvollisuuden ja Ellianian häitä, että tämä tyttö aiheuttaisi vielä säpinää. Elliania on tuomittu ikuiseen sivuosaan, mutta tämän kirjan aikana hänestä tuli yksi lempikuningattaristani. Toinen suosikkikuningattareni on tietysti Kettricken, joka oli jälleen yhtä uskomattoman ihana kuin aina.

Saatiin tarinaan lopulta toimintaakin takaa-ajojen ja taisteluiden merkeissä, mutta kiehtovinta olivat ne uudet palaset, joita tästä mahtavasta maailmasta paljastui. Narrin alkuperästä ja näistä kiehtovan salaperäisistä Valkoisista kuultiin vihdoin lisää - vaikka Narri pihtaakin kipeitä muistoja piinallisen sinnikkäästi. Kirjan lopussa päästiin yhteen vanhaan tuttuun paikkaan ja Fitz onnistui tekemään jotain todella ihmeellistä ja odottamatonta. Kaikkien edellisten kirjojen langanpäät tuntuvat etsivän toisiaan ja minä olen suorastaan typertynyt ihastuksesta ja uteliaisuudesta.

Onneksi seuraava kirja, "Assassin's Fate", odottaa jo omassa hyllyssä, joten voin koska tahansa jatkaa seikkailua ^^

Viimeinen valtakunta

Brandon Sandersonin laaja tuotanto on ollut lukulistalla jo pitkään. Stormlight Archives -sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovatkin jo ehtineet valloittaa minut täysin ja nyt ehdin vihdoin tutustua Usvasyntyinen -sarjan ensimmäiseen osaan "Viimeinen valtakunta". (Kirja on käännetty suomeksi, joten se oli helposti saatavilla kirjastosta.)

Maailma on jatkuvan tuhkasateen tuhrima, joten värikkäät kukat ja vihreät kasvit ovat ihmisten mielestä satujen höpinöitä. Väestö on jaettu aatelisiin, jotka nauttivat jumalaa vastaavan Lordihallitsijan suosiosta, sekä skaaorjiin, joita kohdellaan julmemmin kuin eläimiä. Skaaväestön joukossa kytee kuitenkin kapinahenki, kun liian monesti potkitut alkavat kyseenalaistaa Lordihallitsijan jumaluuden.

Sanderson osaa totisesti kehittää kiehtovia ja omaperäisiä maailmoja. Metalleihin perustuva taikasysteemi oli kiva ja erityisesti kandroista ja inkvisiittoreista annan täydet pisteet.

Hahmojen suhteen mentiin mielestäni aika perinteisellä, ehkä enemmän nuortenkirjaan sopivalla mallilla. Tästä huolimatta Vinia ja Kelsieria oli hauska seurata ja se välttämätön romanssinpoikanen sopi kuvioon ihan söpösti. Ja se Kelsierin nerokkaan juonen loppuhuipennus oli suorastaan tyrmäävä!

"Viimeinen valtakunta" oli selvästi yksinkertaisempi ja helppolukuisempi kuin tuo aiemmin mainitsemani Stormlight Archives -sarja, joten uskallan suositella tätä sellaisillekin, jotka eivät jaksa keskittyä niihin kaikkein paksuimpiin fantasiamötiköihin. Vauhdikkuudesta ja aika suoraviivaisesta juonesta huolimatta uskoisin kuitenkin myös niiden raskaampien fantasiakirjojen ystävien viihtyvän. (Itse asiassa todella vaikea sanoa, onko tämä nyt nuorten vai aikuisten fantasiaa.)

Pitää ehdottomasti lukea seuraavatkin osat ^^

Sins of Empire

Brian McClellan yllätti minut totaalisesti Powder Mage -trilogiallaan. Yksi vallankumous ja sota saatiin päätökseen trilogian viimeiseen osaan mennessä ja "Sins of Empire" aloittaa aivan uuden seikkailun samassa maailmassa, osittain tuttujen hahmojen kanssa, mutta eri valtiossa tällä kertaa.

Tarinaa kerrotaan kolmen sankarin toimesta. Yksi on paikallisen, sangen pahamaineisen poliisin agentti. Toinen on hallituksen potkima vanha sotilas. Kolmas on edellisen sarjan sankarin Tanielin entinen morsian Vlora.

Pidin jokaisesta päähenkilöstä. Varsinkin hurjapäinen sotilaanjärkäle, joka kuljetti mukanaan pikkutyttöä oli aivan ihana tapaus. (Ei häirinnyt yhtään, että tällaisia parivaljakoita näkee usein.) Vlora jäi minulle hyvin etäiseksi (ja aika tylsäksi) hahmoksi ensimmäisessä sarjassa, mutta nyt pidin tästä tiukasta palkkasoturijoukon johtajasta.

Juoni oli loistava; tarina koostui valtion sisäisistä taisteluista, ulkopuolelta tulevasta sotilaallisesta uhasta ja todella jännittävien jumalkivien arvoituksesta. Vauhtia ja yllätyksiä oli sopivasti ja toisin kuin Anthony Ryanin kanssa, McClellan ei koskaan tipauta minua kärryiltä, joten pystyin oikeasti nauttimaan niistä hienoista juonenkäänteistä.

Olen jo tilannut seuraavan kirjan, mutta ikävä kyllä se on niin painotuore, että joudun odottelemaan sen tuloa kauppoihin.

Suosittelen McClellanin kirjoja kaikille fantasian lukijoille; hahmot ovat sympaattisia, juonet vauhdikkaita ja hienosti punottuja ja yliluonnollinen aines tarjoaa kiehtovia yllätyksiä.

The Waking Fire

Rakastan lohikäärmeitä, joten Anthony Ryanin "The Waking Fire" on houkutellut minua jo pitkään. Tarina sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeiden veren nauttiminen antaa osalle ihmisistä yliluonnollisia voimia. Lohikäärmeitä kasvatetaan kuin karjaa veren saamiseksi, mutta vankeudessa elävät lohikäärmeet ovat heikkoja ja kitukasvuisia ja niiden veren voima laimenee hälyttävästi. Metsästys on harventanut villinä elävien lohikäärmeiden joukkoa ja niiden metsästäminen ja veren kerääminen on haastavaa.

Tavallisten punaisten, mustien, vihreiden ja sinisten lohikäärmeiden lisäksi huhutaan valkoisesta lohikäärmeestä. Yksikään elävä ihminen ei ole nähnyt sitä eikä kenelläkään ole tietoa, millaisia voimia sen veressä mahdollisesti olisi - jos se on olemassa.

Tutkimusryhmä lähtee etsimään myyttistä olentoa syvältä viidakosta villien lohikäärmeiden ja yhtä verenhimoisten, epämuodostuneiden villi-ihmisten keskeltä.

Maailma ja alkuasetelma olivat todella kiehtovia ja juoni, kun se lopulta valkeni kaikkine käänteineen oli hienosti laadittu. Hahmoissakaan ei ollut valittamista; tarinan kolme sankaria olivat sellaisia perus suoraselkäisiä tyyppejä, joiden toimia on mukava seurata.

Mutta... Anthony Ryan ei ole yhtään hauska. Lisäksi kirjassa oli runsaasti aseita ja koneita eli sellaista "poikien höpinää", mikä ei jaksanut kiinnostaa minua. Jonkinlainen sotakin siellä oli tuloillaan/menossa tai ainakin meritaisteluita käytiin, mutta joudun tunnustamaan, etten oikein päässyt kärryille tästä kuviosta. Ihmettelin itse asiassa melkein koko kirjan ajan, miten merellä seikkaileva Hilemore liittyi koko tarinaan, jonka pääajatuksena oli se valkoinen lohikäärme.

Minulla on näin ollen ristiriitaiset ajatukset tästä kirjasta; juoni ja maailmanrakennus olivat vaikuttavia. Kehun Ryania erityisesti myös runsaasta naisenergiasta hahmokaartissa. Toteutus oli kuitenkin vähän kuiva. Tekisi mieli tarttua seuraavaan osaan, kun en voi uskoa, että teksti tuntui oikeasti niin puuduttavalta.

Magician

Raymond E Feistin teokset tuntuvat kuuluvan jo fantasiakirjallisuuden klassikoihin, joten luonnollisesti minun oli pakko selvittää, mistä näissä sarjoissa oikein on kyse. "Magician" on ensimmäisen, Riftwar-nimisen sarjan avausosa. Pönäkkyyden vuoksi tämä ensimmäinen kirja on jaettu kahtia ja teos "Magician" sisältää kirjat "Magician: Apprentice" ja "Magician: Master".

Tarina kertoo orpopoika Pugista, joka pääsee herttuan hovivelhon oppipojaksi. Varsinainen seikkailu alkaa, kun Pugin keskiaikaiselta näyttävään maailmaan saapuu sotaisia valloittajia toisesta ulottuvuudesta.

Maailmanrakennuksesta annan "Magicianille" täydet pisteet; suhtauduin aluksi hieman epäluuloisesti tällaiseen vieraita ulottuvuuksia sisältävään soppaan, mutta lopputulos oli kiehtova eikä mitenkään sekava tai "älytön".

Jotenkin tarina hahmoineen toi minulle jatkuvasti mieleen "Tarun sormusten herrasta". Rohkeita ja reippaita prinssejä, kauniita ja jaloja haltioita, avuliaita kääpiöitä, viisaita, parrakkaita ja hieman salaperäisiä vanhoja velhoja... Hahmot olivat ehkä turhankin yksinkertaisia sankareita verrattuna tänä päivänä suosittuihin antisankareihin.

Oikeastaan moitin Feistiä kuitenkin vain naishahmojen puutteesta. Tarinan muutaman nuoren neidon tehtävä oli vain hämmentää rohkeiden sankareiden ajatuksia kauneudellaan ja pienellä oikuttelulla sekä tulla pelastetuksi.

Kokonaisuutena voin suositella fantasian ystäville "Magiciania". Väitän, että tässä on maailma, joka kestää aikaa ja jaksaa innostaa lukijoita kaikkien uusien fantasiakirjojen lomassa. Suunnitelmissani on jatkaa Feistin kirjojen parissa. (Niitä on paljon!)

Age of Assassins

To catch an assassin use an assassin.

Heti kun kirjoitin tämän kirjan nimen, tuli mieleen, että näiden fantasiakirjojen nimissä tosiaan pyöritellään samoja sanoja uudelleen ja uudelleen :P

Kaikki haluavat nitistää häijyn nuoren prinssin ennen kuin tästä tulee hallitsija ja nyt joku on ollut tarpeeksi rohkea pistääkseen toimeksi ja palkatakseen salamurhaajan. Kuningatar värvää vastavuoroisesti oman salamurhaajan etsimään prinssin henkeä uhkaavan hahmon. Näin myös tarinan sankari, salamurhaajan nuori oppipoika Girton, joutuu keskelle hovielämää esittämään aatelispoikaa.

R J Barkerin "Age of Assassins" löytyi jälleen kerran Goodreadsin avustuksella. Odotin sellaista synkempää "grim dark fantasy" seikkailua, mutta oikeastaan tämä muistutti suuresti Robin Hobbin "Assassin's Apprenticea". Nuuskimisen lomassa Girton opettelee ystävystymään ikäistensä poikien kanssa - joista suurin osa inhoaa häntä heti kättelyssä - ja tutustuu tietysti myös söpöön tallityttöön. Oikein suloinen sankari siis ja vastapainona meillä on se perusääliö prinssi.

Kirjan maailmaan olisin mielelläni tutustunut vähän paremmin. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa ei esitelty oikeastaan muuta kuin ratsuina käytettävät komeat lentävät petoeläimet.

Tarina eteni mukavan vauhdikkaasti ja prinssin salamurhaajan arvoituksen ratkaisu miellytti minua. Viihdyttävyydestään huolimatta kirjasta puuttui "se jokin" enkä ainakaan tällä hetkellä tunne pakottavaa tarvetta jatkaa sarjan parissa.

Age of Iron

Angus Watsonin "Age of Iron" flirttaili minulle pitkään Goodreadsissa kunnes vihdoin tartuin haasteeseen ja tilasin kirjan itselleni.

"Age of Iron" on historiallista fiktiota ja sitä "dark fantasya", jota olen viime aikoina oppinut rakastamaan. Se lupaa kertoa, mitä oikeasti tapahtui, kun roomalaiset marssivat Britanniaan.

Tarinan sankari Dug Sealskinner on varsin tavallinen tällaisen fantasiaseikkailun hahmo; vanheneva soturi, jonka perhe on surmattu. Nyt Dug kiertelee maata, joka kuohuu roomalaisten uhan alla. Pienet kuninkaat ja kierot druidit taistelevat keskenään ja Dugin järkevänä tavoitteena on pestautua taistelussa aina vahvemman armeijan riveihin.

Asiat eivät tietenkään ikinä mene niin kuin toivoisi ja pian Dug on keskellä epätoivoista kamppailua seuranaan omituinen pikkutyttö ja kaunis soturinainen, joka janoaa kostoa Britannian mahtavimmalle kruunupäälle.

"Age of Iron" oli aivan loistava. Kirjan alapäähuumori sai minut tikahtumaan ja pari druidien touhuihin liittyvää kohtausta olivat puolestaan niin hirveitä, että meinasi tulla huono olo. Toimintaa oli runsaasti ja tarina eteni huomattavasti vauhdikkaammin kuin esimerkiksi Hobbin kirjoissa, mikä sopii tällaiselle kärsimättömälle lukijalle paremmin kuin hyvin.

Lisäksi yhtenä pienenä yksityiskohtana pidin siitä, että sankarin valittuna aseena oli vasara perinteisempien teräaseiden sijasta; Dug osasi vielä perustella niin hyvin, miksi vasara on lähitaistelussa paljon teräasetta parempi.

Haluan ehdottomasti sarjan seuraavatkin osat hyllyyni. Suosittelen "Age of Ironia" kaikille, jotka pitävät synkemmästä fantasiasta - törkeillä vitseillä kevennettynä.

Fool's Assassin

Robin Hobb on yksi kaikkien aikojen lempifantasiakirjailijoistani. Onkin siis aika ihmeellistä, että tähän hänen uusimpaan sarjaansa tarttuminen vei näin kauan. (Väliin on mahtunut kaikkea kiinnostavaa luettavaa.)

"Fool's Assassin" vie meidät takaisin Fitzin luokse Kuuteen herttuakuntaan. Fitz, minä ja varmaan kaikki muutkin lukijat kuvittelivat entisen kuninkaan äpärän ja salamurhaajan päässeen jo eläkkeelle; Kuuden herttuakunnan asukkaat elävät rauhassa Kettrickenin ja tämän pojan kuningas Velvollisuuden oikeudenmukaisen hallinnon alaisina ja Fitz saa vihdoin elää rakastamansa Mollyn rinnalla maalaiskartanoa isännöimässä. Chade tietysti keksii jatkuvasti kaikenlaista touhua ja yrittää parhaansa mukaan vetää Fitzin mukaan valtakunnan politiikkaan.

Sanon suoraan, että pari ensimmäistä lukua eivät innostaneet. Tuntui, että Fitz olisi todellakin pitänyt päästää laitumelle ja keksiä uusia sankareita uusiin seikkailuihin. Pelkäsin, että Hobb halusi vain jatkaa vanhojen rakastettujen hahmojen kanssa, mutta ideat kunnon seikkailuihin puuttuivat. Kirjan alku oli sellaista jaarittelua, muistelua ja pientä, merkityksetöntä puuhastelua.

Kadonnutta Narria etsiviä omituisia hiippareita hortoili välillä paikalle, mutta nämäkään eivät tuoneet kauheasti potkua tarinaan.

Tilanne onneksi korjaantui välittömästi, kun uusi ihana sankaritar Bee ilmestyi kuvioihin. Hobb onnistui jälleen luomaan kiehtovan ja samalla hurjan suloisen hahmon. Muista hahmoista sanon, että Shun oli ärsyttävyydessään virkistävä lisäys tarinaan.

Myös jännitystä alkoi löytyä, kun pahoinpidelty viestintuoja tempaisi Fitzin ja Been syvemmälle Narrin arvoitukseen. Kirjan loppu jätti tarinan todella kiperään tilanteeseen, joten suosittelen varaamaan seuraavan osan ulottuville ennen tämän lukemista. Uskoisin, että luvassa on hieno seikkailu ^^