Mercedes Lackeyn "Arrows of the Queen" oli mielestäni liian söpö ja korjasin tilanteen välittömästi tarttumalla oikein raskaan sarjan fantasiakirjaan. Ostin A. J. Smithin "The Black Guardin" pari vuotta sitten hetken mielijohteesta, mutta saatuani sen käsiini se alkoi heti näyttää sellaiselta kuivalta äijäsotakirjalta ja saikin lojua hyllyn perukoilla odottamassa tätä suuren tarpeen hetkeä :D
Kirjaa kuvataan kannessa Martinin ja Lovecraftin yhdistelmäksi. Jälkimmäisestä en osaa sanoa mitään, mutta Martin kyllä tuli ehdottomasti mieleen. Smithin tarina tosin tuntui suoraviivaisemmalta ja selkeämmältä kuin Martinin valtavat kuviot.
Pari ensimmäistä lukua menivät hieman tahmeasti; se aseenkantaja oli luttana, mutta niiden soturipappien Suuri Tehtävä ei jaksanut kiinnostaa pätkän vertaa. Kolmannessa luvussa esiteltiin valtava barbaari/viikinki ja ensimmäinen, hieman tympääntynyt, ajatukseni oli: "Hei, täällä on Wulfgar!" (Kts. R. A. Salvatore: Forgotten Realms) Sitten ajattelin oikein vaikuttuneena: "Auts, nyt teki kipeää!"
Smithin luoma maailma oli todella kiehtova. Ihmisten palvomat jumalat ovat jättiläisiä, jotka ovat sotineet keskenään jo ikuisuuden. Rajamailla puolestaan vaanii laumoittain zombeja - tai siis niin minä kuvittelin alun perusteella ;) Kaikenlaisia fantasiahirviöitä löytyy myös.
Ne seitsemän noitaa, jotka taluttavat vallassa olevia miehiä vehkeistä, saivat sisuskaluni kiemurtelemaan kauhusta.
Smith osasi myös ujuttaa huvittavia kommentteja tapahtumien keskelle. Varsinkin pohjoisen barbaarien kirveenheiluttelu ja mustan papin Uthan sarkasmi saivat minut tirskumaan.
A. J. Smith ei noussut lempikirjailijakseni, mutta vaikutuksen hän teki tällä kirjalla. Erityisesti kehun maailmanrakennusta ja lisäksi Smith osaa tappaa. (Uskokaa pois, kyky tappaa tärkeitä hahmoja erottaa todelliset mestarit pikkukynäilijöistä!) Ihan Martinin tasolle tappaminen ei luonnollisesti ehtinyt päästä tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa, mutta uskoisin, että meno tulee olemaan aikamoista seuraavissa osissa. (Katsotaan, jos metsästän niitä käsiini.)
Smith osasi myös ujuttaa huvittavia kommentteja tapahtumien keskelle. Varsinkin pohjoisen barbaarien kirveenheiluttelu ja mustan papin Uthan sarkasmi saivat minut tirskumaan.
A. J. Smith ei noussut lempikirjailijakseni, mutta vaikutuksen hän teki tällä kirjalla. Erityisesti kehun maailmanrakennusta ja lisäksi Smith osaa tappaa. (Uskokaa pois, kyky tappaa tärkeitä hahmoja erottaa todelliset mestarit pikkukynäilijöistä!) Ihan Martinin tasolle tappaminen ei luonnollisesti ehtinyt päästä tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa, mutta uskoisin, että meno tulee olemaan aikamoista seuraavissa osissa. (Katsotaan, jos metsästän niitä käsiini.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti