Kaipasin tähän väliin mukavan suoraviivaista seikkailua, jossa uljas sankari kukistaa viitta tyylikkäästi hulmuten ja haarniska kiiltäen hirviöarmeijan toisensa perään. Onneksi olin vasta muutama päivä aiemmin saanut hakea R. A. Salvatoren "The Last Thresholdin" postista.
Neverwinterin kaupunkia uhanneet voimat on ainakin hetkeksi hätistetty loitommalle, joten sankari Drizzt Do'Urden lähtee jälleen tien päälle. Mukaansa hän onnistuu houkuttelemaan tyttöystävänsä, lapsuuden traumoista kärsivän haltianeito Dahlian, entisen vihamiehensä salamurhaaja Artemis Entrerin sekä kaksi vihollisen riveissä ollutta salaperäistä takinkääntäjää; kääpiöpapitar Ambergrisin ja munkki Afafrenferen.
Tarinan isoin kelmi on vanha velho Draygo Quick, jolle on jostain syystä todella tärkeää saada selville, ketä jumalatarta Drizzt palvelee ja erityisesti, kuka jumalattarista vastaa tämän rukouksiin. Vakoillakseen sankariamme Draygo on vanginnut Drizztin maagisen pantterikumppanin Guenhwyvarin ja asettanut sen päälle loitsun, joka antaa hänen nähdä kaiken, minkä pantterikin näkee. Drizzt on vain uskomattoman iloinen saatuaan rakkaan pantteriystävän takaisin rinnalleen eikä osaa epäillä mitään.
Draygon oppipoika Effron haluaa henkilökohtaisista syistä tappaa Dahlian. Hänen tiellään on Drizzt, josta Draygo käskee Effronin pysyä kaukana. Effron päätyy uhmaamaan Draygon vihaa ja varastamaan tältä mahtavia loitsuja päästäkseen Dahlian kimppuun.
Lisäksi pari kuolleeksi luultua vanhaa tuttavaa tekee paluun tässä(kin) kirjassa. Salvatore se ei millään raaski luopua hyvistä hahmoista!
Muutama vuosi sitten tympäännyin tähän Salvatoren lukuisia kirjoja (laskekaa itse, sormet loppuivat kesken) sisältävään sarjaan, koska minusta tuntui, että samat vanhat hahmot alkoivat junnata paikoillaan. "The Last Threshold" tuntui nyt kuitenkin taas sellaiselta mukavan vauhdikkaalta ja perinteiseltä miekka ja magia -seikkailulta. En tiedä, onko tämä neliosainen Neverwinter-saaga oikeasti ollut jotenkin erilainen kuin pari edeltävää kirjaa. Todennäköisesti olin nyt vain muiden viimeaikoina lukemieni kirjojen vuoksi sopivassa mielentilassa :D
Myös Dahlia toi mukanaan aivan uuden juonikuvion. Dahlian ja Drizztin suhdetta seurasin vaihtelevin tuntein; kirjan alussa pidin Dahliaa aikamoisena narttuna ja kaipasin Drizztin edesmennyttä vaimoa Catti-brietä. (Drizzt ja Catti-brie taistelivat molemmat puolustaakseen heikompia, kun taas Dahlian motiivit vaikuttavat itsekkäämmiltä.) Kirjan edetessä aloin kuitenkin pitää Dahliasta ja välillä teki mieli pitää kaksikolle pariterapiaa.
Myös Dahlia toi mukanaan aivan uuden juonikuvion. Dahlian ja Drizztin suhdetta seurasin vaihtelevin tuntein; kirjan alussa pidin Dahliaa aikamoisena narttuna ja kaipasin Drizztin edesmennyttä vaimoa Catti-brietä. (Drizzt ja Catti-brie taistelivat molemmat puolustaakseen heikompia, kun taas Dahlian motiivit vaikuttavat itsekkäämmiltä.) Kirjan edetessä aloin kuitenkin pitää Dahliasta ja välillä teki mieli pitää kaksikolle pariterapiaa.
Näitä kaikkia neljää "Gauntlgrymistä" eli "Kääpiöiden kodista" alkanutta kirjaa kritisoin siitä, että Salvatore on lisännyt Faerunin maailmaan vampyyreita. Olen ahdasmielinen ja kaavoihin kangistunut, mutta mielestäni vampyyrit eivät kuulu tämän tyyppiseen fantasiatarinaan haltioiden ja kääpiöiden sekaan :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti